Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance

Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.

Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.

Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.

Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.

Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää  tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.

BON JOVI – 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Undivided

Albumilta Bounce (2002).

Syyskuun 2001 tapahtumat aktivoivat myös Bon Jovin luomaan uutta musiikkia: eihän bändin kotikaupungista New Jerseystä ole kuin 50 kilometrin matka New Yorkiin, jossa 9/11 tapahtui. Bounce-albumi erottuu muusta tuotannosta erityisesti vahvasti alavireisillä, vihaisilla kitaroilla sekä yleisellä raskaudella. Myös joitain 2000-luvun alun tuotannollisia ratkaisuja, kuten erilaisia elektronisia täytteitä, levyllä kuultiin. Undivided on Bouncen ensimmäinen raita.

Tämä laulu liittyy keskeisesti ensimmäiseen Bon Jovi-fanitusaaltooni muistaakseni vuonna 2003. Yhtye oli ensimmäinen, jolta tuli haalittua koko tuotanto haltuun ja Bounce oli tuolloin viimeisin studiojulkaisu. Levy oli kuitenkin inhottavan raskas 11-vuotiaan korviin kun taas edeltävä Crush (2000) aivan liian pop, vaikkakin sisälsi muutaman täsmähitin kuten It’s My Life tai Just Older.

Kesän 2003 kääntyessä lopuilleen Bounce alkoi hiljalleen kuitenkin hahmottua omissa korvissanikin. Itse asiassa tuo suvi oli jonkinlainen ensimmäinen välähdys siitä, mitä nuoruuden kesät saattoivat olla. Undividedin säkeistöt, joissa kuullaan matalalta möyryävää riffittelyä, Jonin efektillä sävytettyä laulua sekä WTC-rauniot välittömästi mieleen tuovat sanat resonoivat tuolloin kesäloman päättymisestä johtuneen oman haikeuden kanssa.

Kun edellä mainitusta säkeistön riffistä päästään eteenpäin, paljastuu perinteisen toimiva Bon Jovi-rock-kappale. B-osassa edetään Dm-Bb-F-C-kierrolla, jonka alla yksi lukuisista särökitaroista soittaa yksinkertaista muutaman nuotin kuviota, jota ei voi olla kuulematta kun sen kerran rekisteröi. Kertosäkeen laulumelodia ja sanat menevät juuri niin kuin niiden olettaakin olevan.

”One for love
one for truth
one for me
and one for you
Where we once were divided
now we stand united
we stand as one
undivided”

B-osan mantramainen melodia vahvistui aikakauden live-versioinneissa, kun Jon aloitti kappaleen kitaranäppäilyllä sekä matalien jousien säestyksellä. Tämä kappale on ollut ensitapaamisesta asti omia suosikeitani ja 2000-luvun parhaita tuotoksia tältä yhtyeeltä.

https://www.youtube.com/watch?v=91zHqWhRtCc

TOOMIO’s TOP100: 10. Porcupine Tree – In AbsentiaTOOMION TOP100: 10. Porcupine Tree – In Absentia

Producer: Steven Wilson
Recorded: 2002
Released: 24.9.2002
Label: Lava

The first Porcupine Tree-album with drummer Gavin Harrison.

This album is legendary. In a later view, this was a real breakthrough of Steven Wilson. The album wasn’t sold so much as would be expected, but in the progressive world it’s generally well known and highly considered.

Based on the cover art, the music could be whatever you could imagine. The music is progressive rock, Brit pop, even grunge, but I think it’s not so much metal on this album. Porcupine Tree has often ”music for musicians”-sign on it, but technicality is quite gentle in comparison to existing djent-bands. The band is talented, but the difficulty factor is not high.

As soon as the first song chorus coming, you’ll know that the production is from the top of the world. Sound, mixing, and all are exactly where thee should be. Sure, 15 years will do the task, but this was “TOP” in 2002. The sound solutions of this album are great from all angles of view. Extremely thoughtful keyboard sounds, hot and cold guitar distortions and accuracy highlighting bass and drum sounds.

The first two songs are like diamonds. Blackest Eyes is one of the best opening songs of any album. The drummer Gavin Harrison and bassist Colin Edwin plays frighteningly accurate. Gavin Harrison talent on drums cannot be denied. It’s it something that can be found in Porcaro and Colaiuta. Extremely good timing. I’ve heard this song several times in variant soundchecks. Singer and band’s frontman Steven Wilson, is quite skilful too, but maybe he’s more composer than live musician.

Entity is a bit chaotic. There’s some pretty redundant song. Let me say once again what has already been said: the albums produced by Wilson after this sounded a bit similar. Quality isn’t low, but the results are too safe.

Trains has it all. Even that necessary annoying point of perfect song. Because of the perfect will never be error-free. Words speaks beautifully about trains, which describes the trip, time, place, solitude, change.

Wilson’s lyrics are partially naïve, but second stanza of Trains, which obviously doesn’t tell about anything else but trains and woman, is magical.

”A 60 ton angel falls to the earth
A pile of old metal, a radiant blur
Scars in the country, the summer and her”

The Creator has a Mastertape is result of the perfect band’s musicianship and strange lyrics:

”The creator had a mastertape
But he left it in a cab”

I don’t know what the lyrics actually means, but I’ve always interpreted the words so that God had a master tape of the world, which he forgot in a taxi. People then found it and was mixed it worse. Hardly so this has been thought of, but this is how it presents to me.

However, Trains and Collapse the Light On Earth compositions are already so good combo when they are on the same albumm that place in TOP100 and TOP10 was already pretty sure before the actual listing.

The nature of Finland is even more beautiful, when Trains spins at the summer evening.

THE BEST MOMENTS
Trains
If thinking about the basic elements of progressive rock, so in this section, they are perhaps the most correct.
Collapse the Light on Earth This is a massive piece of work. It’s not heavy, but still it is overwhelming on.

NOT SO BRILLIANT
Strip the Soul –
Sometimes it works, more often not. Annoying riff.

https://open.spotify.com/album/3Mqfc88llbmxwP6wunfMbWTuottaja: Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 24.9.2002
Levy-yhtiö: Lava

Ensimmäinen Porcupine Treen albumi, jossa rumpalina häärii arvostettu Gavin Harrison.

Nyt on levy, joka todellakin on legendaarinen. Taisi olla sen vuoden tapaus monellakin saralla, ainakin progemaailmassa. Myöhemmin tarkasteltuna tämä oli Steven Wilsonin varsinainen läpimurto. Totta puhuen albumi ei ole niin paljon myynyt, kuin sopisi olettaa, mutta progeväelle se on yleensä hyvinkin tuttu.

Kansien perusteella musiikista voisi olettaa vaikka mitä. Musiikki on progressiivista rockia, brittipoppia, jopa grungea, mutta metallia se ei mielestäni tällä levyllä ole. Porcupine Treelle on harmillisesti lyöty ”musiikkia muusikoille”-leima, vaikka sen soitinhiplaus on varsin hellää verrattaessa nykyisiin djent-bändeihin. Tai oikeammin; se on sen lisäksi paljon muutakin. Uskon, että tätä kuuntelee mielellään, vaikkei soittamista harrastaisikaan. Vaikeuskerroin ei ole korkealla.

Heti ensimmäisen biisin kertosäkeeseen tultaessa tietää, että ollaan tuotannossa maailman kärjen tuntumassa. Soundit, miksaus ja kaikki ovat tasan tarkkaan siellä missä pitää. Toki tuo 15 vuotta tekee tehtävänsä, mutta tätä se oli vuonna 2002. Albumilla on kaikista kulmista tarkasteltuna hienoja soundiratkaisuja. Äärimmäisen harkittuja kosketinsoundeja, lämpimiä ja kylmiä kitarasäröjä ja tarkkuutta esiintuovia basso- sekä rumpusoundeja.

Ensimmäiset kaksi kipaletta ovat aikamoista timanttia. Blackest Eyes on yksi parhaita levynavausbiisejä. Rumpali Gavin Harrisonin ja basisti Colin Edwinin yhteispeli on pelottavan hienoa kuunneltavaa. Gavin Harrisonin talenttia rummuissa ei voi kyllä kiistää. Siinä on sitä jotain, mitä löytyy Porcarosta ja Colaiutasta. Äärimmäistä oikea-aikaisuutta. Tuskin miestä turhan takia on valittu useampaan otteeseen Vuoden Rumpaliksi. Tätä aloitusbiisiä olen useampaan otteeseen kuullut soundcheck-biisinä isommillakin areenoilla. Laulajana bändin keulakuva Steven Wilson on tietysti ihan taidokas, mutta ei hän mikään raivokas esiintyjä ole.

Kokonaisuutta häiritsee pieni sekasorto. Mukana on muutama aika tarpeeton kappale. Sanottakoon jälleen se, mikä on aiemminkin tullut sanottua: Wilsonin tuottamat levyt ovat tämän jälkeen kuulostaneet vähän puuduttavankin samanlaisilta. Laadussa ei ole vikaa, mutta jälki on turvallista.

Trainsissä on kaikki kohdallaan. Jopa se kympin kappaleelle välttämätön vähän ärsyttävä kohta. Koska täydellinen ei koskaan ole virheetöntä. Sanat kertovat kauniisti junista, jotka monelle kuvaavat matkaa, aikaa, paikkaa, yksinoloa, muutosta. Rytmiryhmän hoitaessa taustatyön kiitettävästi tekee sen myös Wilsonin hempeä laulu. Sen hiukan häiritsevän läpytyksen jälkeen tullaan takaisin kertosäkeeseen hienolla liu’ulla.

Wilsonin sanoitukset ovat välillä osittain naiiveja, mutta Trainsin toinen säkeistö, joka ei kerro ilmeisesti muusta kuin junista, on maaginen.

”A 60 ton angel falls to the earth
A pile of old metal, a radiant blur
Scars in the country, the summer and her”

Kappaleessa The Creator has a Mastertape on yhdistetty mainiosti bändin soittotaito ja kummalliset lyriikat:

”The creator had a mastertape
But he left it in a cab”

En tiedä mistä tässä todellisuudessa lauletaan, mutta olen aina tulkinnut sanaparren niin, että Jumalalla oli maailman masternauha, jonka hän unohti taksiin. Ihmiset sitten löysivät sen ja miksasivat sen huonommaksi. Tuskin tämä niin on ajateltu, mutta näin se minulle esittäytyy.

Kuitenkin Trains ja Collapse the Light On Earth ovat sävellyksinä jo niin kovia mahtuessaan samalle levylle, että paikka satasessa ja TOP10:ssä oli melko varma jo ennen varsinaista listausta.

Kyllä se on kesäiltana Trainsin soidessa Suomen luonto kaunis.

PARHAAT HETKET
Trains –
Jos miettii progressiivisen rockin peruselementtejä, niin tässä kappaleessa ne ovat ehkä parhaiten kohdillaan.
Collapse the Light on Earth – Tämä on massiivinen teos. Se ei ole raskas, mutta silti se jollain tasolla vyöryy päälle.

EI LÄHDE
Strip the Soul –
Joskus toimii, useimmin ei. Ahdistava riffi.

https://open.spotify.com/album/3Mqfc88llbmxwP6wunfMbW

TOOMIO’s TOP100: 13. Soilwork – Natural Born ChaosTOOMION TOP100: 13. Soilwork – Natural Born Chaos

Producers: Devin Townsend & Fredrik Nordström
Recorded: 2001-2002
Released: 25.3.2002
Label: Nuclear Blast

Keyboardist Sven Karlsson’s first-Soilwork album.

This album was purchased only on the basis of cover art. Also because it was produced by Devin Townsend.

I put the CD in the player and it was once again a great amazement. ”Welcome. Won’t you please step aside? Follow The Hollow ’. Then began the beating. Starter song is exactly the kind of like the starting song is supposed to be. A sledge hammer to the forehead and forward.

This album was sort of first contact to me with the Gothenburg metal. And really the only band, which I like from that genre. This album was also a record, which is in addition to Evegrey yields greatly influenced my playing technique on keyboards. That’s not a surprise, as the man behind keys in both bands is the same person, Sven Karlsson.

”Again, it comes from the Swedish original sin, composing pen is very sharp.”

Soilwork’s hallmark is a groovy grip and iconic choruses. Again, it comes from the Swedish original sin, composing pen is very sharp. The style in which Soilwork will mix half clean vocal parts to the raw roasting is an art. Although the music, at least when it appeared was time for a modern, trusted songs with traditional sounds. For example, the Black Star Deceiver organ is a handsome crossover with the 70’s and today’s. Producer Townsend screams quite recognizable too.

Guitar duo Wichers & Frenning is the new Tipton & Downing. Also, Speed’s vocals are successful. Finnish drummer is Ranta, who made excellent cymbal work. Bassist Ola Flink doesn’t have a big role on this album, but on live he’s the most visible part of the band.

The album is the best in its genre. I promise a lot. But it is. Listen to the gym. There it belongs!

THE BEST MOMENTS
As We Speak –
Verse rhythm is a genius, anyway, the song scamper great between the riffs and fills.
Soilworker’s Song of the Damned – The atmosphere is very melancholic.

NOT SO BRILLIANT
Natural Born Chaos –
Album title track is the weakest.

https://open.spotify.com/album/4YxDa0WQzLaCyyFWx9cYYiTuottaja: Devin Townsend & Fredrik Nordström
Nauhoitettu: 2001-2002
Julkaistu: 25.3.2002
Levy-yhtiö: Nuclear Blast

Kosketinsoittaja Sven Karlssonin ensimmäinen Soilwork-albumi.

Tämä levy ostettiin pelkästään kansien perusteella. Kansien myös siksi, että niissä luki ”Produced by Devin Townsend”.

Levyn kun tyrkkäsi soittimeen, oli ihmetys jälleen suuri. ”Welcome. Won’t you please step aside? Follow the hollow”. Sitten alkoi sen päiväinen paukutus. Aloitusbiisi on juuri sellainen, kuin aloitusbiisin kuuluu olla. Lekalla päähän ja eteenpäin.

Tämä albumi oli kohdallani tavallaan ensimmäinen kosketus Göteborg-metalliin. Ja oikeastaan ainut bändi, jota siitä genrestä jaksaa kuunnella. Tämä albumi oli myös levy, joka on Evergreyn tuotoksien ohella vaikuttanut suuresti omaan soittotapaan kosketinhommissa. Se ei sinällään ole yllätys, sillä mies kiippareiden takana on molemmissa bändeissä sama henkilö, Sven Karlsson.

”Jälleen tulee ilmi se ruotsalaisten perisynti, hävyttömän terävä sävellyskynä.”

Soilworkin tunnusmerkki on groovaava ote ja rautaiset kertosäkeet. Jälleen tulee ilmi se ruotsalaisten perisynti, hävyttömän terävä sävellyskynä. Tyyli, jolla Soilwork tuo puolikliinit lauluosuudet raa’an paahdon väliin, on taidetta. Sen se todella osaa. Vaikka musiikki ainakin ilmestyessään oli nykyaikaista, luotetaan kappaleissa perinteisiin soundeihin. Esimerkiksi Black Star Deceiverin urut ovat komea crossover 70-luvun ja nykypäivän kanssa. Myös tuottaja Townsend rääkyy väliin varsin tunnistettavasti.

Kitarakaksikko Wichers & Frenning ovat kuin päivitetty versio Downing & Tipton-parista. Myös Speedin vokaalit onnistuvat. Taustatukensa antaa suomalaisperäinen Ranta, joka hallitsee symbaalityöskentelyn erinomaisesti. Basisti Ola Flink sen sijaan ei levyllä ole isossa roolissa, mutta livenä sitäkin näkyvämmin.

Levy on genrensä paras. Paljon luvattu. On se silti. Kuuntele salilla. Sinne se kuuluu!

PARHAAT HETKET
As We Speak
Säkeistön rytmitys on neroutta, muutenkin kappale puikkelehtii hienosti riffien ja fillien viidakossa.
Soilworker’s Song of the DamnedTunnelma on kovin melankolinen. Biisin viimeisiin kertoihin lähdön filli rullaa komeasti.

EI LÄHDE
Natural Born Chaos
– Albumin nimibiisi on heikoin.

https://open.spotify.com/album/4YxDa0WQzLaCyyFWx9cYYi

TOOMIO’S TOP100: 35. Queens of the Stone Age – Songs for the DeafTOOMION TOP100: 35. Queens of the Stone Age – Songs for the Deaf

Producer: Josh Homme, Adam Kasper, Eric Valentine
Recorded: 2001-2002
Released: 27.8.2002
Label: Interscope

#1 in Canada, #4 in UK.

SINGLES
– No One Knows
– Go with the Flow
– First It Giveth

When this album released, I hate this band. Notably, No One Knows. Of course. All new and different scares and irritates. However, Queens of the Stone Age had made the kind of music that is not before been at so high in charts.

The album begins with raging song You Think I Ain’t Worth a Dollar, But I Feel Like a Millionaire with bassist Nick Olivieri’s roaring vocals. This chapter tells what is coming. Handclaps and distorted music. And particularly brilliant break. As already mentioned, No One Knows was annoying. Now it’s one of the best. It gives even more while trying to learn to play it by guitar. All of the songs are pretty easy to take over somehow.

Finally, I had to buy the album. The reason was Go With the Flow and its video. I could write a chapter about it. Maybe I will. The song and its video monitoring my early adulthood particularly well. Searching myself, searching the future. Everything what’s in the lyrics. Everything that what the video told. The whole chapter of the life was chaos and chilling, but for oneself, it felt like this song sounds. Period of simple life, which had nothing to grab on. I guess everyone has that phase at some point in life. At that time, there was the most important and the most stupid decisions of my life. This song is going to be high when I make TOP list about songs. This is certainly a bit the same as Livin ’on a Prayer for Member A.

This song drew the route in my head. Clear, but still very odd stoner rock played skillfully. The album takes time, but if it was given, you’ll be aware about cleverly arranged songs. There are hooks and tricks at every turn, even if not immediately noticeable.

”The whole atmosphere of the album is something which pretend to want to experience. Cars, madness, drugs, women, dangers. ”

The story has its writers. Josh Homme is unique whimsical genius. Nick Olivieri is nutcase who having a tough stance. Let’s not forget Dave Grohl, which is certainly more original drummer than the songwriter.

The whole atmosphere of the album is something which pretend to want to experience. Cars, madness, drugs, women, dangers. But I prefer to take this all from the album. The concept of album is the trip from Los Angeles to Joshua Tree, and the songs reflect the way the city radios along the way. Gods in the Radio is probably also partly a parody of the fact that this band is not really that much radio play.

Desert moods. So in Finland, it means a long drive in the winter snow storm.

THE BEST MOMENTS
Go with the Flow
– I’ve already told why.
Sky is Fallin’ – All, what I like in this band. Words with message. Infectious, but a different track structure.

NOT SO BRILLIANT
Six Shooter – All, what I don’t like in this band.

https://open.spotify.com/album/4w3NeXtywU398NYW4903rYTuottaja: Josh Homme, Adam Kasper, Eric Valentine
Nauhoitettu: 2001-2002
Julkaistu: 27.8.2002
Levy-yhtiö: Interscope

Listaykkönen Kanadassa, 4. Briteissä ja 11. Suomessa.

SINGLET
– No One Knows
– Go with the Flow
– First It Giveth

Tämän levyn Ilmestyessä inhosin ja vieroksuin bändiä. Eritoten No One Knowsia. Tietysti. Kaikki uusi ja erilainenhan pelottaa ja ärsyttää. Queens of the Stone Age oli kuitenkin tehnyt sellaista musiikkia, joka ei ennen ollut näin pinnalle päässyt.

Levy alkaa raivoavalla kappaleella You Think I Ain’t Worth a Dollar, But I Feel Like a Millionaire, jossa basisti Nick Olivieri pääsee rääkymään sielunsa pihalle. Tästä kappaleesta jo huomaa, mitä on tulossa. Handclapeja ja vinoutunutta soitantaa. Ja erityisen nerokas tauko. Kuten jo mainitsin, No one Knows oli ärsyttävä kuin mikä. Nyt se on yksi parhaista. Se antaa vielä enemmän, kun yrittää opetella soittamaan sitä kitaralla. Kaikki tämän levyn biisit ovat aika helppoja ottaa haltuun jotenkin. Mutta se, että ne alkaisivat soittajan käsissä elää, onkin ison työn edessä.

Lopulta jouduin levyn ostamaan. Siitä sai syyttää Go With the Flowta ja sen videota. Kappaleesta voisi kirjoittaa kappaleen. Ehkä kirjoitankin. Siihen biisiin ja sen videoon peilautuu oma varhaisaikuisuuteni erityisen hyvin. Itsensä etsimistä, tulevaisuuden etsimistä. Kaikkea sitä, mistä kappaleessa lauletaan. Kaikkea sitä, mistä video kertoo. Koko vaihe oli elämässäni sen päiväistä kaaosta ja koheltamista, mutta itselle se tuntui samalta kuin tämä kappale kuulostaa. Aika simppeliltä tavaralta, jossa mihinkään ei tarvitse tarttua pitkäksi aikaa. Kaiketi kaikilla on tuo vaihe jossain vaiheessa elämää. Tuolloin sitä tehtiin elämän tärkeimpiä ja tyhmimpiä päätöksiä. Tämä kappale tulee olemaan korkealla kun teen Biiseistä TOP-listaa. Tässä on varmasti vähän samaa kuin Livin’ on a Prayerissa jäsen A:lle.

Tällä sapluunalla piirrettiin reitti allekirjoittaneen pään sisään. Selkeää, mutta silti niin kovin äkkiväärää stoneria taitavasti soitettuna. Levy vaatii aikansa, mutta jos sille sen antaa, niin huomaa ovelasti kappaleet on sovitettu. Niin, että monimutkainen on saatu kuulostamaan yksinkertaiselta. Koukkuja ja jippoja on joka käänteessä, vaikkei niitä heti huomaa.

”Koko levyn tunnelmassa on jotain sellaista, minkä leikisti haluaisi kokea. Autoja, hulluutta, huumeita, naisia, vaaraa. ”

Tarinalla on tekijänsä. Josh Homme on omanlaisensa häilyvä nero. Nick Olivieri kovan asenteen omaava sekopää ja muutkin ammattilaisia. Eikä unohdeta tällä levyllä rummuissa häärivää Dave Grohlia, joka on varmasti omaperäisempi rumpali kuin biisintekijä. Ja onhan mies ennenkin pitänyt räjähdysherkän eturintaman hallussa. Grohlin talentti tulee esiin Song for the Deadin ja Another Love Songin rumputyöskentelyissä. Toki monessa muussakin paikassa.

Koko levyn tunnelmassa on jotain sellaista, minkä leikisti haluaisi kokea. Autoja, hulluutta, huumeita, naisia, vaaraa. Mutta mieluummin sen ottaa näin levyltä. Levyllähän ajetaan näennäisesti Los Angelesista Joshua Treehin, ja kappaleet kuvastavat matkalla kuuluvia kaupunkiradioita. Kappale Gods in the Radio on kai osittain myös parodiaa siitä, että tämä bändi ei todellakaan kovin paljoa radiossa soi.

Aavikkotunnelmaan tämä sopii, joten Suomessa se tarkoittaa talvella pitkää ajomatka lumimyrskyssä.

PARHAAT HETKET
Go with the Flow Taisin sen jo kertoakin.
Sky is Fallin’Kaikki, mistä itse tykkään tässä bändissä. Sanat, joissa on sanomaa. Tarttuva, mutta erilainen kappalerakenne.

EI LÄHDE
Six Shooter – Kaikki, mistä tässä bändissä en tykkää.

https://open.spotify.com/album/4w3NeXtywU398NYW4903rY