TOOMIO’s TOP100: 5. Anathema – A Fine Day to ExitTOOMION TOP100: 5. Anathema – A Fine Day to Exit

Producer: Nick Griffiths
Recorded: 2000-2001
Released: 9.10.2001
Label: Music For Nations

#34 in Finland. The only record with drummer John Douglas has worked as a composer.

SINGLE
– Pressure

Until this album was Anathema only “pretty ok” Judgement to me. After I had seen the video of Pressure, I began to listen this band.

The entire album moves as so happy subject as suicide. Theme album it is. The cover image is perfect image of the start of the 2000s. On the other hand, the artwork tells a little too much of the story of album.

The songs are clear, but atmospheric. The album deals with suicide more by getting bored than by the despair. The tracks are not profoundly sad. They are more melancholy. The suicide is handled through different emotional states. There is abandonment, panic, hatred and schizophrenia. Lyric side has traces of the band’s previous Gothic times.

Melodies are beautiful. Especially the bass lines are comfortable. The album’s essence is grey, and the colour will remain, even if the tempo varies. Single and opening track Pressure presents itself with a piano and whistling guitars create an image of slowly decomposing head. Release resembles about Judgement’s guitar work, but leans also towards Radiohead. Looking Outside Inside’s first part is like Anathema nowadays. On the other hand, the chorus sounds like guitarists playing in Nirvana. However, racking grunge fully supports the theme.

Leave No Trace returns to nauseam and the feeling of smallness. The chorus says a lot of the atmosphere:

“Here and now
We are gone in a heartbeat
A dream in the
Passage your time

Chances are failing
This world isn’t waiting
The moment is passing you by”

Even I have lived so long that I’ve met self-destructive people. Underworld is formed, at least in my eyes, a narrative of how the majority of people know what suffering souls should be done. It’s not always so easy to accept. The brain functioning in power saving mode. Instructions grows anger. Barriers offers a peace after rage. But only for a moment before Panic, which perhaps has the best lyrics on this album:

”Whispers coming from the next room
Window cleaner keep on SPYING
I put my hands up to my eyes
But the HOLES in my PALMS let me find
A way to corner me

Twelve tonnes hammer for My breakfast…”

Album title track starts a little unresponsive after Panic’s manic pace, but after a while it turns out to be very satisfactory piece. The lyrics move toward great decision. The album ends with Temporary Peace. Every one may actually make own conclusions about what is the destiny of narrator.

Every song is in the right place on this album. There’s some remastered version, where the order of songs is changed, but Wikipedia tells the correct order. Technically, the quality of production is still high. Even in the sounds of synths, even they sound like cheap pre-set sounds. I’ve also always liked Anathema way to mix drum sounds. There is not a lot of audiophiles. They sound like rehearsals, which is a good thing.

There’s no weak moments on A Fine Day to Exit. The album is just the cases that need to listen through once. This is definitely an autumn Monday’s record. Coming home from work later than normal, at dinner yesterday’s sauce, warmed in the microwave and the flu symptoms begin.

Take your headphones, take a seat on the couch, look at the rain and listen to this album.

THE BEST MOMENTS
Barriers ja Panic –
Tells everything about the perfect placing of songs.

NOT SO BRILLIANT
This is so f*****g brilliant!

This is a compilation of three albums. There’s the original track list of A Fine Day Exit.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZNTuottaja: Nick Griffiths
Nauhoitettu: 2000-2001
Julkaistu: 9.10.2001
Levy-yhtiö: Music For Nations

Suomessa 34. Ainut levy, jolla rumpali John Douglas on toiminut säveltäjänä.

SINGLE
– Pressure

Tähän albumiin asti oli Anathema minulle vain puolihyvä Judgement. Kuunteluun asti bändi pääsi sen jälkeen, kun olin nähnyt Pressuren videon.

Koko albumi liikkuu niinkin iloisten aiheiden kuin hylätyksi tulemisen ja itsemurhan ympärillä. Teemalevy siis. Kannen kuva on taattua 2000-luvun alkua. Jopa suomalaisille kovin tuttu Nokian känny on siitä paikkansa löytänyt. Toisaalta kansitaide kertoo hiukan liikaakin levyn tarinasta.

Kappaleiden äänimaailma on selkeä, mutta tunnelmallinen. Albumi käsittelee itsemurhaa enemmän kyllästymisen kuin epätoivon kannalta. Kappaleet eivät ole läpeensä surullisia. Enemmänkin ne ovat haikeita. Tunneskaalaa ja tuohon oman käden oikeuteen liittyvää pohdintaa käydään läpi eri tunnetilojen kautta. Löytyy luopumista, paniikkia, vihaa ja skitsofreniaa. Sanoituspuolella on jäämiä yhtyeen aikaisemmista goottiajoista.

Kappaleiden melodiat ovat kauniita. Erityisesti bassokuljetukset miellyttävät. Levyn olemus on harmaa, ja se linja pysyy, vaikka tempo vaihteleekin. Sinkkuna ja avausraitana esittäytyy Pressure, jossa piano ja ujeltavat kitarat luovat kuvan pikkuhiljaa hajoavasta päästä. Releasella kuullaan Judgementilta tuttua kitaranäppäilyä, mutta myös Radioheadille kumartavaa kitarointia. Looking Outside Inside on alkuosaltaan taas sitä Anathemaa, jolta bändi eniten nykyään kuulostaa. Kertosäe sen sijaan kuulostaa siltä kuin kitaristit tippuisivat Nirvanan keikalle. Raastava grunge-poljento kuitenkin tukee teemaa täysin.

Leave No Trace palaa tuohon kyllästymiseen ja pienuuden tunteeseen. Kertosäe kertoo tunnelmasta paljon:

“Here and now
We are gone in a heartbeat
A dream in the
Passage your time

Chances are failing
This world isn’t waiting
The moment is passing you by”

Sen verran on itsekin maapallon pintaa tallattu, että vastaan on tullut myös itsetuhoisia ihmisiä. Underworld muodostuu, ainakin minun silmissäni, kertomukseksi siitä, kuinka osa ihmisistä tietää, mitä kärsivän tulisi tehdä. Se ei kärsivälle kuitenkaan ole aina niin helppoa ottaa vastaan. Aivot toimivat virransäästötilassa. Ohjeet jopa suututtavat. Barriers tarjoaa vihanpuuskan jälkeisen rauhan, jopa katumuksen. Mutta vain hetkeksi ennen kuin Panic takoo ilmoille skitsofreenisen paniikin levyn ehkä parhaiten sanoitetussa kappaleessa:

”Whispers coming from the next room
Window cleaner keep on SPYING
I put my hands up to my eyes
But the HOLES in my PALMS let me find
A way to corner me

Twelve tonnes hammer for My breakfast…”

Mahtava on. Albumin nimiraita käynnistyy vähän tahmeasti Panicin maanisen vauhdin jälkeen, mutta päästessään vauhtiin osoittautuu oikein hyväksi kappaleeksi. Sanoituksessa liikutaan kohti suurta päätöstä. Albumin päättävästä Temporary Peacesta voi kukin itse tehdä johtopäätökset siitä, kuinka kertojalle lopulta käy.

Albumilla kullekin kappaleelle on löytynyt juuri oikea paikka. Jossain uusioversiossa kappalejärjestystä on rukattu, mutta Wikipediasta löytyy oikea järjestys. Teknisesti tuotanto on edelleen timanttinen. Vaikka käytössä kuulostaa olevan syntikoiden halpoja preset-soundeja, tuntuu kaikki täysin oikeilta ja relevanteilta valinnoilta. Olen myös aina tykännyt Anatheman tavasta miksata rumpusoundit. Siellä ei paljoa hifistellä. Ne kuulostavat bänditreeneiltä, mikä on pelkästään hyvä asia.

A Fine Day To Exitiltä ei heikkoja hetkiä juuri löydy, ja levyn nimikin on tietynlaiseen goottiteemaan sopiva. Albumi on juuri niitä tapauksia, jotka pitää kuunnella kerralla läpi. Tämä on ehdottomasti syksyisen maanantain levy. Töistä kotiin tavallista myöhemmin, päivällisenä eilistä, mikrossa lämmitettyä nakkikastiketta ja alkavan flunssan oireet.

Ottakaahan laput korville, menkää sohvalle makaamaan, katsokaa sadetta ja kuunnelkaa tämä albumi.

PARHAAT HETKET
Barriers ja Panic –
Kertoo kaiken onnistuneesta kappalesijoittelusta levyllä.

EI LÄHDE
Lähtee ja kovaa.

Tässä kolmen albumin kokoelma, jossa alkuperäinen kappalejärjestys. Albumi on toisena listassa.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZN

TOOMIO’s TOP100: 7. Devin Townsend – TerriaTOOMION TOP100: 7. Devin Townsend – Terria

Producer: Devin Townsend
Recorded: 2001
Released: 6.11.2001
Label: HevyDevy Records, InsideOut Music

Devin Townsend’s ”apology album” after non-succeeding Physicist.

I bought my first Devin Townsend accidentally. Due to this I bought Terria for a Christmas present to my brother. We listened it to several times in that Christmas. In fact, so often, that I buy own copy before New Year’s Day.

After Physicist we were expecting something really fast. But this album got more variety. Covers already created so peculiar world around the songs, that the album couldn’t be bad.

After hundreds of listens, certain songs will be listened to two or three times in a row.

The sounds on the album are multi-layered. This is how Devin does. This time, it’s particularly dynamic. It seems that the songs and chord progressions has honed a really long time. Devin uses his multidisciplinary voice very cleverly. Gene Hoglan has sense of style even on his slow drum fills and the band plays together like a dream. Gene is metal drummer. You can hear it. Still, he has a twisted way artistic grip on drums.

This is one of the albums I’ve listened most. After hundreds of listens certain songs will be listened to two or three times in a row. The album is still not a number one.

The first real song is Mountain, which has the intermediate section, which I see the monkeys dancing on a beach of a paradise island. The third Earth Day was the case the year. It was mentioned Metal Song of The Year by more than one critic. Deep Peace’s guitar solo is one of the best in the world. Devin demonstrate what kind of player he is, if he wanted to. Beautiful, skillful, but not overwhelming.

An insane performance from a man less than 30 years old. There’s no bad tracks, not even mediocre. The man is probably wrestled with somekind crisis his whole life. However, this album is most clearly told about fear of the middle-age. As a result, the album hit the core for a second time about ten years after the appearance, when I myself reached that stage in my life.

For me, this is a Christmas album, but this would probably best when schools end and it (always) rains. Wet and bright summer evening.

THE BEST MOMENTS
Earth Day –
”So just shut your face and take a seat, Because after all, you’re just talking meat…”
Nobody’s Here – “I think, I guess, I know, I think, I know…Fuck off…”

NOT SO BRILLIANT
Olives –
This is pretty difficult to categorize.

https://open.spotify.com/album/6w2kw48F3xyHLgY4GDwFRV
Tuottaja: Devin Townsend
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 6.11.2001
Levy-yhtiö: HevyDevy Records, InsideOut Music

Devin Townsendin ”anteeksipyyntölevy” huonoa vastaanottoa saaneen Physicistin jälkeen.

Ostin ensimmäisen Devin Townsendini sattumalta. Tästä innostuneena ostin veljelleni joululahjaksi Terrian. Sinä jouluna kuunneltiin levy useampaan otteeseen. Itse asiassa niin usein, että kävin ostamassa sen välipäivinä itsellenikin.

Physicistin jälkeen odotimme jotain todella nopeaa. Mutta tällä levyllä olikin enemmän vaihtelua. Kannet jo loivat sen verran omalaatuisen maailman biisien ympärille, ettei albumi vain voinut olla huono.

Vielä satojenkin kuuntelukertojen jälkeen tulee tietyt biisit kuunneltua pari-kolme kertaa putkeen.

Äänimaailma levyllä on monikerroksinen. Näinhän se on Devinin tuotoksissa yleensäkin. Tällä kertaa se on erityisen dynaaminen. Tuntuu, että kappaleita ja sointukiertoja on hiottu todella pitkään. Vaikka asian tola tuskin näin kuitenkaan on, koska Devin on tunnettu melko tuotteliaana tekijänä. Devin käyttää monialaista ääntään erittäin taitavasti. Gene Hoglan on tapansa mukaan tyylitajuinen myös hitaissa rumpufilleissä ja bändi soittaa yhteen kuin unelma. Genestä kyllä kuulee, että metallimies hän on. Silti hänellä on kierolla tavalla taiteellinen ote rumpuihin. Miehellä on oikeasti silmää ja korvaa läimiä basarit juuri oikeisiin kohtiin.

Tämä on yksi eniten kuuntelemistani levyistä. Voi olla, että eniten kuuntelemani levy. Vieläkin, valehtelematta satojen kuuntelukertojen jälkeen, tulee tietyt biisit kuunneltua pari-kolme kertaa putkeen. Levy ei silti ole aivan ykkönen. Alussa ja lopussa on kanadalaiselle tyypilliset outoudet, jotka toki osaan nekin ulkoa.

Ensimmäisenä oikeana kappaleena kuullaan Mountain, jonka väliosassa näen apinoiden tanssivan paratiisisaaren rannalla. Kolmantena kuultava Earth Dayn oli ilmestymisvuoden tapaus monessakin mediassa. Se mainittiin useamman kriitikon toimesta vuoden metallibiisinä. Minulle se on useammankin vuoden metallibiisi, ellei jopa biisi. Mieletön joka tapauksessa. Rauhaisammat Deep Peace, Nobody’s Here ja Tiny Tears ovat vastaavasti rauhallisempien biisien A-luokkaa. Deep Peacen kitarasoolo ainakin on yksi parhaista. Devin osoittaa viimeistään siinä, millainen soittaja hän halutessaan on. Kaunista, taidokasta, muttei ylitsevuotavaa.

Mieletön suoritus alle 3-kymppiseltä mieheltä. Ei yhtään huonoa biisiä, ei edes keskinkertaista. Mies on varmaan koko elämänsä paininut jos jonkinmoisten kriisien keskellä. Tästä kuitenkin selkeimmin on kuultavissa orastava keski-iän pelko. Sanoitukset viittaavat siihen suuntaan useammassakin kohtaa. Tästä johtuen albumi iski ytimeen toisen kerran noin kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen, kun itse saavutin elämässäni tuon vaiheen.

Minulle tämä on joululevy, mutta parasta tämä olisi varmaan silloin kun koulut loppuvat ja (aina) sataa. Märkään ja valoisaan kesäiltaan.

PARHAAT HETKET
Earth Day –
”So just shut your face and take a seat, Because after all, you’re just talking meat…”
Nobody’s Here – “I think, I guess, I know, I think, I know…Fuck off…”

EI LÄHDE
Olives –
Tämä on aika vaikea luokitella kappaleeksi.

https://open.spotify.com/album/6w2kw48F3xyHLgY4GDwFRV

TOOMIO’s TOP100: 15. Evergrey – In Search of TruthTOOMION TOP100: 15. Evergrey – In Search of Truth

Producers: Andy La Rocque & Tom S. Englund
Recorded: 2001
Released: 13.11.2001
Label: InsideOut Music

#59 in Swedish chart.

The download times could be unbelivable for today’s teens. If you wanted to hear some new songs 15 year ago, it had to be downloaded via a telephone modem for 3-4 hours. Evergrey’s Blackened Dawn was one of these songs.

The singer Tom S. Englund’s gravelly voice and gloomy space which reflects the artwork promised a lot. The album theme told about aliens among humans, and there’s a mood from the X-Files too.

This album is a miracle. According to the legend as it was recorded during nine days. Evergrey went to the studio, apparently without a single idea or even pieces of songs and the result was this genre masterpiece. Is this legend true or not, especially the vocal parts work just fine. There’s also female vocals on this album, which will be impossible not to recall the old vampire movies.

”The choruses are spiced with desmondchildish hooks. Simple, but absolutely functional.”

The production is a pleasant and full of clever compositions. But above all choruses are catchy. The song exudes pain and anxiety that even Finns could be jealous. This is odd, because the band comes from Sweden. The choruses are spiced with desmondchildish hooks. Simple, but absolutely functional. There’s a few weaker background of solos, but yes, here we are among the best. Keyboardist is one of my personal favorites, sense of style is brilliant. No wonder that he got a job as some of the most successful Swedish metal band, Soilwork.

Driving music for darkening early autumn. The road would be between Jalasjärvi and Peräseinäjoki, sleeping mates on the backseat and mooses waiting for the best place to run to the front of me.

THE BEST MOMENTS
The Masterplan –
The beginning and really catchy chorus. Also, one of the most brilliant videos.
Watching the Skies – Every time one perfect tempo variation in substance and in particular the departure of the chorus.

NOT SO BRILLIANT
State of Paralysis –
I just don’t like so much these piano ballads.

https://open.spotify.com/album/2r2SsD33SmLnb5wHhut62wTuottaja: Andy La Rocque & Tom S. Englund
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 13.11.2001
Levy-yhtiö: InsideOut Music

Ruotsin listan 59.

Ei uskoisi, eikä varsinkaan jaksaisi odottaa, nykynuori 15 vuoden takaista mp3-latausta, jossa biisin kuullakseen sitä piti ladata puhelinmodeemin kautta sellainen 3-4 tuntia. Evergreyn Blackened Dawn oli yksi näistä kappaleista. Siitä innostuneena veljeni hommasi jostain tämän levyn, vaikkei se edellämainittua kappaletta sisälläkään.

Laulaja Tom S. Englundin karhea ääni ja synkkiä tiloja heijasteleva kansitaide lupasi paljon. Levyn teema kertoi joukossamme liikkuvista avaruuden muukalaisista ja muutenkin musiikista huokui silloin vielä pinnalla ollut X-Files.

Levyn kokonaisuuden onnistumista pitää edelleen ihmetellä, sillä tietojen mukaan se äänitettiin yhdeksän päivän aikana. Studioon lähdettiin ilmeisesti ilman ainuttakaan valmista kappaletta tai edes aihiota ja kymmenennen päivän koittaessa oli valmis tämä genrensä mestariteos. Oli tämä legenda totta eli ei, niin varsinkin lauluosuudet toimivat hienosti. Mukaan on jotenkin saatu kammettua myös naislaulua, josta tulee väistämättä mieleen vanhat vampyyrielokuvat.

”Kertosäkeissä on desmondchildmaisia koukkuja. Yksinkertaisia, mutta ehdottoman toimivia.”

Tuotanto on sen ajan mittapuuhun nähden laadukas. Soitto on miellyttävää ja sävellykset ovelia. Mutta ennen kaikkea kertosäkeet ovat tarttuvia. Laulusta tihkuu tuska ja ahdistus suomalaista miellyttäen. Tämä onkin outoa, sillä bändi tulee Ruotsista. Kertosäkeissä on desmondchildmaisia koukkuja. Yksinkertaisia, mutta ehdottoman toimivia. Muutama vähän ponneton soolon tausta siellä on, mutta kyllä tässä parhaiden joukossa ollaan. Kosketinsoittaja on yksi henkilökohtaisia suosikkejani tyylitajultaan. Ilmankos sitten saikin pestin vähän menestyneemmässä ruotsalaisbändissä, Soilworkissa.

Automusiikkia pimenevään alkusyksyyn. Tieväli omissa mielikuvissani on Jalasjärvi-Peräseinäjoki, kyydissä nukkuvat kaverit ja pientareella näkymättömät hirvet odottamassa parasta paikkaa juosta eteen.

PARHAAT HETKET
The Masterplan –
Alku ja todella tarttuva kertosäe. Myös yksi nerokkaimpia videoita.
Watching the Skies – Joka kerta yhtä mainio tempovaihteluineen ja varsinkiin kertosäkeeseen lähtiessä.

EI LÄHDE
State of Paralysis –
En vain tykkää niin hirveästi näistä pianoballadeista. Minä en laittaisi tätä tähän levylle.

https://open.spotify.com/album/2r2SsD33SmLnb5wHhut62w

TOOMIO’s TOP100: 27. – Opeth – Blackwater ParkTOOMION TOP100: 27. – Opeth – Blackwater Park

Producers: Opeth, Steven Wilson
Recorded: 2000
Released: 12.3.2001
Label: Music for Nations, Koch

Did not rise to the charts when it appeared, but sold world-wide about 100 000 albums.

SINGLES
– The Drapery Falls
– Still Day Beneath the Sun


At the turn of the millennium, I fell deeper into the quest for progressive music. I got to know so Opeth as Porcupine Tree. Both were good in their own way. And especially then, when I realized how much Steven Wilson was affected to the music of Opeth as a producer.

Opeth growling at the beginning of their career, I couldn’t even react. I couldn’t find nuances from less melodic vocals. Blackwater Park’s melodies and chillingly evil growl concoction was almost perfect. Perhaps just by Wilson’s influence.

Mikael Åkerfeldt’s growling vocal sound is recognizable and evil. At that time, really evil. Still the clean vocals are more determining factor of the band’s music. The contrast is tough, but successful. At one time, we’re surprised to hear how the same throat can produce both sounds. The lyrics are dark and sad, just through the black. They often don’t get access to anything concrete, but are painted in shades of grey.

Acoustic guitars come in a beautiful, yet so threatening. Also the guitar solos are often complete and correct. They will go just there as they should. Opeth is a band, Opeth at that time was insanely skilled band. Of course it still is, but in a different manner.

”The heaviest parts of the Blackwater Park plows deep grooves in the frozen ground. The lightest points, it’s like small meltwater streams of spring.”

The sound side is a nice sturdy, although the snare drum has been especially disturbing echo in The Leper Affinity. Bleak is versatile, but still solid song. In the riffs you can hear elements from folk melodies, in style of Enslaved or Amorphis. The Leper Affinity’s calmer point in the middle of the song is precisely that which makes Opeth so big band for all metal people. Guitar riffs are nicely panned and Wilson’s touch can be seen, but not too strongly.

The heaviest parts of the Blackwater Park plows deep grooves in the frozen ground. The lightest points, it’s like small meltwater streams of spring. Swaying guitar leads and Opeth’s characteristic chord progression keep the atmosphere strictly in the foggy parks. There, somewhere in the Scottish Highlands.

THE BEST MOMENTS
The Drapery Falls
So legendary, that almost a tear comes to my eye. If one song can be the most influenced song for our band’s music, it could be this one.

EI LÄHDE
Patterns in the Ivy –
Just nice. But not so significant. Unless you want to interpret the name of the song like Camouflage in the CIS…

https://open.spotify.com/album/7cMJfxkJwUAcxHCHQMNYYsTuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2000
Julkaistu: 12.3.2001
Levy-yhtiö: Music for Nations, Koch

Ei listasijoituksia ilmestyessään, mutta myynyt maailmanlaajuisesti noin 100 000 albumia.

SINGLET
– The Drapery Falls
– Still Day Beneath the Sun


Vuosituhannen vaihteessa vaivuin syvemmälle progressiivisen musiikin tutkiskelussa. Tutustuin niin Porcupine Treehen kuin Opethiinkin. Molemmat olivat omalla tavallaan mainioita. Ja varsinkin sitten, kun tajusin, kuinka paljon Steven Wilson oli tuottajana vaikuttanut jälkimmäisen musiikkiin.

Opethin alkupään murinaan en tuolloin osannut vielä suhtautua. En osannut löytää nyansseja vähemmän melodisesta murinasta. Blackwater Parkilla melodisuuden ja hyytävän pahan murinan keitos oli ehkäpä juuri Wilsonin toimesta niin tasapainoinen, että sitä lusikoi mielellään.

Vaikka Mikael Åkerfeldtin murina on tunnistettavaa ja pahan kuuloista, jota se todellakin tuohon aikaan oli, ovat puhtaat lauluosuudet enemmän yhtyeen musiikkia määrittävä tekijä. Kontrasti on kova, mutta onnistunut. Aikoinaan herätti suurta ihmetystä se, kuinka samasta kurkusta voi lähteä molemmat äänet. Lyriikat ovat synkkiä ja surullisia, ihan läpimustia. Niissä ei useinkaan päästä käsiksi mihinkään konkreettiseen vaan maalaillaan harmaansävyillä luomuksia, joista voi jokainen sitten tulkita mitä tahtoo.

”Raskaimmillaan Blackwater Park kyntää syvää uraa routaiseen maahan. Keveimmissä kohdissa se on kuin pienet, sulamisvesistä muodostuvat kevätpurot.”

Akustiset kitarat tulevat kauniina, mutta silti niin uhkaavina. Myös kitarasoolot ovat usein täydellisiä ja virheettömiä. Ne menevät niin kuin pitää. Opeth on sellainen bändi, jossa usein jää kuuntelemaan vain laulua ja kitaramelodiaa, mutta aivan yhtä hyvin voisi kuunnella myös bassolinjoja tai rumpuja. Tuon ajan Opeth oli mielettömän kova bändi. Onhan se sitä toki nykyäänkin, mutta eri tavalla.

Soundipuoli on mukavan jämäkkä, vaikka virveliin onkin jäänyt varsinkin The Leper Affinityssa häiritsevä kaiku. Bleak on monipuolinen, mutta silti ehjä kipale. Riffeissä on aistittavissa Enslavedin ja Amorphiksenkin käyttämää folk-melodiaa. The Leper Affinityn puolivälissä makoileva rauhallisempi kohta on juuri sitä, mikä tekee Opethista koko hevikansan omaksuman suosikin. Kitarariffejä on mukavasti panoroitu ja Wilsonin kädenjälki näkyy, joskaan ei liian vahvasti.

Raskaimmillaan Blackwater Park kyntää syvää uraa routaiseen maahan. Keveimmissä kohdissa se on kuin pienet, sulamisvesistä muodostuvat kevätpurot. Huojuvat kitaraliidit ja Opethin ominainen sointukulku pitävät tunnelman tiukasti sumuisissa puistoissa. Siellä jossain Skotlannin ylämailla.

PARHAAT HETKET
The Drapery Falls –
Sen verran legendaarinen, että melkein kyynel tulee silmään. Sanoisin, että jos yksi kappale voi johonkin bändiin vaikuttaa, niin meidän bändiimme tämä kappale on aika paljon vaikuttaa.

EI LÄHDE
Patterns in the Ivy –
Instrumentaalina pikkunätti. Muttei niin merkittävä. Jollei halua tulkita kappaleen nimeä Maastokuvioiksi IVY:ssä…

https://open.spotify.com/album/7cMJfxkJwUAcxHCHQMNYYs