TOOMION TOP100: 34. Dream Theater – Awake

Tuottajat: John Purdell, Duane Baron
Nauhoitettu: 1994
Julkaistu: 4.10.1994
Levy-yhtiö: East West

32. Jenkeissä, 65. Briteissä.

SINGLES

– Lie
– Caught in a Web
– The Silent Man


Muistan vieläkin, millainen sää oli sinä päivänä, kun levyn ostin. Muistan levyhyllynkin paikan siinä kaupassa. En yhtään tiennyt millaisesta musiikista oli kyse. Se vain sattui olemaan metalli-nimikkeen alla.

Levyn aloittava rumpuintro oli melkoisen outoa kuunneltavaa lähinnä thrashia ja power-metallia kuunnelleelle teinille. Tuli sellainen ”mitä helvettiä”-olo. Niin, tämä on tosiaan ensimmäinen proge-levy, jonka olen omistanut. Sen jälkeen tarkoituksellisen haastavasta musiikista on jotenkin tullut omaa kuunteluani paljon määrittävä tekijä. Nyttemmin olen siltä puolelta päässyt osittain takaisin normimaailmaan.

Levyllä on vielä Kevin Moore koskettimissa ja se tarkoittaa yhtä kuin kiinnostavaa kosketinpuolta. Levyn riffit ovat aika junttausta. Ei missään mielessä pahalla. Vaan sellaisella hyvällä ysäritavalla. Oikeastaan pitää vähän ihmetellä noinkin raskasta soundia. Ehkä se johtuu 7-kielisestä kitarasta. Tuohon aikaan John Petrucci oli aika ehdoton kaiffari kitaran varressa. Soolot olivat tyylikkäitä, eivät päätöntä tiluttamista. Myös Lien videolla esiintyvä Ibanezin Jem vihreine kuplineen on mainio.

”Sellainen miljoonakaupungin urbaani vire. Ulospäin iso, selvittämätön möhkäle, jonka sivukaduilta löytyy vaikka mitä jännittävää. ”

Kaiken kaikkiaan pidän levyn äänimaailmasta. Se on mukavasti miksattu. Kappaleet ovat hyviä, ellei jopa parhaita yksittäisinä biiseinä bändin tuotannosta. Kappaleissa jatkuva teema on hyvä juttu, vaikka albumi ei varsinainen teema-albumi olekaan. Siinä on sellainen miljoonakaupungin urbaani vire. Ulospäin iso, selvittämätön möhkäle, jonka sivukaduilta löytyy vaikka mitä jännittävää.

Caught in a Webin aaltoilevat syntikkamatot toimivat, mutta kappaleiden läpi virtaava sähköpiano alkaa olemaan vähän vanhan kuuloinen. Myös delay on efektinä tainnut olla aika hieno tuohon aikaan. James LaBrien ääni riittää rauhallisimmissa kohdissa, mutta kovaa lauletut kohdat ovat äänentuotoltaan lähempänä lammasta. Toinen Dream Theaterin heikoista lenkeistä eli Mike Portnoy vetää tällä levyllä rumpuelämänsä parhaat jutut. Se saattaa johtua myös rummut hyvin esiintuovasta miksauksesta.

Kansitaide on taattua Ja sekopäistä Dream Theateria. Se on juuri sitä, mitä levy ehkä yrittää olla, mutta lopulta proge-albumiksi aika vähän on – nimittäin vaikeaa kuunneltavaa. Melkein jokaisessa kappaleessa on pätkä, joka sytyttää sen eloon. Parhaana esimerkkinä tylsähkösti alkava Innocence Faded. Lopun revittely on mukavaa kuunneltavaa.

Tämä kevättalvilevynä oikein mukavasti. Silloin kun tiet ovat kurassa päivällä, mutta illat vetää vielä pakkasen puolelle. On valoisaa ja raikasta.

PARHAAT HETKET
Space-Dye Vest – koko 90-luvun henki. Kaikki jälkeenpäin tulleet puhetta sisältävät DT:t ja Nightwishit. Komea sävellys synkässä tunnelmassa.

EI LÄHDE
The Silent Man – Jenkkibändien pakollinen balladi.

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 35 – Streets of Philadelphia

Singleltä Streets of Philadelphia (1994).

Streets of Philadelphia oli viimeisiä nostoja tälle listalle ja meinasi suorastaan unohtua, sillä tätä ei ole julkaistu millään varsinaisella studioalbumilla vaan ainoastaan singlenä sekä kokoelmalevyillä. Brucehan teki laulun Philadelphia-elokuvaan (1993) E Street Bandin ollessa tauolla, joten hän itse hoitaa kaikki laulussa kuultavat soittimet lukuun ottamatta Tommy Simsin bassonsoitantaa ja taustalaulua. Streets of Philadelphiasta tulikin valtava hitti: Oscar-palkinto parhaasta laulusta sekä neljä Grammya: ”Song of the Year”, ”Best Rock Song”, ”Best Rock Vocal Performance” ja ”Best Song Written Specifically for a Motion Picture or Television”.

Huhupuheet kertovat, että Springsteen olisi vuonna 1994 koonnut valmiiksi eräänlaisen “hiphop”-albumin rumpukoneineen ja syntetisaattoreineen ja Streets of Philadelphia olisi noiden sessioiden materiaalia. Vahva syntetisaattorimatto ja rumpuluuppi kiertävät koko biisin ajan luoden liki mystisen, hypnoottisen tunnelman.

Elokuvanahan Philadelphia kertoo Tom Hanksin näyttelemästä asianajajasta, joka erotetaan firmastaan kun paljastuu että hänellä on AIDS. Mies palkkaa Denzel Washingtonin näyttelemän homofobisen asianajajan taistelemaan puolestaan. Bruce laulaa tätä laulua kuin tuon Hanksin hahmon silmin: siksi laulusuoritus onkin vaipunut ja hauras.

Biisi alkaa rumpuluupilla, johon kosketinsoittimet uivat mukaan. Ensisäkeistö käsittelee tuntemuksia, joita ei oikein osata kuvata. Toisaalta se, että katsoo peiliin eikä tunne takaisin tuijottavaa hahmoa, voi kertoa muustakin kuin fyysisestä sairaudesta. Eikö tässä lopulta muuta jää kuin ajelehtimaan Philadelphian kaduille?

I was bruised and battered and I couldn’t tell
what I felt
I was
unrecognizable to myself
Saw my reflection in a window I didn’t know
my own face
Oh brother are you gonna leave me
wasting away
On the streets of Philadelphia

Tätä on kestänyt jo pitkään ja matkan varrella monet jutut ovat vaihtuneet muistoiksi: entiset ystävätkin ovat kadonneet. Kohtaus, joka kuvataan viimeisillä kolmella rivillä kertoo yksinäisyydestä vahvasti: voi kuulla veren kohinankin.

I walked the avenue till my legs felt like stone
I heard the voices of friends vanished and gone
At night I could hear the blood in my veins
Just as black and whispering as the rain
On the streets of Philadelphia

90-luvun Bruce-sävellyksille ominainen väliosa tulee myös. Tästä ei taideta selvitä, ja jäljellä ei ole enää montaa. Onko tänne asti tultu vain heittämään kaikki mennyt menemään?

Ain’t no angel gonna greet me
It’s just you and I my friend
And my clothes don’t fit me no more
I walked a thousand miles
just to slip this skin

Itse koen, että viimeisessä säkeistössä tulee loppu konkreettisesti. ”I can feel myself fading away” on kauniisti sanottu. Jos kukaan ei ole ottamassa vastaan kun lähtö tulee, niin silloin jää vain haihtumaan Philadelphian kaduille.

The night has fallen, I’m lyin’ awake
I can feel myself fading away
So receive me brother with your faithless kiss
or will we leave each other alone like this
On the streets of Philadelphia

Toomion TOP100: 69. Queensrüche – Promised Land

Tuottaja: Queensrÿche, James Barton
Nauhoitettu: 1992-1994
Julkaistu: 18.9.1994
Levy-yhtiö: EMI

USA:n Blillboard-listan kolmonen. Ruotsin 6. Myynyt yli miljoona levyä.

Singlet
– I Am I
– Bridge
– Dis-con-nec-ted

Vaikka hullun nimiselkkauksen ja jäsenten välisen taistelun keskellä oleva bändi on nykyään jopa huvittava, on se silti useaan kertaan onnistunutkin. Tämä on siitä valtavan hyvä esimerkki.

Tämä levy pyöri Alavuden kirjastossa monta vuotta, ja muistan jopa sen, miten sen julisteeksi taipuva kansilehti oli revennyt. Ilmeisesti sitä kuunneltiin paljon myös muiden lainaajien toimesta. Ja varmasti kuunneltiinkin, koska albumi on esimerkiksi USA:ssa noussut Billboard-listan kolmoseksi. Se on näinkin haastavalta levyltä melkoinen saavutus. Lienee metallialbumille nykyään jopa mahdotonta. No, Metallica saattaisi niukin naukin vielä tähän yltää.

Mikä siis olisi genre? Progressiivista metallia tai raskaampaa vaihtoehtorockia. Jotain sellaista tämä on, mutta hyvin poikkeavin sävellyksin toteutettuna. Albumilla on sellainen vanhan ajan progen henki, joka on tuotu metallia lähentelevään äänimaailmaan. Kitarasoolot ovat siistejä sillä samalla tavalla kuin ne ennen vanhaan olivat siistejä. Niillä on tarkoitus. Tämän lisäksi varsinkin Eddie Jacksonin bassolinjat ovat vaikuttavia. Ne tekevät taustalla oman tehtävänsä, mutta eivät puske väkisin valokeilaan.

”Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä.”

Laulaja Geoff Taten ääni on tunnistettava. Hänen vahvan ja persoonallisen lauluäänen tenhoon luotetaan paljon, eikä se väärin ole. Se vain vaatii totuttelua. Muutenkin albumille on saatu steampunk-henkisen tulevaisuudenkuvan soundi ja se pysyy vallassa läpi levyn. Jokainen kappale ilmeisesti tottelee jotain teemalinjaa. Riffit ovat erikoisia ja välillä progressiivista ulkomuotoa sävyttää jopa Taten soittama carelesswhisper-tyyppinen saksofoni. Vaikka rumpali Scott Rockenfield on ollut sävellystyöstään jopa Grammy-ehdokkaana, on suurin osa kappaleista kitaristi Chris DeGarmon sävellyksiä.

Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä. Albumi on hyvä kokonaisuus, joka lyö huomaamattomasti kiilaa Dream Theaterin isoon pyörään, joka vähän turhankin isosti proge-metallikentällä rullaa.

Tämä levy tarvitsee keskittymistä, jotta se aukeaa. Myös useampi maistelukerta totuttaa vahvoihin sävyihin, kuten IPA-oluessa. Progeihmiset kuunnelkaa ehdottomasti tämä Operation Mindcrimen lisäksi.

PARHAAT HETKET
I Am I Tämä kappale määrittää sen tunnelman, millä koko albumi edetään.
My Global Mind Sävellyksellisesti jotain todella mielenkiintoista.

EI LÄHDE
Someone Else? – En yleensäkään tykkää metallibändien balladeista. En tästäkään. Taten ääni särkee liiaksi.

Oasis – TOP21-biisit: 3 – Supersonic

Albumilta Definitely Maybe (1994).

Debyyttisingle, jollaista harvalla bändillä on. Noel on todennut kirjoittaneensa tämän todella nopeasti. Tarina kertoo myös, että kun bändi oli saanut Supersonicin äänitettyä, he olivat lähteneet ajelemaan ympäri Manchesteria kuunnellen c-kasetilta miten hemmetin hyvän biisin olivat saaneet aikaan.

Se kuuntelukerta, kun tämäkin kolahti, on tiukasti muistissa: pyörällä Pokron lenkkiä ajellessa kesällä 2006. Jossain siellä juuri ennen Lamminkylän koulua keskellä peltoja tuli ensi kertaa ajatuksella kuunneltua kertosäkeeseen asti. Siihen asti olin sivuuttanut tämän biisin vain päihdehöyryisenä, tasapaksuna tallusteluna. Mutta kun kuulin kertsin ensimmäisen kerran, ei paluuta ollut.

Säkeistössä on uhoa, kertosäkeessä melodia. Oasis pähkinänkuoressa. Gem Archer on todennut, että Supersonicin juju on siinä, että se on juuri hieman liian hidas. Aivan kuin Liam tepastelisi ominaisella tyylillään… Kitaralinjoissa on tarttuvia melodioita niin introssa kuin välikkeissäkin ja livenä outro venyi hieman pidemmäksi Noelin riffitellessä.

Tämähän oli keikkasuosikki alusta loppuun saakka, vaikka olikin välillä poissa settilistoilta hetkittäin. Viimeisellä rundilla Supersonic nousi uuteen loistoon kuulostaen paremmalta kuin kertaakaan vuoden 2000 jälkeen. Harmi että bändille kävi kuin kävi…

Mistäkö tämä kertoo? Sen voi jokainen kuulija kehitellä itselleen. Onpa taas mahtava biisi. “You need to find a way for what you wanna say / but before tomorrow / ’cause my friend said he’d take you home / he sits in a corner all alone / he lives under a waterfall / nobody can see him / nobody can ever hear him call”.

I need to be myself
I can’t be no one else
I’m feeling supersonic
Give me gin and tonic
You can have it all but how much do you want it?
You make me laugh
Give me your autograph
Can I ride with you in your B.M.W?
You can sail with me in my yellow submarine

You need to find out
’Cos no one’s gonna tell you what I’m on about
You need to find a way for what you want to say
But before tomorrow

’Cos my friend said he’d take you home
He sits in a corner all alone
He lives under a waterfall
Nobody can see him
Nobody can ever hear him call

You need to be yourself
You can’t be no one else
I know a girl called Elsa
She’s into Alka Seltzer
She sniffs it through a cane on a supersonic train
She made me laugh
I got her autograph
She done it with a doctor on a helicopter
She’s sniffin in her tissue
Sellin’ the Big Issue

She needs to find out
’Cos no one’s gonna tell you what I’m on about
She needs to find a way for what she wants to say
But before tomorrow

’Cos my friend said he’d take you home
He sits in a corner all alone
He lives under a waterfall
Nobody can see him
Nobody can ever hear him call”

https://www.youtube.com/watch?v=K8EHSd_QSoo

Oasis – TOP21-biisit: 5 – Live Forever

Albumilta Definitely Maybe (1994).

Kun kerran Nirvanalla oli “I Hate Myself and I Wanna Die”, niin Noel iski vastaiskuksi Live Foreverin. Aika merkittävä ero siinä, mikä erotti Oasiksen monista aikalaisistaan… Teksti on täyttä helmeä.

Alun rumpukompista on muodostunut melkoinen trademark, ja koko biisi on aika dramaattinen ottaen huomioon, että periaatteessa se kierrättää samaa sointukiertoa outroa lukuun ottamatta. Noel pääsee sooloilemaan tyylilleen ominaisen melodisesti.

Eipä tästä ihmeitä tarvitse kirjoittaa. Jotkin laulut puhuvat puolestaan.

Maybe I will never be
All the things that I want to be
But now is not the time to cry
Now’s the time to find out why
I think you’re the same as me
We see things they’ll never see
You and I are gonna live forever”