Toomion TOP200-biisit: 197. The Prodigy – Voodoo People

Jälleen kerran Jyrki! Siis se ohjelma. Loppuvuonna 1994. Tämä teini-ikäiselle jännittävää ja mystistä voodoo-teemaa käyttävä kappale iskostui mieleen videon muodossa.

Monet sanoivat tuolloin, että kappale oli liian pitkä. Kuusi ja puoli minuuttia. Niin, onhan sillä mittaa ja toistoa tulee paljon, mutta tällaiseen musiikkiin se kuuluu. Tanssittavaksi nämä on tehty.

The Prodigyn tuotannossa on läpi linjan miellyttänyt nerokas soundien käyttö ja hienosti muokatut samplet. Tässäkin kappaleessa on taitavasti haettu Nirvanan Very Apesta riffi, pikkuisen kiristetty tempoa ja lyöty se kappaleen pääteemaksi. Tuottajana ja säveltäjänä vähemmän yllättäen toimi Liam Howlett.

Vaikka listataan biisejä, on tämän kappaleen suurin vaikuttaja ollut sen video. Tunnelma on nimittäin aika uhkaava. Video on kuvattu Saint Lucialla, jossa voodoo oikeastikin näyttelee vielä jonkinlaista roolia. Takaa-ajon tunnelma välittyy varsin vahvasti. Videolla vielä bändissä ollut Leeroy Thornhill esittää hattupäistä voodoopappia, ja hoitaa roolinsa hienosti.

Kappale oli Music for the Jilted Generation -albumin ensimmäinen sinkku, joka albumin tapaan nousi Suomessa listaykköseksi. Nythän se alkaa olla 25 vuotta vanha eikä rumpusoundeja lukuunottamatta ole juurikaan antanut ajan hampaiden nakertaa itseään.

Menkäähän jonkun mutkittelevan metsäpolun päähän, laittakaa napit korviin ja tämä kappale soimaan. Sitten vain yritätte juosta 6,5 minuuttia polkua pitkin niin kovaa kuin pystytte. Toimii.

Ja jos mietitte, mitä kappaleessa lauletaan, niin lause on runoteoksesta The Shalimar ja kuuluu näin: ”…the voodoo who do what you don’t dare do people…”

Viikon biisi (8/2018): Green Day – Basket Case (1994)

https://open.spotify.com/track/6L89mwZXSOwYl76YXfX13s?si=JdgWr1yBQrGLwYt0czUBrw

”Basket case”-termiä käytetään kuvaamaan tilannetta tai ihmistä, jonka tilanteen parantamiseksi ei ole keinoja.

Vuonna 1994 julkaistu Dookie oli Green Dayn kolmas studioalbumi, mutta ensimmäinen joka todella sinkosi kalifornialaisen punk rock-yhtyeen maailmankartalle. Levyltä julkaistiin viisi enemmän tai vähemmän menestynyttä singleä, joista kolmantena vuoronsa sai Basket Case. Tämän, kuten kaikkien muidenkin ”Dookien” kappaleiden kohdalla, sanoitus on Billie Joe Armstrongin käsialaa muun bändin osallistuessa yhdessä hänen kanssaan sävellys- ja sovitustyöhön.

”Basket Case” kertoo henkilöstä, jonka tilanne on termin kaltainen. Armstrong on kertonut tekstin osaltaan pohjautuvat hänen omaan ahdistuneisuushistoriaansa ja siihen, kuinka hän ennen paniikkikohtausdiagnoosiaan luuli yksinkertaisesti tulevansa hulluksi. Kappale alkaa hänen säestäessä itseään dempatulla 8-osa-sähkökitarakuviolla sanoin, jotka ovat puhdasta punk rock-runoutta. ”Do you have the time / to listen to me whine / about nothing and everything all at once”.

Nopeakulkuinen tarina etenee ensimmäisen säkeistön sisäisten pohdintojen kautta toisen säkeistön kallonkutistajan ja maksetun naisen kautta loppuunsa. Huippukohdaksi taitaa kuitenkin muotoutua niitä seuraava B-osio jonka lopulla päädytään kysymään, onko kertoja sittenkään hullu vai ”ainoastaan” pilvessä? Tilanteen haltuun ottamiseen ollaan matkalla kun loppupuolella piipahdetaan bridgessä, jossa vuoristorata vie ja mukana pitää vain koettaa roikkua: ”Grasping to control / so I better hold on”.

Soitannollisesti ”Basket Case” on mainion yksinkertainen mutta aina mukaansa tempaava. Puoli sävelaskelta alavireeseen viritetty kappale soi Eb-duurissa ja kierrättää paria sointukiertoa (esimerkiksi säkeistössä Eb-Bb-Cm-Gm-Ab-Eb-Bb), mutta bändi saa niihin taiottua parhaimmalle Green Daylle ominaisen jyräävän kepeyden. Mike Dirnt bassossa ja erityisesti Tré Cool rummuissa ovat aivan yhtä keskeinen osa yhtyeen sointia kuin Billie Joe, vaikka eivät niin suuresti valokeilassa paistattelekaan. Aina erityismaininnan saa myös siitä, että kappale loppuu ilman loppuhäivytystä.

BASKET CASE

Do you have the time
To listen to me whine
About nothing and everything
All at once
I am one of those
Melodramatic fools
Neurotic to the bone
No doubt about it

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up
Am I just paranoid?
Am I just stoned?

I went to a shrink
To analyze my dreams
She says it’s lack of sex
That’s bringing me down
I went to a whore
He said my life’s a bore
So quit my whining cause
It’s bringing her down

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up
Am I just paranoid?
Uh, yuh, yuh, ya

Grasping to control
So I better hold on

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up
Am I just paranoid?
Am I just stoned?

TOOMION TOP100: 34. Dream Theater – Awake

Tuottajat: John Purdell, Duane Baron
Nauhoitettu: 1994
Julkaistu: 4.10.1994
Levy-yhtiö: East West

32. Jenkeissä, 65. Briteissä.

SINGLES

– Lie
– Caught in a Web
– The Silent Man


Muistan vieläkin, millainen sää oli sinä päivänä, kun levyn ostin. Muistan levyhyllynkin paikan siinä kaupassa. En yhtään tiennyt millaisesta musiikista oli kyse. Se vain sattui olemaan metalli-nimikkeen alla.

Levyn aloittava rumpuintro oli melkoisen outoa kuunneltavaa lähinnä thrashia ja power-metallia kuunnelleelle teinille. Tuli sellainen ”mitä helvettiä”-olo. Niin, tämä on tosiaan ensimmäinen proge-levy, jonka olen omistanut. Sen jälkeen tarkoituksellisen haastavasta musiikista on jotenkin tullut omaa kuunteluani paljon määrittävä tekijä. Nyttemmin olen siltä puolelta päässyt osittain takaisin normimaailmaan.

Levyllä on vielä Kevin Moore koskettimissa ja se tarkoittaa yhtä kuin kiinnostavaa kosketinpuolta. Levyn riffit ovat aika junttausta. Ei missään mielessä pahalla. Vaan sellaisella hyvällä ysäritavalla. Oikeastaan pitää vähän ihmetellä noinkin raskasta soundia. Ehkä se johtuu 7-kielisestä kitarasta. Tuohon aikaan John Petrucci oli aika ehdoton kaiffari kitaran varressa. Soolot olivat tyylikkäitä, eivät päätöntä tiluttamista. Myös Lien videolla esiintyvä Ibanezin Jem vihreine kuplineen on mainio.

”Sellainen miljoonakaupungin urbaani vire. Ulospäin iso, selvittämätön möhkäle, jonka sivukaduilta löytyy vaikka mitä jännittävää. ”

Kaiken kaikkiaan pidän levyn äänimaailmasta. Se on mukavasti miksattu. Kappaleet ovat hyviä, ellei jopa parhaita yksittäisinä biiseinä bändin tuotannosta. Kappaleissa jatkuva teema on hyvä juttu, vaikka albumi ei varsinainen teema-albumi olekaan. Siinä on sellainen miljoonakaupungin urbaani vire. Ulospäin iso, selvittämätön möhkäle, jonka sivukaduilta löytyy vaikka mitä jännittävää.

Caught in a Webin aaltoilevat syntikkamatot toimivat, mutta kappaleiden läpi virtaava sähköpiano alkaa olemaan vähän vanhan kuuloinen. Myös delay on efektinä tainnut olla aika hieno tuohon aikaan. James LaBrien ääni riittää rauhallisimmissa kohdissa, mutta kovaa lauletut kohdat ovat äänentuotoltaan lähempänä lammasta. Toinen Dream Theaterin heikoista lenkeistä eli Mike Portnoy vetää tällä levyllä rumpuelämänsä parhaat jutut. Se saattaa johtua myös rummut hyvin esiintuovasta miksauksesta.

Kansitaide on taattua Ja sekopäistä Dream Theateria. Se on juuri sitä, mitä levy ehkä yrittää olla, mutta lopulta proge-albumiksi aika vähän on – nimittäin vaikeaa kuunneltavaa. Melkein jokaisessa kappaleessa on pätkä, joka sytyttää sen eloon. Parhaana esimerkkinä tylsähkösti alkava Innocence Faded. Lopun revittely on mukavaa kuunneltavaa.

Tämä kevättalvilevynä oikein mukavasti. Silloin kun tiet ovat kurassa päivällä, mutta illat vetää vielä pakkasen puolelle. On valoisaa ja raikasta.

PARHAAT HETKET
Space-Dye Vest – koko 90-luvun henki. Kaikki jälkeenpäin tulleet puhetta sisältävät DT:t ja Nightwishit. Komea sävellys synkässä tunnelmassa.

EI LÄHDE
The Silent Man – Jenkkibändien pakollinen balladi.

https://open.spotify.com/album/4jP59Kwqvy3n09eUe1Cge7

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 35 – Streets of Philadelphia

Singleltä Streets of Philadelphia (1994).

Streets of Philadelphia oli viimeisiä nostoja tälle listalle ja meinasi suorastaan unohtua, sillä tätä ei ole julkaistu millään varsinaisella studioalbumilla vaan ainoastaan singlenä sekä kokoelmalevyillä. Brucehan teki laulun Philadelphia-elokuvaan (1993) E Street Bandin ollessa tauolla, joten hän itse hoitaa kaikki laulussa kuultavat soittimet lukuun ottamatta Tommy Simsin bassonsoitantaa ja taustalaulua. Streets of Philadelphiasta tulikin valtava hitti: Oscar-palkinto parhaasta laulusta sekä neljä Grammya: ”Song of the Year”, ”Best Rock Song”, ”Best Rock Vocal Performance” ja ”Best Song Written Specifically for a Motion Picture or Television”.

Huhupuheet kertovat, että Springsteen olisi vuonna 1994 koonnut valmiiksi eräänlaisen “hiphop”-albumin rumpukoneineen ja syntetisaattoreineen ja Streets of Philadelphia olisi noiden sessioiden materiaalia. Vahva syntetisaattorimatto ja rumpuluuppi kiertävät koko biisin ajan luoden liki mystisen, hypnoottisen tunnelman.

Elokuvanahan Philadelphia kertoo Tom Hanksin näyttelemästä asianajajasta, joka erotetaan firmastaan kun paljastuu että hänellä on AIDS. Mies palkkaa Denzel Washingtonin näyttelemän homofobisen asianajajan taistelemaan puolestaan. Bruce laulaa tätä laulua kuin tuon Hanksin hahmon silmin: siksi laulusuoritus onkin vaipunut ja hauras.

Biisi alkaa rumpuluupilla, johon kosketinsoittimet uivat mukaan. Ensisäkeistö käsittelee tuntemuksia, joita ei oikein osata kuvata. Toisaalta se, että katsoo peiliin eikä tunne takaisin tuijottavaa hahmoa, voi kertoa muustakin kuin fyysisestä sairaudesta. Eikö tässä lopulta muuta jää kuin ajelehtimaan Philadelphian kaduille?

I was bruised and battered and I couldn’t tell
what I felt
I was
unrecognizable to myself
Saw my reflection in a window I didn’t know
my own face
Oh brother are you gonna leave me
wasting away
On the streets of Philadelphia

Tätä on kestänyt jo pitkään ja matkan varrella monet jutut ovat vaihtuneet muistoiksi: entiset ystävätkin ovat kadonneet. Kohtaus, joka kuvataan viimeisillä kolmella rivillä kertoo yksinäisyydestä vahvasti: voi kuulla veren kohinankin.

I walked the avenue till my legs felt like stone
I heard the voices of friends vanished and gone
At night I could hear the blood in my veins
Just as black and whispering as the rain
On the streets of Philadelphia

90-luvun Bruce-sävellyksille ominainen väliosa tulee myös. Tästä ei taideta selvitä, ja jäljellä ei ole enää montaa. Onko tänne asti tultu vain heittämään kaikki mennyt menemään?

Ain’t no angel gonna greet me
It’s just you and I my friend
And my clothes don’t fit me no more
I walked a thousand miles
just to slip this skin

Itse koen, että viimeisessä säkeistössä tulee loppu konkreettisesti. ”I can feel myself fading away” on kauniisti sanottu. Jos kukaan ei ole ottamassa vastaan kun lähtö tulee, niin silloin jää vain haihtumaan Philadelphian kaduille.

The night has fallen, I’m lyin’ awake
I can feel myself fading away
So receive me brother with your faithless kiss
or will we leave each other alone like this
On the streets of Philadelphia

https://www.youtube.com/watch?v=4z2DtNW79sQ

Toomion TOP100: 69. Queensrüche – Promised Land

Tuottaja: Queensrÿche, James Barton
Nauhoitettu: 1992-1994
Julkaistu: 18.9.1994
Levy-yhtiö: EMI

USA:n Blillboard-listan kolmonen. Ruotsin 6. Myynyt yli miljoona levyä.

Singlet
– I Am I
– Bridge
– Dis-con-nec-ted

Vaikka hullun nimiselkkauksen ja jäsenten välisen taistelun keskellä oleva bändi on nykyään jopa huvittava, on se silti useaan kertaan onnistunutkin. Tämä on siitä valtavan hyvä esimerkki.

Tämä levy pyöri Alavuden kirjastossa monta vuotta, ja muistan jopa sen, miten sen julisteeksi taipuva kansilehti oli revennyt. Ilmeisesti sitä kuunneltiin paljon myös muiden lainaajien toimesta. Ja varmasti kuunneltiinkin, koska albumi on esimerkiksi USA:ssa noussut Billboard-listan kolmoseksi. Se on näinkin haastavalta levyltä melkoinen saavutus. Lienee metallialbumille nykyään jopa mahdotonta. No, Metallica saattaisi niukin naukin vielä tähän yltää.

Mikä siis olisi genre? Progressiivista metallia tai raskaampaa vaihtoehtorockia. Jotain sellaista tämä on, mutta hyvin poikkeavin sävellyksin toteutettuna. Albumilla on sellainen vanhan ajan progen henki, joka on tuotu metallia lähentelevään äänimaailmaan. Kitarasoolot ovat siistejä sillä samalla tavalla kuin ne ennen vanhaan olivat siistejä. Niillä on tarkoitus. Tämän lisäksi varsinkin Eddie Jacksonin bassolinjat ovat vaikuttavia. Ne tekevät taustalla oman tehtävänsä, mutta eivät puske väkisin valokeilaan.

”Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä.”

Laulaja Geoff Taten ääni on tunnistettava. Hänen vahvan ja persoonallisen lauluäänen tenhoon luotetaan paljon, eikä se väärin ole. Se vain vaatii totuttelua. Muutenkin albumille on saatu steampunk-henkisen tulevaisuudenkuvan soundi ja se pysyy vallassa läpi levyn. Jokainen kappale ilmeisesti tottelee jotain teemalinjaa. Riffit ovat erikoisia ja välillä progressiivista ulkomuotoa sävyttää jopa Taten soittama carelesswhisper-tyyppinen saksofoni. Vaikka rumpali Scott Rockenfield on ollut sävellystyöstään jopa Grammy-ehdokkaana, on suurin osa kappaleista kitaristi Chris DeGarmon sävellyksiä.

Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä. Albumi on hyvä kokonaisuus, joka lyö huomaamattomasti kiilaa Dream Theaterin isoon pyörään, joka vähän turhankin isosti proge-metallikentällä rullaa.

Tämä levy tarvitsee keskittymistä, jotta se aukeaa. Myös useampi maistelukerta totuttaa vahvoihin sävyihin, kuten IPA-oluessa. Progeihmiset kuunnelkaa ehdottomasti tämä Operation Mindcrimen lisäksi.

PARHAAT HETKET
I Am I Tämä kappale määrittää sen tunnelman, millä koko albumi edetään.
My Global Mind Sävellyksellisesti jotain todella mielenkiintoista.

EI LÄHDE
Someone Else? – En yleensäkään tykkää metallibändien balladeista. En tästäkään. Taten ääni särkee liiaksi.

https://open.spotify.com/album/672d5xcV0IY4SEGW7Z3vNK