BON JOVI – 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Dirty Little Secret

Albumilta Have a Nice Day (2005).

Viimeinen kerta toistaiseksi, kun Bon Jovi on kuulostanut syntisen vaaralliselta. Dirty Little Secret piilotettiin Have a Nice Day-levyn kansainvälisen (Japani, Britannia, Australia ja Aasia)-painoksen bonuskappaleeksi. Sain levyn hyllyyn melko tuoreeltaan loppusyksyllä 2005. Dirty Little Secretin asema kummaksutti heti, sillä tuotanto oli viimeistelty ja kappale yksi mieleen jäävistä muuten keskinkertainen+-arvosanan ansaitsevalla levyllä mutta kappale oli silti merkitty ”bonus trackiksi”.

HAND-albumilla ei olla aivan edeltävän Bouncen kaltaisissa raskaissa vireissä, mutta monien biisien pohjilla on hieman normaalia alemmas viritettyjä kitaroita ja bassoja. Tässäkin tykyttää koko keston ajan kompissa 16-osarytmi, muutaman soinnun (Am-G-F) muodostama kuvio. Jonin äänikin kantaa vielä kertosäkeen korkeat nuotit ilman sen kummempia studiotemppuja tai vaivalloisen kuuloista vääntämistä.

Kuten alussa tuli todettua, niin tässä biisissä on 80-luvun aikaisen Bon Jovin syntisyyttä ja kohtauksia, jotka tapahtuvat pimeässä poissa ulkopuolisten katseilta. Kuvaukset tilanteista, joissa todellisuus pidetään piilossa päivänvalossa sisältävät hieman sitä vaaraa, jota vanhassa tuotannossa kuultiin esim. Slippery When Wetin I’d Die for Youssa tai Keep the Faith-levyn In These Armsissa. Tässä kappaleessa koetaan siis hetkellinen paluu tunnemaailmaan, jonka tulkitsijana nuori Jon oli maailman parhaita. Vielä vanhoilla päivilläkin irtoaa uskottavasti.

”Dirty Little Secret” on myös todella tyylikäs biisin nimi. Onneksi bändi uskalsi viedä idean askelta pidemmälle kuin heiltä enää 2000-luvulla odotti. Lopputuloksena on yksi 2000-luvun tuotannon kohokohdista.

https://www.youtube.com/watch?v=srabG-ghflA

TOOMION TOP100: 4. Magyar Posse – Random Avenger

Tuottaja: Magyar Posse
Julkaistu: 17.5.2006
Levy-yhtiö: Verdura Records

Suomen listan 27.

Saarijärvi. Olimme menossa bänditreeneihin 2014 vuoden Tammikuussa. Perinteisten Loppiaisen bänditreenin konsepti oli vähän muuttumassa, koska vakirumpalimme ei ollut tulossa. Basisti oli tulossa rumpaliksi ja tarkoituksena oli tehdä erilaista musiikkia. Veljeni löi tämän levyn autossa soittimeen ja sanoi, että ”pitäskö tehdä jotain tällaista?”

Siitä hetkestä lähtien Random Avenger on ollut yksi kaikkien aikojen levyistä. Miksi? Sanopa se. Ei tässä tavallaan ole mitään mielettömän erikoista, jos instrumentaalimusiikki ei jo itsessään sitä ole. Kaikki soundit ja sävelet ovat oikealla lailla synkroonissa. Albumissa on jotain taiteellistakin. Sitä sen on varmasti hiukan tarkoituksellakin haluttu olevan, mutta ei se millään lailla musiikkia pilaa. Kansitaide on sekin outoa, mutta täsmällistä. Linjassa musiikin kanssa. Koulun näyttämöstä ehdottoman iso plussa.

Whirpool of Terror and Tension avaa levyn ja rikkoo aivoradion. Se nimittäin jää toistamaan tuota ensimmäistä riffiä vähintään yhdeksi päiväksi. Kappaleen video on palkittu parissakin yhteydessä, eikä ihan suotta. Kymmenen vuotta vanhaksi levyksi se luotaa pelottavan hyvin tässäkin ajassa vahvana elävää jännitystä. Sudden Death jatkaa uhkaavaa tunnelmaa samaan tapaan päähän jäävällä kosketinkuviolla. Hetkiseksi kotirintaman kaihomielisyyteen vie Black Procession.

Koko albumi liikkuu minun mielikuvituksessani syttyvän sodan teemoissa. Se on kuin nykyaikaisen mykkäelokuvan soundtrack. Se on jopa niin hyvä, ettei tarvitse kuvitusta. Harvoin voi sanattomalla musiikilla kertoa näin paljon.

European Loverin huomaamattoman valssin tahdissa kulkeva dramaattisuus tanssittaa niin vahvasti eteenpäin, että sen melodian taustalla kulkevat bassolinjat meinaavat jäädä huomaamatta. Magyar Posse luottaa simppelin progressiivisiin kitara- ja syntikkariffeihin, joita se taiten värittää viuluin, naisäänin ja kellon tarkkuudella toimivan rytmiryhmän avulla. Tästä mainiona esimerkkinä toimii Intercontinental Hustle, joka lopussa muuttuu hyvinkin kaoottiseksi. One by One tarjoaa hetkiseksi aselepoa, kunnes Popzag palauttaa albumin takaisin vauhtiin. Ei kuitenkaan ihan niin tummasävyisenä.

Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia.

Bändin kitarasoundi on maailman paras. Se taipuu mihin tahansa. Tauot ja siirtymät tulevat kuin ensilumi syksyllä. Odotettuna, mutta odottamatta. Tauot vievät yllättävyydestään huolimatta täysin luonnolliseen jatko-osaan. Sandra Mahlamäen viulu on Magyar Possen musiikkiin ujutettu todella pehmeästi.

Soittokaan ei tavallaan ole ylivirtuoosimaista. Se on riittävän taidokasta. En kiellä, etteivätkö he olisi taitavia soittajia. Tällä kertaa he vain saavat yhteistuloksena aikaan jotain kovin kiehtovaa. Musiikki on progressiivista, mutta silti sulavaa. Siitä on saatu raskasta ilman säriseviä kitaroita. Se on kaunista, vaikka käytössä onkin aika kovia soundeja ja kulmikkaita melodioita. Musiikissa on jonkinlaista kohtalokasta draamaa. Se menisi täysin elokuvien taustalle. Elokuvamusiikista bändi varmaan on vaikutteita hakenutkin. Kukapa ei? Tahtomattaankin.

Kappaleet ovat samankaltaisia, mutta silti täysin erilaisia toistensa kanssa. Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia. Maailmalla tätä pidetään erityisen tyylikkäänä tuotoksena. Aliarvostettu se mielestäni silti on.

Levyn optimaalisin kuuntelutila on kovalla pakkasella ja auton kyydissä. Mielellään paljon lunta ja pimeää.

PARHAAT HETKET
Whirpool of Terror and Tension
Nimensä mukaisesti luo ilmoille niin tiiviin jännityksen, jotta sitä voisi leikata veitsellä.
Sudden Death – Hyvä jatko, eikä puristuksen tunne hellitä hetkeksikään.

EI LÄHDE
Ei tästä kovalla kuuntelullakaan löydä murtumakohtaa.

https://www.youtube.com/watch?v=metVCJfFjto

TOOMION TOP100: 11. Opeth – Ghost Reveries

Tuottajat: Jens Borgen, Opeth
Nauhoitettu: 2005
Julkaistu: 29.6.2005
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomen listan 10. Ruotsin 9. Rumpali Martin Lopezin viimeinen Opeth-albumi

SINGLE
– The Grand Conjuration

Deliverancen ja Damnationin jälkeen oli vaikea sanoa, mitä oli tulossa. Kliiniä laulantaa vai ärrimörriä örinää. Tuli kumpaakin.

Ghost Reveriesin aloitusbiisi Ghost of Perdition luo koko albuminmitan kestävän pimeän tunnelman. Jotenkin tulee mieleen Hohto-elokuvan loppuvaiheet.

Kokonaisuus on kerta kaikkiaan mahtava. Baying of the Houndsin urkualku herättää kuuntelijan. Se kerää kaiken huomion valmistaakseen ihmetykseen, miten voikaan lause “I hear the baying of the hounds” kuulostaa niin pahalta? Saman kappaleen loppupuolella käydään Europen tontilla, kun mahtipontiset synajouset pohjustavat glam rockiin vivahtavaa riffiä Martin Mendezin bassoiloittelun alla. Atonementin sävyt kertovat jo osittain siitä, millaiseen progehämyilyyn bändi on suuntaamassa.

”Näin pahan tunnelman levyjä ei juuri ole. Hirveä dödötykitys ei kovin usein kuulosta läheskään näin uhkaavalta.”

Mikael Åkerfeldtiä pitää kyllä ihailla. Ensinnäkin säveltäjänä hän löytää mielettömän kauniita melodioita hyvinkin äkkiväärien ja raskaidenkin osien lomaan. Toisekseen häntä pitää arvostaa kitaristina. Hänellä on taito soittaa ainoastaan tarkoituksenmukaisia sooloja. En tiedä yhtään Mikaelin sooloa, joka olisi huono. Kolmanneksi hän kerää suuret respectit laulajana. Kliini soundi on yksi parhaista ja murinakin varsin pahaa. Martin Lopezin dynaamisesti nerokas rumpalointi yhdistettynä groovaavan elävään tempoon tekee musiikista oikeamman kuuloista. Se kuulostaa lähes aina siltä, että se on soitettu tässä ja nyt. Levyn teosta julkaistu dokumentti on edelliseen viitaten suositeltavaa katseltavaa. Siinä esimerkiksi näytetään, miten Harlequin Forestin intron rummut soitetaan purkkiin. Rumpalin mielestä komppi on epäkelpo, eikä biisin loppukaan miehen mielestä lähtenyt. Voin kertoa, että ihan hyvin lähti. Ja lähtee.

Näin pahan tunnelman levyjä ei juuri ole. Hirveä dödötykitys ei kovin usein kuulosta läheskään näin uhkaavalta. Grand Conjuration on maailman pahin biisi (Imperial Marchin jälkeen), sanoo siihen Bentonit ja Iommit mitä haluavat. Jos maailmanloppu on paha, niin se tulee jommankumman biisin saattelemana. Åkerfeldt ja Williams, te pahuuden kätyrit!

Tämä levy pitäisi kuunnella yksin synkässä metsässä. Mielellään nuotion vieressä. Kyllä ei kipinävuorossa nukuttaisi.

PARHAAT HETKET
Ghost Reveries –
Kerrankin pitkä progemetallibiisi, joka säilyttää mielenkiintonsa ihan loppuun asti.
The Grand Conjuration – IIIIIVÖÖÖL!!!

EI LÄHDE
Beneath the Mire –
Aloitusriffi ei suorastaan kutsu luokseen.

https://open.spotify.com/album/74QPd1WqK8kTsVNtHdBzJ8

TOOMION TOP100: 19. Soilwork – Stabbing the Drama

Tuottaja: Daniel Bergstrand
Nauhoitettu: 2004
Julkaistu: 28.2.2005
Levy-yhtiö: Nuclear Blast

Ruotsin listan 14. Suomessa 19. USA:ssa 166.

SINGLET
– Stabbing the Drama

Matkalla itsensä toistamiseen Soilwork pystyi raapimaan vielä aivan mahtavan Stabbing the Draman. Sanottakoon, että bändi teki yllättävän väkevän paluun vuonna 2015 The Ride Majesticilla.

Albumi sisältää hiukan raaempaa mättöä ja progempia sävellyksiä. Tuotanto toistuu ajalleen epätavallisesti aika diskanttivoittoisena. Teos on kansista lähtien priimaa, mutta varsinkin levyn loppupää alkaa potkia päähän, kun alkupuoli levystä on ollut vain tavallisia vartaloiskuja.

Levyn tuottaja Daniel Bergstrand on saanut bändin kuulostamaan ammattimaiselta, mutta silti omaperäiseltä. Se ei ole niin massanmakuinen, vaan mieluummin Kiss-Kiss karkki Fazerin parhaat-pussissa. (Vaikka itseasiassa Islanti on se paras nami.)

”Ei 70-luvun jälkeen ole tullut yhtään ruotsalaista bändiä, jossa ei kuuluisi ABBA:n melodiaperintö.”

Levyllä on muutamia erittäin raakoja iskuja. Stalematen ja Blind Eye Halon kaltaisilla biiseillä levyn mitaksi olisi riittänyt vaikka se 29 minuuttia ja kolme sekuntia. Vaikka itse musiikki genrenä on niin kaukana tämän hetken valtavirtamusiikista mukaan lukien metallin valtavirta, tulee albumi vaivatta kuunneltua läpi. Joo, kyllähän The Crestfallenissa mennään aika Radio Rock-linjaa, mutta vain pirun paljon paremmin.

Soitto kulkee. Hyvää paahtoa, metallista maalailua mutta vahvasti eteenpäin mennen. Per Gessleä mukaillen: ”Ei 70-luvun jälkeen ole tullut yhtään ruotsalaista bändiä, jossa ei kuuluisi ABBA:n melodiaperintö.” Kyllä se kuuluu Soilworkissakin. Sävellykset nousevat liitoon poikkeuksetta niiden hienojen kertosäemelodioiden takia. Tästä hyvä esimerkki on Distancen kertosäkeen variaatiot kappaleen lopussa.

Tämä on sellainen tehokas pyöräytys. Kun pitää saada asiat käyntiin, niin silloin soi mainiosti. Esimerkiksi valmistautuessa johonkin urheilusuoritukseen.

PARHAAT HETKET
Blind Eye Halo –
Aina yhtä viihdyttävä pläjäys.

https://open.spotify.com/album/5ROS5cZpvnElo66wBq7GTV

Bruce Springsteen – TOP56-songs: 55 – Devils & Dust

Albumilta Devils & Dust (2005).

Devils & Dust on vuonna 2005 julkaistun albumin nimibiisi. D&D-levyllä Springsteeniä eivät säestä luottosoittajat E Street Bandista, vaan Bruce hoitaa itse valtaosan soitannasta muutaman studiomuusikon täydentäessä äänimaisemaa. Biisin laulusuoritus toi artistille vuotensa Grammy-palkinnon, sarjana ”Best Solo Rock Vocal Performance”.

Devils & Dust-laulu on ainoa albumiltaan, joka on vahvistettu kirjoitetuksi vuoden 2001 jälkeen: tarkalleen ottaen vuonna 2003. Tuolloinhan Irakin sota oli käynnissä, ja Bruce on usein sivunnut poliittisia teemoja teksteissään kartoittaessaan amerikkalaisen unelman ja totuuden rajapintaa. Tässä tekstissä se onnistuu hienosti. Laulu kertoo keskustelusta, jota amerikkalainen sotilas käy päänsä sisällä tilanteen ollessa päällä.

Laulun pohjana toimii Springsteenin liki perkussiivinen akustisen kitaran komppi, joka luo ominaisen jännitteen ensinuoteista saakka. Kuten Bruce VH1 Storytellers-ohjelmassa toteaa, niin tekstin puolelta biisin voi tiivistää kahteen ensimmäiseen riviin, kaikki muu nojaa niihin.

I got my finger on the trigger
But I don’t know who to trust
When I look into your eyes
There’s just devils and dust

Itselleni kuitenkin tämän laulun hienoin osio on B-osa, joka ei kalpene minkään Springsteen-säkeistön rinnalla. Laulun kertojalla ei ole muuta kuin uskonsa jäljellä tuhon keskellä, ja sekin horjuu suuresti elämän valintojen ja pelkojen viemänä. Pelko on aika voimakas mahti.

I got God on my side
I’m just trying to survive
What if what you do to survive
Kills the things you love
Fear’s a powerful thing
It can turn your heart black you can trust
It’ll take your God filled soul
And fill it with devils and dust

Tällaista monisävytteisyyttä on tosiaan havaittavissa monissa Springsteenin lauluissa: vaikka tekstin voi käsittää poliittisesti, on siinä myös yksittäisen ihmisen arkeen osuva sanoma.

Devils & Dustia kuultiin runsaasti albumia seuranneella soolokiertueella, mutta sen jälkeen se on soinut livenä vain muutaman kerran. E Street Bandin kanssa se sai live-ensiesityksensä vasta vuonna 2012 St. Paulissa. Eräs historiankirjoihin painunut versio siitä kuultiin Grammy-gaalassa helmikuussa 2006: Tom Hanksin alustuksen jälkeen lavan valtasi Springsteen akustisen kitaransa kanssa, esitti laulun ja häipyi välittömästi biisin päätyttyä ennen aplodeja todeten ainoastaan ”bring ’em home!” viitaten edelleen käynnissä olleeseen Irakin tilanteeseen ja näpäyttäen Yhdysvaltain silloista hallintoa.

Liitetään oheen musiikkivideo, joka on kuvattu Springsteenin kotinurkilla Asbury Parkin Paramount-teatterissa.