Atson Aikakone: 2009 & Anssi Kela – Aukio

Aukio on Anssi Kelan soolouran neljäs albumi. Nummelan (2001) jälkeinen suurmenestys vaihtui pian pienempiin piireihin levyjen Suuria kuvioita (2003) ja Rakkaus on murhaa (2005) jälkeen. Viimeksi mainittua seuranneen neljän vuoden levytauon aikana, vuonna 2008, Kela julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Kirjailijanuran käynnistymistä seurannut askelma, levytysrintamapaluuta edustanut Aukio, on monille Kela-faneille herran tuotannon piilotettu jalokivi.

Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin kesäkuussa 2009, kun ilmoille laskettiin Aamu. Kokonainen albumi seurasi 9.9.2009 ja itse sain sen haltuuni, lainaan kaverilta, viikon-pari myöhemmin. Hyvin harvat levyt jättävät sellaisen tuntuman ensitutustumisella kuin Aukio teki.

Aukio on nimittäin konseptialbumi: rakenteeltaan yhtenäinen tarina, jota laulut kuljettavat eteenpäin. Kela on kertonut kirjoittaneensa ensin novellin ja riisuneensa sen sitten yksittäisiin kappaleisiin. Moiseen rakenteeseen pohjautuvia levyjä ei Suomessa ole hirveästi tehty. Huolellinen suunnitteleminen sekä kunnianhimoinen suunnitelma eivät kuitenkaan osuneet suuren yleisön hermoon: Aukiota myytiin lopulta ainoastaan noin 4000 kappaletta. Vertailun vuoksi Nummelaa oli ostettu 157 000 kappaletta: Aukio möi siis 2,5 prosenttia debyytin saldosta… Kela on kertonut Maija Vilkkumaan kuitenkin tokaisseen: ”onhan se suomalaiselle konseptilevylle ihan hyvin!”.

Poikkeuksellista aiempiin Kela-levyihin on myös se, että ensimmäistä kertaa hän on valjastanut albumille soittamaan keikkabändinsä. Kaikilla muilla, myös seuranneilla levytyksillä, hän on huolehtinut itse valtaosasta soittimista. Tällä levyllä kuitenkin tuolloinen yhtye (V. Kela, K. Ketonen, A.Karisalmi, S. Metsberg) pääsee ääneen tuoden mausteensa kivasti: erityisesti Ketosen toiminta rumpujen takana erottuu selkeästi Kelan omasta.

Koska kyseessä on siis konseptialbumi ja jatkuva kertomus, ei juonesta voi paljonkaan paljastaa pilaamatta tarinan kuljettamista. Tällä tavalla rakennetun levyn vahvuudeksi nousevat sanoitukset ja niissä viljellyt viittaukset albumin edeltäviin ja seuraaviin raitoihin, joita ei oikein voi huomata yhden kuuntelukerran perusteella. Jo heti edellä mainitussa Aamu-singlessä on koskettaviakin ennakkokuvia… Harvoin kokonaisuus on tällä lailla, näin selvästi, enemmän kuin osiensa summa.

Yksittäisistä biiseistä nostaisin itse esille jo edellä mainitun ”Aamun”, loppupään selkeitä kitaransoitannollisia viittauksia sisältävän ”Paluun” sekä mainion tunnelman kehittelevän ”Romahduksen”, josta tarina varsinaisesti lähtee tehokkaasti vyörymään.

Aukio-levyyn siis melkein päättyi Anssi Kelan ura. Niille, jotka sen ovat vaivautuneet kuuntelemaan muuten kuin taustamusiikkina, se on kuitenkin paljastunut helmeksi, jota saa jo jossain määrin metsästää levykaupoista. Ei ole ollut kerran tai kaksi, kun henkilöt, joille olen tätä mainostanut, ovat pitkän harkinnan jälkeen levyn kuunnelleet ja todenneet, että sehän vei mennessään.

BON JOVI – 7 ILMAN SLIPPERYÄ: Superman Tonight

Albumilta The Circle (2009).

The Circle oli bändin viides studioalbumi 2000-luvulla. Kehityskaaressa edellinen levy, vuoden 2007 Lost Highway, oli ollut äänityskaupunginsa Nashvillen hengessä countryyn päin flirttaileva, ja paria vuotta myöhemmin seurannutta The Circleä mainostettiin kliseisesti ”paluuna juurille päin”. Sitä se olikin sikäli, että akustiset kerrokset oli riisuttu ja osassa kappaleista oli kuultavissa myös modernin U2:n vaikutteita avaruudellisine soundeineen ja rumpurytmeineen.

Albumin ensimmäinen kuuntelu loka-marraskuun taitteessa on yksi muistoihini taltioituneista Bon Jovi-hetkistä. Usko siihen, että bändi voisi vielä 2010-luvun lähestyessä tehdä kelpo rockpop-levyn palasi ainakin hetkellisesti. Superman Tonight on levyn neljäs raita rakentuen nykyaikaisessa rock-musiikissa melko yleiseen, mutta Bon Jovi-leirissä harvinaiseen rytmiin.

Jonin omin sanoin: ”Se kertoo tytöstä, jota katselin välimatkan päästä ilman mahdollisuutta tehdä mitään. Hän käyttäytyy kuin pallo flipperissä: reagoi moniin miehiin, on kaunis ja fiksu mutta uskoo ja tietää olevansa onnellisempi, jos häneen luotettaisiin enemmän. Laulu on kuin tarkkailijan päiväkirjamerkintä.”.

Tämän biisin kohdalla harmitti, että radiosoittopaikka jäi saavuttamatta. Superman Tonight julkaistiin kyllä singlenä, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Muistan myös, että vaikka itse ihastuin biisiin heti ensimmäisellä pyörälenkkikuuntelulla, ajattelin sen olevan hetken huumaa tuoreen musiikin parissa eikä kukaan muu biisin hienoutta kuulisi. Yllätys olikin miellyttävä, kun vilkaisin sitten internetin fanifoorumeita ja kappaletta ylistettiin liki poikkeuksetta. Sikälikin hitittömyys jäi harmittamaan.

Tästä tulee edelleen kuunnellessa mielikuva, että se pari vuosikymmentä aiemmin You Give Love a Bad Namea tai Born to Be My Babya laulanut kertoja on jälleen asialla, ajan myötä kypsyneellä näkökulmalla vain. The Circlelle mahtuu biisejä, joita on vaivaannuttavuudessaan työlästä kuunnella, mutta Superman Tonightilla bändi osuu harvinaisen hyvin. Osansa on myös sillä, että kappaletta on studiossa hiottu, sillä en ole vielä törmännyt keikkaversioon joka lähtisi yhtä napakasti. Jonin laulusuoritus tässä studioversiossa on 2010-luvun paras, varsinkin kertosäkeistössä. Samaisen osion kompista oli jo puhettakin: tuollainen syke voi pahimmillaan ontua mutta parhaimmillaan nousta biisin kantavaksi selkärangaksi. Tässä käy juuri jälkimmäisesti.

Soinnuista on pakko mainita kaksi asiaa: ensimmäisenä Oasiksenkin käyttämä jippo, jossa kitaran kaksi ylintä kieltä soivat koko ajan samasta kohtaa. Tällöin muodostuu tietynlaisia, ainakin itselleni indie-henkisiä sointuja joissa siis on aina kaksi samaa korkeinta ääntä. Kertosäkeessä noista poiketaan sointukierrolla, joka ei kuitenkaan millään rivillä toistu identtisenä edellisen kanssa. Toinen sävellystekninen asia on laulun melodia, joka kulkee hienosti käsi kädessä em. sointujen kanssa. Kun Jon ensimmäisen kerran nostaa kertosäkeen toisella rivillä, E-molli-soinnulla, äänensä pykälää korkeammalle kohdassa ”who’s gonna pull you in when the tide gets too high” muistan kokeneeni pitkästä aikaa herran laulamisesta johtuneita kylmiä väreitä ja hymyn väreen suupielessä.

Atson Aikakone: 2009 & Weezer – Raditude

Weezerin seitsemäs studioalbumi Raditude julkaistiin hieman vajaat seitsemän vuotta sitten, tarkalleen 30.10.2009. En muista mistä albumi omaan kuunteluun päätyi, olisiko ollut jostain lehti-ilmoituksesta, mutta siitä on muodostunut yksi keskeisimmistä ”mielentilalevyistä”: silloin kun syksy alkaa pimentyä, tulee Raditude kaivaa esiin.

Aikalaisarvioissa tai sittemminkin kuulluissa lausunnoissa levyä ei pidetä klassikkona. Muistan lukeneeni useammankin 2/5 tähden arvostelun ja totuus lienee, että noihin aikoihin yhtye sekä nokkahahmonsa Rivers Cuomo olivat lähellä uransa pahinta aallonpohjaa, josta nousu käynnistyi puolenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2014 julkaistulla Everything Will Be Alright in the End-julkaisulla.

Itselleni Raditude kuitenkin iskee, ja aika lujaa, silloin kun edellämainittu syyspimeys tuntuu iskevän päälle. Bändin autotallihenkisyys, tarvittaessa hyvinkin rujo soitanta sekä Cuomon omaperäinen, varmasti monia ärsyttäväkin lauluääni vyöryvät läpi harmaimmastakin massasta, ottavat harteilleen ja hetken aikaa mukana kulkemalla saattelevat eteenpäin.

Myönnän, ettei kyseessä ole maailman vahvin levykokonaisuus, mutta oikeastaan ainoastaan Love is the Answer jää biisinä selvästi muusta kattauksesta jälkeen. Sen sijaan seasta löytyy kolme biisiä, jotka olen nostanut Spotifyn omalle Playlist-soittolistalleni, jossa ovat ns. ”parhaat biisit”.

Ensimmäisenä heti albumin avaava, mahtavalla nimellä varustettu (If You’re Wondering If I Want You To) I Want You To. Biisi oli jonkin asteinen hitti sekä malliesimerkki Rivers Cuomon huumorintajusta tekstittäjänä ja popbiisin kirjoittajana. Boy meets a girl ja sitä rataa: Slayer-T-paita, Titanic, uima-altaat ja jopa ruokahetki tytön vanhempien luona romantisoidaan tavalla, johon vain Cuomo pystyy. ”The rest of the summer was the best we ever had / we watched Titanic and it didn’t make us sad”, silloin menee jo aika hyvin.

Seuraava nosto on raita numero viisi: Put Me Back Together. Edellisen ja tämän välissäkin on toimivaa räiskimistä, mutta tämän biisin myötä levy hieman rauhoittuu. Jostain syystä tällä levyllä Cuomon rauhallisemmin rakentuvat kappaleet vakuuttavat, johtuneekohan biisijärjestyksestä. Ei tarjoa ihmeitä, mutta omissa korvissani kasvaa dramaattiseksi Weezerin tyyliin.

Levyn päättävä I Don’t Want to Let You Go jatkaa hieman samalla linjalla. Kuullaan pelkistetty tausta ja niin monesta yhteydestä tuttu sointumalli, mutta jos tällainen biisi kirjoitetaan niin se kuuluu säestää näin. Allekirjoittaneen listoille sillä ainakin pääsee joka kerta. Cuomo päästää jälleen kuulijan lähemmäs kuin monilla muilla tuotoksillaan, tai ainakin luo sellaisen vaikutelman. Tämä on kaunis päätös albumille. Sohjoinen ja lumisateinen marraskuinen ilta ja levy kuunneltuna pihalla sään armoilla tulevat tästä mieleen.

Tällaisena pehmeänä laskeutumisena tähän väliin siis Weezerin Raditude: myös bändin debyytti (ns. ”sininen albumi” (1994)) sekä tekstissä mainittu Everything Will Be Alright in the End (2014) kannattaa kuunnella: itselle ne edustavat genressään merkkilevyjä. Lisäksi Rivers Cuomon sosiaalisen median kanavat ovat hulppeaa viihdettä!

Näin pistettiin Aikakone jälleen käyntiin. Kunhan saadaan ylläpito parempaan kuosiin, niin palataan asiaan.

TOOMION TOP100: 40. Devin Townsend Project – Addicted

Tuottaja: Devin Townsend
Nauhoitettu: 2009
Julkaistu: 17.10.2009
Levy-yhtiö: HevyDevy, InsideOut Music

Suomen listan 36.

Addicted oli todella odotetun paketin yksi osa. Puolisen vuotta Ki-albumin jälkeen oli luvattu tulevaksi perinteistä Devin-musiikkia. Sitä myös tuli.

Ensisilmäyksellä paketissa oli hyvä vire. Syötyjä liituja kannessa ja muutenkin meininki kohdallaan. Sitten kappaleista tulikin tylsiä. Vähän liian helppoja. Levy alkoi kuulostamaan suorastaan paskalta. Jostain syystä albumi pyöri autossa ja laitoin sen vaihtoehtojen puuttuessa aika usein soimaan. Lopulta Addicted alkoi tuntua oikein pätevältä teokselta. Ehkä myös pään reseptorit olivat muuttuneet siihen malliin, että pystyin yksinkertaisempaa materiaalia ottamaan vastaan.

Tällä kertaa levyllä mukana oli Anneke van Giersbergen, joka on tutuksi tullut ehkä parhaiten The Gathering-nimisestä bändistä. ja jota Devin on jälkeenpäin tunkenut turhankin moneen paikkaan. Liika on liikaa, liian vähän liian vähän ja sopivasti on hyvä.

”Tämä on hyväntahtoista ja mahtipontista kukkoilua. ”

Tällä levyllä on siitä huolimatta iloinen hevitunnelma. Tämä on hyväntahtoista ja mahtipontista kukkoilua. Kuten suuri osa metalliartisteista, myös Devin osaa ottaa musiikin tekemisen huumorilla tosissaan. Keikkoihin panostetaan ja silti voi pelleillä ja soittaa taitavasti. Ja eritoten laulaa. Sen Devin osaa. Myös muu bändi hoitaa tehtävänsä. Eritoten Ryan van Poederooyen rummuissa on mies paikallaan. Tahteja ylittävät fillit sekä tanakan oloinen basarityöskentely maistuu myös vähemmän progressiivisesta musiikista pitäville.

Universe In a Ball! on hyvä esimerkki energisestä hevimusiikista. Supercrush! kantaa itse lahjoittamaani levyn parhaan kappaleen viittaa ryhdikkäästi. Tällä kappaleella juuri rumpuosuudet ovat testosteronilla täyteen tuupattuja ja sekös se heviin passaa.

Lyriikat ovat huutomerkittyä toteamista. Huutomerkkiin päättyvät myös kaikkien kappaleiden nimet. Teemoissa on paljon rakkautta ja parisuhdetta, vaikka se on metallimusiikille tyypillisesti naamioitu energisen kohkauksen alle.

Kaverini eivät tästä levystä jostain syystä pidä, mutta ei tässä ole vikaa. Menevää mätkettä sekä nais- että mieslaululla. Eikä tämä Annekekaan tässä nyt NIIN kamala ole.

Kesäpäivänä helteessä ja missä vaan.

PARHAAT HETKET
Supercrash! – Yksinkertaisuudessaan mainio.
Ih-Ah! – Karamellisuudessaan ihana.

EI LÄHDE
The Way Home! – Laimeampi sävellys. Näin yksinkertainen albumi tarvitsee jotain muistettavaa.

TOOMION TOP100: 44. Leprous – Tall Poppy Syndrome

Tuottaja: Jonas Kjellgren
Nauhoitettu: 2008
Julkaistu: 5.5.2009
Levy-yhtiö: Sensory Records

Levyn nimi tarkoittaa ilmiötä, missä erittäin lahjakkaita ihmisiä yleensä sorsitaan ja syrjitään. Korkeimmat kukat näyttävät virheiltä, koska kasvavat pisimmiksi, ne leikataan. En tiedä, yritetäänkö tällä viestiä bändin musiikillisesta talentista?

Bändi, jonka tuotanto on tullut tutuksi väärinpäin. Kuuntelin kaksi myöhempää levyä moneen kertaan, ennen kuin tajusin tällaisen debyytin olemassaolon. Ja kieltämättä tämäkin albumi on progressiivisen metallin kärkiteoksia. Tai olisi voinut olla. Ei se tuotannosta tai soitosta jää kiinni. Tuottajana on toiminut ruotsalainen metallimies Jonas Kjellgren, jolla on meriittejä niin soittajana, masteroijana kuin tuottajanakin. On jollain lailla uskomatonta, että tällainen albumi on äänitetty alle kolmessa viikossa. Toisaalta tällä soittotaidolla sen ei pitäisi olla vaikeaa, jos tekniikka muuten pelaa.

Laulajan ääni on uskomattoman puhdas. Silti siellä täällä on arpia bändin black metal-taustasta. Hehän soittavat Insahnin taustabändinä. Uudemmilla levyillä on vielä rohkeammin luotettu laulaja/kosketinsoittaja Einar Solbergin ääneen, mutta mies ei ujostele tälläkään levyllä.

”Levyssä ei ole mitään kuninkaallista tai pompöösiä vaan paremminkin jamesbondmaista eleganssia.”

Soitto kulkee, ja rytmityksiä on moneen makuun. Silti bändi kykenee säilyttämään jonkinlaisen arvokkuuden äänimaailmassaan. Siinä ei ole mitään kuninkaallista tai pompöösiä vaan paremminkin jamesbondmaista eleganssia. Itse en kaikilta osin välitä pianon käytöstä progressiivisessa metallissa. Tällä bändillä se pysyy järjellisissä mitoissa ja joskus jopa toimii. Myös rauhallisemmat kipaleet kulkevat komeissa melodioissa. Sellaisissa, että ne kantavat kappaleina loppuun asti.

Hiukan keskittymistä tällainen musiikki vaatii, mutta se ei ole paha asia. Muut aistit pois päältä ja pimeään huoneeseen. Hyvä tulee.

PARHAAT HETKET
Not Even a NameBlack metal-riffittely tuo huikean kontrastin muutenkin laadukkaaseen levyyn. Tämä oikeastaan on se vaadittava roso, joka lopulta onkin se kakun päällä oleva kirsikka.

EI LÄHDE
Ei ole huonoja hetkiä.