TOOMION TOP100: 3. Devin Townsend – Physicist

Tuottaja: Devin Townsend
Julkaistu: 26.6.2000
Levy-yhtiö: HevyDevy

80. Japanissa. Samat soittajat kuin Strapping Young Ladissa.

Tämä albumi on ehkä suurin taitekohta minun musiikin kuuntelussa. Paljon se on vaikuttanut myös omaan soittotyyliin, vaikkei sitä mitenkään voi kosketinsoitinlevyksi kutsuakaan. Levyn ostin pelkästään erikoisen kansitaiteen takia. Progeilu oli silloin hyvin jees, joten luulin tätäkin kitaratilutteluksi. Sitä se ei ihan ollut. Kaikki oli muuttunut.

Levy mäjähtää käyntiin singermäisellä Namastella. Mitään sellaista en ollut kuullut. Toki Slayerit ja muut kohkaukset olivat tuttuja, mutta tämä oli muuta. Seuraavat kappaleet taotaan sellaista kyytiä sisään, että levyn päättävä Planet Rain kuulostaa hitaalta.

Energiaa ja raivoa on kannen alla niin, että osa pursuaa yli. Miksaus on outo. Devin Townsend itse ei sanojensa mukaan levystä tykkää juuri sen miksauksen takia. Itselleni se oli juuri se lamauttava asia. Muistan kun ensi kertaa otin CD:n kotelostaan ja työnsin soittimeen. Tarkoitus oli leppoisasti siivoilla huonetta teknisen kitarakikkailun lomassa. Siivosin huoneeni noin puolessa tunnissa. Sellainen energia soittimesta levisi.

Sävellykset ovat rautaa, tai tässä tapauksessa jotain sähkösinkittyä terästä. Toisena kuultavan Victimin alku on kohtuullisen jämäkkää tuuttausta. Miten lie Gene Hoglan pystyy paukuttamaan rumpuja sillä habituksella ja maiharit jalassa? Lopputuloksesta päätellen ilmeisen vaivattomasti, mutta ihmetellä sitä silti täytyy. Sanoituspuoli kertoo varmasti jostain muusta, mutta minulle se on täydellistä musiikkia juoksukisaan valmistautumiseen. Lähtöön kutsuvan pillin jälkeinen kahden minuutin jännitys tiivistyy lähes sietämättömäksi ennen kuin starttipistooli laukeaa.

Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.

Material on hiukan positiivisempi perussävyltään. Sen mainiot torvet ovat juuri sitä ”jotain uutta”, mitä albumi musiikilliseen ajatusmaailmaani toi. Seuraavana tuleekin albumin huippukohtia eli Kingdom. Kai Devin itsekin Kingdomista jonkin verran tykkää, koska on sen uudelleen levyttänyt Epicloudille. Tämä alkuperäinen on vaan kovin paljon parempi versio. Tässä on enemmän hiomatonta särmää.

Kingdomissa on monta erinomaista yksityiskohtaa. Esimerkiksi sen raivokkaan säkeistön taustalla toimivat rummut. Kannattaa myös kuunnella 1.15 alkavan säkeistön välissä oleva pieni, mutta helvetin tärkeä isku kupuun. Tuotannollista nerokkuutta. Samalla kun lauletaan mahtipontiseen musiikkiin poikkeavasti, niin toimiihan se:

”OK, I know, I missed it
The point I mean, I missed it good
And if I could
Good God I would”

Viidentenä pauhaava Death osoittaa Devinin taidon laittaa todella äärimmäiseen biisiin hienosti sopiva, mutta silti kaunis kohta. Sävellyksessä on avustanut rumpali Hoglan, jolle biisin nimellä on muitakin merkityksiä. Mies kun on soittanut kahden levyn verran samoin nimetyssä ja kohtuullisen kovassa bändissä. Vaikka kappaleen sanat ovatkin moraalisesti epäilyttävät, on kappaleessa jotain hyvin aitoa. Kappaleen päälle mäiskitään puolentoista minuutin Devoid, jolla hämmentävyydestä huolimatta on täysin oikeutettu paikkansa albumilla.

Devinin mieletön äänenkäyttökapasiteetti tulee lähes parhaiten esiin The Complexissa, jonka ensimmäisen säkeistön aikana kuullaan kaikki mahdolliset tavat käyttää ääntä. Tässäkin kappaleessa rumpalimies Hoglan on mukana, jotenkin herrojen yhteistyö vain toimii pirun komeasti.

Irish Maiden ja Jupiter ovat vähän välipaloja, vaikka eivät huonoja olekaan. Varsinkin Jupiterissa on osoitus Devinin kyvystä säveltää tarttuvia melodioita. Kappaleen keskivaiheilla voi kuvitella laulajaksi Björkin ja siitä sitten hyvin sujuvasti siirrytään menevään ja rosoiseen rokkiin. Levyn viimeinen virallinen kappale Planet Rain viekin jo osittain tulevan Terrian maailmaan. Planet Rainista äiti sanoi, että sen tempo sopisi rivakkaan siivoamiseen.

Levystä huokuu stressi ja mitan täyteen tuleminen. Vaikka tekijä ei itse levystä perustakaan, on se minulle todellinen merkkipaalu. Progea voi olla ilman niplaamista. Moni tuohon asti kuuntelemani taidokkaasti soitettu musiikki oli hyvin erottelevaa. Tämä albumi antoi mahdollisuuden etsiä nyansseja tasaisemmastakin äänivallista. Ennen tätä tuli kuunneltua kaikkia soittimia erikseen. Tästä eteenpäin aina vain enemmän kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkien. Se oli vapauttavaa. Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.

Kuuntele missä vain, mutta eritoten autossa vaarallista ylinopeutta ajaen ja muuta liikennettä vaarantaen.

PARHAAT HETKET
Kingdom –
Antaa parhaan kuvan koko albumin keskiarvosta.
Death – Tässä on jotain. En tiedä mitä, mutta jotain.

EI LÄHDE
Nimenomaan lähtee.

TOOMION TOP100: 29. – Symphony X – V – The New Mythology Suite

Tuottajat: Eric Rachel, Michael Romeo
Nauhoitettu: 2000
Julkaistu: 10.10.2000
Levy-yhtiö: Inside Out

Basisti Michael Lepondin ensimmäinen Symphony X-albumi.

”Onpa ankeat kitarasoundit!” Tämä oli ensimmäinen mielipide tätä levyä ensi kertaa kuullessani. Kaverini sai tämän syntymäpäivälahjaksi ja ajan tavan mukaan kopioin sen kasetille. Tätä kasettia sitten kuunneltiinkin jonkin verran.

En tiedä, olisiko meidän bändiä nykymuodossaan ilman tätä levyä edes olemassa. Vaikka musiikkimme on nykyisin hyvin kaukana tästä, on tämä albumi, joka silloisiin soittajiin vaikutti enemmän kuin moni muu asia. Albumi ei ehkä ihan sukupolvikokemuksen mittoihin yllä, mutta sanotaan sitä bändikokemukseksi. Tyylien hienovarainen yhdisteleminen ja mystiseen sinfoniametalliin kallistuminen oli tämän iskettyä väistämätöntä. Tästä ihastumisesta johtuen innostuimme Tampereelle katsomaan, kun Symphony X pätki Stratovariusta lämppärinä turpaan noin 100-0. Kukaan porukastamme ei tainnut jaksaa Stratolta katsoa kuin pari-kolme biisiä.

Kovin helposti tämä ei levyhyllystä mukaan tartu. Levyn kannet olivat jo vuonna 2000 melko kämäset ja se ei levyltäkään antanut paljoa odottaa. Teemalevyt tuntuivat nuorempana muutenkin teennäisiltä ja pakotetuilta. Tässä levyssä se teemailu kuitenkin toimii. Tarinahan kertoo Atlantiksesta. Tällainen teema on bändille aika helppo valinta. Silloin ei tarvitse miettiä sanoillekaan sen syvempiä merkityksiä. Tulipa mieleen hauska nippelitieto levyn kansiin liittyen: Spock’s Beard teki samannimisen albumin samana vuonna. Se oli myös tekijänsä viides albumi. Kansitaide on siinäkin punahehkuisella aavikolla kuvitettu, eikä levyn mitoissakaan ole kuin 18 sekunnin heitto. Tämän yhteensattuman outoutta lisää vielä se, että molemmat bändit olivat samalla levy-yhtiöllä. Luulisi, että siellä jonkinlaista valvontaa olisi.

”Vaikka biisit sisältävät tyylilajin mukaista niplaamista, ovat sävellykset silti muutakin kuin teknistä suorittamista.”

Harva varmaan kyseenalaistaa bändin soitto- ja laulutaitoa. Jokaista instrumenttia käsittelee yksi genrensä ehdottomista kärkinimistä. Russell Allenin rapea ääni taipuu moneen musiikkityyliin, eikä vähiten bluesiin, jota tämäkin albumi paikka paikoin sisältää. Michael Romeo on säveltäjänä kekseliäs kaveri. Fallenin taustariffit takovat progemetallinörtin päähän uran, jolta on yhden päivän aikana vaikea hypätä pois. Fool’s Paradisen soolo-osiossa on yngwiemäistä iloittelua, tosin progemmassa muodossa. Tiluttelua tukee Michael Pinella koskettimillaan hyvinkin pätevästi. Rytmiryhmän Jason Rullo sekä ensiesiintymisensä bändin riveissä tekevä Michael Lepond jamittelevat mukavasti temposta riippumatta. Communion and the Oracle kulkee sujuvasti rauhallisissa maisemissa, kun taas Death of Balance horjuttaa tasapainoa kummallisilla rytmeillään.

Vaikka biisit sisältävät tyylilajin mukaista niplaamista, ovat sävellykset silti muutakin kuin teknistä suorittamista. Hienoja rytmityksiä selkeiden melodioiden taustalla. Kauniita ja tunnelmaa luovia säveliä ja sävellyksiä. On kyllä sanottava myös se, että kaikki bändin esikuviksi mainitsemat bändit kuuluvat kyllä levyllä. Tuo lista on onneksi varsin laadukas, ettei se pisteitä syö.

Soundit ovat tavallaan siistit sellaisessa camp-hengessä. Tunnelma säilyy niissäkin läpi koko albumin. Miksaus ei kuitenkaan ole enää ihan tätä päivää, joten remasterointia tarvittaisiin.

Levynä tämä on rattiin naputtelun aatelia, eli pitkää matkaa ajaessa. Parasta silloin, kun osaa vaikeimmatkin rytmit rattiin rattiin naputtaa.

PARHAAT HETKET
Evolution (The Grand Design)
Yksi parhaista proge-powermetal-biiseistä.
Death of Balance – Jokaisen uskottavan progerumpalipojun kuuluu osata Death of Balancen rytmitykset.

EI LÄHDE
Koko paketti on kokonaisuutena toimiva.

Toomion TOP100: 54. Rhapsody – Dawn of Victory

Tuottajat: Sascha Paeth, Michael Rodenberg
Nauhoitettu: 2000
Julkaistu: 28.10.2000
Levy-yhtiö: Limb Music

Suomen listan 39. Japanin 24.

SINGLET
– Holy Thunderforce

Kyllä, voi kuulostaa lapselliselta bändiltä, koska laulaa ritareista, lohikäärmeistä ja miekoista. Entä sitten? Ne ovat ihan yhtä uskottavia kuin Jumala, Saatana tai ikuinen maailmanrauha.

Tästä hiukan huvittavasta aihepiiristä huolimatta, tekee Rhapsody musiikkinsa majesteettisen mahtavasti. Sävellykset ovat ehjiä ja onnistuneita, soittajat ja laulajat todella kovia ja soundit ensiluokkaiset. Ilmestymisaikanaan tällaiset orkesterisoundit olivat vielä harvojen bändien etuoikeus. Eikä aika ole orkesterisoundia lakastumaan saanutkaan. Perinteisemmät bändisoittimet saattavat kuulostaa hiukan latteilta.

”Nightwish on valitettavasti valovuoden jäljessä sävellyksissä ja soittotaidossa.”

Levyn kansi on taideteos, kuten muillakin bändin levyillä. Jokaisella albumilla on lisäksi pitkä tarina Tolkienin hengessä. Tässä albumissa bändi oli jo saavuttanut metallimaailmassa yleisen hyväksynnän ja ihailun. Se ei kuitenkaan rutinoitunut vaan loi edelleen mitä parhainta sinfoniametallia. Sävellystyön aikana on varmasti kuunneltu leffascoreja läpi. Niin dramaattista ja eeppistä on kaikki. Nightwish on valitettavasti valovuoden jäljessä sävellyksissä ja soittotaidossa.

Tämä levy tulee kuunnella pelaten nörtin lailla jotain lauta- tai tietokonepeliä. Periaatteessa toisessa kädessä voisi olla miekka.

PARHAAT HETKET
The Bloody Rage of Titans Melkoisen mahtipontinen kappale. Väliosa on huikea.

EI LÄHDE
The Village of Dwarves Nyt on jo vähän liian hobittia.

Oasis – TOP21-biisit: 10 – Where Did It All Go Wrong?

Albumilta Standing on the Shoulder of Giants (2000).

Noel jatkaa tulkintojaan. Vuoden 2000 Standing on the Shoulder of Giantsin kadotettu helmi, jota ei julkaistu singlenä eikä soitettu keikoilla. Noelia omimmillaan.

Jo biisin nimi on komealta kalskahtava ja tunnelma käy selväksi ennenkuin nuottiakaan on soitettu: Where Did It All Go Wrong. SotSoG-levy, jolla tämä alunperin julkaistiin, on paikka paikoin melkoista trippailua, joten tämän biisin perinteisempi rock-balladi-meininki kuulostaa albumikokonaisuudessakin miellyttävältä.

Sävellys on tasaisen varma. Melodia kulkee juuri niitä ratoja, joissa Noel on laulajana omimmillaan ja saa aikaan katkeranhaikeita sävyjä. Teksti nimittäin on juuri sellainen.

Tämä jää varmasti monelta Oasis-diggariltakin huomaamatta, sillä on upotettu sellaiselle levylle johon harvemmin tulee palattua. Kannattaa antaa mahdollisuus. Tämän laulun ilmapiirissä on jokin aika suuri mahti.

“You know that feeling you get
You feel you’re older than time
You ain’t exactly sure
If you’ve been away a while

Do you keep the receipts
For the friends that you buy
And ain’t it bittersweet
You were only just getting by

But I hope you know
That it won’t let go
It sticks around with you until the day you die
And I hope you know that it’s touch and go
I hope the tears don’t stain the world that waits outside
Where did it all go wrong?

And until you’ve repaid
The dreams you bought for your lies
You’ll be cast away
Alone under the stormy skies

But I hope you know
That it won’t let go
It sticks around with you until the day you die
And I hope you know that it’s touch and go
I hope the tears don’t stain the world that waits outside
Where did it all go wrong”