Toomion TOP200-biisit: 182. Radiohead – Karma Police

Radiohead oli ilmestyessään jollain tapaa kamala. Se kai liittyi musiikkityyliin, joka ei oikein hevidiggarin vuorisaarnaan istunut. Pala kerrallaan OK Computer -albumi alkoi muotoutua kuunneltavaksi kokonaisuudeksi.

Sieltä Karma Police on vasta myöhään, sanotaan yli kolmekymppisenä, alkanut soittamaan joitain kelloja mielen sopukoissa. Karma Police on erittäin yksinkertainen rakenteeltaan, eikä siinä ole edes varsinaista kertosäettä.

Nimityksen se on saanut bändin sisäpiiriläpästä, kuten niin moni kappale ympäri maailman nimensä saa. Aihepiiri on laulaja Thom Yorken kertoman mukaan ”keskijohdon halveksintaa”.

Tuona aikana Radiohead teki vielä hyvin simppeliä musiikkia, ainakin soitannollisesti. Kuten lähes kaikissa Radioheadin biiseissä, on Yorken ääni se ottiuistin, joka houkuttelee uimaan biisit loppuun. Sitä sävyttää kummalliset soundipuolen ratkaisut, kuten hurjalla kaikuefektillä väritelty biisin loppu.

Tunnelma on lamamasennuksen risukasaan ajoittain paistavan auringon lämmittämä. Aika ankeaa, mutta pieniä pilkahduksia paremmasta, kappaleen video ei niitä kyllä varsinaisesti esitä. Tämä menee juuri sinne ilmestymisaikansa haminoille.

https://open.spotify.com/track/3SVAN3BRByDmHOhKyIDxfC?si=pQXmY9dyTgKCE6u8a_3kjw

Viikon biisi (9/2018): The Offspring – All I Want (1996)

Kalifornialainen rock-yhtye The Offspring julkaisi neljännen studioalbuminsa Ixnay on the Hombre vuonna 1997. Kolme vuotta aiemmin kuultu Smash oli myynyt Yhdysvalloissa kuusinkertaista platinaa ja saavuttanut myös maininnan arvoista menestystä muualla maailmassa. ”Ixnay on the Hombren” ensimmäinen singlekappale kuitenkin tarjoiltiin kuulijakunnalle jo vuoden 1996 puolella, kun All I Want ilmestyi.

Bryan Keith, tutummin Dexter, Holland, bändin laulaja-kitaristi, on säveltänyt ja sanoittanut All I Wantin omakätisesti kuten leijonanosan muustakin Offspring-tuotannosta. Muu miehitys on bändin klassinen kokoonpano sen huippuajoilta: Greg K. basson varressa, Noodles ykköskitarassa ja Ron Welty rummuissa. Welty lähti yhtyeestä vuonna 2003, muut ovat olleet mukana aina.

F#-mollissa rynnivä kappale etenee suoraviivaisesti ja kaikki sen elementit ovat vahvasti Offspringille ominaisia. Dexter pääsee operoimaan huudon ja laulun rajalla sävyssä, joka ainakin allekirjoittaneelle on aina ollut hieman kaksiteräinen miekka: toisinaan mahtavaa, toisinaan korviin käyvää. Myös Weltyn työskentely erityisesti bassorummun kanssa on hyvin tunnistettava piirre. Tämä biisi huojuu mahtavasti tempossaan, kuten rock-bändin kuuluukin. Heti ensimmäiset yksinäiset laulumelodianuotit tempaisevat aina mukaansa.

Holland on läpi uransa kirjoittanut sanoituksia, jotka kertovat enemmän kuin äkkikuulemalta hahmottaa. ”All I Want” avautuu melkoisesti, kun sen tekstin lukee huolella. Sen kertoja haluaisi, ainoana asiana, että saisi elää elämäänsä omien valintojensa mukaisesti. Ympäristö puristaa perheestä lähtien muottiin, johon hän ei vain tahdo asettua. ”How many times is it gonna take / ’till someone around you hears what you say” on lopulta aika surullinen avunhuuto.

Jos ”All I Want” pitäisi tiivistää yhteen pätkään, itse valitsisin kertosäkeestä löytyvän hetken. Vaikka kappale on jopa angstinen, löytyy siitä hieno toivonpilkahdus: ”’cause I’m sick of not living to stay alive”. Kertoja ikään kuin selättää tilanteensa, vaikka vain hetkeksikin.

ALL I WANT

Day after day your home life’s a wreck
The powers that be just
Breathe down your neck

You get no respect
You get no relief
You gotta speak up
And yell out your piece

So back off your rules
Back off your jive
Cause I’m sick of not living
To stay alive

Leave me alone
I’m not asking a lot
I just don’t want to be controlled
That’s all I want
All I want

How many times is it gonna take
Till someone around you hears what you say
You’ve tried being cool
You feel like a lie
You’ve played by their rules
Now it’s their turn to try

So back off your rules
Back off your jive
Cause I’m sick of not living
To stay alive
Leave me alone
I’m not asking a lot
I just don’t want to be controlled
That’s all I want
All I want

I said it before
I’ll say it again
If you could just listen
Then it might make sense

So back off your rules
Back off your jive
Cause I’m sick of not living
To stay alive
Leave me alone
I’m not asking a lot
I just don’t want to be controlled
That’s all I want
All I want

Kalifornialainen rock-yhtye The Offspring julkaisi neljännen studioalbuminsa Ixnay on the Hombre vuonna 1997. Kolme vuotta aiemmin kuultu Smash oli myynyt Yhdysvalloissa kuusinkertaista platinaa ja saavuttanut myös maininnan arvoista menestystä muualla maailmassa. ”Ixnay on the Hombren” ensimmäinen singlekappale kuitenkin tarjoiltiin kuulijakunnalle jo vuoden 1996 puolella, kun All I Want ilmestyi.

Bryan Keith, tutummin Dexter, Holland, bändin laulaja-kitaristi, on säveltänyt ja sanoittanut All I Wantin omakätisesti kuten leijonanosan muustakin Offspring-tuotannosta. Muu miehitys on bändin klassinen kokoonpano sen huippuajoilta: Greg K. basson varressa, Noodles ykköskitarassa ja Ron Welty rummuissa. Welty lähti yhtyeestä vuonna 2003, muut ovat olleet mukana aina.

F#-mollissa rynnivä kappale etenee suoraviivaisesti ja kaikki sen elementit ovat vahvasti Offspringille ominaisia. Dexter pääsee operoimaan huudon ja laulun rajalla sävyssä, joka ainakin allekirjoittaneelle on aina ollut hieman kaksiteräinen miekka: toisinaan mahtavaa, toisinaan korviin käyvää. Myös Weltyn työskentely erityisesti bassorummun kanssa on hyvin tunnistettava piirre. Tämä biisi huojuu mahtavasti tempossaan, kuten rock-bändin kuuluukin. Heti ensimmäiset yksinäiset laulumelodianuotit tempaisevat aina mukaansa.

Holland on läpi uransa kirjoittanut sanoituksia, jotka kertovat enemmän kuin äkkikuulemalta hahmottaa. ”All I Want” avautuu melkoisesti, kun sen tekstin lukee huolella. Sen kertoja haluaisi, ainoana asiana, että saisi elää elämäänsä omien valintojensa mukaisesti. Ympäristö puristaa perheestä lähtien muottiin, johon hän ei vain tahdo asettua. ”How many times is it gonna take / ’till someone around you hears what you say” on lopulta aika surullinen avunhuuto.

Jos ”All I Want” pitäisi tiivistää yhteen pätkään, itse valitsisin kertosäkeestä löytyvän hetken. Vaikka kappale on jopa angstinen, löytyy siitä hieno toivonpilkahdus: ”’cause I’m sick of not living to stay alive”. Kertoja ikään kuin selättää tilanteensa, vaikka vain hetkeksikin.

ALL I WANT

Day after day your home life’s a wreck
The powers that be just
Breathe down your neck

You get no respect
You get no relief
You gotta speak up
And yell out your piece

So back off your rules
Back off your jive
Cause I’m sick of not living
To stay alive

Leave me alone
I’m not asking a lot
I just don’t want to be controlled
That’s all I want
All I want

How many times is it gonna take
Till someone around you hears what you say
You’ve tried being cool
You feel like a lie
You’ve played by their rules
Now it’s their turn to try

So back off your rules
Back off your jive
Cause I’m sick of not living
To stay alive
Leave me alone
I’m not asking a lot
I just don’t want to be controlled
That’s all I want
All I want

I said it before
I’ll say it again
If you could just listen
Then it might make sense

So back off your rules
Back off your jive
Cause I’m sick of not living
To stay alive
Leave me alone
I’m not asking a lot
I just don’t want to be controlled
That’s all I want
All I want

Atson Aikakone: 1997 & Foo Fighters – The Colour and the Shape

Foo Fighters oli pitkään yhtye, johon ei kiinnostanut tarttua sen tiukemmin. Radiosta oli kuullut täsmähittejä sekä saanut kavereilta suosituksia, mutta ei vain tuntunut kolahtavan. Viime keväänä, eräänä helmikuisena perjantaina, tuli tarve löytää ”jotain, joka tuntuisi 2000-luvun alun rockilta, muistuttaisi siitä”. Silloin iski selittämätön intuitio kaivaa kuunteluun The Colour and the Shape. Siitä tulikin vuoden 2016 kuunnelluin levy omalle kohdalleni: vuoden mittaan se on tullut kuunneltua kokonaan vajaat kymmenen kertaa.

The Colour and the Shape on Foo Fightersin toinen albumi. Ensimmäinen (Foo Fighters, 1995) oli Dave Grohlin soolona tekemä ja soittama, Nirvanan hajoamisen ja Cobainin kuoleman jälkeisenä terapiana käytäntöön laittama projekti. Myös seuraajalla Grohl soitti laulamisen ohella sekä kitara- että rumpuraidat, mutta oli koonnut ympärilleen toiseksi kitaristiksi Pat Smearin (myös Nirvanassa keikkasoittajana mukana ollut) sekä bassoon Nate Mendelin. Alun perin sessioissa soitti rumpuja William Goldsmith, jonka panokseen Grohl yhdessä tuottaja Gil Nortonin kanssa ei ollut tyytyväinen, joten hän sai lähteä. Levyä seuranneen kiertueen myötä yhtyeen rumpupenkille istahti sillä yhä viihtyvä Taylor Hawkins. Goldsmithin soittoa kuullaan muutamassa kappaleessa, mutta kansilehdessä häntä kiitetään ainoastaan puolestatoista (”Doll” sekä hidas intro ”Up in Arms”-biisissä).

Yksi tämän kokonaisuuden tunnuspiirteistä on sen mitta ja rakenne. Kokonaisuus kestää 13 biisiä, jotka etenevät 50 minuutin ajan. Voi olla omakohtainen kokemuskin, mutta kun sattumalta ainoat tutut biisit ennen ensimmäistä kokonaista levykuuntelua olivat ”Monkey Wrench”, ”My Hero” ja ”Everlong”, niin albumin rakenne näyttäytyy hyvin jaksottaisena: nuo kolme raitaa, jotka ovat asemoituina levyn toiseksi, seitsemänneksi ja yhdenneksitoista, toimivat tukipilareina. Kokonaisuudesta muodostuu kuin kolmio, jolla kaiken lisäksi saattaa olla kuulijan mielessä värikin. ”The colour and the shape”…

Ensimmäisenä kuultava ”Doll” kuin raottaa kuulijalle ovea puolentoista minuutin tunnustelevan sointinsa aikana ennen Monkey Wrenchin käynnistäessä rock-koneen moottorin. Siinä onkin kappale rock’n’rollin käsikirjasta ja sen kohdasta ”levynavausvaihtoehdot”. Paahtava pala stadionrockin modernia historiaa riffeineen, kertosäettä lähestyvine jännitettä nostavine rytmeineen ja crashiin hakatuine, elämää suurempine B-osineen. Monkey Wrenchistä tykkää ensi kuulemalla. Sitä seuraava ”Hey Johnny Park!” on itselle noussut syksyn mittaan jopa last.fm-tykkäyksen arvoiseksi.

Mieltäni kiinnostaa kappaleiden asemoinnissa sekin, että edellä mainittujen kolmen tukipilarin ympärille on koottu jokaiselle samankaltainen kerros: astetta helpompi sähköinen biisi sekä akustisempi numero. ”My Heroa” edeltää ”Up in Arms” ja seuraa kevyellä shuffle-sykkeellä pompotteleva ”See You”; ”Everlong” pohjustetaan puolestaan ”February Starsilla”, jossa on erityisen toimivaa tempon vaihtelua sekä uljas kertosäe. Toisella puolella albumin ykkösbiisiä on sitten ”Walking After You”, vispilöidyillä rummuilla, hitaalla tempolla ja akustisilla kitaroilla varustettu pehmeä balladi.

Everlongista kappaleena vielä muutama sana. Sitä on kuullut hehkutettavan kauan, mutta omaan pirtaani se ei tarttunut vaikka tilaisuuksia on ollut useita. Keväällä osui, nousten vuoden merkittävimmäksi biisiksi omassa elämässäni. Kaikki ne elementit, jotka Foo Fightersista mieleen tulevat, osuvat siinä paikoilleen. Biisin edetessä ei tiedä, liikuttuako kyyneliin vai antautua voiman vietäväksi ja huutaa yöhön Grohlin mukana.

”If everything could ever feel this real forever
If anything could ever be this good again
The only thing I’ll ever ask of you
You’ve got to promise not to stop when I say when
She sang”

TOOMIO’s TOP100: 12. Prodigy – The Fat of the LandTOOMION TOP100: 12. Prodigy – The Fat of the Land

Producer: Liam Howlett
Recorded: 1995-1997
Released: 30.6.1997
Label: XL, Maverick

#1 in everywhere.

SINGLES
-Firestarter
-Breathe
-Smack My Bitch Up

”Riktopesso kammpleimai neiboutessia, saikou sommatid arikonsei” So I sung Breathe before I’ve got any idea how the lyrics really are.

The first exposure to Prodigy is No Good (Start the Dance), maybe even Out of Space. Rougher style was the right direction for me. At the year of releasing this had to get bored a little, but it has always been very appealing album.

The album contains the kind of music that no one did before. (Or certainly did, but I haven’t found them.) It’s a pity, because I like this genre. Thought-out sounds, intrusive melodies and obviously intense vocals. In spite of the discretion exercised, in the background of Prodigy’s music lurks always a risk. A small fear, or something that drives thinking about escape.

”All of this makes me thinking about a metal frame of submarine, which is bending under the water pressure.”

There was a phase when listening to electronic music was a crime against humanity in my opinion. Today it’s almost the most rewarding stuff. Knocking and fast drum samples vs. long and slow whistling. All of this makes me thinking about a metal frame of submarine, which is bending under the water pressure.

Sound samples and the equipment used… Would be nice to know, where they get them. These men won’t fail in sounds. The disapproval of the video of Smack My Bitch Up may helped this album to sold so much. The video shocked the world at the time. It’s unable to shock anymore, but it will still get you to think.

Neon lights in the urban and black world is transmitted from the album. Put your headphones on while sitting in the bus at Friday’s rush hour. Evil electricity is in the air.

THE BEST MOMENTS
Smack My Bitch Up –
Shock element without the video is still there.
Firestarter – For me there’s a lot of nostalgia, but this is a great piece of music.

NOT SO BRILLIANT
The middle section of the album is a bit lame.

https://open.spotify.com/album/4FHd783Gm1k8Fj2JWS34eb
Tuottaja: Liam Howlett
Nauhoitettu: 1995-1997
Julkaistu: 30.6.1997
Levy-yhtiö: XL, Maverick

Jenkkien #1, Billboardin #1, Suomen #1, joka puolella #1.

SINGLET
– Firestarter
– Breathe
– Smack My Bitch Up

”Riktopesso kammpleimai neiboutessia, saikou sommatid arikonsei” Näin se Breathe laulettiin, ennen kuin sanoista oli mitään tietoa.

Ensikosketus Prodigyyn oli No Good (Start the Dance), ehkä jopa Out of Space. Ronskimpaan tyyliin vienti ei tehnyt missään tapauksessa pahaa. Ilmestymisvuonna tähän ehti vähän kyllästyäkin, mutta aina tässä levyssä on ollut vetoava puolensa.

Levy sisältää sellaista musiikkia, jota kukaan ei silloin tehnyt, ei tehnyt ennemmin eikä ole jälkeenkään tehnyt. (Tai varmasti on tehnyt, mutta yhtä kovaa ei ole vastaan tullut.) Se on harmi, koska pidän tästä tyylilajista. Harkitut soundit, päällekäyvät melodiat ja ilmeisen intensiivinen vokaalisuoritus. Harkinnasta huolimatta, Prodigyn musiikissa vaanii taustalla aina vaara. Pieni pelko tai jokin, joka ajaa ajattelemaan pakenemista.

”Kaikki tämä tuo mieleen veden paineen alla vääntyilevän sukellusveneen metallirungon. ”

Oli vaihe, jolloin konemusiikin kuuntelu oli mielestäni rikos ihmiskuntaa vastaan. Nykyään se on melkeinpä antoisinta tavaraa. Nakuttavat ja nopeatempoiset rumpusamplet vs. pitkät ja hitaat ujellukset. Kaikki tämä tuo mieleen veden paineen alla vääntyilevän sukellusveneen metallirungon.

Soundipolitiikka ja niiden kehittämiseen käytetyt laitteet ja samplet olisi kiva saada tietoon. On niitä väkisinkin hetki testailtu. Soundipuolella nämä miehet eivät nimittäin kovin usein epäonnistu. Tämän levyn maailmanlaajuista suosiota lisäsi eittämättä myös sen paheksuntaa herättänyt Smack My Bitch Up-video. Tuo video järkytti maailmaa silloin. Enää se ei järkyttämään kykene, mutta miettimään se edelleen laittaa.

Urbaani, mustan ja neonvalojen sekoitus välittyy levyltä. Tämä kuunnellaan luurit päässä, ehkä juuri ratikassa istuen perjantain ruuhka-aikaan. Pahaa sähköä ilmassa.

PARHAAT HETKET
Smack My Bitch Up
– Kappaleen järkytyselementti ilman videotakin on onnistunut. Tässä on sitä jotain, mitä kappaleessa pitää olla.
Firestarter – Allekirjoittaneelle tässä on paljon nostalgiaa, mutta eihän tällaisia kappaleita muita ole.

EI LÄHDE
Levyn keskivaihe vähän laahaa, mutta ei merkittävästi.

https://open.spotify.com/album/4FHd783Gm1k8Fj2JWS34eb

TOOMIO’s TOP100: 30. Sacrilege – The Fifth SeasonTOOMION TOP100: 30. Sacrilege – The Fifth Season

Producer: Fredrik Nordström
Recorded: 1997
Published: 19.6.1997
Label: Black Sun Records

Saturday in the autumn of 1999. I bought a couple of albums. The other was something metal, and the second I assumed the acoustic guitar. Not quite. The decision to purchase was also affected by relatively low price of one euro.

Today, the drum sounds of this album may sound funny. Drum sounds has mixed top because this is album from the longest-serving drummer of In Flames, Daniel Svensson’s band. The band originally could not find a suitable singer, so Svensson decided to do both by yourself. That, however, was followed by a slightly coordinative problems and there’s often seen as a separate singer on the gigs. Although Daniel Svensson‘s In Flames-stuff hasn’t ever been so special, but Sacrilege’s drum work is very genuine.

There’s nothing to complain about Svensson’s singing. I would give special praise for guitars. Here, if anywhere, is the groove of what death metal has too little. Folk riffs and Scandinavian atmosphere. Otherwise album sounds like it was recorded in the attic of old house. The last seconds of the last song increase the mood.

If I may say death metal-term connected to this album is a bit misleading. Somekind viking metal could describe the music better. Vocals are something between Dani Filth and Soilwork’s Speed. Behind the sounds of 90’s is a number of catchy compositions. The transitions between the sections takes place via a very imaginative fills. It seems very obvious that songs have been composed by drummer. Lovecraft-inspired presence of evil.

Album length is suitable snappy and the whole thing quite idiosyncratic. At least the drums stand out clearly. Homespun world of sound makes this album easy to be received.

For the moments when driving in poor weather of the Finnish winter. Perhaps also in Sweden.

THE BEST MOMENTS
Summon the Masses & Walk Through the Fire Passionate opening song. Effected vocals C-section acts like ABBA in the elevator.
Feed the Cold – Guitar riffs are remarkably good!

NOT SO BRILLIANT
Dim with Shame Starting drum beat is like a cheap Rammstein. Not for me.

https://open.spotify.com/album/0JWDSbZ7SQJH2SJJODhs2aTuottaja: Fredrik Nordström
Nauhoitettu: 1997
Julkaistu: 19.6.1997
Levy-yhtiö: Black Sun Records


Syksyinen lauantai vuonna 1999. Viikonloppulomilla armeijasta. Ostin päivärahoilla pari levyä. Toinen oli jotain metallia ja tämän toisen oletin olevan akustista näppäilyä. Ei aivan ollut. Ostopäätökseen vaikutti myös melko edullinen yhden euron hinta.

Nykyisin aika huvittavan oloisin rumpusoundein varustettu albumi on In Flamesin pitkäaikaisimman rumpalin, Daniel Svenssonin bändi. Bändi ei löytänyt alkujaan sopivaa laulajaa, joten Svensson päätti tehdä molemmat itse. Siitä kuitenkin seurasi hiukan koordinatiivisia ongelmia ja keikoilla nähtiin usein erillinen laulaja. Vaikkei Daniel Svenssonin jutut In Flamesilla ole kummoisiakaan reaktioita koskaan aiheuttaneet, on Sacrilegen rumputyöskentelyssä jotain perin aitoa.

Svenssonia ei voi rumpalina kyseenalaistaa, eikä laulussakaan olla valittamista. Erityistä kiitosta antaisin kitaraosastolle. Tässä jos missä on sitä groovea, mitä death metallissa turhan vähän on. Riffeissä on folkia ja skandinaavisuutta. Muutenkin levy kuulostaa siltä, että se on nauhoitettu vanhan rintamamiestalon vintillä. Tätä tunnelmaa lisää viimeisen biisin viimeiset sekunnit.

” Parinkymmenen vuoden ikää lähestyvien soundien takana on useita tarttuvia sävellyksiä.”

Luvalla sanoen death metal on tämän albumin yhteydessä terminä hiukan harhaanjohtava. Joku viikinkijunttaus voisi kuvata musiikkia paremmin. Vokaalit puolestaan ovat jotain Dani Filthin ja Soilworkin Speedin välistä. Parinkymmenen vuoden ikää lähestyvien soundien takana on useita tarttuvia sävellyksiä. Osioiden välillä siirtyminen tapahtuu varsin oivaltavien fillien kautta. Vaikuttaa hyvinkin rumpalin säveltämiltä biiseiltä. Ja jotta mielenkiinto säilyisi, on väliin kaiverrettu mukavia akustisia suvantovaiheita hapenottoa varten. Fiiliksessä on aistittavissa sellainen Lovecraft-henkinen pahan läsnäolo.

Levyn pituus on sopivan napakka ja koko touhu varsin omaleimaista. Pulskeat soundit tuovat tavallaan plussaa. Ainakin rummut erottuvat selkeästi. Sehän ei rumpalin bändissä ole kovin yllättävää. Ei levyn äänimaailmassa kuitenkaan mitään kiusallista ole. Sopivaa nostalgiaa. Kotikutoinen äänimaailma tekee tästä levystä helpon vastaanotettavan.

Huonoon ajosäähän ja Suomen talveen. Ehkä myös Ruotsin. Huomaamattaan tätä naputtelee pöydänkulmaan koko levyllisen ajan.

PARHAAT HETKET

Summon the Masses & Walk Through the Fire – Intohimoinen avausbiisi. Efektoitu laulu C-osassa toimii kuin ABBA hississä.
Feed the Cold – Kitarariffit ovat merkillisen hyviä!

EI LÄHDE
Dim with Shame – Alun rumpukomppi on inhottavan Rammsteinia. Ei vaan.

https://open.spotify.com/album/0JWDSbZ7SQJH2SJJODhs2a