Viikon biisi (12/2018): Glen Hansard & Marketa Irglova – Falling Slowly (2007)

Vuonna 2007 valmistui irlantilainen, John Carneyn ohjaama musiikkielokuva nimeltään Once. Se on tarina kahdesta muusikosta, joiden kamppailua urallaan ja elämässään filmi kuvaa. Elokuvan soundtrackilla kuultavat originaalit laulut ovat pääosanäyttelijöiden Glen Hansardin ja Marketa Irglovan käsialaa. Falling Slowly päätyi lopulta Oscar-voittajaksi asti parhaan alkuperäislaulun kategoriassa.

Kauniisti ja harkitulla sovituksella rakentuva kappale alkaa akustisella kitarakuviolla sekä Hansardin ja Irglovan yhteen sointuvilla äänillä. Harmonia on eheä, rikkomaton, ja b-osioon lähdettäessä kuultava nostatus on luonnollinen paitsi voimakkuutensa, myös melodiansa kannalta. Periaatteessa nyanssit ovat pieniä, mutta tässä teoksessa niillä on suuri merkitys. Jokaisen osion sävelkulku, olipa se sitten soitettu tai laulettu, on korvamadon arvoinen. Hansardin korkeassa rekisterissä on samaa sieluun asti ulottuvaa voimaa kuin Eddie Vedderillä parhaimmillaan, ja ovatpa herrat tätä laulua joskus yhdessä esittäneetkin. Loppupuolella mukaan liittyvät piano ja jouset tukevat äänivallia taiten. Oli hankala uskoa että tämä laulu soi C-duurissa, sillä draamaa ja syvyyttä löytyy normaalisti siinä sävellajissa soivia kappaleita huomattavasti enemmän.

”Falling Slowly” on rakkauslaulu puhtaimmillaan. Sen sanoitus on tunnerikasta kuvaa hetkestä, jolloin sen kaksi kertojaa uppoutuvat samaan tunteeseen. ” I don’t know you / but I want you / All the more for that”, heti avaussäkeistön alkupuolisko, paljastaa syvimmät salat. Kun b-osa kaikessa jylhyydessään kohoaa soimaan, vahvistuvat myös sanat: ”Take this sinking boat and point it home / we’ve still got time”. Toisessa säkeistössä menneet haavat paljastetaan ja halutaan kuulla, mutta silti tahdotaan luottaa siihen, että mahdollisesti uppoavakin paatti saadaan rantaan turvallisesti.

Hansardin ja Irglovan duettokohtaus myös itse elokuvassa on hieno. Tapa, jolla he musiikkikaupan pianon ja akustisen kitaran kanssa käyvät kappaleen rakennetta ja sointuja läpi on hyvin aidosti kuvattu ja luo kappaleelle ulottuvuuden, jollaiselle harvoin pääsee seikkailemaan.

FALLING SLOWLY

I don’t know you
But I want you
All the more for that

Words fall through me
And always fool me
And I can’t react

And games that never amount
To more than they’re meant
Will play themselves out

Take this sinking boat and point it home
We’ve still got time
Raise your hopeful voice, you have a choice
You’ll make it now

Falling slowly, eyes that know me
And I can’t go back

Moods that take me and erase me
And I’m painted black

You have suffered enough
And warred with yourself
It’s time that you won

Take this sinking boat and point it home
We’ve still got time
Raise your hopeful voice, you have a choice
You’ve made it now

Falling slowly sing your melody
I’ll sing it loud

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 10 – Long Walk Home

Albumilta Magic (2007).

Kymmenen kärki tällä listalla käynnistyy Magic-albumilta löytyvällä raidalla. Paljastettakoon, että tämän jälkeen ei enää tälle listalle ole asiaa 2000-luvun tuotoksilla: Long Walk Home nappaa tämän vuosisadan parhaan Bruce-biisin tittelin.

Yleisö kuuli Long Walk Homen ensi kerran jo vuonna 2006 Sessions Band-kiertueella, jolla Springsteen kiersi Seeger Sessions-levyä varten kootun yhtyeen kanssa soittamassa vanhoja gospel-, folk- sekä jopa blues-biisejä sekä uusiksi sovitettuja versioita vanhoista, omista tuotoksistaan. Seassa kuultiin, tosin ainoastaan kertaalleen Lontoossa, uusi kappale Long Walk Home, joka tosin muutti vielä muotoaan ennen ensiesiintymistään studioalbumilla: matkalla muun muassa muuttui kappaleen yleissyke sekä katosi yksi säkeistö.

Springsteenin omin sanoin biisi kuvastaa sitä, miltä hänestä tuntui George W. Bushin hallinnon aikana. “Tuossa laulussa mies palaa kaupunkiinsa muttei tunnista näkemäänsä eikä häntä itseään tunnista kukaan”, hän kertoi The New York Timesille. “Laulu kertoo hänen kokemuksistaan. Hänen maailmansa on muuttunut: asiat jotka hän luuli tietävänsä, ihmiset jotka hän luuli tuntevansa ja joiden aatteisiin hän kykeni samaistumaan, ovatkin kuin muukalaisia. Maailma jonka hän tiesi tuntuukin aivan vieraalta. Luulen että sama on tapahtunut tässä maassa kuluneen kuuden vuoden aikana”.

Long Walk Home esitteleekin kokeneen Springsteenin taitoa biisintekijänä. Vaikka teema on selkeästi poliittinen, voi sen ottaa myös yhden henkilön kokemuksena, kuten se kerrotaan. Kuinka kaikki muuttuu, maailma vie ja itse kukin yrittää etsiä syynsä taapertaa eteenpäin, vaikka joskus rouva Fortuna potkiikin.

Magicin tuotantoa on tullut puitua tällä listalla aiemminkin ohimennen (Radio Nowhere sijalla 46, Girls in Their Summer Clothes 33.) Long Walk Home ei kuitenkaan kärsi Brendan O’ Brienin kädenjäljestä vaan tuntuu kuin meluisuus resonoisi kertojan päänsä sisällä käymän keskustelun levottomuuteen. Myös Clarence Clemonsin saksofonisoolo on taattua Big Mania ja Springsteen on haastatteluissa kertonut vaalineensa vielä 2000-luvullakin C:n fonia soittimena, jonka pitää pysyä ajan hermolla soundeineen. Clemonsin soolo melodioineen onkin taattua Big Mania. E Street Bandin soitto puolestaan on niin jykevää ja soundit tasapainossa niin kuin vain vuosikymmenten kokemuksella voi olla.

Magic oli viimeinen levy jonka itse löysin Springsteen-tuotantoa kootessani. Siksi tämä kappale olikin pitkään “vain vuoden 2009 Greatest Hitsin loppupuolella kuultava biisi, joka on ympätty tuolle kokoelmalle vain siksi että uuttakin tavaraa piti mukana olla”. Ostin GH:n keväällä 2010, hieman ennen kuin sain ajokortin. Kun sitten ajelin ensimmäisiä ajeluitani, oli tuo CD usein soittimessa soiden tietenkin ensimmäisestä raidasta viimeiseen.

LWH oli pitkään täyteraidan tuntuinen kappale. Kului muutama vuosi, tarkalleen ottaen kolme, kunnes Springsteen ja ESB esiintyivät Turussa. Tuolla reissulla löysin lopulta varsinaisen Magicinkin hyllyyn. Kirjoitin keikkapäiväkirjaan tuolloin, että olisipa siistiä kuulla kakkoskeikalla jotain tuolta levyltä, sillä ensikeikalla biisilistassa ei ollut yhtään vuoden 2007 tuotosta. Toinen keikka alkoikin akustisella I’ll Work for Your Lovella, mutta heti perään rykäistiin koko bändin voimin Long Walk Home. Hetki meni biisiä tunnistaessa, mutta ensimmäisen rivin jälkeen valkeni ja voimalla. Mieleen muistuivat kaikki ne ajelut vuosia aiemmin, päättymättömät kesäyöt ja nuoruuden vapauden tunne kotikaupungin kaduilla kun maailma on avoinna. Toisin sanoen: koti-ikävä menneisyyden kotiin jota ei enää ole.

Long Walk Homeen kuvattiin myös musiikkivideo, jonka maisemana toimi jälleen bändin kotiseutu New Jersey. Tyhjät konserttihallit ja kahvilat sopivat tähän täydellisesti Brucen tulkitessa laulua. Laitetaan jakoon myös tuo Turun keikan versio, joka itselleni taltioitui sydämeen lähtemättömästi.

Vaikka tähän astikin on oltu kovien biisien äärellä, niin varsinkin nyt top kympissä ollaan Ausculto-osastolla: nämä kannattaa kuulla eikä vain kuunnella. Sanoitus kannattaa pitää esillä.

Last night I stood at your doorstep
Trying to figure out what went wrong
You just slipped somethin’ into my palm
Then you were gone
I could smell the same deep green of summer
Above me the same night sky was glowin’
In the distance I could see the town where I was born

It’s gonna be a long walk home
Hey pretty Darling, don’t wait up for me
Gonna be a long walk home
A long walk home

In town I passed Sal’s grocery
The barbershop on South Street
I looked into their faces
They were all rank strangers to me
The veterans’ hall high up on the hill
Stood silent and alone
The diner was shuttered and boarded
With a sign that just said ”gone”

It’s gonna be a long walk home
Hey pretty Darling, don’t wait up for me
Gonna be a long walk home
Hey pretty Darling, don’t wait up for me
Gonna be a long walk home
It’s gonna be a long walk home

Here everybody has a neighbor
Everybody has a friend
Everybody has a reason to begin again

My father said ”Son, we’re lucky in this town
It’s a beautiful place to be born
It just wraps its arms around you
Nobody crowds you, nobody goes it alone.
That you know flag flying over the courthouse
Means certain things are set in stone
Who we are, what we’ll do and what we won’t.”

Its gonna be a long walk home
Hey pretty Darling, don’t wait up for me
Gonna be a long walk home
Hey pretty Darling, don’t wait up for me
Gonna be a long walk home
It’s gonna be a long walk home

Its gonna be a long walk home
Hey pretty Darling, don’t wait up for me
Gonna be a long walk home
Hey pretty Darling, don’t wait up for me
Gonna be a long walk home
It’s gonna be a long walk home

It’s gonna be a long walk home

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 33 – Girls in their Summer Clothes

Albumilta Magic (2007).

Girls in Their Summer Clothes tuo mieleen loppukevään, alkukesän ja ennenkaikkea juhannuksen 2010. Magic-albumin materiaali pohjautuu suurimmilta osin Yhdysvaltain poliittiseen tilanteeseen sekä tyytymättömyyteen George W. Bushin hallintoon. Seassa on kuitenkin tällainenkin laulu, joka lempeydessään erottui heti edukseen allekirjoittaneen korvissa. Niin kävi jollekulle muullekin: tämä biisi nimittäin voitti parhaan rock-biisin Grammyn vuonna 2009 ja oli ehdolla sarjassa Best Solo Rock Vocal Performance.

Sijalla 47 olleen Radio Nowheren kohdalla Magic-levyn soundeja tuli jo ruodittua. Girls in Their Summer Clothes ei ole aivan niin täyteen pakattu kuin sähisevä Radio Nowhere: tässä laulussa varsinkin jousisektio valtaa paikkansa. Melodiassa on vahvoja kaikuja 60-luvulta. ”Frankie’s diner”-sanoilla käynnistyvä väliosa on mielenkiintoinen poikkeus muun laulun struktuurista.

Tietyllä tapaa Springsteen tekee tämän laulun sanoituksessa paluuta 70-luvun tuotantoonsa. Suuria ei tapahdu, vaan kohtauksia kuvaillaan yksityiskohdin. Auringonlaskuisen kaupunkikuvan voi nähdä ensirivistä asti, kun kertoja tarkkailee ympäristöään. Katuvalot paistavat, rakastavaiset kulkevat ohi käsi kädessä, tuuli puhaltaa.

Well, the streetlights shine down on Blessing Avenue
Lovers they walk by, holding hands two by two
A breeze crosses the porch, bicycle spokes spin ’round
My jackets on, I’m out the door
And tonight I’m gonna burn this town down

The girls in their summer clothes
In the cool of the evening light
The girls in their summer clothes, pass me by

Pojan pallo kimmahtaa katuvalon räystäästä, pankin kello hohtaa ja kuistien valot sammuvat. Näillä tiedoilla voisi maalata jo maalauksen. Kaupunki kuitenkin on hereillä ja kertoja toteaa, että viime aikoina on ollut raskasta mutta kyllä tämä tästä lähtee. Mitä tässä on tapahtunut?

A kids rubber ball smacks
Off the gutter ’neath the lamp light
Big bank clock chimes
Off go the sleepy front porch lights
Downtown the stores alight as the evening’s underway
Things been a little tight
But I know their gonna turn my way

And the girls in their summer clothes
In the cool of the evening light
The girls in their summer clothes, pass me by

Seuraa se väliosa, joka hyppää yllättäviin sointuihin. Kaveri Frankien ravintola kaupunkin reunalla tarjoaa lohdutusta. ”Fluorescent” on melkoinen sana tunkea pop-biisiin. Tarjoilija Shaniquakin näkee, ettei päähenkilöllämme ole kaikki ihan hyvin, jokin vaivaa… Penni ajatuksista avaakin tarinan: nainen lähti ja viilsi haavan sydämeen. Nyt miehemme onkin lähtenyt kaupungille, jossa ”girls in their summer clothes pass me by”. Pelkkä vilkaisukin voisi pelastaa paljon.

Mahtava muuten se välisointu juuri ennen ”glance”-sanaa viimeisen säkeistön lopulla…

Tätä laulua on myös parjattu paljon fanifoorumeilla, ehkä liiallisen popmaisuutensa vuoksi. Eihän Bruce tällaisia ole hirveästi tehnytkään. Minusta tämä on poikkeavuudessaan hieno pala 2000-luvun tuotantoa.

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 47 – Radio Nowhere

Albumilta Magic (2007).

”Se on eräänlainen maailmanlopun skenaario – kertoja näkee maailman loppumisen. Kaikki viestintäyhteydet ovat poikki. Se on minun hommani, se mistä kaikessa on kyse – yritys liittyä yhteen kuulijoiden kanssa. Pohjimmiltaan tarkoituksena on saada ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi ja vähemmän yksinäisiksi, mutta toimia myös välittäjänä keskustelulle maailmanmenosta, ihmisten elämiin vaikuttavista ongelmista jotka voivat olla henkilökohtaisia, sosiaalisia, poliittisia tai uskonnollisia. Sen minä olen aina kokenut bändimme tehtäväksi. – vapaa käännös Rolling Stone-lehden haastattelusta (1.11. 2007).

Radio Nowhere avaa vuoden 2007 Magic-levyn. Kyseisen albumin soundimaailma ei miellytä mekkalassaan monia vanhoja Bruce-faneja: totta on, että kompressoitu ja meluisa yleissoundi poikkeaa kaikesta muusta mitä Springsteen on julkaissut. Itselleni siitä on tullut kuitenkin yllättävänkin keskeinen osa tätä albumia, joka on kuin vaivihkaa noussut aika korkealle omilla listoillani.

Soundit ja biisin musiikillinen pohja saavat koko kappaleen sähisemään kuin sohittu ampiaispesä. Kitaroita soi harvinaisen suuressa vallissa ja Weinbergin rummut ovat hieman enemmän esillä kuin perinteisesti. Big Manin saksofonisoolo on tuplattu pohjalta Nils Lofgrenin särötetyllä kitaralla: tämä on yhdessä kaikkien käytettyjen filttereiden ja muiden efektien kanssa tyylikeino, jolla Bruce tahtoi saada C:n saksofonin kuulostamaan modernilta mutta silti omalta itseltään.

Magic-levy on pohjimmiltaan kovasti Bushin hallintoa kritisoivaa materiaalia. Heti avausraitana Radio Nowhere vihjailee siihen suuntaan mutta pätee kuitenkin myös universaalimmin jopa musiikkikulttuuriin. Kukaan ei tunnu kuulevan eikä kuuntelevan.

I was tryin’ to find my way home
But all I heard was a drone
Bouncing off a satellite
Crushin’ the last lone American night
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?

Kertojasta tuntuu kuin kiertäisi kehää: eristäytyminen ei ole kaukana. Meininki on muuttunut ja menneestä ovat jäljellä vain jäänteet. ”Dancing down a dark hole” rivi viitannee Brucen omaan Dancing in the Darkiin, eikä jää ainoaksi tällaiseksi viittaukseksi tässä laulussa.

I was spinnin’ ’round a dead dial
Just another lost number in a file
Dancin’ down a dark hole
Just searchin’ for a world with some soul

This is radio nowhere, is there anybody alive out there?
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?
Is there anybody alive out there?

Epätoivoisesti etsitään jotain mihin tarttua, edes rytmiä. Sitä ei vain meinaa löytyä. Entä tuhansia kitaroita tai jyskyttäviä rumpuja? Tai haaveillaan tilanteesta, jossa eri kielet puhuisivat yhtä yhteistä (musiikin?) kieltä? Mutta vastausta ei kuulu.

I just want to hear some rhythm

I want a thousand guitars
I want pounding drums
I want a million different voices speaking in tongues

This is radio nowhere, is there anybody alive out there?

Kolmas säkeistö kierrättää samaa teemaa. Yhteyttä kehenkään, edes ”sinuun”, ei löydy. Tästä säkeistöstä löytyy kaksikin musiikkikulttuurillista viittausta. Ensimmäinen on jälleen omaan tuotantoon: ”I was driving through the misty rain” on kaiku vuoden 1984 Downbound Trainista, jossa lauletaan ”nights as I sleep I hear that whistle whining / I feel her kiss in the misty rain”. Heti perässä tulee nyökkäys ikisuosikki Elvikseen ja hänen Mystery Trainiinsa. Laulun feidautuessa pois kertoja jää edelleen huutamaan jonkin elonmerkin perään. ”I just want to feel some rhythm”.

I was driving through the misty rain
Searchin’ for a mystery train
Boppin’ through the wild blue
Tryin’ to make a connection to you

This is radio nowhere, is there anybody alive out there?

Magic- ja Working on a Dream-albumeita seuranneilla kiertueilla (eli vuosina 2007-2009) Radio Nowhere oli livesettien vakiokamaa. Magic-rundilla se toimi usein jopa koko listan ensimmäisenä lauluna kuten albumillakin osoittaen välittömästi että Bruce ja bändi pysyvät yhä relevantteina ja rokkaavina. Seuraavilla kahdella kiertueella eli vuosina 2012-2014 se ei enää kuulunut erottamattomana osana keikkakattaukseen mutta ilmaantui silloin tällöin piristämään loppusetin draamankaarta.

Toomion TOP100: 87. Minus the Bear – Planet of Ice

Tuottaja: Minus the Bear, Matt Bayles
Nauhoitettu: 2007
Julkaistu: 20.8.2007
Levy-yhtiö: Suicide Squeeze Records

74. USA:n Billboard-listalla.

Taisin ostaa levyn täysin heräteostoksena. En muista miksi sen ostin. Ostin vain. Kummallista raitojen kääntelyä ja pätkimistä sisältävä levy on aivan mukavaa kuunneltavaa. Se on jotain, mitä indiestä on jäljellä, mutta se on myös jotain mitä progepop voisi olla. Harvoin kuulee näin omaperäisiä kitarajuttuja. Albumi sisältää paljon reverse-soundeja, kaikujen lailla toimivia kitaraliidejä ja muuta toistovirheiksi luettavia efektejä.

Tuottaja on joka tapauksessa saanut nämä hämärät äänet tukemaan kappaleiden horjuvia rakennelmia. Tuottajalla on aiempaa kokemusta ns. matikkametallibändeistä. Näiden tapaisia vaikutteita tälläkin levyllä voi halutessaan kuulla. Osittain on käyty ryöstöretkellä myös Mars Voltan ja System of a Downin varastoilla, sillä kaoottisia rymistelyosiota löytyy useammastakin kohdin.

”Bändi sekoittaa muiden juttuja niin hyvin, että ne kuulostavat täysin omalaatuisilta.”

Laulajan soundi on omalaatuinen. Oikeastaan hän ei laula mitenkään mieleenpainuvasti. Kitarasoundeissa taas on jotain Poets of the Fallia. Kosketinsoundit ovat sellaisia, että tuskin on montakaan preset-soundia käytetty. Soundeja on varmasti mietitty moneen kertaan. Muista äänimaailmoista voisi sanoa, että ne tekevät hyvin yhteistyötä laulun kanssa. Bändi sekoittaa muiden juttuja niin hyvin, että ne kuulostavat täysin omalaatuisilta.

Tämä on miellyttävä autolevy, jolla pitkä matka alkaa sujuvasti. Tutut maisemat voi ohittaa ja keskittyä musiikin kuunteluun.

PARHAAT HETKET
KnightsKappaleen junnaamaan jäävä kitarariffi vie mukanaan.

EI LÄHDE
Throwin’ SpacesIloinen radiopop-biisi, joka toisaalta on vähän kuin tippunut eri levyltä muiden biisien joukkoon.