Viikon biisi (7/2018): Michael Kiwanuka – Cold Little Heart (2016)

Michael Kiwanuka on brittiläinen nuoremman polven muusikko, jonka ensialbumi Home Again ylitti Suomea myöten kuuntelijapiirien kiinnostuskynnyksen vuonna 2013. Uran toinen levy Love & Hate julkaistiin kesällä 2016 saavuttaen kauttaaltaan vahvoja arvioita. Love & Haten ensiraitana avautuu kymmenminuuttinen teos nimeltään Cold Little Heart.

Viipyilevän rauhallisesti sekä korvaa miellyttävässä retroa ja modernia sointia yhdistävässä soundissaan ”Cold Little Heart” lumoaa ensimmäisistä tahdeista alkaen. Pääasiassa biisi soi G-mollissa, joka omasta mielestäni on tämän tyyliseen musiikkiin mainio sävellaji.

2010-luvulla kuulee harvoin tällaista albumin avausraitaa: musiikista ja nuottien määrästä välittyy harkinta. Tarvittaessa sointimaailmaan löytyy myös roskaa efektiksi. Kun kappale laskeutuu ensimmäiseen (toistan: ensimmäiseen!) säkeistöönsä viiden minuutin paikkeilla, on ihme jos melodia ei tartu kuulijan korvaan. B-osaan mentäessä tullaan klassinen, mutta ah, aina niin toimiva intervalli biisin laskeutuessa Eb-duuriin ja melodian noustessa porrasta korkeammalle. Bändiä kuunnellessa huomio kiinnittyy joidenkin vuosikymmenien takaisen soulin kaltaiseen sovitukseen, jossa varsin vähäeleinen rummut-basso-kosketinsoitin-akseli pitää sykkeen käynnissä.

Kappaleen ominaispiirre on sen dynamiikan vaihtelu. Välillä kuljetaan bändin rytmittäessä mutta useampaankin kertaan palataan myös pelkistettyyn, jopa pelkällä akustisella kitaralla säestettyyn tunnelmaan. Kiwanuka laulaa sielukkaasti läpi biisin. Pehmeä ja ei-liian-särötetty kitara soljuu aina päästessään pääosaan.

”Cold Little Heartin” teksti on rytmiltään lyhyitä virkkeitä vahvasti souliin kallella olevissa tilanteissa. ”Kylmästä ja pienestä sydämestä” kun puhutaan jo biisin nimessäkin, niin tekstin aihepiiri lienee selvillä jo siinä vaiheessa. Sanoitus on kuitenkin täynnä vahvoja rivejä monesti kuullusta teemastaan huolimatta. Kiwanukan laulusuoritus saa kuulijan uskomaan sanoja, jotka hänen suustaan tulevat. ”And I know / In my heart, in this cold heart / I can live or I can die / I believe if I just try / you believe in you and I”.

COLD LITTLE HEART

Did you ever want it?
Did you want bad?
Oh, my
It tears me apart
Did you ever fight it?
All of the pain, so much power
Running through my veins
Bleeding, I’m bleeding
My cold little heart
Oh, I can’t stand myself

And I know
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
In you and I

Did you ever notice
I’ve been ashamed
All my life
I’ve been playing games
We can try and hide it
It’s all the same
I’ve been losing you
One day at a time
Bleeding, I’m bleeding
My cold little heart
Oh I, I can’t stand myself

And I know
In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I

In my heart, in this cold heart
I can live or I can die
I believe if I just try
You believe in you and I
You and I

Maybe this time I can be strong
But since I know who I am
I’m probably wrong
Maybe this time I can go far
But thinking about where I’ve been
Ain’t helping me start

Toomion vuosi 2016

Vuosi 2016. Musiikkia on taas kuunneltu hemmetisti. Last.fm:n rullaamanakin aika monta päivää. Siihen päälle kun lyödään kaikki scrobblaamaton musiikki, on määrä aika hirmuinen. Kuten viime vuonna jo totesin, tulee vuosilistat oikeammiksi aina jälkijunassa. Näin myös 2015 vuoden levyt ovat päivittyneet. Laitan teille piruuttani jälleen kahden viimeisenkin vuoden tilastoja.

Ensin pieni koonti eniten kuunneltuihin artisteihin, albumeihin ja kappaleisiin. Nämä eivät siis ole mielestäni parhaita. Näitä vain olen kuunnellut SCROBBLATTUNA eli Spotifysta eniten. En ole niin pikkutarkka että jaksaisin itse laittaa listaan kaikkea, mitä olen autossa tai YouTubesta kuunnellut.

ENITEN KUUNNELLUT ARTISTIT

Tänä vuonna Type O Negative on ollut kovassa soitossa. Se oli niitä harvoja bändejä, joita kuuntelin läpi vuoden. Jopa Brasilian reissulla, vaikkei se oikeastaan siihen ympäristöön yhtään sopinutkaan. Myös Eppu Normaali on palannut listoille. Miksipä ei? Dream Theaterin paljous johtuu sen jumalattoman pitkästä uudesta albumista.

1. Type O Negative
2. Opeth
3. Dream Theater
4. Leprous
5. Anathema
6. Stam1na
7. Eppu Normaali
8. Gojira
9. Radiohead
10. Soilwork

ENITEN KUUNNELLUT ALBUMIT

Tämä se on aina hullu lista. Stam1na on kärjessä siksi, että albumi on hyvä ja Stam1nan musiikki vaatii aina monta kuuntelukertaa. Aphrodite’s Child jäi kuunteluun vain ja ainoastaan Saimaan keikan takia. Oli sen verran kova cover-veto Four Horsemenista, että piti kuunnella alkuperäistäkin useampaan kertaan. Garden of Delete on siitä hauska, että se oikeasti on jotain, mitä musiikki tulevaisuudessa yhä enemmän tulee olemaan – outoa tämän ikäiselle.

1. Stam1na – Elokuutio
2. Aphrodite’s Child – 666
3. Oneohtrix Point Never – Garden of Delete
4. UNKLE – War Stories
5. Radiohead – A Moon Shaped Pool
6. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen
7. Leprous – The Congregation
8. Devin Townsend Project – Trancendence
9. Opeth – Sorceress
10. Katatonia – The Fall of Hearts

ENITEN KUUNNELLUT KAPPALEET

Jätän tässä, kuten aiemmissakin listauksissa kappaleet, joita olen kuunnellut vain jutunkirjoittamismielessä tai esimerkiksi urheilukilpailussa DJ:nä toimiessa. Myös perheeni käyttää tiliäni välillä, joten jätän Sannin tältä listalta pois. Siitäkin huolimatta tylsä on lista, mutta Stam1na on saanut kuuntelua. Burn The Witch on hyvä kärkipaikan pitäjä, koska biisi lienee vuoden paras. Ainakin lähelle.

1. Radiohead – Burn The Witch
2. Stam1na – Mätä Hohtava Omena
3. Stam1na – Pienet Vihreät Miehet
4. Stam1na – Ikoneklasmia
5. Stam1na – Pala Palalta
6. Stam1na – D.S.M.
7. Stam1na – Elokuutio
8. Devin Townsend Project – Failure
9. Klone – Gone Up In Flames
10. Stam1na – Kuudet Raamit

Sitten tämän vuoden parhaiden listauksiin kahta edellistä vuotta muistellen… Aloitamme albumeista ja tällä kertaa laitan biisejäkin. Viime vuonna en niin tainnut tehdä.

VUODEN ALBUMIT 2014

1. Pepe & Saimaa – Saimaa (sijoitus viime tammikuussa 1.)
2. Cynic – Kindly Bent to Free Us (4.)
3. Opeth – Pale Communion (3.)
4. Fallujah – The Flesh Prevails (4.)
5. Saor – Aura (5.)
6. Yann Tiersen – Infinity (6.)
7. The War On Drugs – Lost In The Dream (*)
8. Anathema – Distant Satellites (7.)
9. The Contortionist – Language (8.)
10. Lotus Thief – Rervm (*)

VUODEN ALBUMIT 2015

1. Batushka – Litourgiya (*)
2. Leprous – The Congregation (1.)
3. Blind Guardian – Beyond the Red Mirror (2.)
4. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen (8.)
5. Between the Buried and Me – Coma Ecliptic (*)
6. Soilwork – The Ride Majestic (3.)
7. Deafheaven – New Bermuda (4.)
8. Killing Joke – Pylon (*)
9. Paradise Lost – The Plague Within (5.)
10. False – Untitled (*)

Ja näin päästään vuoteen 2016.

VUODEN ALBUMIT 2016

Lista on yllättävä. Kaksi vuosi sitten ennustamaani artistia mahtuu TOP10-albumeihin. Käyn vielä koonnin noista ennustuksista, joten palataan siihen kohta.

1. David Bowie – Blackstar

Enpä olisi uskonut, että David Bowien albumi vaikuttaa näin syvästi. Juu, ennustin sen aika kovaksi, mutta tein sen siksi, että yksi sinkku oli tuolloin jo julkaistu. Albumi on outo sekoitus kuolemaa ja fuusiojazzia sävytettynä totuttelua vaativalla laululla. On ilman muuta selvää, että esittäjän kuolema tuo teokseen ison säväyksen. Mutta taideteoksena koko julkaisu on aivan maaginen, eikä se varmaankaan ole vielä kaikkea paljastanutkaan. Tämä on todella kova levy, mutta sitä ei pysty kuuntelemaan usein.

2. Oranssi Pazuzu – Värähtelijä

Bändihän oli nimenä tuttu. Sen ilmestyminen ulkomaisillekin top-listoille herätti mielenkiinnon niin, että otin ihan työstettäväksi erään pimeän junamatkan aikana. Tämä on jonkinlainen hypnoottinen riitti, kuten Mansikkamaagi taisi todeta Ausculton keskustelussa. Komeaa jälkeä tekee bändi ulkomailla. Soisi suomalaistenkin tämän ymmärtävän.

3. Gojira – Magma

Gojiraa odotettiin kovin. Hyvä levy saatiinkin, mutta ei ehkä ihan niin kova kuin aikaisemmat. Tai sitten se vaatii vielä aikaa. Bändi teki pienen muutoksen musiikissaan, mitä pitää arvostaa, vaikkei siitä itse aina pitäisikään. Niinhän se pitääkin tehdä. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka Metallican alkupää onkin parempaa kuin loppupää, olisi bändiltä aika hölmöä tehdä vain alkupään kaltaista musiikkia pelkästään siksi, että kuulijat haluavat.

4. Haken – Affinity

Tämän bändin näin livenäkin. Hienosti soittivat, vaikken ihan tällaiselle musiikille livenä parhaiten syty. Albumi promotointeineen on veikeästi stailattu eikä kappaleissakaan ole mitään vikaa. Kikkailumusiikin ja DT:n ystäville.

5. Stam1na – Elokuutio

Stam1nasta oli oletus, ettei se enää ikinä pääse minun listalla hyville sijoille. Onneksi olin väärässä. Tämä on hieno albumi. Sen arvoa lisää se, että jäsen A on tällä saatu kuuntelemaan myös metallia. Ausculto-tiimi alkaa muutenkin olla aivopesty joka suuntaan.

6. Devin Townsend Project – Transcendence

Myös Devin yllätti positiivisesti. Levyllä on pari pirun komeaa biisiä ja hyvää massaa on loputkin. Myös muutama kitarasoolo on siihen suuntaan kuin pitää. Armoton muusikko, jolla kunnianhimo ei lopu. Elämäkerran valmistumista odotellessa.

7. Radiohead – A Moon Shaped Pool

Bändille ominaisesti uusi levy tuli täysin puskista. Hajanainen teos, kuten lähes kaikki bändin muutkin albumit. Siellä on kuitenkin pari niin mammuttimaista sävellystä, että halu nähdä bändi livenä on kasvanut entisestään.

8. Twelve Foot Ninja – Outlier

Kyllä. Bändi on aikaisemmalla levyllään korkealla minun listoilla. Sitten tuli mieleen katsoa, että ovatko tehneet aiemmin mitään. Eivät juuri olleet, mutta uusi levy oli tullut huomaamattani listoille. Musiikki ei ihan ole minun genreä, mutta se on niin hienosti tuotettu ja huumorilla sivelty, etten voi olla pitämättä.

9. Borknagar – Winter Thrice

Porkkana on legenda. Se, että bändi miellyttää edelleen, on ihme. Kymmenes albumi sisältää hienoja norjalaisia vuonometalliteoksia. Huvittavana yksityiskohtana kerrottakoon, että rumpuja soittaa ”liian kaunis mies hevirumpaliksi”.

10. Darkher – Realms

Erikoista, mutta uhkaavaa on tämä Darkher. Naisvokaalit ja hidas tempo. Ei ole nimestään huolimatta oikein metallia. On ehkä enemmän ambientia. Hieno teos jylhillä soundeilla.

Ennustin seuraavaa sakkia kärkeen (suluissa lopullinen sijoitus):

1. Gojira (3.)
2. David Bowie (1.)
3. Deftones (16,)
4. Pearl Jam (-)
5. Red Hot Chili Peppers (19.)
6. Kanye West (49.)
7. Meshuggah (41.)
8. Metallica (33.)
9. Dream Theater (44.)
10. Elton John (45.)

Voipa noista sanasen sanoakin. Deftones oli lopulta aika kova pettymys. Soundimaailma on kyllä hyvä ja grungekin toimii, mutta biisit eivät. Pearl Jam ei saanutkaan ulos albumia. RHCP jatkoi perisyntiään ja teki viisi biisiä liian pitkän levyn, muutenhan se olisikin ylhäällä. Kanye ei lähellekään päässyt sinne, mitä odotin. Tylsempää tavaraa. Meshuggah taas tekee sitä, mitä siltä odotetaan jopa niin tarkasti, ettei se jaksa innostaa. Metallica kun olisi jättänyt puolet biiseistä pois, olisi se ollut aika ylhäälläkin. Lopulta voidaan todeta, että se yllätti positiivisesti, vaikkei top10:in päässytkään. Dream Theater on myös näitä turvonneita teoksia. Aivan liian pitkä. Väliin ehtii nukahtaa parikin kertaa. Elton on laadukas, muttei ihan minun musiikkia.

VUODEN BIISIT 2016

Yhden vuoden aikana huikeaksi klassikoksi kasvaminen vaatii biisiltä paljon, jopa epäreilusti liikaa. Hyvää materiaalia kuitenkin tulee aina. Tässä jonkinlainen listaus näistä.

1. Leonard Cohen – You Want It Darker

Vakuuttavan uran tehneen miehen vakuuttava joutsenlaulu

2. Radiohead – Burn The Witch

Radiohead saa melkein jokaiselle albumille pari aivan loistavaa kappaletta. Tämä on myös sellainen. Greenwood on jälleen onnistunut tekemään kappaleeseen kohtuullisen oudon jousisovituksen.

3. David Bowie – Blackstar

Mies, joka ujutti viimeiselle levylleen kaksi joutsenlaulua: Tämän hänen julkisminälleen ja seuraavan omalle elämälleen.

4. David Bowie – Lazarus

Videon kera kuunneltuna niin koskettava, ettei sitä ihan joka päivä pysty katselemaan.

5. Oranssi Pazuzu – Havuluu

Erikoisen levyn hypnoottisin kappale. Bassokuvio saa pään pyörälle. Se on ansio sekin.

6. Vesala – Rakkaus ja Maailmanloppu

Arvaan, että tätä ihmetellään. Minusta tämä on hyvin tehty kappale. Se on vähemmän PMMP:tä kuin muu levy, ja se osoittaa hyvin sen, miten Paula on äänenkäyttäjänä kehittynyt valtavasti.

7. Miljoonasade – Sähköinen Rouva Maa

Usein on jäsen A:n kanssa puhuttu, kuinka Heikki Salo sortuu liikaan nokkeluuteen teksteissään. Minusta tämä kantaa itsensä. Tässä on lisäksi ihan tarttuva melodia.

8. Twelve Foot Ninja – One Hand Killing

Todella pätevältä proge-metallibändiltä hiukan erilainen, huumorin kautta musiikkia lähestyvä kappale. Se on joka tapauksessa niin helkatin hyvin sovitettu, että kestää kuuntelua.

9. Devin Townsend Project – Offer Your Light

Deviniltä aika epätyyppillisen räimivä kappale. Vaikka muoto on lähempänä power metallia, kuin hänelle tavallista riffittelyä, on tässä osoitus tarttuvan kappaleen tekotaidoista.

10. Oranssi Pazuzu – Lahja

Tässä kappaleessa taas perkussiopuoli on sen verran outo, että jää päiväksi päähän. Oranssi Pazuzu ei ole helppo, mutta loistava se on.

ENNUSTE VUODELLE 2017

Mitäs tältä vuodelta sitten toivoisi? Ehkä vähän vähemmän artistien kuolemia. Tosin ainahan sitä jollekin kovia hahmoja lähtee. Tänä vuonna meni kuitenkin ennätyspaljon tällaista maailmanlaajuisesti tunnettua porukkaa. Listaan alle vielä tämän vuoden TOP 10-levyt.

1. Pain of Salvation
2. Tool
3. Pearl Jam
4. Sigur Rós
5. Eppu Normaali
6. Mastodon
7. U2
8. System of a Down
9. The Offspring
10. Gorillaz

The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years

”By the end, it became quite complicated. But at the beginning, things were really simple.” -Paul McCartney

The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years on tuore Ron Howardin ohjaama ja osittain tuottama katsaus The Beatlesin uran vaiheisiin alkaen vuodesta 1962 eli Ringo Starrin liittymisestä yhtyeeseen. Pian bändi nousi Liverpoolin Cavern Clubilta Yhdysvaltojen stadioneille päättäen keikkauransa San Fransiscoon vuonna 1966.

Dokumentti on valmistettu edelleen elossa olevien Beatlesien (Paul McCartney & Starr) sekä edesmenneiden jäsenten leskien (John Lennon/Yoko Ono & George Harrison/Olivia Harrison) suostumuksella. Kun on kyse virallisesta Beatle-tuotteesta, myös laatu on huikea: arkistomateriaalin määrä yllättää alusta saakka ja sekaan ripotellut live-pätkät ovat paitsi kuvan-, myös äänenlaadultaan poikkeuksellisen herkullista materiaalia ollakseen viiden vuosikymmenen takaa.

The Beatlesin alku-uran käänteet opetettiin ainakin itselleni jo alakoulussa: Cavern Club, Hampurin seikkailut, fanihysterian käynnistyminen sekä Shea-stadionin keikka käydään läpi tässäkin filmissä. Historiankirjoituksessa se ei siis tarjoa suuria yllätyksiä, mutta nautinto tuleekin muualta. Itse nautin erityisesti bändin toiminnasta ryhmänä: yhtäkään päätöstä ei laitettu käytäntöön ennen kuin se oli hyväksytty kaikkien jäsenten toimesta. Samoin julkisuuden paineet pystyttiin jakamaan ryhmän kesken: ”meitä oli neljä, mutta Elvis jäi yksin” kuten Harrison elokuvassa toteaa.

Yhteistyön ytimessä oli kuitenkin bändi ja sen soitto. Vanhoista taltioinneista päivitetyt versiot esittelevät teräksisessä lyönnissä olleen yhtyeen legendaarisilla keikkalavoilla. Nuo vedot saavat entisestään lisää taikaa, kun niitä pohjustetaan hieman filmissä mainituilla teknisillä seikoilla: bändi käytti keikkapaikan omaa PA-laitteistoa (siis sitä, jolla esimerkiksi baseball-ottelussa kuulutetaan pelitapahtumia) sekä ”Voxin erityisesti varta varten rakentamia vahvistimia” joiden teho oli kokonaiset sata (100) wattia. Sen tehoisia vahvistimia näkee nykyään käytettävän harrastelukäytössäkin, mutta tuolloin ne olivat uusinta uutta ja myös riittämättömät tuon kokoluokan konsertteihin. Ringo selittääkin, kuinka hän ei kuullut isoimmilla keikoilla oikeastaan mitään vaan koetti pitää paketin kasassa katselemalla muiden jäsenten liikkeitä ja jalkojen polkemista selvittääkseen tempon.

Näin vuosikymmeniä Beatlesin jälkeen eläneenä heidän merkitystään on hankala käsittää. Yksi Eight Days a Weekin mieleenjäävistä hetkistä on, kun yhtyeen vuoden 1964 Yhdysvaltain kiertuetta käydään läpi. Tuolloin rotuerottelu oli maassa valloillaan ja bändin saapuessa Jacksonvilleen keikalle olivat yleisön paikat jaoteltu rodun mukaan. Bändi kieltäytyi esiintymästä, mikäli näin jatkettiin, joten järjestäjät päätyivät ”sekoittamaan” yleisön. Ringo Starr sanookin: ”We didn’t play to those people or that people – we just played to people.”

Vaikka The Beatles saavutti huumansa huipun keikkailevana yhtyeenä, olivat heidän taiteelliset tavoitteensa selkeästi studion puolella. Filmi tuo tämänkin selvästi esille ja on vallan mielenkiintoista nähdä (ja kuulla) nelikon sekä George Martinin studiotoimintaa. Sitä paitsi, tulihan heidän artistinen huippunsa keikkavuosien jälkeen 60-luvun loppupuolella: sekin käsitys vain vahvistuu tämän dokumentin myötä.

Varsinaisen elokuvan jälkeen nähtiin puolituntinen kooste legendaarisesta Shea Stadium-keikasta vuodelta 1965. Twist and Shoutilla käynnistynyt näytös nostatti ihokarvoja pystyyn ainakin omalla kohdallani: taika oli konkreettisesti koettavissa ennenkokemattomalla laadulla. Dizzy Miss Lizzyn kitarafillit, Ticket to Riden melodiat tai Ringon tulkitsema Act Naturally olivat vain yksittäisiä huippuhetkiä kokonaisuutena mahtavassa show’ssa, jota oli samassa elokuvateatterissa todistamassa myös koululuokallinen ala-asteen yläluokkalaisia.

Tänä syksynä on tullut muutenkin kuunneltua The Beatlesia jälleen pitkästä aikaa. Eight Days a Week – The Touring Yearsia voi suositella kaikille pop-musiikin ystäville: tuon ajan vaikutukset säkenöivät edelleen musiikkimaailmassa monissa muodoissa.

Keikka-arvio: Eppu Normaali @ Retrofest Yks, Järvenpää, 16.7.2016

Kun heinäkuun kolmas viikonloppu vapautui omasta kalenterista, tuli idea lähteä katsomaan vuoden ensimmäinen Eppu Normaali-keikka. ”Kaipa ne sinä viikonloppuna jossain tässä lähellä silloin keikalla ovat” oli ajatus, kun avasin keikkakalenterin. Jaa-a, Järvenpää ja Retrofest Yks-minifestivaali… Mukana lämmittelijöinä Jocke Nyberg Rock Band ja Osmos Cosmos. Viitsiiköhän tuonne lähteä ajelemaan? Totta kai!

Lieksasta käsin suoritetun menomatkan jälkeen ja pikaisen hotellille kirjautumisen perään hyppäsin mainiosti järjestettyyn bussikuljetukseen Järvenpään juna-asemalta Vanhankylän kartanon maisemiin, jotka siis tarjosivat mainiot puitteet kesäiselle rock-iltamalle. Busseja ajeli riittävästi, muutaman minuutin menomatkan aikana niitä näkyi ainakin viisi.

Alueelle käppäillessä Jocke Nyberg Rock Band jo soitti Summer of 69’ia. Setti oli bilebändihenkinen, josta erityisesti ilahdutti Huey Lewis & the Newsin Hip to Be Square. Se ei sentään jokaisen orkesterin listoille kuulu. Leppoisan roudaustauon jälkeen lavan valtasi Osmos Cosmos, joka soitteli niin ikään covereita mutta vahvemmin edeltävältä vuosikymmeneltä eli 70-luvulta. Heidän setistään jäivät mieleen encorena tullut Final Countdown sekä pahaksi korvamadoksi tarttunut Don’t You Want Me, The Human Leaguen klassikko vuodelta 1981.

Kellon lähestyessä iltakymmentä paikalle saapunut yleisö alkoi pakkaantua lavan eteen. Itse sain haalittua paikan ykkösrivistä aika keskeltä, mikä oli hieman yllättävää sillä muuten eturivi jäi varatuksi heti Osmos Cosmosin perään. Eppujen roudaus ja soundien testaus venähti hieman, juontajan mukaan siksi, että Aku oli hankkinut edellisenä päivänä uudet rummut joita viriteltiin hieman ennakkoon ilmoitetun showtimen ylikin.

Parilta viime vuodelta tuttu intronauha pärähti soimaan ja ensimmäisenä kuultiin Tien päällä taas. Erittäin hyvä juttu, että tämä viime vuodelta Kahdeksas ihme-levyn läpisoitoilta tuttu biisi on jäänyt avausbiisiksi tuoden virkistävää vaihtelua. Heti perään jatkettiin samaisen levyn klassikolla, erottamattomasti suomalaiseen kesäyöhön kuuluvalla Vihreän joen rannalla (kauan sitten).

Alkusetin biisejä oli myllätty mukavasti oikeastaan koko 2010-luvun melko vakiona pysyneistä asetuksista. Kolmas numero olikin yksi odotetuista, kun internetistä oli kuullut että vanha sotaratsu Pidetään ikävää oli nostettu taas esille. Viimeksi tämä oli mukana 2010-2011 ja riemastutti todella tällä kertaa. Samoissa tunnelmissa 1970- ja 80-lukujen taitteessa jatkoi myös Suomi-ilmiö, jonka kohdalle piti kännykkämuistiinpanoihin merkitä oikein huutomerkki: joskus kyseinen laulu on meinannut olla vähän läpisoitetun oloinen, mutta lauantai-iltana Järvenpäässä yleisön laulu kantautui yhtenä kovimmista.

Myös seurannut Pimeyden tango on totuttu kuulemaan aikaisemmin myöhemmin setissä, ja sekin oli itse asiassa 2010-luvulla pitkään paitsiossa biisilistoilta. Syyttä suotta, sillä olihan se albuminsa suurimpia hittejä vuonna 1984. ”Miten muuten voi mennä retroilussa pidemmälle, kuin siirtymällä seuraavaan vuoteen? Ja mikäs vuosi tulee vuoden ’84 jälkeen?” Eli ”Tangon” perään kuultiin nykyisin aina rouhea Vuonna ’85. Jos keikan jälkeen etsii Youtubesta yleisön kuvaamia keikkavideoita, niin joka keikalta löytyy pätkä tästä: yleisösuosikki!

Myöskään Afrikka, sarvikuonojen maa ei ole niin vakituinen vieras keikoilla kuin äkkiseltään olettaisi. ”Afrikka” tarjoaa kuitenkin miellyttävän variaation poikkeavalla sykkeellään ja viidakkorummuillaan sekä Pantsen soololla, jossa vilahtaa aina hieman tappingia. On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa oli illan kummallisuus-osastoa jota itse odotin, mutta biisi meni valitettavasti itseltäni melko lailla ohi erään keikallakävijän häiriköinnin takia, jota taltuttamaan tarvittiin useampikin järkkäri.

Yksi hyvän Eppu-keikan osatekijä on, että illan aikana pitää kuulla ainakin yksi biisi joka kertoo bändistä itsestään. ”Tämä kertoo meistä, vaikka sillä onkin Akun nimi”: Akun tehdas! Mainiota! Tehtaan rokkailun ja asiaankuuluvien bassosoolojen jälkeen rauhoituttiin komean Kun olet poissa myötä. Kylmiä väreitä nostattanut KOP on noussut viime vuosina omaksi keikkasuosikiksi biisin sisään rakennetun draaman kaaren myötä ja molemmat kitaristit saavat paikkansa loistaa: tällä kertaa intro venyi hieman ja Torvinen sai soitella täytteitään hieman normaalia enemmän, kun taas Pantse muunteli biisin normaalin kitarakompin kuviota ja hymyili kehitelmilleen itsekin.

Tästä alkoikin hittiputki. Murheellisten laulujen maa pitää tulla aina ja sitä yleisö odottaa. Vaikka senkin mieltää ehkä puhkisoitetuksi, niin keikoilla tulee laulettua joka sana mukana. ”Ryynien” perään, tällä kertaa poikkeuksellisesti ilman välispiikkejä, tuli seuraava helmi eli Joka päivä ja joka ikinen yö. Aikaisemmissakin keikka-arvioissa on tullut ihailtua tätä, mutta jälleen tapa jolla kitarat risteilevät ja koko paketti hehkuu ovat huikeita. Kesäyössä oli taas taikaa. Torvisella oli biisissä capo 5. nauhalla, joten tiedetään mitä todennäköisesti seuraa eli Puhtoinen lähiöni. Tämänkin kohdalla on muistiinpanoissa huutomerkki, sillä P2.L pääsi yllättämään. Keikkaversiossa on aina ollut hyvä rytinä, mutta nyt sitä oli napsu lisää. Lisäksi perinteisesti bassosoolona kuultu, alun perin levyllä vihellyssoolona oleva pätkä kuultiin nyt puhallettavalla melodikalla Ruusukallion toimesta!

Urheiluhullu ei kuulunut settiin viime kesänä, mutta nyt sitä on kuultu. Martti pääsi jälleen pullistelemaan silmissään nuoren Martin kiilto. Kiva oli kuulla tämäkin pitkästä aikaa. Lisää höyryä toi ainoa biisi, jonka olen jokaisella 20:lla Eppu-keikalla kuullut eli Kitara, taivas ja tähdet. Yhteislaulun määrä on tämän biisin kohdalla vakio: aina suuri. Pantse varioi mukavasti kitarakuvioita keikka toisensa jälkeen ja Akulta tuntuu joka kerta lähtevän lapasesta viimeisessä säkeistössä.

Tässä kohtaa keikkaa ei enää ylimääräisiä välihöpötyksiä käyty vaan heti perään lähti Tahroja paperilla. ”Tahrojen” pitää myös päästä yllättämään jotta se tehoaa parhaimmin ja nyt se olikin hieman ennalta-arvaamattomassa kohdassa biisilistaa. Kun tarkasti kuuntelee, niin onhan siinäkin selkäkarvat pystyyn nostava biisi. Kuten oli seuraavakin, aina keikan tunteellinen huippukohta Kaikki häipyy, on vain nyt. Tämän sovitus oli hieman keventynyt eikä ollut enää niin junnaava kuin esimerkiksi viime vuonna. Hieno veto, jota ei haitannut että Martti sääti hieman sanojen kanssa: riimipari piirtyvän-siirtyvän korvautui parilla siirtyvän-siirtyvän.

Pääsetin viimeisenä kuultiin sitten Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset. Mietin jo keikalla, että miten on mahdollista että se säväyttää joka kerta samalla lailla, olipa avausbiisi tai lopetusbiisi. Melkein jalat pettivät alta Torvisen aloitusriffin lähtiessä käyntiin ja hymy ei kaikonnut missään vaiheessa. Sen fiiliksen takia keikkoja kierretään. ”Repun” jälkeen bändi kaikkosi lavan taakse.

Encorea taputeltiin hetkinen, jonka jälkeen Martin sanoin ”tilaisuus teki varkaan”. Pantse pääsi nimittäin tulkitsemaan Baarikärpäsen. Siihenkään ei ole sen enempää lisättävää, aina se laulattaa ja piristää nähdä P mikin varressa. Minun puolestani tämän voisi soittaa joka keikalla. Heti perään raapaistiin liikkeelle ”Nietu” eli Njet njet, jossa Aku pääsi jälleen rouhimaan oikein isolla kädellä. Poikkeuksellisesti ohjelmassa ei kuitenkaan ollut lopun yhteislaulatusta, vaan biisi ajettiin alas suoraviivaisemmin ja siirryttiin suoraan illan viimeiseen, joka tällä kertaa oli Voi kuinka me sinua kaivataan. Senkin funktiosta on vuosien saatossa keskusteltu, mutta onpa vain keikalla aikamoinen teos. Yksinäisen kitaran säestyksellä alkava ja matkan varrella isommaksi ja isommaksi kasvava biisi kyllä on komea Martin loppukiljaisuineen ja Akun patarumpuineen. Joskus oli hankalampi sietää, mutta nykyisellään menee oikein hyvin.

Pari minuuttia yli puolentoista tunnin setin jälkeen iltama oli päätöksessään. Lavalta sain mukaan vielä biisilistan eikä takaisinpäin kulkeneissa bussijonoissakaan älyttömän kauaa tarvinnut jonotella. Hyvä että tuli taas lähdettyä, sillä kyllä kerran-pari kesässään pitää Eput ulkolavoilla kokea. Sinne se musiikki on monilta osin luotu.

Eppu_retrofestBiisilista

Keikka-arvio: Maija Vilkkumaa @ Kerubi, Joensuu, 22.4.2016

Nyt on tullut nähtyä yksi pitkäaikaissuosikeista, Maija Vilkkumaa, livenä. Keikkapaikkana toimi viime aikojen luottoklubi Kerubi Joensuussa perjantai-iltana 22. huhtikuuta.

Maijahan piti muutaman vuoden tauon vuosikymmenen alkupuolella (2011-2015) ja vaihtoi yhtyeensä miehitystä. Ainoana bändin pitkäaikaisjäsenenä soittaa tällä hetkellä hänen aviomiehensä, yhtenä maan kovimmista kitaristeista pidetty Mikko Kosonen. Nykyisestä kokoonpanosta täytyy mainita myös rumpali Heikki Kytölä, myös PMMP:stä tuttu taiteilija, jonka lavapreesensistä yksinään voisi maksaa jo pääsylipun hinnan.

Kyseessä on edelleen viime syksyisen Aja!-albumin tiimoilta tehty kiertue, joten ohjelmassa oli useampi biisi uudelta levyltä. Niitä kuultiinkin yhteensä viisi, joista kohokohdaksi nousi Kissavideoita yhteislaulatuksineen. Mikäli uusi albumi olisi tuotettu bändimaisempaan soundimaailmaan, sitä saattaisi tulla kuunneltua enemmänkin. Livenä, rock-bändin esittämänä, biisit nimittäin pääsevät oikeuksiinsa huomattavasti paremmin. Yksikään uusista ei kuitenkaan jäänyt keikalla vanhempien rallien jalkoihin.

Vanhoista raidoista itselleni kolahtivat kovimmin alkusetistä kuultu Liian kauan, joka ilahdutti myös muuta yleisöä avausnumerona kuullun Onnea-biisin jälkeen huomattavan paljon. Hieman myöhemmin perätysten kuullut Mun elämä ja Satumaa-tango ovat Vilkkumaan uran suurimpia hittejä, joista kokemus paistoi hienosti. Muistuipa mieleen taas, kuinka loistavia rock-kappaleita ne ovatkaan.

Setin puolivälin jälkeen nähtiin mielenkiintoinen synkeämpi vaihe triolla Kaivopuiston jääMä haluanSe ei olekaan niin. Erityisesti viimeinen oli osastoa ”karvat pystyyn”: ehkä jopa illan kohokohta. Kososen laajennettu kitaraintro asetteli Kerubiin mahtavan tunnelman.

Siitä eteenpäin ilta olikin rock-juhlaa: Lottovoitto edusti ainoana biisinä edellä mainittua ura-taukoa edeltävää Kunnes joet muuttaa suuntaa-levyä, ja sitä seurasi kolme biisiä reilun vuosikymmenen takaa: Ei-levyltä poimitut Kristiina ja Ei sekä niiden väliin aseteltu vanha kunnon Ingalsin Laura. Näissä meininki oli kovimmillaan, juuri niin kuin kuuluu. Ensin mainittu pääsi hieman yllättämään itseni potkimalla todella lujasti.

Encoreen tultiin tietenkin, tällä kertaa kahden biisin voimin. Totuutta ja tehtävää taisi itselle tarttua korviin jo julkaisunsa aikoihin 2000-luvun alussa edustaen omassa genressään kotimaista kärkeä. Kertosäehän on ollut stadion-kamaa aina. Viimeisenä kuultiin rouhea versio Kesästä, jossa bändi räimi viimeisetkin energian rippeet Kerubin lavalle puolentoista tunnin keikan päätteeksi.

Hieno rock ’n’ roll –show siis. Keikalle ajellessa muistelin omia kokemuksia Vilkkumaan musiikista, johon liittyy yllättävänkin paljon muistoja. Kaikki levyt on tullut vuosien saatossa kuunneltua ja joihinkin biiseihin on ehtinyt muodostua mukavia mielleyhtymiä. Siksi erityisesti Hiuksissa hiekkaa-biisin puuttuminen jättikin fiiliksen siitä, että Maija & bändi pitää nähdä uudestaankin.

BIISILISTA, MAIJA VILKKUMAA @ KERUBI, JOENSUU, 22.4.2016

1. Onnea
2. Liian kauan
3. Parempii aikoja
4. Mun elämä
5. Satumaa-tango
6. Onkse väärin
7. Kissavideoita
8. Kaivopuiston jää
9. Mä haluan
10. Se ei olekaan niin
11. Lottovoitto
12. Lissu ja mä
13. Kristiina
14. Ingalsin Laura
15. Ei

16. Totuutta ja tehtävää
17. Kesä

Videoita keikalta löytyy täältä: