Viikon biisi (16/2018): Ryan Bingham – The Weary Kind (2009)

Crazy Heart on vuonna 2009 ensi-iltansa saanut fiktiivinen elokuva Jeff Bridgesin esittämästä country-muusikko ”Bad” Blakesta, joka koettaa antaa kuihtuneelle uralleen uuden mahdollisuuden. Scott Cooperin kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan soundtrackista vastasi T-Bone Burnettin sekä Ryan Binghamin johtama joukko muusikoita, jotka sävelsivät ja sanoittivat levyllisen countryyn päin kallellaan olevaa materiaalia elokuvassa käytettäväksi. Pääasiassa Binghamin luoma The Weary Kind on elokuvan tunnuskappale, joka filmissä kuullaan sekä Bridgesin että Colin Farrellin tulkitsemana, mutta jonka hän itse esittää soundtrackilla. Se voitti parhaan alkuperäislaulun Oscar-pystin vuonna 2010.

Pääasiassa akustisen kitaran näppäilyllä säestetty ja D-duurissa taivaltava ”The Weary Kind” kertoo kolmessa säkeistössään vaikuttavia sanoja. Se käyttää kevyenä kehyskertomuksenaan elokuvaa sekä ”Bad” Blakea ja hänelle tarjoutuvaa uutta mahdollisuutta peilaten siihen menneisyyden virheiden haamuja. Monia sellaisia on tehty ja usein kompuroitu, kaaduttukin. Päivät ja yöt tuntuvat samalta ja kuten muusikot monesti, viskiin on ollut helppo upottautua pakoon. Kertoja tiedostaa, ettei koti ole enää koti, muttei osaa lähteäkään. Mutta kun mahdollisuus askeleeseen toiseen suuntaan avautuu, uskaltaako sen silti ottaa? ”Pick up your crazy heart and give it one more try”, toteaa kappale.

Siinä missä kertosäe leijailee korkeammalla, ovat säkeistöt henkilökohtaisempia. Ensimmäisen säkeistön biljardin peluu rekkakuskien suosimalla pysäkillä tai toisen säkeistön viimeisen rivin huomio siitä, että huomaakin valtatien kutsuvan, ovat erityisesti ikääntyneen country-tähden elämään aseteltuina koskettavia. Viimeinen säkeistö riipaisee kuitenkin erityisesti: sen aluksi muistellaan menneitä rakastettuja, jotka ovat kuitenkin päässeet pakoon. Kertoja syyttää itseään toteamalla ”you’re lovers warm kiss / it’s too damn far away from your fingertips / you are the man that ruined her world”. Säkeistön loppupuolisko ja samalla viimeinen laulettu osio laulussa kertaa aiemminkin todettua näkemystä: ”your heart’s on the loose / you rolled them seven’s with nothing to lose / this ain’t no place for the weary kind”. Kaiken kappaleessa koetun jälkeen se kuitenkin kuulostaa toiveikkaammalta kuin alussa.

Perinteisiin nojavaa kuviota pohjallaan käyttävä sävelmaailma perustuu akustiseen kitaraan sekä muutamiin lisäinstrumentteihin, joista erityisen vahvan roolin saa ala-osaston sello ja myöhemmin mukaan liittyvä kontrabasso. Bingham, joka siis itse tulkitsee kappaleen, kuulostaa huomattavasti äänityksen aikaista ikäänsä (27 vuotta) kokeneemmalta ja vakuuttavammalta.

”The Weary Kindissa” ei ole mitään liikaa. Hieno tehokeino on jättää kappale leijumaan niin, että viimeinen varsinainen osio on säkeistö eikä kertosäe, kuten usein kuullaan. Tämän kappaleen kohdalla kannattaa katsoa myös itse elokuva, sillä ”Crazy Heart” on viihdyttävä ja koskettava tarina, jonka kruunaa Jeff Bridgesin uskottava ja iän louhiman särmän mukanaan tuoma karisma.

THE WEARY KIND

Your heart’s on the loose
You rolled them seven’s with nothing to lose
This ain’t no place for the weary kind

You called all your shots
Shootin’ 8 ball at the corner truck stop
Somehow this don’t feel like home anymore

And this ain’t no place for the weary kind
This ain’t no place to lose your mind
This ain’t no place to fall behind
Pick up your crazy heart and give it one more try

Your body aches
Playin’ your guitar, sweating out the hate
The days and the nights all feel the same

Whiskey has been
A thorn in your side, it doesn’t forget
The highway that calls for your heart inside

And this ain’t no place for the weary kind
This ain’t no place to lose your mind
This ain’t no place to fall behind
Pick up your crazy heart and give it one more try

Your lover’s warm kiss
Is too damn far away from your fingertips
You are the man that ruined her world

Your heart’s on the loose
You rolled them seven’s with nothing to loose
This ain’t no place for the weary kind

Atson Aikakone: 2009 & Anssi Kela – Aukio

Aukio on Anssi Kelan soolouran neljäs albumi. Nummelan (2001) jälkeinen suurmenestys vaihtui pian pienempiin piireihin levyjen Suuria kuvioita (2003) ja Rakkaus on murhaa (2005) jälkeen. Viimeksi mainittua seuranneen neljän vuoden levytauon aikana, vuonna 2008, Kela julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Kirjailijanuran käynnistymistä seurannut askelma, levytysrintamapaluuta edustanut Aukio, on monille Kela-faneille herran tuotannon piilotettu jalokivi.

Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin kesäkuussa 2009, kun ilmoille laskettiin Aamu. Kokonainen albumi seurasi 9.9.2009 ja itse sain sen haltuuni, lainaan kaverilta, viikon-pari myöhemmin. Hyvin harvat levyt jättävät sellaisen tuntuman ensitutustumisella kuin Aukio teki.

Aukio on nimittäin konseptialbumi: rakenteeltaan yhtenäinen tarina, jota laulut kuljettavat eteenpäin. Kela on kertonut kirjoittaneensa ensin novellin ja riisuneensa sen sitten yksittäisiin kappaleisiin. Moiseen rakenteeseen pohjautuvia levyjä ei Suomessa ole hirveästi tehty. Huolellinen suunnitteleminen sekä kunnianhimoinen suunnitelma eivät kuitenkaan osuneet suuren yleisön hermoon: Aukiota myytiin lopulta ainoastaan noin 4000 kappaletta. Vertailun vuoksi Nummelaa oli ostettu 157 000 kappaletta: Aukio möi siis 2,5 prosenttia debyytin saldosta… Kela on kertonut Maija Vilkkumaan kuitenkin tokaisseen: ”onhan se suomalaiselle konseptilevylle ihan hyvin!”.

Poikkeuksellista aiempiin Kela-levyihin on myös se, että ensimmäistä kertaa hän on valjastanut albumille soittamaan keikkabändinsä. Kaikilla muilla, myös seuranneilla levytyksillä, hän on huolehtinut itse valtaosasta soittimista. Tällä levyllä kuitenkin tuolloinen yhtye (V. Kela, K. Ketonen, A.Karisalmi, S. Metsberg) pääsee ääneen tuoden mausteensa kivasti: erityisesti Ketosen toiminta rumpujen takana erottuu selkeästi Kelan omasta.

Koska kyseessä on siis konseptialbumi ja jatkuva kertomus, ei juonesta voi paljonkaan paljastaa pilaamatta tarinan kuljettamista. Tällä tavalla rakennetun levyn vahvuudeksi nousevat sanoitukset ja niissä viljellyt viittaukset albumin edeltäviin ja seuraaviin raitoihin, joita ei oikein voi huomata yhden kuuntelukerran perusteella. Jo heti edellä mainitussa Aamu-singlessä on koskettaviakin ennakkokuvia… Harvoin kokonaisuus on tällä lailla, näin selvästi, enemmän kuin osiensa summa.

Yksittäisistä biiseistä nostaisin itse esille jo edellä mainitun ”Aamun”, loppupään selkeitä kitaransoitannollisia viittauksia sisältävän ”Paluun” sekä mainion tunnelman kehittelevän ”Romahduksen”, josta tarina varsinaisesti lähtee tehokkaasti vyörymään.

Aukio-levyyn siis melkein päättyi Anssi Kelan ura. Niille, jotka sen ovat vaivautuneet kuuntelemaan muuten kuin taustamusiikkina, se on kuitenkin paljastunut helmeksi, jota saa jo jossain määrin metsästää levykaupoista. Ei ole ollut kerran tai kaksi, kun henkilöt, joille olen tätä mainostanut, ovat pitkän harkinnan jälkeen levyn kuunnelleet ja todenneet, että sehän vei mennessään.

https://open.spotify.com/album/7L9LFkwCsNvrgLT3VeE89j

BON JOVI – 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Superman Tonight

Albumilta The Circle (2009).

The Circle oli bändin viides studioalbumi 2000-luvulla. Kehityskaaressa edellinen levy, vuoden 2007 Lost Highway, oli ollut äänityskaupunginsa Nashvillen hengessä countryyn päin flirttaileva, ja paria vuotta myöhemmin seurannutta The Circleä mainostettiin kliseisesti ”paluuna juurille päin”. Sitä se olikin sikäli, että akustiset kerrokset oli riisuttu ja osassa kappaleista oli kuultavissa myös modernin U2:n vaikutteita avaruudellisine soundeineen ja rumpurytmeineen.

Albumin ensimmäinen kuuntelu loka-marraskuun taitteessa on yksi muistoihini taltioituneista Bon Jovi-hetkistä. Usko siihen, että bändi voisi vielä 2010-luvun lähestyessä tehdä kelpo rockpop-levyn palasi ainakin hetkellisesti. Superman Tonight on levyn neljäs raita rakentuen nykyaikaisessa rock-musiikissa melko yleiseen, mutta Bon Jovi-leirissä harvinaiseen rytmiin.

Jonin omin sanoin: ”Se kertoo tytöstä, jota katselin välimatkan päästä ilman mahdollisuutta tehdä mitään. Hän käyttäytyy kuin pallo flipperissä: reagoi moniin miehiin, on kaunis ja fiksu mutta uskoo ja tietää olevansa onnellisempi, jos häneen luotettaisiin enemmän. Laulu on kuin tarkkailijan päiväkirjamerkintä.”.

Tämän biisin kohdalla harmitti, että radiosoittopaikka jäi saavuttamatta. Superman Tonight julkaistiin kyllä singlenä, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Muistan myös, että vaikka itse ihastuin biisiin heti ensimmäisellä pyörälenkkikuuntelulla, ajattelin sen olevan hetken huumaa tuoreen musiikin parissa eikä kukaan muu biisin hienoutta kuulisi. Yllätys olikin miellyttävä, kun vilkaisin sitten internetin fanifoorumeita ja kappaletta ylistettiin liki poikkeuksetta. Sikälikin hitittömyys jäi harmittamaan.

Tästä tulee edelleen kuunnellessa mielikuva, että se pari vuosikymmentä aiemmin You Give Love a Bad Namea tai Born to Be My Babya laulanut kertoja on jälleen asialla, ajan myötä kypsyneellä näkökulmalla vain. The Circlelle mahtuu biisejä, joita on vaivaannuttavuudessaan työlästä kuunnella, mutta Superman Tonightilla bändi osuu harvinaisen hyvin. Osansa on myös sillä, että kappaletta on studiossa hiottu, sillä en ole vielä törmännyt keikkaversioon joka lähtisi yhtä napakasti. Jonin laulusuoritus tässä studioversiossa on 2010-luvun paras, varsinkin kertosäkeistössä. Samaisen osion kompista oli jo puhettakin: tuollainen syke voi pahimmillaan ontua mutta parhaimmillaan nousta biisin kantavaksi selkärangaksi. Tässä käy juuri jälkimmäisesti.

Soinnuista on pakko mainita kaksi asiaa: ensimmäisenä Oasiksenkin käyttämä jippo, jossa kitaran kaksi ylintä kieltä soivat koko ajan samasta kohtaa. Tällöin muodostuu tietynlaisia, ainakin itselleni indie-henkisiä sointuja joissa siis on aina kaksi samaa korkeinta ääntä. Kertosäkeessä noista poiketaan sointukierrolla, joka ei kuitenkaan millään rivillä toistu identtisenä edellisen kanssa. Toinen sävellystekninen asia on laulun melodia, joka kulkee hienosti käsi kädessä em. sointujen kanssa. Kun Jon ensimmäisen kerran nostaa kertosäkeen toisella rivillä, E-molli-soinnulla, äänensä pykälää korkeammalle kohdassa ”who’s gonna pull you in when the tide gets too high” muistan kokeneeni pitkästä aikaa herran laulamisesta johtuneita kylmiä väreitä ja hymyn väreen suupielessä.

https://www.youtube.com/watch?v=Lad4rbIgLlE

Atson Aikakone: 2009 & Weezer – Raditude

weezer 12x12cs3.indd

Weezerin seitsemäs studioalbumi Raditude julkaistiin hieman vajaat seitsemän vuotta sitten, tarkalleen 30.10.2009. En muista mistä albumi omaan kuunteluun päätyi, olisiko ollut jostain lehti-ilmoituksesta, mutta siitä on muodostunut yksi keskeisimmistä ”mielentilalevyistä”: silloin kun syksy alkaa pimentyä, tulee RDtitude kaivaa esiin.

Aikalaisarvioissa tai sittemminkin kuulluissa lausunnoissa levyä ei pidetä klassikkona. Muistan lukeneeni useammankin 2/5 tähden arvostelun ja totuus lienee, että noihin aikoihin yhtye sekä nokkahahmonsa Rivers Cuomo olivat lähellä uransa pahinta aallonpohjaa, josta nousu käynnistyi puolenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 julkaistulla Everything Will Be Alright in the End-julkaisulla.

Itselleni Ratitude kuitenkin iskee, ja aika lujaa, silloin kun edellämainittu syyspimeys tuntuu iskevän päälle. Bändin autotallihenkisyys, tarvittaessa hyvinkin rujo soitanta sekä Cuomon omaperäinen, varmasti monia ärsyttäväkin lauluääni vyöryvät läpi harmaimmastakin massasta, ottavat harteilleen ja hetken aikaa mukana kulkemalla saattelevat eteenpäin.

Myönnän, ettei kyseessä ole maailman vahvin levykokonaisuus, mutta oikeastaan ainoastaan Love is the Answer jää biisinä selvästi muusta kattauksesta jälkeen. Sen sijaan seasta löytyy kolme biisiä, jotka olen nostanut Spotifyn omalle Playlist-soittolistalleni, jossa ovat ns. ”parhaat biisit”.

Ensimmäisenä heti albumin avaava, mahtavalla nimellä varustettu (If You’re Wondering If I Want You To) I Want You To. Biisi oli jonkin asteinen hitti sekä malliesimerkki Rivers Cuomon huumorintajusta tekstittäjänä ja popbiisin kirjoittajana. Boy meets a girl ja sitä rataa: Slayer-T-paita, Titanic, uima-altaat ja jopa ruokahetki tytön vanhempien luona romantisoidaan tavalla, johon vain Cuomo pystyy. ”The rest of the summer was the best we ever had / we watched Titanic and it didn’t make us sad”, silloin menee jo aika hyvin.

Seuraava nosto on raita numero viisi: Put Me Back Together. Edellisen ja tämän välissäkin on toimivaa räiskimistä, mutta tämän biisin myötä levy hieman rauhoittuu. Jostain syystä tällä levyllä Cuomon rauhallisemmin rakentuvat kappaleet vakuuttavat, johtuneekohan biisijärjestyksestä. Ei tarjoa ihmeitä, mutta omissa korvissani kasvaa dramaattiseksi Weezerin tyyliin.

Levyn päättävä I Don’t Want to Let You Go jatkaa hieman samalla linjalla. Kuullaan pelkistetty tausta ja niin monesta yhteydestä tuttu sointumalli, mutta jos tällainen biisi kirjoitetaan niin se kuuluu säestää näin. Allekirjoittaneen listoille sillä ainakin pääsee joka kerta. Cuomo päästää jälleen kuulijan lähemmäs kuin monilla muilla tuotoksillaan, tai ainakin luo sellaisen vaikutelman. Tämä on kaunis päätös albumille. Sohjoinen ja lumisateinen marraskuinen ilta ja levy kuunneltuna pihalla sään armoilla tulevat tästä mieleen.

Tällaisena pehmeänä laskeutumisena tähän väliin siis Weezerin Ratitude: myös bändin debyytti (ns. ”sininen albumi” (1994)) sekä tekstissä mainittu Everything Will Be Alright in the End (2014) kannattaa kuunnella: itselle ne edustavat genressään merkkilevyjä. Lisäksi Rivers Cuomon sosiaalisen median kanavat ovat hulppeaa viihdettä!

Näin pistettiin Aikakone jälleen käyntiin. Kunhan saadaan ylläpito parempaan kuosiin, niin palataan asiaan.
Weezerin seitsemäs studioalbumi Raditude julkaistiin hieman vajaat seitsemän vuotta sitten, tarkalleen 30.10.2009. En muista mistä albumi omaan kuunteluun päätyi, olisiko ollut jostain lehti-ilmoituksesta, mutta siitä on muodostunut yksi keskeisimmistä ”mielentilalevyistä”: silloin kun syksy alkaa pimentyä, tulee Raditude kaivaa esiin.

Aikalaisarvioissa tai sittemminkin kuulluissa lausunnoissa levyä ei pidetä klassikkona. Muistan lukeneeni useammankin 2/5 tähden arvostelun ja totuus lienee, että noihin aikoihin yhtye sekä nokkahahmonsa Rivers Cuomo olivat lähellä uransa pahinta aallonpohjaa, josta nousu käynnistyi puolenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 julkaistulla Everything Will Be Alright in the End-julkaisulla.

Itselleni Raditude kuitenkin iskee, ja aika lujaa, silloin kun edellämainittu syyspimeys tuntuu iskevän päälle. Bändin autotallihenkisyys, tarvittaessa hyvinkin rujo soitanta sekä Cuomon omaperäinen, varmasti monia ärsyttäväkin lauluääni vyöryvät läpi harmaimmastakin massasta, ottavat harteilleen ja hetken aikaa mukana kulkemalla saattelevat eteenpäin.

Myönnän, ettei kyseessä ole maailman vahvin levykokonaisuus, mutta oikeastaan ainoastaan Love is the Answer jää biisinä selvästi muusta kattauksesta jälkeen. Sen sijaan seasta löytyy kolme biisiä, jotka olen nostanut Spotifyn omalle Playlist-soittolistalleni, jossa ovat ns. ”parhaat biisit”.

Ensimmäisenä heti albumin avaava, mahtavalla nimellä varustettu (If You’re Wondering If I Want You To) I Want You To. Biisi oli jonkin asteinen hitti sekä malliesimerkki Rivers Cuomon huumorintajusta tekstittäjänä ja popbiisin kirjoittajana. Boy meets a girl ja sitä rataa: Slayer-T-paita, Titanic, uima-altaat ja jopa ruokahetki tytön vanhempien luona romantisoidaan tavalla, johon vain Cuomo pystyy. ”The rest of the summer was the best we ever had / we watched Titanic and it didn’t make us sad”, silloin menee jo aika hyvin.

Seuraava nosto on raita numero viisi: Put Me Back Together. Edellisen ja tämän välissäkin on toimivaa räiskimistä, mutta tämän biisin myötä levy hieman rauhoittuu. Jostain syystä tällä levyllä Cuomon rauhallisemmin rakentuvat kappaleet vakuuttavat, johtuneekohan biisijärjestyksestä. Ei tarjoa ihmeitä, mutta omissa korvissani kasvaa dramaattiseksi Weezerin tyyliin.

Levyn päättävä I Don’t Want to Let You Go jatkaa hieman samalla linjalla. Kuullaan pelkistetty tausta ja niin monesta yhteydestä tuttu sointumalli, mutta jos tällainen biisi kirjoitetaan niin se kuuluu säestää näin. Allekirjoittaneen listoille sillä ainakin pääsee joka kerta. Cuomo päästää jälleen kuulijan lähemmäs kuin monilla muilla tuotoksillaan, tai ainakin luo sellaisen vaikutelman. Tämä on kaunis päätös albumille. Sohjoinen ja lumisateinen marraskuinen ilta ja levy kuunneltuna pihalla sään armoilla tulevat tästä mieleen.

Tällaisena pehmeänä laskeutumisena tähän väliin siis Weezerin Raditude: myös bändin debyytti (ns. ”sininen albumi” (1994)) sekä tekstissä mainittu Everything Will Be Alright in the End (2014) kannattaa kuunnella: itselle ne edustavat genressään merkkilevyjä. Lisäksi Rivers Cuomon sosiaalisen median kanavat ovat hulppeaa viihdettä!

Näin pistettiin Aikakone jälleen käyntiin. Kunhan saadaan ylläpito parempaan kuosiin, niin palataan asiaan.

TOOMIO’s TOP100: 40. Devin Townsend Project – AddictedTOOMION TOP100: 40. Devin Townsend Project – Addicted

Producer: Devin Townsend
Recorded: 2009
Published: 17.10.2009
Label: HevyDevy, InsideOut Music

#36 in Finnish chart.

Addicted was one part of the real-awaited package. After half a year of Ki-album, this was promised to be a traditional Devin-music.

At first glance, the package had a good basic tone. Eaten crayons on the cover. Then, the songs became tedious. A little too easy. The album began to sound downright shitty. For some reason, the album spin quite often in the car in the absence of alternatives. Eventually Addicted began to feel properly qualified masterpiece.

This time the album was accompanied by Anneke van Giersbergen, which is known to become perhaps the best The Gathering-named band. Devin has subsequently put she too many places. Too much is too much, too little, is too little, and suitably is good.

”This is a benevolent and bombastic.”

There’s a glad heavy metal feeling on this album. This is a benevolent and bombastic. As a large part of the metal artists, also Devin knows how to take music making with humor but seriously. Focus on gigs and still they can mess around and play with great skill. And especially singing. It is part of Devin. Also the rest of the band does their job good. In particular, Ryan Van Poederooyen in drums is a man in his place. Tunes exceed fills and bass drum working suits also lovers of less progressive music.

Universe In a Ball! is a good example of energetic heavy metal music. Supercrush! is the best song of the album, nominated by me. This song’s drum sections are full of testosterone.

Lyrics are marked with exclamation mark. Also all of the songs ending with exclamation mark. Themes include a lots of love and relationship, even in the metal they are disguised well.

My friends don’t like this album for some reason. That’s theirs problem. Nicely produced metal with female and male vocals. And this Anneke isn’t so bad.

On the heat of summer or anywhere.

THE BEST MOMENTS
Supercrash! – In its simplicity, great.
Ih-Ah! – A wonderful piece of caramel.

NOT SO BRILLIANT
The Way Home!The simple album needs something to remember.

https://open.spotify.com/album/4vaF198cLJTlSZ49v1N1mkTuottaja: Devin Townsend
Nauhoitettu: 2009
Julkaistu: 17.10.2009
Levy-yhtiö: HevyDevy, InsideOut Music

Suomen listan 36.

Addicted oli todella odotetun paketin yksi osa. Puolisen vuotta Ki-albumin jälkeen oli luvattu tulevaksi perinteistä Devin-musiikkia. Sitä myös tuli.

Ensisilmäyksellä paketissa oli hyvä vire. Syötyjä liituja kannessa ja muutenkin meininki kohdallaan. Sitten kappaleista tulikin tylsiä. Vähän liian helppoja. Levy alkoi kuulostamaan suorastaan paskalta. Jostain syystä albumi pyöri autossa ja laitoin sen vaihtoehtojen puuttuessa aika usein soimaan. Lopulta Addicted alkoi tuntua oikein pätevältä teokselta. Ehkä myös pään reseptorit olivat muuttuneet siihen malliin, että pystyin yksinkertaisempaa materiaalia ottamaan vastaan.

Tällä kertaa levyllä mukana oli Anneke van Giersbergen, joka on tutuksi tullut ehkä parhaiten The Gathering-nimisestä bändistä. ja jota Devin on jälkeenpäin tunkenut turhankin moneen paikkaan. Liika on liikaa, liian vähän liian vähän ja sopivasti on hyvä.

”Tämä on hyväntahtoista ja mahtipontista kukkoilua. ”

Tällä levyllä on siitä huolimatta iloinen hevitunnelma. Tämä on hyväntahtoista ja mahtipontista kukkoilua. Kuten suuri osa metalliartisteista, myös Devin osaa ottaa musiikin tekemisen huumorilla tosissaan. Keikkoihin panostetaan ja silti voi pelleillä ja soittaa taitavasti. Ja eritoten laulaa. Sen Devin osaa. Myös muu bändi hoitaa tehtävänsä. Eritoten Ryan van Poederooyen rummuissa on mies paikallaan. Tahteja ylittävät fillit sekä tanakan oloinen basarityöskentely maistuu myös vähemmän progressiivisesta musiikista pitäville.

Universe In a Ball! on hyvä esimerkki energisestä hevimusiikista. Supercrush! kantaa itse lahjoittamaani levyn parhaan kappaleen viittaa ryhdikkäästi. Tällä kappaleella juuri rumpuosuudet ovat testosteronilla täyteen tuupattuja ja sekös se heviin passaa.

Lyriikat ovat huutomerkittyä toteamista. Huutomerkkiin päättyvät myös kaikkien kappaleiden nimet. Teemoissa on paljon rakkautta ja parisuhdetta, vaikka se on metallimusiikille tyypillisesti naamioitu energisen kohkauksen alle.

Kaverini eivät tästä levystä jostain syystä pidä, mutta ei tässä ole vikaa. Menevää mätkettä sekä nais- että mieslaululla. Eikä tämä Annekekaan tässä nyt NIIN kamala ole.

Kesäpäivänä helteessä ja missä vaan.

PARHAAT HETKET
Supercrash! – Yksinkertaisuudessaan mainio.
Ih-Ah! – Karamellisuudessaan ihana.

EI LÄHDE
The Way Home! – Laimeampi sävellys. Näin yksinkertainen albumi tarvitsee jotain muistettavaa.

https://open.spotify.com/album/4vaF198cLJTlSZ49v1N1mk