Toomion TOP200-biisit: 180. Deftones – Minerva

Minerva on roomalaisten mukaan sodankäynnin ja viisauden, mutta myös käsityötaidon ja taiteen jumalatar. Se on myös Deftonesin ensimmäisen kappaleen nimi. Siis minun muistille ensimmäisen.

Aavikolla kuvattu video on jollain tapaa hienosti tehty. Siihen ehkä vaikutti kuvaussessioiden aikana ongelmia aiheuttanut hiekka. Hieno hiekka kun harvoin koneiden kanssa toimii.

Deftonesin laulajan Chino Morenon ääni on vangitseva. Häilyvä ja aaltoileva laulutapa ison miehen esittämänä pitää ottessaan. Vaihtoehtorokkia tai -metallia normaalisti esittävä Deftones on tämän kappaleen aikana vähän poikkeavilla shoegaze-linjoilla.

Sanoitus ylistää minun käsittääkseni naisia tai naista noin yleensä. Sanat eivät tässä ole minulle se juttu, vaan hyvin videoon hitsattu tunnelma. Soundit ovat suttuiset, ja miksaus outo. Aina joutuu volumea lisäämään. Kitarat ulvovat hienosti ja kliinit kitarapätkät ovat yksinkertaisia, mutta toimivia.

Tämä sijoittuu omassa elämässä aikaan, jossa elämä häilyi, kuten Chinon ääni.

TOOMIO’s TOP100: 2. Type O Negative – Life Is Killing MeTOOMION TOP100: 2. Type O Negative – Life Is Killing Me

Producers: Josh Silver, Peter Steele
Released: 17.6.2003
Label: Roadrunner

#5 in Finland, #39 in USA.

SINGLES
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me

Type O Negative had practically exists to me only by October Rust. The band gave a positive sign to me with this album. It told that the band still has something great to spread to the listeners.

The album is more or less serious, even sad and depressing, but the music is clearly happier than its predecessor. Sure, it’s shrouded in a band characteristic black humour. Peter Steele was depressed, badly addicted to cocaine and medicines or otherwise he couldn’t get excited about just anything. However, for some reason, a man woke up for the composition process. Making texts was more challenging than before, but composing is still working.

Production was sort of the former. The sounds were thoughtful and discriminately mixed. all the albums of the band rehearsed and composed in a home studio of keyboardist Josh Silver, and eventually recorded in Systems Two studio. Steele took 20 songs to Silver’s home studio, which then began to rehearsals. This method had worked well, so why to chance it.

Type O Negative is always described as a gothic-band. For me, it’s more of a crossover band, which differs in many styles of music. There’s that heavy bass and guitar sounds, but Life Is Killing Me is being connected to the best of Black Sabbath and The Beatles. This isn’t surprising, because both bands were important for Steele.

The album starts with strange humour of the band. It’s a version of 1960’s cult series “The Munsters” theme song. Steele’s ability to make the lyrics by two blades comes clear in the second song I Don’t Wanna Be Me. Populist ”suitable for all” and at the same time his own life manners. He often could fit these blades even in the same song. I Do not Wanna Be Me, which was certainly a hit, but at the same time could be a truly harrowing description of Steele’s own mental state. On the side, it will take a position on how difficult is to be yourself in today’s world. The message of this song often remains under its excellent video.

I Think there’s signs from Seal in Less Than Zero. Chord progressions is very much similar to the atmosphere. The chorus melody, and keyboard sounds great. Amazing backing vocals by Josh Silver and guitarist Kenny Hickey. Songs includes many levels, which tell the professional skills of recording situations. Song lyrics tells about the shell, which Steele was wearing on tours:

”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”

Todd’s Ship Gods (Above All Things) is a song to the memory of his father. Type O Negative is full of certain types of mannerisms that follow the band everywhere. One of them is Steeles pronouncing the letter R. It is an art. Again, this song would be completely ready pop song if it’s played without distrotion.

Before the album’s release happened so that the album was stolen and it spread into the net. Thus, in the name of some of the songs is a parenthesis and within the song name before that the illegal spread. Album name was supposed to be The Dream Is Dead initially. However, it was changed. The change was not due to an information leak, but the fact it changed because it suggested that the band may finally be ending.

On the fifth, considered by some to be heard homophobic piece comes I Like Goils is not it. It is a parody and provocation, but also the true story of Steele’s role as a sex symbol. He suffered harassment from both women and mens. Friends told that Steele was very kind to everyone, regardless of skin colour or sexual orientation. After all, he himself has Polish blood.

… A Dish Better Served Coldly gliding as a snack between two beautiful piece. Placement could be elsewhere, because the melody is so excellent. How Could She? is song where Steele lists of famous women or female figures by names. In fact, he says the song rhyming to have been particularly difficult. The reason for making such a song, he said: ”I don’t want to write texts of death, sex and depression. The invention of the text with new ideas is difficult.”

Before this album recordings Peter had already been a couple of times a detoxification phase. Travelled anguish throughout his life in the giant began to lose faith in everything. The second single and title track of the album tell the medical institutions of duplicity and people’s right to decide about their own lives. Or their deaths. Peter Steele was not afraid of his own death, but was afraid of her mother’s death. More than anything else. He was lived in the basement of his home throughout his life. He wrote this Nettie to his mother although she was not yet dead. Peter sings Nettie perhaps the lowest voice than ever before. However, the sound is not modified.

(We Were) Electrocute is mostly like the Beatles in Penny Lane. Drum beats tightly and is carrying the song forward with brass and strings. By the way, the drums in this album was programmed. John Kelly was programmed, not played thme. Electrocute was one of self-discovery words of Peter Steele. This song is once again about lost love. The band turn a beautiful piece on its head in the last stanza:

”Even though I still miss your lips
You’re about as real as your tits”

IYDKMIGTHTKY (Gimme That). That’s the name of the song. The name comes from the words of the chorus. It’s a typical Type O Negative song with peaceful mid-section. The chorus rolls to crush all possible with its guitars. The final will bog down the same riff, which is seasoned with another riff and polyphonic singing.

Angry Inch will bring its chorus after the first ten seconds. The song is a cover of a song from the musical Hedwig and the Angry Inch. Nonetheless, it is just awesome song. Just wicked hard live song. I don’t know, was band ever play it live, but that would fit like a fist in the eye.

Album ends with luxury three-piece group. First we hear Anesthesia, which maybe the best song in this album. Beautiful, even happy pitch notes tells a deep depression. The song was so grim that Steele couldn’t present it each night. Two simple sentences sound more ruthless than ever, anywhere.

”I don’t need love
I don’t feel anything”

Drunk In Paris is a short instrumental. Steele told that he first compose songs and the vocal melodies and then tasting the feelings for long time. He gave the song to impersonate. ”I expect that the tunes will tell what kind of story the melody could be”. This chapter explains all the essentials without words. The last The Dream Is Dead is a mixture of gothic rock and doom. In some way the song also reminds me of a band called The Cult.

These Type O Negative songs could be played even acoustic. In Type O Negatives music and lyrics can still re-discover a lot of things that have not been previously realized. Sure, these sections also include other band making, for it’s true that the band’s long coexistence brings stability to production. Only the drummer has changed, and that as early as 1994. It’s sad that Steele is gone. The band would have been much to give. Such a style not many have ventured.

Long album, but rarely has such a long album so easily heard. It may be that the public just loves this album not. But I do.

Enjoy this in the dark autumn weather. It rains, and everything is not OK.

THE BEST MOMENTS
Anesthesia –
Beautiful and murderous doom pop.
I Don’t Wanna Be Me – Addictive song.

https://open.spotify.com/album/5N3BBuJXjyGYIc3UdubYVmTuottaja: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 17.6.2003
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomessa 5. Jenkeissä 39.

SINGLET
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me

Type O Negative oli ollut minulle käytännössä olemassa vain October Rustin ansiosta. Vihreänmustasta ilmeestä tuttu bändi antoi tällä albumilla selvän syyn palata kuuntelemaan heitä kuolemaakin synkemmän World Coming Downin jälkeen.

Levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjässään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Se tältä levyltä kuuluu. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.

Tuotanto oli entisenlainen eli soundit olivat harkittuja ja miksaus erotteleva. Bändin kaikki albumit harjoiteltiin ja sävellettiin kosketinsoittaja Josh Silverin kotistudiossa ja äänitettiin lopulta Systems Two-studiossa. Steele vei Silverin kotistudioon reilun levyllisen valmiita biisejä, joita sitten alettiin hioa äänityskuntoon. Tämä tapa oli toiminut hyvin, joten ei siihen muutoksia kannattanut tehdä.

Type O Negativea on isossa kuvassa pidetty aina gootti-bändinä. Itselleni se on enemmän crossover-bändi, joka poikkeaa monessa musiikkityylissä sävyttäen sen raskailla basso-/kitarasoundeilla. Life Is Killing Me on kuin olisi yhdistetty Black Sabbathin ja The Beatlesin parhaat puolet. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, sillä molemmat bändit olivat Steelelle tärkeitä.

Albumi alkaa jälleen bändin kummallista huumoria ilmentävällä valinnalla. 1960-luvun kulttisarja The Munstersin tunnusmusiikin mukaelmalla. Sen jälkeen päästään itse asiaan. Steelen taito tehdä sanoituksia kahdella terällä oli vertaansa vailla. Populistisella ”kaikille sopivalla” ja samalla omasta elämästään kertovalla tavalla. Hän sai nämä puolet usein ahdettua jopa samaan biisiin. Toisena lähtevä I Don’t Wanna Be Me, joka oli toki hitti, mutta saattoi olla yhtä aikaa todella raastava kuvaus omasta henkisestä tilasta. Siinä sivussa se ottaa kantaa, kuinka vaikea nykymaailmassa lopulta on olla oma itsensä. Kappaleen sanoma jää usein sen erinomaisen videon jalkoihin.

Less Than Zerosta tulee aina mieleen Sealin julkaisut. sointukuluissa on hyvin paljon samankaltaista tunnelmaa. Kertosäkeen melodia, kosketinsoundit ja todella hienot taustalaulut Josh Silveriltä ja kitaristi Kenny Hickeyltä. Monessa tasossa kuuluvat laulut kertovat ammattitaidosta äänitystilanteissa. Kappaleen sanoitukset kertovat jälleen siitä kuoresta, jota Steele joutui yllään kantamaan:

”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”

Todd’s Ship Gods (Above All Things) on kappale hänen isänsä muistolle. Type O Negative on täynnä tietynlaisia maneereita, jotka seuraavat bändiä joka paikkaan. Yksi niistä on Steelen R-kirjaimen lausuminen, joka tässä biisissä tulee hienosti esiin. Se on taidetta.

Ennen albumin julkaisua kävi niin, että albumi varastettiin ja se levisi raakaversiona nettiin. Tästä johtuen joidenkin kappaleiden nimissä on sulut ja niiden sisällä kappaleen nimi ennen tuota laitonta leviämistä. Näin tekemällä hankaloitettiin keskeneräisten versioiden löytymistä. Albumin nimi piti alun perin olla The Dream Is Dead. Se kuitenkin muutettiin. Muutos ei johtunut tietovuodosta vaan siitä, että bändi pelkäsi sen vihjaavan liikaa hajoamisen tai lopettamisen suuntaan.

Viidentenä, joidenkin mielestä homofobisena kappaleena kuullaan I Like Goils, joka ei kuitenkaan Steelen omien sanojensa mukaan ole sitä. Se on parodiaa ja provosointia, mutta myös tosi tarina Steelen roolista seksisymbolina. Hän oikeasti kärsi ahdisteluista niin nais- kuin miespuolistenkin fanien toimesta. Ystävien kertoman mukaan herra oli erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan, riippumatta suuntauksesta tai ihonväristä. Olihan hän itsekin puolalaista verta.

…A Dish Better Served Coldly lipuu kauniina välipalana kahden naisista kertovan kappaleen välissä. Sijoittelultaan se voisi olla muuallakin, sillä melodia on erinomainen. How Could She?:ssä Steele luettelee kuuluisia naisia tai naishahmoja. Itse hän kertoo kappaleen riimitysten olleen erityisen vaikeita. Syyksi tällaisen kappaleen tekoon hän totesi seuraavaa: ”En aina haluaisi kirjoittaa tekstejä kuolemasta, seksistä ja masennuksesta. Uusien teksti-ideoiden keksiminen on vaikeaa.”

Tämän albumin nauhoituksia ennen Peter oli jo pari kertaa ollut vieroitushoidoissa. Koko elämänsä ahdistuneena kulkenut jättiläinen alkoi menettää uskonsa kaikkeen. Toinen sinkku ja albumin nimikappale kertovat hoitolaitosten kaksinaamaisuudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Tai tässä ehkä paremminkin kuolemasta. Peter Steele ei pelännyt omaa kuolemaansa, mutta äitinsä kuolemaa pelkäsi. Enemmän kuin mitään muuta. Koko elämänsä synnyinkotinsa kellarissa asunut Steele kirjoitti Nettien äidilleen, vaikkei tämä vielä ollutkaan kuollut. Peter laulaa Nettien ehkä matalimmalla äänellä kuin koskaan ennen. Ääntä ei kuitenkaan ole muokattu, vaan bändi kertoo mataluuden johtuneen biisin henkilökohtaisuudesta.

(We Were) Electrocute tuo eniten mieleen The Beatlesin. Ehkä siitä tuotannosta juuri Penny Lanen. Rummut hakkaavat tiukasti tahtia jousien ja torvien kuljettaessa biisiä eteenpäin. Rummut muuten on tehty ohjelmoimalla. Ne on ohjelmoitu John Kellyn toimesta, mutta oikeasti niitä levylle ei ole soitettu. Electrocute oli yksi Steelen itse keksimistä sanoista. Kappale kertoo jälleen kerran menetetystä rakkaudesta. Bändi kääntää kauniin kappaleen äkkiväärälle kiertotielle sen viimeisellä säkeistöllä:

”Even though I still miss your lips
You’re about as real as your tits”

IYDKMIGTHTKY (Gimme That). Siinäpä biisin nimi. Nimi tulee kertosäkeen sanoista ”If you don’t kill me, I’m going to have to kill you”. Se on tyypillinen Type O Negative-biisi rauhallisine väliosineen. Kertosäkeessä jyrätään murskaavalla kitaravallilla kaikki mahdollinen. Loppu jää jumittamaan samaa riffiä, jota höystetään toisella riffillä ja moniäänisellä laululla.

Angry Inchissä tulee kertosäe ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen. Kappalehan on cover-biisi musikaalista Hedwig and the Angry Inch. Siitä huolimatta se on aivan mahtava biisi. Aivan jumalattoman kova live-biisi. Sitä en tiedä, ehtikö bändi ikinä esittämään sitä livenä, mutta siihen se sopisi kuin nyrkki silmään.

Albumin päättää kolmen kappaleen timanttinen ryhmä. Ensin kuullaan Anesthesia, jota itse pidän ehkäpä jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, jopa iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.

”I don’t need love
I don’t feel anything”

Drunk In Paris on lyhyt instrumentaali. Twin Peaksin soundtrackin parhaita paloja muistuttava sävelkulku jää usein kalvamaan mieltä. Steele kertoi säveltävänsä ensin biisit ja laulumelodiat ja sen jälkeen makustelevansa tuntumaa kauankin. Hän antoi kappaleen tekeytyä. ”Odotan, että sävelet kertovat millaisesta tarinasta kappaleessa voisi olla kyse.” Tämä kappale kertoo kaiken oleellisen ilman sanoja. Alkuperäisen albumin nimen mukaan otsikoitu The Dream Is Dead on sekoitus gootti rockia ja doomia. Jollain tapaa kappaleesta tulee mieleen myös bändi nimeltä The Cult.

Näitä Type O Negativen biisejä voisi soittaa poppina ja jopa akustisena. Steelellä on ollut ison kokonsa alla kuormittain sellaista Desmond Childin tapaista sävellyksen sujuvuutta. Sävellyksistä ja sanoituksista voi yhä uudelleen löytää paljon asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Tokihan näissä kappaleissa kuuluu myös muun bändin tekeminen, sillä onhan totta, että bändin pitkä yhteiselo tuo vakautta tuotantoon. Vain rumpali on vaihtunut ja sekin jo vuonna 1994. Levyä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka sääli Steelen kuolema on. Bändillä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Tällaiseen tyyliin ei moni ole uskaltautunut. Eikä pystynytkään.

Pikkuisen on pitkä albumi jos pelkkää minuuttimäärää katselee, mutta harvoin on näin pitkä albumi näin helposti kuunneltu. Voi olla, ettei suuri yleisö juuri tästä albumista tykkää. Mutta minä tykkään.

Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.

PARHAAT HETKET
Anesthesia –
Kaunista ja murhaavaa doom poppia.
I Don’t Wanna Be Me – Koukuttava biisi.

https://open.spotify.com/album/5N3BBuJXjyGYIc3UdubYVm

TOOMIO’s TOP100: 9. Opeth – DamnationTOOMION TOP100: 9. Opeth – Damnation

Producer: Opeth, Steven Wilson
Recorded: 2002
Released: 22.4.2003
Label: Koch

#37 in Finnish chart. The first Opeth-album without growling.

SINGLE
– Windowpane

”This will be The Album of The Year!” said my brother in 2003, when I played Damnation for the first time. We were amazed.

Making process of the album was obviously hard for the band. Recordings of Deliverance weighed in the background, and the recording session was full of technical problems. Fortunately, the band was able to walk through the session.

Indications of Opeth’s ability to make lighter music had always been visible on some level. After producer Steven Wilson came in, the band had the courage to do the whole album with lighter touch. Although I’m a little tired of Wilson’s sound, but on this album it’s hardly be heard. There you can find Mellotrons and really crisp acoustic guitars, but the sound is still very massive. Mellotron fits nicely to Opeth’s music. The album is very exciting work, because it was made by progressive death metal band. Still it’s very easy to listen through, regardless of your age.

This is certainly the most balanced prog music throughout this century.

The album spins exactly nine seconds before it becomes clear that the band get a grip. Opening track Windowpane’s guitar solo comes in a strange position. However, Mikael Åkerfeldt’s solos does not make mistakes, so it’s rather awaken to listen more closely, as a nuisance. Nearly eight-minute song is not a one second too long.

Transition to heartfelt In My Time of Need goes naturally. Each piece is foisted the lurking evil, which always go with Opeth’s music. Death Whispered a Lullaby, which is composed by Steven Wilson, sits nicely on an album. The bass lines and guitar effects at the end of a hassle (which is so Wilson!) make this song perfect for Opeth also.

The chorus of To Rid The Disease is brought to the surface by using Mellotron, that you must like it. The intro guitar piece moves along with the song, creating despair. The Young and the Restless-piano in the background increase the bass and drum attacks. This is certainly the most balanced prog music throughout this century. If I have to name one album, that describes melancholy, it will be Damnation.

I can’t explain the atmosphere that I have while listening this. Driving from Tuuri to Ähtäri on slushy weather of early December. It’s still not freezing cold, but not warm either. Socks are almost certainly wet. A pale coffee and old bun waiting in the granny’s house. Windscreen wiper blades should be replaced.

Everyone should listen to this album. Everyone

THE BEST MOMENTS
Windowpane
– This song gets me to learn acoustic guitar.

NOT SO BRILLIANT
There’s no weak moments.

https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9
Tuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 22.4.2003
Levy-yhtiö: Koch

Suomen listan 37. Ensimmäinen Opeth-albumi ilman örinää.

SINGLE
– Windowpane

”Nyt on vuoden levy!”, sanoi veljeni vuonna 2003, kun soitti minulle ensi kertaa Damnationia. Olimme melkoisen myytyä poikaa. Ja levy on kestänyt kulutusta pian 14 vuotta.

Levyn tekoprosessi oli yhtyeelle ilmeisen raskas. Deliverancen äänitykset painoiva taustalla, eikä äänityssessiot meinanneet ottaa onnistuakseen. Kaikkien tai ainakin kuuntelijoiden onneksi, bändi jaksoi session läpi.

Viitteitä Opethin kyvystä tehdä kevyempääkin materiaalia oli ollut aina jollain tasolla näkyvissä. Steven Wilsonin tultua tuottajaksi saatiin bändille riittävästi rohkeutta tehdä koko albumi kevyemmällä otteella. Vaikka olenkin hiukan kyllästynyt Wilsonin soundiin, se ei tällä levyllä juurikaan kuulu. Sieltä löytyy ne mellotronit ja todella kuulaat akustiset, mutta soundi on sitä huolimatta hyvin jyhkeä. Mellotron on Opethin musiikissa enemmän kuin paikallaan. Levy on siitäkin syystä jännä teos progressiiviselta death metal-bändiltä, että sen kuuntelee iästä riippumatta helposti läpi.

Levyä ehtii kulua tasan yhdeksän sekuntia ennen kuin käy selväksi, että soitossa on otetta. avausbiisi Windowpanen kitarasoolo tulee aavistuksen outoon kohtaan. Mikael Åkerfeldthän ei sooloissaan kuitenkaan virheitä tee, joten se pikemminkin herättää kuuntelemaan tarkemmin kuin häiritsee. Windowpanen väliosaan lähtö tapahtuu kevyellä rumpufillillä. Sen jälkeen tulee synkooppinen osio, joka on monen progenössön mieliin jäänyt ja varmasti sitä on jonkun kerran kellaribändeissä kopioitukin. Lähes kahdeksan minuutin biisi ei ole pätkääkään liian pitkä.

Opethin Damnation on eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella.

Siirtymä hartaaseen In My Time of Neediin sujuu luontevasti. Jokaiseen kappaleeseen on ujutettu sitä Opethin musiikissa alati vaanivaa pahuutta, kuitenkaan harrasta tunnelmaa sotkematta. Tuottaja Wilsonin säveltämä Death Whispered a Lullabyn istuu levylle komeasti. Sen bassolinjat ja lopun kitaraefektihässäkkä (,joka on kyllä silkkaa Wilsonia) tekevät kappaleesta sopivan utuisen myös Opethin esitettäväksi.

To Rid The Diseasen kertosäe on mellotronin avulla nostettu niin pintaan, että siitä ei voi olla pitämättä. Intron kitarapätkä liikkuu kappaleen mukana luoden epätoivoa, jota kertosäe välillä kuitenkin rikkoo. Lopun Tunteita ja tuoksuja-pianon taustalle nousevat basso- ja rumpuiskut sekä outroksi muuttuva fiilistely ovat eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella. Jos jollain levyllä halutaan kuvata alakuloa ja melankoliaa, niin on Damnation sillä listalla hyvin kärjessä.

En osaa kaikille selittää tunnelmaa joka kuunnellessa tulee. Suomea tunteville se on seuraavanlainen: Ajo Tuurista Ähtäriin joulukuun alun loskasäässä. Ei ole vielä pakkasta, muttei lämminkään. Sukat ovat melko varmasti märät. Mummon luona odottaa valju kahvi ja vähän vanhaksi mennyt pulla. Pyyhkijänsulat pitäisi uusia. Vastahan ne kolme vuotta sitten uusittiin.

Kaikkien pitäisi kuunnella tämä levy ajatuksella. Kaikkien.

PARHAAT HETKET
Windowpane –
Tämä kappale sai allekirjoittaneen ottamaan akustisenkin kitaran jotenkin hanskaan.

EI LÄHDE
Huonoja hetkiä ei ole yhtäkään.

https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9

TOOMION TOP100: 14. Anathema – A Natural DisasterTOOMION TOP100: 14. Anathema – A Natural Disaster

Producers: Anathema & Dan Turner
Recorded: 2003
Released: 3.11.2003
Label: Music for Nations

Comeback album of Jamie Cavanagh.

This album was very wanted after A Fine Day to Exit. The red theme gave wait for dark moments, even more sinister than its predecessor.

However, the album is not quite similar to the assumed. The sound world is more electronic. In the album is used, for example, vocoder and other effects relatively abundant. I almost love Vocoder, so the effects were easy to accept.

”For the counterbalance of cold electricity there is lot warm, glowing Rhodes-sounds.”

For the counterbalance of cold electricity there is lot warm, glowing Rhodes-sounds. That heat is also increased by female vocalists Lee Douglas and Anna Livingstone. The lyrics are in a simpler form than before, Daniel Cavanagh sing more and all presentation is softer.

The album is not immediately easy to accept, even the songs are simple. However, there is more beauty and omens about lighter Anathema. A few heavy piece fits the ranks, and the band make them successful. Once again. Lee’s husband, John, use the drumsticks in the wrong direction. It may make the powerful drum sound.

Music for the cold autumn evenings. The light still maintains the illusion of summer, but the nights tell incoming winter. Consistently beautiful, ethereal and a little cold.

THE BEST MOMENTS
Closer –
Vocoder…
Are You There? – The main lead of this track is something really beautiful.
Pulled Under at 2000 Metres a Second – Rapid and touching song showpiece, which has spite of its simplicity, one of the world’s best drum fills.

NOT SO BRILLIANT
Flying –
Nice guitar lead, but a little bit boring after all.

https://open.spotify.com/album/2u9kFU66dEBxvvw23QPujf
Tuottajat: Anathema & Dan Turner
Nauhoitettu: 2003
Julkaistu: 3.11.2003
Levy-yhtiö: Music for Nations

Jamie Cavanaghin paluulevy.

Kovasti tätä levyä odotettiin A Fine Day to Exitin jälkeen. Punainen kansiteema antoi odottaa synkkiä hetkiä, jopa synkempiä kuin edeltäjänsä.

Levy ei kuitenkaan liikkunut aivan oletetun kaltaisissa vesissä. Äänimaailma on sähköisempi. Levyllä käytetään esimerkiksi vocoderia ja muita efektejä verraten runsaasti. Vocoderia kun jostain syystä lähes rakastan, niin mikäpä levyä on kuunnellessa.

”Sähköisyyden vastapainoksi kappaleissa on lämpimiä, suorastaan hehkuvia Rhodes-soundeja.”

Sähköisyyden vastapainoksi kappaleissa on lämpimiä, suorastaan hehkuvia Rhodes-soundeja. Tuota lämpöä tuo myös naislaulut, joita esittävät Lee Douglas ja Anna Livingstone. Kappaleet ovat sanoituksien puolesta yksinkertaisemmassa muodossa. Daniel Cavanagh laulaa enemmän. Pehmeämpään ilmaisuun luotetaan.

Levy ei ole heti helposti hyväksyttävissä. Siinä on kuitenkin enemmän kauneutta ja enteitä tulevasta, kevyemmästä Anathemasta. Muutama raskas pala mahtuu joukkoon, ja niissä bändi onnistuu. Jälleen kerran. Leen mies, John, soittaa rumpukapulat väärinpäin. Se saattaa vaikuttaa paikoin jyhkeään rumpusoundiin.

Kylmän syysillan musiikkia. Valo vielä pitää yllä illuusiota kesästä, mutta yöt kertovat vääjämättä saapuvasta talvesta. Tasaisen kaunista, eteeristä ja vähän kylmää.

PARHAAT HETKET
Closer –
Vocoder… voi voi…
Are You There? – Tämän kappaleen liidi on jotain todella kaunista.
Pulled Under at 2000 Metres a Second – Nopean ja koskettavan biisin malliesimerkki, jossa on yksinkertaisuudestaan huolimatta yksi maailman parhaista rumpufilleistä.

EI LÄHDE
Flying –
On aina ollut vähän tylsä.

https://open.spotify.com/album/2u9kFU66dEBxvvw23QPujf

TOOMIO’s TOP100: 20. Antimatter – Lights OutTOOMION TOP100: 20. Antimatter – Lights Out

Producers: Mick Moss, Duncan Patterson, Stefano Soffia
Recorded: 2003
Released: 24.6.2003
Label: Prophecy

It is very strange that some teenager in Finland got his head to listen to this kind of music at the turn of the millennium. So happened and through this the band went my personal playlists too.

Album’s name tells you everything you need. Lights out. There’s a grim atmosphere. It’s not evil at all, but sad and melancholy. In the same way as Lars von Trier’s movies.

The album has an excellent impressive start. The use of different tones is insightful. This variety of tones and their layout are the story of this album. There’s an apocalyptic atmosphere floating above the album. Like being dropped War of the Worlds movie’s battlefields, but after the battles.

”The atmosphere is not evil at all, but sad and melancholy.”

Singers has convincing voices. Although the music is simple melodies presented by skilled musicians. Everything You Know is Wrong’s keyboard solo could be Pink Floyd.

For some reason, I have a whole bunch of albums, which cannot be easily listen, but when will, they are real gems. So I don’t own many unnecessary album.

This album has a trace of nostalgia, but in principle it’s sad, but divine beautiful package of music.

I have to mention The Art of Soft Landing, which is an awesome song’s name. It reminds me of an old pc game, Lunar Lander, which was supposed to get the spacecraft evenly on the surface of the moon.

THE BEST MOMENTS
Dream –
The melody is so beautiful, that this can not possibly ignore.

NOT SO BRILLIANT
Reality Clash –
It’s not equally sensitive and touching than the rest of the album.

https://open.spotify.com/album/0goXDKM631GN01ui528xl1Tuottajat: Mick Moss, Duncan Patterson, Stefano Soffia
Nauhoitettu: 2003
Julkaistu: 24.6.2003
Levy-yhtiö: Prophecy

On hyvin outoa, että Etelä-Pohjanmaalta joku sai päähänsä kuunnella tällaista musiikkia vuosituhannen vaihteessa. Näin kuitenkin kävi ja tätä kautta bändi ajautui omillekin soittolistoille.

Albumin nimi kertoo kaiken tarvittavan. Valot pois. Synkkä on tunnelma. Se ei ole lainkaan paha, vaan surullinen ja melankolinen. Samaan tapaan kuin Lars von Trierin elokuvat.

Albumilla on erinomaisen vaikuttava alku. Erilaisten äänien käyttö oli jo julkaisuaikaan oivaltavaa, eikä aika juurikaan ole toimivuutta kuluttanut. Erilaisten äänien kirjo ja niiden sijoittelu ovat tämän albumin juttu. Levyn yllä leijuu harsoinen maailmanlopun tunnelma. Kuin olisi tippunut Maailmojen Sota-elokuvan taistelukentille, mutta taistelujen päätyttyä.

”Tunnelma ei ole lainkaan paha, vaan surullinen ja melankolinen.”

Uhkaavuutta tai paremminkin kohtalokkuutta lisäävät laulajina esiintyvien vakuuttavat lauluäänet. Vaikka musiikki on yksinkertaista, on sen luokat taitavia soittajia. Everything You Know is Wrongin kosketinsoolo voisi olla jopa Pink Floydia. Dreamin laulumelodiaa voisi kuunnella kauemmankin. Sen melodiakin on toki sellainen, jollaista ei hetkeen ole tehnyt mikään bändi.

Jostain syystä minulla on koko liuta levyjä, joihin ei tule helposti tartuttua, mutta silloin kun tulee ne ovatkin todellisia helmiä. Aika vähän siis löytyy levyhyllystä sellaista turhaa tilantäyttäjää.

Tässä levyssä on hiven nostalgiaakin, mutta lähtökohtaisesti se on surullinen, mutta jumalaisen kaunista musiikkia sisältävä paketti.

Pakko on vielä mainita The Art of Soft Landing, joka on mahtava biisin nimi. Siitä tulee mieleen vanha pc-peli Lunar Lander, jossa piti saada avaruusalus tasaisesti kuun pinnalle.

PARHAAT HETKET
Dream –
Melodia on niin kova, että eihän tätä voi mitenkään ohittaa.

EI LÄHDE
Reality Clash –
Ei ole samalla lailla herkkää ja koskettavaa kuin muu albumi.

https://open.spotify.com/album/0goXDKM631GN01ui528xl1