Toomion TOP200-biisit: 197. The Prodigy – Voodoo People

Jälleen kerran Jyrki! Siis se ohjelma. Loppuvuonna 1994. Tämä teini-ikäiselle jännittävää ja mystistä voodoo-teemaa käyttävä kappale iskostui mieleen videon muodossa.

Monet sanoivat tuolloin, että kappale oli liian pitkä. Kuusi ja puoli minuuttia. Niin, onhan sillä mittaa ja toistoa tulee paljon, mutta tällaiseen musiikkiin se kuuluu. Tanssittavaksi nämä on tehty.

The Prodigyn tuotannossa on läpi linjan miellyttänyt nerokas soundien käyttö ja hienosti muokatut samplet. Tässäkin kappaleessa on taitavasti haettu Nirvanan Very Apesta riffi, pikkuisen kiristetty tempoa ja lyöty se kappaleen pääteemaksi. Tuottajana ja säveltäjänä vähemmän yllättäen toimi Liam Howlett.

Vaikka listataan biisejä, on tämän kappaleen suurin vaikuttaja ollut sen video. Tunnelma on nimittäin aika uhkaava. Video on kuvattu Saint Lucialla, jossa voodoo oikeastikin näyttelee vielä jonkinlaista roolia. Takaa-ajon tunnelma välittyy varsin vahvasti. Videolla vielä bändissä ollut Leeroy Thornhill esittää hattupäistä voodoopappia, ja hoitaa roolinsa hienosti.

Kappale oli Music for the Jilted Generation -albumin ensimmäinen sinkku, joka albumin tapaan nousi Suomessa listaykköseksi. Nythän se alkaa olla 25 vuotta vanha eikä rumpusoundeja lukuunottamatta ole juurikaan antanut ajan hampaiden nakertaa itseään.

Menkäähän jonkun mutkittelevan metsäpolun päähän, laittakaa napit korviin ja tämä kappale soimaan. Sitten vain yritätte juosta 6,5 minuuttia polkua pitkin niin kovaa kuin pystytte. Toimii.

Ja jos mietitte, mitä kappaleessa lauletaan, niin lause on runoteoksesta The Shalimar ja kuuluu näin: ”…the voodoo who do what you don’t dare do people…”

Viikon biisi (8/2018): Green Day – Basket Case (1994)

”Basket case”-termiä käytetään kuvaamaan tilannetta tai ihmistä, jonka tilanteen parantamiseksi ei ole keinoja.

Vuonna 1994 julkaistu Dookie oli Green Dayn kolmas studioalbumi, mutta ensimmäinen joka todella sinkosi kalifornialaisen punk rock-yhtyeen maailmankartalle. Levyltä julkaistiin viisi enemmän tai vähemmän menestynyttä singleä, joista kolmantena vuoronsa sai Basket Case. Tämän, kuten kaikkien muidenkin ”Dookien” kappaleiden kohdalla, sanoitus on Billie Joe Armstrongin käsialaa muun bändin osallistuessa yhdessä hänen kanssaan sävellys- ja sovitustyöhön.

”Basket Case” kertoo henkilöstä, jonka tilanne on termin kaltainen. Armstrong on kertonut tekstin osaltaan pohjautuvat hänen omaan ahdistuneisuushistoriaansa ja siihen, kuinka hän ennen paniikkikohtausdiagnoosiaan luuli yksinkertaisesti tulevansa hulluksi. Kappale alkaa hänen säestäessä itseään dempatulla 8-osa-sähkökitarakuviolla sanoin, jotka ovat puhdasta punk rock-runoutta. ”Do you have the time / to listen to me whine / about nothing and everything all at once”.

Nopeakulkuinen tarina etenee ensimmäisen säkeistön sisäisten pohdintojen kautta toisen säkeistön kallonkutistajan ja maksetun naisen kautta loppuunsa. Huippukohdaksi taitaa kuitenkin muotoutua niitä seuraava B-osio jonka lopulla päädytään kysymään, onko kertoja sittenkään hullu vai ”ainoastaan” pilvessä? Tilanteen haltuun ottamiseen ollaan matkalla kun loppupuolella piipahdetaan bridgessä, jossa vuoristorata vie ja mukana pitää vain koettaa roikkua: ”Grasping to control / so I better hold on”.

Soitannollisesti ”Basket Case” on mainion yksinkertainen mutta aina mukaansa tempaava. Puoli sävelaskelta alavireeseen viritetty kappale soi Eb-duurissa ja kierrättää paria sointukiertoa (esimerkiksi säkeistössä Eb-Bb-Cm-Gm-Ab-Eb-Bb), mutta bändi saa niihin taiottua parhaimmalle Green Daylle ominaisen jyräävän kepeyden. Mike Dirnt bassossa ja erityisesti Tré Cool rummuissa ovat aivan yhtä keskeinen osa yhtyeen sointia kuin Billie Joe, vaikka eivät niin suuresti valokeilassa paistattelekaan. Aina erityismaininnan saa myös siitä, että kappale loppuu ilman loppuhäivytystä.

BASKET CASE

Do you have the time
To listen to me whine
About nothing and everything
All at once
I am one of those
Melodramatic fools
Neurotic to the bone
No doubt about it

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up
Am I just paranoid?
Am I just stoned?

I went to a shrink
To analyze my dreams
She says it’s lack of sex
That’s bringing me down
I went to a whore
He said my life’s a bore
So quit my whining cause
It’s bringing her down

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up
Am I just paranoid?
Uh, yuh, yuh, ya

Grasping to control
So I better hold on

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up
Am I just paranoid?
Am I just stoned?

”Basket case”-termiä käytetään kuvaamaan tilannetta tai ihmistä, jonka tilanteen parantamiseksi ei ole keinoja.

Vuonna 1994 julkaistu Dookie oli Green Dayn kolmas studioalbumi, mutta ensimmäinen joka todella sinkosi kalifornialaisen punk rock-yhtyeen maailmankartalle. Levyltä julkaistiin viisi enemmän tai vähemmän menestynyttä singleä, joista kolmantena vuoronsa sai Basket Case. Tämän, kuten kaikkien muidenkin ”Dookien” kappaleiden kohdalla, sanoitus on Billie Joe Armstrongin käsialaa muun bändin osallistuessa yhdessä hänen kanssaan sävellys- ja sovitustyöhön.

”Basket Case” kertoo henkilöstä, jonka tilanne on termin kaltainen. Armstrong on kertonut tekstin osaltaan pohjautuvat hänen omaan ahdistuneisuushistoriaansa ja siihen, kuinka hän ennen paniikkikohtausdiagnoosiaan luuli yksinkertaisesti tulevansa hulluksi. Kappale alkaa hänen säestäessä itseään dempatulla 8-osa-sähkökitarakuviolla sanoin, jotka ovat puhdasta punk rock-runoutta. ”Do you have the time / to listen to me whine / about nothing and everything all at once”.

Nopeakulkuinen tarina etenee ensimmäisen säkeistön sisäisten pohdintojen kautta toisen säkeistön kallonkutistajan ja maksetun naisen kautta loppuunsa. Huippukohdaksi taitaa kuitenkin muotoutua niitä seuraava B-osio jonka lopulla päädytään kysymään, onko kertoja sittenkään hullu vai ”ainoastaan” pilvessä? Tilanteen haltuun ottamiseen ollaan matkalla kun loppupuolella piipahdetaan bridgessä, jossa vuoristorata vie ja mukana pitää vain koettaa roikkua: ”Grasping to control / so I better hold on”.

Soitannollisesti ”Basket Case” on mainion yksinkertainen mutta aina mukaansa tempaava. Puoli sävelaskelta alavireeseen viritetty kappale soi Eb-duurissa ja kierrättää paria sointukiertoa (esimerkiksi säkeistössä Eb-Bb-Cm-Gm-Ab-Eb-Bb), mutta bändi saa niihin taiottua parhaimmalle Green Daylle ominaisen jyräävän kepeyden. Mike Dirnt bassossa ja erityisesti Tré Cool rummuissa ovat aivan yhtä keskeinen osa yhtyeen sointia kuin Billie Joe, vaikka eivät niin suuresti valokeilassa paistattelekaan. Aina erityismaininnan saa myös siitä, että kappale loppuu ilman loppuhäivytystä.

BASKET CASE

Do you have the time
To listen to me whine
About nothing and everything
All at once
I am one of those
Melodramatic fools
Neurotic to the bone
No doubt about it

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up
Am I just paranoid?
Am I just stoned?

I went to a shrink
To analyze my dreams
She says it’s lack of sex
That’s bringing me down
I went to a whore
He said my life’s a bore
So quit my whining cause
It’s bringing her down

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up
Am I just paranoid?
Uh, yuh, yuh, ya

Grasping to control
So I better hold on

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up
Am I just paranoid?
Am I just stoned?

TOOMIO’S TOP100: 34. Dream Theater – AwakeTOOMION TOP100: 34. Dream Theater – Awake

Producers: John Purdell, Duane Baron
Recorded: 1994
Released: 4.10.1994
Label: East West

#32 in USA, #65 in UK.

SINGLES
– Lie
– Caught in a Web
– The Silent Man

I still remember what the weather was that day when I bought this album. I remember the place of the record shelf in the store. I had no idea what kind of music it will be. It was an album in a metal record shelf.

The drum intro of the opening song was quite strange to boy who has listen mainly thrash and power metal. The feel is like a ”what the hell?”. So, this is the first-prog album, which I have owned. After that, challenging music has somehow become one of the most determining factor of my listening habits. Nowadays I could listen simple music too.

Kevin Moore is on keyboards, and it means the same as the interesting synth parts. Album’s riffs are pretty ram. That’s good. Actually it’s a little wonder how heavy the sounds are. Maybe it’s because 7-string guitar. At the time, John Petrucci was a very big name in guitar. Solos were stylish, not the endless shredding.

”An urban undertone of a metropolis. Outwardly an unresolved chunk whose side streets can be found exciting things. ”

All in all, I like the atmosphere of the whole album. It was mixed comfortably. The songs are good, if not even the best individual tracks of the band’s production. The constant theme of songs is a good thing, even if the album is not the actual theme album. It is the kind of urban undertone of a metropolis. Outwardly an unresolved chunk whose side streets can be found exciting things.

Caught in a Web
in undulating synth pads works, but the flowing electric pianos starts to be a bit old-sounding. Also the delay is a fancy and pretty cool effect at the time. James Labrie voice is enough in calmest points, but when points are hard the voice is closer to the lamb. Another Dream Theater’s weak links, namely Mike Portnoy, made his best performances in this album. It may also be due to the mixing.

Cover art is totally mad Dream Theater. Difficult like the band wanted to be. But this album isn’t so difficult to listen. Almost every track has a piece that ignites it to life. The best example is Innocence Faded. The end of the song is very enjoyable.

This is a late winter album. When the roads are dirty and muddy during the day, but evenings is still freezing. Bright and fresh.

THE BEST MOMENTS
Space-Dye Vest
the spirit of the whole 90th century.

NOT SO BRILLIANT
The Silent Man
That necessary ballad of the Yankee bands.

https://open.spotify.com/album/4jP59Kwqvy3n09eUe1Cge7Tuottajat: John Purdell, Duane Baron
Nauhoitettu: 1994
Julkaistu: 4.10.1994
Levy-yhtiö: East West

32. Jenkeissä, 65. Briteissä.

SINGLES

– Lie
– Caught in a Web
– The Silent Man


Muistan vieläkin, millainen sää oli sinä päivänä, kun levyn ostin. Muistan levyhyllynkin paikan siinä kaupassa. En yhtään tiennyt millaisesta musiikista oli kyse. Se vain sattui olemaan metalli-nimikkeen alla.

Levyn aloittava rumpuintro oli melkoisen outoa kuunneltavaa lähinnä thrashia ja power-metallia kuunnelleelle teinille. Tuli sellainen ”mitä helvettiä”-olo. Niin, tämä on tosiaan ensimmäinen proge-levy, jonka olen omistanut. Sen jälkeen tarkoituksellisen haastavasta musiikista on jotenkin tullut omaa kuunteluani paljon määrittävä tekijä. Nyttemmin olen siltä puolelta päässyt osittain takaisin normimaailmaan.

Levyllä on vielä Kevin Moore koskettimissa ja se tarkoittaa yhtä kuin kiinnostavaa kosketinpuolta. Levyn riffit ovat aika junttausta. Ei missään mielessä pahalla. Vaan sellaisella hyvällä ysäritavalla. Oikeastaan pitää vähän ihmetellä noinkin raskasta soundia. Ehkä se johtuu 7-kielisestä kitarasta. Tuohon aikaan John Petrucci oli aika ehdoton kaiffari kitaran varressa. Soolot olivat tyylikkäitä, eivät päätöntä tiluttamista. Myös Lien videolla esiintyvä Ibanezin Jem vihreine kuplineen on mainio.

”Sellainen miljoonakaupungin urbaani vire. Ulospäin iso, selvittämätön möhkäle, jonka sivukaduilta löytyy vaikka mitä jännittävää. ”

Kaiken kaikkiaan pidän levyn äänimaailmasta. Se on mukavasti miksattu. Kappaleet ovat hyviä, ellei jopa parhaita yksittäisinä biiseinä bändin tuotannosta. Kappaleissa jatkuva teema on hyvä juttu, vaikka albumi ei varsinainen teema-albumi olekaan. Siinä on sellainen miljoonakaupungin urbaani vire. Ulospäin iso, selvittämätön möhkäle, jonka sivukaduilta löytyy vaikka mitä jännittävää.

Caught in a Webin aaltoilevat syntikkamatot toimivat, mutta kappaleiden läpi virtaava sähköpiano alkaa olemaan vähän vanhan kuuloinen. Myös delay on efektinä tainnut olla aika hieno tuohon aikaan. James LaBrien ääni riittää rauhallisimmissa kohdissa, mutta kovaa lauletut kohdat ovat äänentuotoltaan lähempänä lammasta. Toinen Dream Theaterin heikoista lenkeistä eli Mike Portnoy vetää tällä levyllä rumpuelämänsä parhaat jutut. Se saattaa johtua myös rummut hyvin esiintuovasta miksauksesta.

Kansitaide on taattua Ja sekopäistä Dream Theateria. Se on juuri sitä, mitä levy ehkä yrittää olla, mutta lopulta proge-albumiksi aika vähän on – nimittäin vaikeaa kuunneltavaa. Melkein jokaisessa kappaleessa on pätkä, joka sytyttää sen eloon. Parhaana esimerkkinä tylsähkösti alkava Innocence Faded. Lopun revittely on mukavaa kuunneltavaa.

Tämä kevättalvilevynä oikein mukavasti. Silloin kun tiet ovat kurassa päivällä, mutta illat vetää vielä pakkasen puolelle. On valoisaa ja raikasta.

PARHAAT HETKET
Space-Dye Vest – koko 90-luvun henki. Kaikki jälkeenpäin tulleet puhetta sisältävät DT:t ja Nightwishit. Komea sävellys synkässä tunnelmassa.

EI LÄHDE
The Silent Man – Jenkkibändien pakollinen balladi.

https://open.spotify.com/album/4jP59Kwqvy3n09eUe1Cge7

Bruce Springsteen – TOP56-songs: 35 – Streets of PhiladelphiaBruce Springsteen – TOP56-biisit: 35 – Streets of Philadelphia

From the single Streets of Philadelphia (1994).

Streets of Philadelphia was one of the last cuts to have it’s place on this list and it almost got forgotten, because the song hasn’t been published on any studio album but just as a single and on compilation records. Bruce made it for the movie Philadelphia (1993) while the E Street Band was on break so he’s managing all the instruments himself excluding the bass playing and background vocal work from Tommy Sims. Streets of Philadelphia became a great hit and it won an Oscar for best song and four Grammys: ”Song of the Year”, ”Best Rock Song”, ”Best Rock Vocal Performance” ja ”Best Song Written Specifically for a Motion Picture or Television”.

There are rumours that Springsteen had completed a kind of a hiphop-album with drum machines and synthesizers in the year 1994 and Streets of Philadelphia was material from those sessions. A strong synthesizer pad and drum loop go on for the whole song creating almost a mystical, hypnotic feel.

As a movie Philadelphia tells the story of a lawyer played by Tom Hanks, who is dismissed by his company after it’s revealed that he has AIDS. He then goes on to hire a homophobic lawyer, played by Denzel Washington, to fight for his rights. Bruce is singing this song like his living through Hanks’ character’s eyes: that’s why the vocal performance is so sunk and brittle.

The song starts with a drum loop in which the keyboards swim in. It’s first verse is about the feelings one does not have a skill to describe. The way of looking in the mirror and not recognizing the man looking back may also tell about something else than just a physical disease. Am I just gonna be left to drift around on the streets of Philadelphia City?

I was bruised and battered and I couldn’t tell
what I felt
I was unrecognizable to myself
Saw my reflection in a window I didn’t know
my own face
Oh brother are you gonna leave me
wasting away
On the streets of Philadelphia

This has been going on for a long time and many things occurred have become memories: former friends have gone as well. The scene described on the last three lines tells a strong story about loneliness: you could hear the narrator’s heartbeat.

I walked the avenue till my legs felt like stone
I heard the voices of friends vanished and gone
At night I could hear the blood in my veins
Just as black and whispering as the rain
On the streets of Philadelphia

Bruce had the manner of writing middle sections in the 90s and this isn’t an exception. The narrator isn’t likely going to survive. Has he come all the way down here to throw it all away?

Ain’t no angel gonna greet me
It’s just you and I my friend
And my clothes don’t fit me no more
I walked a thousand miles
just to slip this skin

I think that in the last verse the end really comes. “I can feel myself fading away” is a beautiful line. If there’s no one to greet you when you go, you’re left to evaporate on the streets of Philadelphia.

The night has fallen, I’m lyin’ awake
I can feel myself fading away
So receive me brother with your faithless kiss
or will we leave each other alone like this
On the streets of Philadelphia

https://www.youtube.com/watch?v=4z2DtNW79sQSingleltä Streets of Philadelphia (1994).

Streets of Philadelphia oli viimeisiä nostoja tälle listalle ja meinasi suorastaan unohtua, sillä tätä ei ole julkaistu millään varsinaisella studioalbumilla vaan ainoastaan singlenä sekä kokoelmalevyillä. Brucehan teki laulun Philadelphia-elokuvaan (1993) E Street Bandin ollessa tauolla, joten hän itse hoitaa kaikki laulussa kuultavat soittimet lukuun ottamatta Tommy Simsin bassonsoitantaa ja taustalaulua. Streets of Philadelphiasta tulikin valtava hitti: Oscar-palkinto parhaasta laulusta sekä neljä Grammya: ”Song of the Year”, ”Best Rock Song”, ”Best Rock Vocal Performance” ja ”Best Song Written Specifically for a Motion Picture or Television”.

Huhupuheet kertovat, että Springsteen olisi vuonna 1994 koonnut valmiiksi eräänlaisen “hiphop”-albumin rumpukoneineen ja syntetisaattoreineen ja Streets of Philadelphia olisi noiden sessioiden materiaalia. Vahva syntetisaattorimatto ja rumpuluuppi kiertävät koko biisin ajan luoden liki mystisen, hypnoottisen tunnelman.

Elokuvanahan Philadelphia kertoo Tom Hanksin näyttelemästä asianajajasta, joka erotetaan firmastaan kun paljastuu että hänellä on AIDS. Mies palkkaa Denzel Washingtonin näyttelemän homofobisen asianajajan taistelemaan puolestaan. Bruce laulaa tätä laulua kuin tuon Hanksin hahmon silmin: siksi laulusuoritus onkin vaipunut ja hauras.

Biisi alkaa rumpuluupilla, johon kosketinsoittimet uivat mukaan. Ensisäkeistö käsittelee tuntemuksia, joita ei oikein osata kuvata. Toisaalta se, että katsoo peiliin eikä tunne takaisin tuijottavaa hahmoa, voi kertoa muustakin kuin fyysisestä sairaudesta. Eikö tässä lopulta muuta jää kuin ajelehtimaan Philadelphian kaduille?

I was bruised and battered and I couldn’t tell
what I felt
I was
unrecognizable to myself
Saw my reflection in a window I didn’t know
my own face
Oh brother are you gonna leave me
wasting away
On the streets of Philadelphia

Tätä on kestänyt jo pitkään ja matkan varrella monet jutut ovat vaihtuneet muistoiksi: entiset ystävätkin ovat kadonneet. Kohtaus, joka kuvataan viimeisillä kolmella rivillä kertoo yksinäisyydestä vahvasti: voi kuulla veren kohinankin.

I walked the avenue till my legs felt like stone
I heard the voices of friends vanished and gone
At night I could hear the blood in my veins
Just as black and whispering as the rain
On the streets of Philadelphia

90-luvun Bruce-sävellyksille ominainen väliosa tulee myös. Tästä ei taideta selvitä, ja jäljellä ei ole enää montaa. Onko tänne asti tultu vain heittämään kaikki mennyt menemään?

Ain’t no angel gonna greet me
It’s just you and I my friend
And my clothes don’t fit me no more
I walked a thousand miles
just to slip this skin

Itse koen, että viimeisessä säkeistössä tulee loppu konkreettisesti. ”I can feel myself fading away” on kauniisti sanottu. Jos kukaan ei ole ottamassa vastaan kun lähtö tulee, niin silloin jää vain haihtumaan Philadelphian kaduille.

The night has fallen, I’m lyin’ awake
I can feel myself fading away
So receive me brother with your faithless kiss
or will we leave each other alone like this
On the streets of Philadelphia

https://www.youtube.com/watch?v=4z2DtNW79sQ

Toomio’s TOP100: 69. Queensrüche – Promised LandToomion TOP100: 69. Queensrüche – Promised Land

Producer: Queensrÿche, James Barton
Recorded: 1992-1994
Published: 18.9.1994
Label: EMI

#3 on US-Billboard 200. 6th in swedish chart. Sold over million records.

Singles
– I Am I
– Bridge
– Dis-con-nec-ted 

While the struggle between the band members in mad name conflict, is even amusing, the band has made several very successful albums. This is a good example of one of them.

This album rotated for many years in the library of Alavus. I remember even how cover sheet was torn. Obviously, it was listened to by a lot of other borrowers. Elsewhere the album has took third place of US-Billboard-list. For metal bands it could be impossible nowadays. Well, Metallica might reach those places on top.

So what would be the genre? Progressive metal or heavier alternative rock. Something like this it is, but with very uncommon composes. The album has the spirit of good old prog-rock, which has been covered by metal. Guitar solos are clean and neat just like in the old days they were. They are intended to be. In addition to this, especially Eddie Jackson’s bass lines are impressive. They working in backgrounds, but do not push things to the spotlight.

”Yes, the 90’s tastes quite a lot, but not in the bad way.”

The singer Geoff Tate’s voice is recognizable. The band trusted a lot his strong personality and powerful voice. It’s not wrong, it just need getting used to. Anyway, the album has been steam-punk spiritual perspectives of the sound and it will remain through the album. Each piece apparently obeys some kind bigger theme. The riffs are unique and the progressive appearance is tuned even the carelesswhisper-type saxophone played by Tate. While drummer Scott Rockenfield has been Grammy-nominated composer, most of the songs are composition of guitarist Chris DeGarmo.

Yes, the 90’s tastes quite a lot, but not in the bad way. This record needs to focus to open. More tastings accustom strong shades such as IPA beer. Progressive rock people: definitely listen to this in addition to the Operation Mindcrime.

THE BEST MOMENTS
I Am I This track determines the atmosphere of entire album.
My Global Mind This has something really interesting.

NOT SO BRILLIANT
Someone Else? – I usually don’t like metal bands ballads. This one either. Tate’s sound aching too much.

https://open.spotify.com/album/672d5xcV0IY4SEGW7Z3vNKTuottaja: Queensrÿche, James Barton
Nauhoitettu: 1992-1994
Julkaistu: 18.9.1994
Levy-yhtiö: EMI

USA:n Blillboard-listan kolmonen. Ruotsin 6. Myynyt yli miljoona levyä.

Singlet
– I Am I
– Bridge
– Dis-con-nec-ted

Vaikka hullun nimiselkkauksen ja jäsenten välisen taistelun keskellä oleva bändi on nykyään jopa huvittava, on se silti useaan kertaan onnistunutkin. Tämä on siitä valtavan hyvä esimerkki.

Tämä levy pyöri Alavuden kirjastossa monta vuotta, ja muistan jopa sen, miten sen julisteeksi taipuva kansilehti oli revennyt. Ilmeisesti sitä kuunneltiin paljon myös muiden lainaajien toimesta. Ja varmasti kuunneltiinkin, koska albumi on esimerkiksi USA:ssa noussut Billboard-listan kolmoseksi. Se on näinkin haastavalta levyltä melkoinen saavutus. Lienee metallialbumille nykyään jopa mahdotonta. No, Metallica saattaisi niukin naukin vielä tähän yltää.

Mikä siis olisi genre? Progressiivista metallia tai raskaampaa vaihtoehtorockia. Jotain sellaista tämä on, mutta hyvin poikkeavin sävellyksin toteutettuna. Albumilla on sellainen vanhan ajan progen henki, joka on tuotu metallia lähentelevään äänimaailmaan. Kitarasoolot ovat siistejä sillä samalla tavalla kuin ne ennen vanhaan olivat siistejä. Niillä on tarkoitus. Tämän lisäksi varsinkin Eddie Jacksonin bassolinjat ovat vaikuttavia. Ne tekevät taustalla oman tehtävänsä, mutta eivät puske väkisin valokeilaan.

”Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä.”

Laulaja Geoff Taten ääni on tunnistettava. Hänen vahvan ja persoonallisen lauluäänen tenhoon luotetaan paljon, eikä se väärin ole. Se vain vaatii totuttelua. Muutenkin albumille on saatu steampunk-henkisen tulevaisuudenkuvan soundi ja se pysyy vallassa läpi levyn. Jokainen kappale ilmeisesti tottelee jotain teemalinjaa. Riffit ovat erikoisia ja välillä progressiivista ulkomuotoa sävyttää jopa Taten soittama carelesswhisper-tyyppinen saksofoni. Vaikka rumpali Scott Rockenfield on ollut sävellystyöstään jopa Grammy-ehdokkaana, on suurin osa kappaleista kitaristi Chris DeGarmon sävellyksiä.

Kyllä tässä ysäri maistuu aika paljonkin, mutta ei pahassa mielessä. Albumi on hyvä kokonaisuus, joka lyö huomaamattomasti kiilaa Dream Theaterin isoon pyörään, joka vähän turhankin isosti proge-metallikentällä rullaa.

Tämä levy tarvitsee keskittymistä, jotta se aukeaa. Myös useampi maistelukerta totuttaa vahvoihin sävyihin, kuten IPA-oluessa. Progeihmiset kuunnelkaa ehdottomasti tämä Operation Mindcrimen lisäksi.

PARHAAT HETKET
I Am I Tämä kappale määrittää sen tunnelman, millä koko albumi edetään.
My Global Mind Sävellyksellisesti jotain todella mielenkiintoista.

EI LÄHDE
Someone Else? – En yleensäkään tykkää metallibändien balladeista. En tästäkään. Taten ääni särkee liiaksi.

https://open.spotify.com/album/672d5xcV0IY4SEGW7Z3vNK