Atson Aikakone: 1997 & Foo Fighters – The Colour and the Shape

Foo Fighters oli pitkään yhtye, johon ei kiinnostanut tarttua sen tiukemmin. Radiosta oli kuullut täsmähittejä sekä saanut kavereilta suosituksia, mutta ei vain tuntunut kolahtavan. Viime keväänä, eräänä helmikuisena perjantaina, tuli tarve löytää ”jotain, joka tuntuisi 2000-luvun alun rockilta, muistuttaisi siitä”. Silloin iski selittämätön intuitio kaivaa kuunteluun The Colour and the Shape. Siitä tulikin vuoden 2016 kuunnelluin levy omalle kohdalleni: vuoden mittaan se on tullut kuunneltua kokonaan vajaat kymmenen kertaa.

The Colour and the Shape on Foo Fightersin toinen albumi. Ensimmäinen (Foo Fighters, 1995) oli Dave Grohlin soolona tekemä ja soittama, Nirvanan hajoamisen ja Cobainin kuoleman jälkeisenä terapiana käytäntöön laittama projekti. Myös seuraajalla Grohl soitti laulamisen ohella sekä kitara- että rumpuraidat, mutta oli koonnut ympärilleen toiseksi kitaristiksi Pat Smearin (myös Nirvanassa keikkasoittajana mukana ollut) sekä bassoon Nate Mendelin. Alun perin sessioissa soitti rumpuja William Goldsmith, jonka panokseen Grohl yhdessä tuottaja Gil Nortonin kanssa ei ollut tyytyväinen, joten hän sai lähteä. Levyä seuranneen kiertueen myötä yhtyeen rumpupenkille istahti sillä yhä viihtyvä Taylor Hawkins. Goldsmithin soittoa kuullaan muutamassa kappaleessa, mutta kansilehdessä häntä kiitetään ainoastaan puolestatoista (”Doll” sekä hidas intro ”Up in Arms”-biisissä).

Yksi tämän kokonaisuuden tunnuspiirteistä on sen mitta ja rakenne. Kokonaisuus kestää 13 biisiä, jotka etenevät 50 minuutin ajan. Voi olla omakohtainen kokemuskin, mutta kun sattumalta ainoat tutut biisit ennen ensimmäistä kokonaista levykuuntelua olivat ”Monkey Wrench”, ”My Hero” ja ”Everlong”, niin albumin rakenne näyttäytyy hyvin jaksottaisena: nuo kolme raitaa, jotka ovat asemoituina levyn toiseksi, seitsemänneksi ja yhdenneksitoista, toimivat tukipilareina. Kokonaisuudesta muodostuu kuin kolmio, jolla kaiken lisäksi saattaa olla kuulijan mielessä värikin. ”The colour and the shape”…

Ensimmäisenä kuultava ”Doll” kuin raottaa kuulijalle ovea puolentoista minuutin tunnustelevan sointinsa aikana ennen Monkey Wrenchin käynnistäessä rock-koneen moottorin. Siinä onkin kappale rock’n’rollin käsikirjasta ja sen kohdasta ”levynavausvaihtoehdot”. Paahtava pala stadionrockin modernia historiaa riffeineen, kertosäettä lähestyvine jännitettä nostavine rytmeineen ja crashiin hakatuine, elämää suurempine B-osineen. Monkey Wrenchistä tykkää ensi kuulemalla. Sitä seuraava ”Hey Johnny Park!” on itselle noussut syksyn mittaan jopa last.fm-tykkäyksen arvoiseksi.

Mieltäni kiinnostaa kappaleiden asemoinnissa sekin, että edellä mainittujen kolmen tukipilarin ympärille on koottu jokaiselle samankaltainen kerros: astetta helpompi sähköinen biisi sekä akustisempi numero. ”My Heroa” edeltää ”Up in Arms” ja seuraa kevyellä shuffle-sykkeellä pompotteleva ”See You”; ”Everlong” pohjustetaan puolestaan ”February Starsilla”, jossa on erityisen toimivaa tempon vaihtelua sekä uljas kertosäe. Toisella puolella albumin ykkösbiisiä on sitten ”Walking After You”, vispilöidyillä rummuilla, hitaalla tempolla ja akustisilla kitaroilla varustettu pehmeä balladi.

Everlongista kappaleena vielä muutama sana. Sitä on kuullut hehkutettavan kauan, mutta omaan pirtaani se ei tarttunut vaikka tilaisuuksia on ollut useita. Keväällä osui, nousten vuoden merkittävimmäksi biisiksi omassa elämässäni. Kaikki ne elementit, jotka Foo Fightersista mieleen tulevat, osuvat siinä paikoilleen. Biisin edetessä ei tiedä, liikuttuako kyyneliin vai antautua voiman vietäväksi ja huutaa yöhön Grohlin mukana.

”If everything could ever feel this real forever
If anything could ever be this good again
The only thing I’ll ever ask of you
You’ve got to promise not to stop when I say when
She sang”

TOOMION TOP100: 12. Prodigy – The Fat of the Land

Tuottaja: Liam Howlett
Nauhoitettu: 1995-1997
Julkaistu: 30.6.1997
Levy-yhtiö: XL, Maverick

Jenkkien #1, Billboardin #1, Suomen #1, joka puolella #1.

SINGLET
– Firestarter
– Breathe
– Smack My Bitch Up

”Riktopesso kammpleimai neiboutessia, saikou sommatid arikonsei” Näin se Breathe laulettiin, ennen kuin sanoista oli mitään tietoa.

Ensikosketus Prodigyyn oli No Good (Start the Dance), ehkä jopa Out of Space. Ronskimpaan tyyliin vienti ei tehnyt missään tapauksessa pahaa. Ilmestymisvuonna tähän ehti vähän kyllästyäkin, mutta aina tässä levyssä on ollut vetoava puolensa.

Levy sisältää sellaista musiikkia, jota kukaan ei silloin tehnyt, ei tehnyt ennemmin eikä ole jälkeenkään tehnyt. (Tai varmasti on tehnyt, mutta yhtä kovaa ei ole vastaan tullut.) Se on harmi, koska pidän tästä tyylilajista. Harkitut soundit, päällekäyvät melodiat ja ilmeisen intensiivinen vokaalisuoritus. Harkinnasta huolimatta, Prodigyn musiikissa vaanii taustalla aina vaara. Pieni pelko tai jokin, joka ajaa ajattelemaan pakenemista.

”Kaikki tämä tuo mieleen veden paineen alla vääntyilevän sukellusveneen metallirungon. ”

Oli vaihe, jolloin konemusiikin kuuntelu oli mielestäni rikos ihmiskuntaa vastaan. Nykyään se on melkeinpä antoisinta tavaraa. Nakuttavat ja nopeatempoiset rumpusamplet vs. pitkät ja hitaat ujellukset. Kaikki tämä tuo mieleen veden paineen alla vääntyilevän sukellusveneen metallirungon.

Soundipolitiikka ja niiden kehittämiseen käytetyt laitteet ja samplet olisi kiva saada tietoon. On niitä väkisinkin hetki testailtu. Soundipuolella nämä miehet eivät nimittäin kovin usein epäonnistu. Tämän levyn maailmanlaajuista suosiota lisäsi eittämättä myös sen paheksuntaa herättänyt Smack My Bitch Up-video. Tuo video järkytti maailmaa silloin. Enää se ei järkyttämään kykene, mutta miettimään se edelleen laittaa.

Urbaani, mustan ja neonvalojen sekoitus välittyy levyltä. Tämä kuunnellaan luurit päässä, ehkä juuri ratikassa istuen perjantain ruuhka-aikaan. Pahaa sähköä ilmassa.

PARHAAT HETKET
Smack My Bitch Up
– Kappaleen järkytyselementti ilman videotakin on onnistunut. Tässä on sitä jotain, mitä kappaleessa pitää olla.
Firestarter – Allekirjoittaneelle tässä on paljon nostalgiaa, mutta eihän tällaisia kappaleita muita ole.

EI LÄHDE
Levyn keskivaihe vähän laahaa, mutta ei merkittävästi.

TOOMION TOP100: 30. Sacrilege – The Fifth Season

Tuottaja: Fredrik Nordström
Nauhoitettu: 1997
Julkaistu: 19.6.1997
Levy-yhtiö: Black Sun Records


Syksyinen lauantai vuonna 1999. Viikonloppulomilla armeijasta. Ostin päivärahoilla pari levyä. Toinen oli jotain metallia ja tämän toisen oletin olevan akustista näppäilyä. Ei aivan ollut. Ostopäätökseen vaikutti myös melko edullinen yhden euron hinta.

Nykyisin aika huvittavan oloisin rumpusoundein varustettu albumi on In Flamesin pitkäaikaisimman rumpalin, Daniel Svenssonin bändi. Bändi ei löytänyt alkujaan sopivaa laulajaa, joten Svensson päätti tehdä molemmat itse. Siitä kuitenkin seurasi hiukan koordinatiivisia ongelmia ja keikoilla nähtiin usein erillinen laulaja. Vaikkei Daniel Svenssonin jutut In Flamesilla ole kummoisiakaan reaktioita koskaan aiheuttaneet, on Sacrilegen rumputyöskentelyssä jotain perin aitoa.

Svenssonia ei voi rumpalina kyseenalaistaa, eikä laulussakaan olla valittamista. Erityistä kiitosta antaisin kitaraosastolle. Tässä jos missä on sitä groovea, mitä death metallissa turhan vähän on. Riffeissä on folkia ja skandinaavisuutta. Muutenkin levy kuulostaa siltä, että se on nauhoitettu vanhan rintamamiestalon vintillä. Tätä tunnelmaa lisää viimeisen biisin viimeiset sekunnit.

” Parinkymmenen vuoden ikää lähestyvien soundien takana on useita tarttuvia sävellyksiä.”

Luvalla sanoen death metal on tämän albumin yhteydessä terminä hiukan harhaanjohtava. Joku viikinkijunttaus voisi kuvata musiikkia paremmin. Vokaalit puolestaan ovat jotain Dani Filthin ja Soilworkin Speedin välistä. Parinkymmenen vuoden ikää lähestyvien soundien takana on useita tarttuvia sävellyksiä. Osioiden välillä siirtyminen tapahtuu varsin oivaltavien fillien kautta. Vaikuttaa hyvinkin rumpalin säveltämiltä biiseiltä. Ja jotta mielenkiinto säilyisi, on väliin kaiverrettu mukavia akustisia suvantovaiheita hapenottoa varten. Fiiliksessä on aistittavissa sellainen Lovecraft-henkinen pahan läsnäolo.

Levyn pituus on sopivan napakka ja koko touhu varsin omaleimaista. Pulskeat soundit tuovat tavallaan plussaa. Ainakin rummut erottuvat selkeästi. Sehän ei rumpalin bändissä ole kovin yllättävää. Ei levyn äänimaailmassa kuitenkaan mitään kiusallista ole. Sopivaa nostalgiaa. Kotikutoinen äänimaailma tekee tästä levystä helpon vastaanotettavan.

Huonoon ajosäähän ja Suomen talveen. Ehkä myös Ruotsin. Huomaamattaan tätä naputtelee pöydänkulmaan koko levyllisen ajan.

PARHAAT HETKET

Summon the Masses & Walk Through the Fire – Intohimoinen avausbiisi. Efektoitu laulu C-osassa toimii kuin ABBA hississä.
Feed the Cold – Kitarariffit ovat merkillisen hyviä!

EI LÄHDE
Dim with Shame – Alun rumpukomppi on inhottavan Rammsteinia. Ei vaan.

Oasis – TOP21-biisit: 8 – Don’t Go Away

Albumilta Be Here Now (1997).

Be Here Now-levyltä paljastuu raita, joka voisi hyvinkin olla edeltävältä (WTS)MG-albumilta. Noel osasi 90-luvulla suoltaa tällaisia rakkauslauluja useammankin. Kyseessä on ehkä Liamin uran hienoin laulusuoritus. Onpa mies itse kertonut jopa itkeneensä äänityssessioiden aikana, syytä hän ei paljastanut…

BHN-levyn tunkkaiset soundit eivät aivan yllä tähän kappaleeseen. Akustinen kuuluu eikä sähkökitaroitakaan liikaa ole. Tekstissä ei ole ihmeellisiä sanoja, mutta kokonaisuus on mahtava. Noel on kertonut kirjoittaneensa laulun äidilleen.

Bridge, loppupuolella kertosäkeiden välissä kuultava 8 tahtia, lainaa jälleen Oasista itseään tuttujen kitaralinjojen muodossa. “Me and you, what’s going on? / All we seem to know is how to show / the feelings that are wrong”. Lopetuksessakin on jotain hienoa.

Jos tämä ei tuntohermoon iske, niin mikä sitten…

Cold and frosty morning – there’s not a lot to say
About the things caught in my mind.
And as the day was dawning my plane flew away
With all the things caught in my mind.

And I wanna be there when you’re coming down
And I wanna be there when you hit the ground

So don’t go away,
Say what you say
Say that you’ll stay
Forever and a day
In the time of my life
’cause I need more time,
Yes, I need more time
Just to make things right

Damn my situation and the games I have to play
With all the things caught in my mind.
Damn my education – I can’t find the words to say
With all the things caught in my mind.

And I wanna be there when you’re coming down
And I wanna be there when you hit the ground

So don’t go away,
Say what you say
Say that you’ll stay
Forever and a day
In the time of my life
’cause I need more time,
Yes, I need more time
Just to make things right

Me and you – what’s going on?
All we seem to know is how to show
The feelings that are wrong.

[x2]
So don’t go away,
Say what you say
Say that you’ll stay
Forever and a day
In the time of my life
’cause I need more time,
Yes, I need more time
Just to make things right

Yes, I need more time
Just to make things right

Yes, I need more time
Just to make things right

So don’t go away. “

Toomion TOP100: 77. Faith No More – Album of the Year

Tuottaja: Roli Mosimann, Billy Gould
Nauhoitettu: 1996-1997
Julkaistu: 3.6.1997
Levy-yhtiö: Slash

Suomen albumilistan 4., UK:n 7. ja USA:n 40.

SINGLET
Ashes to Ashes
Last Cup of Sorrow
Stripsearch

Enpä tiedä oliko levyn nimi ennuste ja miten lopulta kävi, mutta ei olisi ollut huono valinta.

Tämä levy on ehkäpä ehjin FNM-levy. Hurjasti lähtee Collisionilla ja jatkuu Stripsearchilla. Ei ole huono alku. Biisit ovat hyviä ja niissä on hyviä hyppyjä. Ei liian sekavia taidepläjäyksiä vaan tarttuvia vaihtoehtobiisejä. Sen verran pelaavat samalla puolella joka osa-alueella, jotta jälkeä syntyy.

Mike Patton tietää jo mitä haluaa, ja käyttää ääntään laadukkaasti. Megafoni-soundia olen tosin aina inhonnut, ja sen ruumiillistuma Patton taitaa olla. Koko bändi säestää mukavasti. Roddy Bottumin kosketintouhuissa on smoothia tyylikkyyttä. Hän täydentää, mutta ei vie pääosaa esityksestä, joka usein on juuri vokalistin heiniä.

”Kun on riittävästi rohkeutta, voi kappaleita viedä pelkällä rumpukompilla ja laululla.”

Yleiskuva FNM:stä on varmasti sekava ja taiteellinen, mutta kun on riittävästi rohkeutta, voi kappaleita viedä pelkällä rumpukompilla ja laululla. Toki se vaatii myös taitavan ja ketäänpelkäämättömän laulajan. Miettikääpä biisejä ilman Pattonin laulua. Kyllä pohjat ovat hyvin simppelit ja luottoa pelkistykseen on paljon.

Levyä kuunnellaan GTI-Golfissa välillä Utti-Alavus, kun vauhtia on aivan liikaa. Vuosi mielellään 1999.

PARHAAT HETKET
Stripsearch Ensikerran nähnyt MTV:llä videon kera ja onhan se kova kaikessa rauhallisuudessaan.
Got That FeelingTäydellinen vastakohta Stripsearchille.

EI LÄHDE
Naked in Front of the Computer Juuri niin hyvä kuin nimi antaa olettaa.