MUSA-TASTING VI: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – C:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta C:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin.

Lista, jolta biisit on valittu:

Calexico – Feast of Wire
Can – Future Days
Can – Tago Mago
Captain Beefheart & His Magic Band – Safe as Milk
Captain Beefheart & His Magic Band – Trout Mask Replica
Carpenters – Close To You
Cheap Trick – At Budokan
Chemical Brothers – Exit Planet Dust
Chemical Brothers – Dig Your Own Hole
Chic – Risque
Chic – C’est Chic
Chicago – Chicago Transit Authority
Circle Jerks – Group Sex
Cocteau Twins – Treasure
Cocteau Twins – Heaven or Las Vegas
Coldcut – What’s that Noise?
Coldplay – A Rush of Blood To The Head
Coldplay – Parachutes
Common – Like Water for Chocolate
Cornershop – When I Was Born For The 7th Time
Country Joe & The Fish – Electric Music For Body & Mind
Cowboy Junkies – The Trinity Session
Cream – Disraeli Gears
Creedence Clearwater Revival – Cosmo’s Factory
Creedence Clearwater Revival – Bayou Country
Creedence Clearwater Revival – Green River
Crosby, Stills & Nash – Crosby, Stills & Nash
Crosby, Stills, Nash & Young – Deja Vu
Crowded House – Woodface
Cult – Electric
Culture Club – Karma Chameleon
Cure – Seventeen Seconds
Cypress Hill – Cypress Hill
David Crosby – If I Could Only Remember My Name
Elvis Costello – My Aim Is True
Elvis Costello – Brutal Youth
Elvis Costello & The Attractions – Armed Forces
Elvis Costello & the Attractions – Imperial Bedroom
Elvis Costello & The Attractions – Blood And Chocolate
Elvis Costello & The Attractions – This Year’s Model
Eric Clapton – 461 Ocean Boulevard
Gene Clark – No Other
Gene Clark – White Light
John Cale – Paris 1919
John Coltrane – A Love Supreme
Johnny Cash – American IV: The Man Comes Around
Johnny Cash – At Folsom Prison
Johnny Cash – At San Quentin
Julian Cope – Peggy Suicide
Leonard Cohen – I’m Your Man
Leonard Cohen – Songs of Leonard Cohen
Leonard Cohen – Songs From a Room
Leonard Cohen – Songs of Love and Hate
Lloyd Cole & The Commotions – Rattlesnakes
Manu Chao – Clandestino
Mariah Carey – Butterfly
MJ Cole – Sincere
Neneh Cherry – Raw Like Sushi
Nick Cave & The Bad Seeds – Murder Ballads
Nick Cave & The Bad Seeds – The Boatman’s Call
Nick Cave & The Bad Seeds – Henry’s Dream
Nick Cave & The Bad Seeds – Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus
Ray Charles – The Genius of Ray Charles
Ray Charles – Modern Sound of Country and Western Music
Sam Cooke – Live at the Harlem Hall
Sheryl Crow – Tuesday Night Music Club
The Cardigans – The First Band in the Moon
The Cars – The Cars
The Charlatans – Tellin’ Stories
The Clash – London Calling
The Clash – The Clash
The Coral – The Coral
The Cramps – Songs The Lord Taught Us
The Crickets – Chirping
The Crusaders – Street Life
The Cure – Disintegration
The Cure – Pornography
Tracy Chapman – Tracy Chapman
Willie Colón & Rubén Blades – Siembra

Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, junamatkaaja.
A – Ausculton jäsen A, Lieksan rokkari, viidettä kertaa mukana.
MT – Ausculton jäsen MT, metallin suurkuluttaja toista kertaa maistelemassa.
P – Länkipohjan länkkäri viidettä kertaa analysoimassa.
YT – Oulun hiihtohirmu, ensi kertaa someilemassa.
R – Iki-grungettaja, ensi kertaa maistelureissulla.

10. Calexico – Black Heart (Feast of Wire, 2003)

Calexico on indie-bändi, josta usein kuulee, mutta ei tule kuunneltua. Koko Feast of Wire-albumi on sellainen piiloteltu salaisuus, jota ei oikein kätevästi ole missään. Sen läpi liukuu kuitenkin mystinen tunnelma, joka tulee parhaiten esiin tällä kappaleella.

T: Minusta on hienoja soundeja. Laulua lukuunottamatta tämä voisi olla jotain Neil Youngiakin. Se Buffalo Springfield oli aika samanlaista.

YT: Mystinen, savunmakuinen ja utuinen, mutta ei aivan saavuttanut kliimaksia.

MT: No siis koko päivän veivannut aika mustaa metallia niin aika kevyt, mutta onneksi saunassa kuunneltiin niin sanotusti pall cleanserina tuommoista Muska Babitzinia, Eveä ja Marjo Leinosta, niin kyllä tää tästä pikkuhiljaa alkaa avautua. Tuommoista tunnelmointia, semmoinen bändi kuin Live tuli mieleen.

A: Mielikuva Calexicosta oli kepeämpi, voi olla että sekoitan johonkin toiseen orkesteriin. Jouset oli soitannon paras puoli minusta. Pikkuisen liian tunkkainen minulle, mutta tunnelma oli kyllä mukavan utuinen.

P: Tietynlainen synkkyys tässä on, mutta tosiaan jäi hiukan kesken.

R: Calexico on hennon taiteellinen, minä en 7,55

T: 8,14
MT: 7,345
P: 6,79
YT: 8,2
R: 7,55
A: 7,0

Tasting-rating: 7,50/10

9. Coldplay – The Scientist (A Rush of Blood to the Head, 2002)

Nykyisin hyvin paljon mielipiteitä jakavan bändin toiselta albumilta kuullaan sen toinen single. Biisi on soitettu vanhalla, vähän epävireisellä pianolla. Kappaleen video on voittanut monia musiikkivideopalkintoja. Sanat kertovat laulajan mukaan tytöistä ja Dan Keelingistä, joka kiinnitti yhtyeen Parlophonelle.

A: Tämä oli pitkään inhokki, mutta viime aikoina nostanut pojoja. Oli monta vuotta, että jo tämän laahustava tempo ärsytti. Sittemmin se ja esim. tuotantopuolikin peruspianoineen on alkanut toimia. ”Nobody said it was easy” on rivi, joka on jäänyt kummittelemaan kyllä aina. Ihan kirkkaimmista arvosanoista tämä jää puuttumaan siinä, että itselleni tuntuu kuin ihan isoin vaihde jäisi käyttämättä, vaikka periaatteessa sinne voisi loppupuolelle syöksyäkin.

T: Jos videota arvioitaisiin tämä olisi korkealla

YT: Video on video, mutta musa… Ei mitään uutta rock-maailmaan. Hellyttävästi laulettu, imelletty perunalaatikko.

MT: Jotenkin arvasin, että tätä on tulossa. Minulle tämä bändi ei oo koskaan lähtenyt, eikä se tehnyt sitä nytkään. Periaatteessa ymmärrän levymyynnin ja suosion, mutta minulle tässä on liikaa weltschmerzia ja semmoista tekotaiteellista tuskaa, jää minulle ontoksi.

A: Itsellekin Coldplay vaatii kyllä sopivan mielentilan. Ei sitä tule edes joka vuosi kuunneltua, mutta nyt viime viikkoina on parikin levyä tullut pyöräytettyä.

T: 8,3
MT: 6,5
P: 7,5
YT: 7,4
R: 8,76
A: 9,25

Tasting-rating: 7,95/10

8. Coldplay – Shiver (A Rush of Blood to the Head, 2002)

Legendaarisen albumin ensimmäinen single-julkaisu. Se on tehty jo pari vuotta ennen sen virallista julkaisua. Shiver on kirjoitettu päivänä, jolloin Martin luuli, ettei ikinä löydä oikeaa naista. Kirjoittaessa hän on sanonut miettineensä Natalie Imbrugliaa. Shiverissähän on hyvin paljon elementtejä Jeff Buckleyn Grace-albumilta. Muutenkin kappale on Coldplaylle aika räyhäkäs.

MT: Tuttu, turvallinen, ennakoitu ja tunteeton. Ei tää vaan lähde mulle.

A: Ihan alkupään Coldplay ei sitten taas lähde vielä tänä päivänäkään. Bändisointi kyllä hellyttää, mutta vähän tasapaksuhkoksi jää.

T: Aika tavalliselta tämä nyt kuulostaa, mutta ei tämä niin tavallista ilmestymisen aikana ollut. Mulle tuolla on sellasia bändielementtejä, mitkä vaikuttavat. kanttiin iskevä rumpu, kitaraliidi, joka jatkuu muuttumattomana jne…

MT: Mun on pakko verrata sitä siihen hetkeen, kun sen nyt tänään kuulin ensimmäistä kertaa. Ei ole siis verrokkitoistoja etukäteen.

YT: Vieläkin mietteissäni. En juurikaan saanut otetta. Ehkä volyymit liian pienellä. Mutta naapurit pitää ottaa huomioon. En löytänyt sellaista rakenteellista koukkua, joka olisi sytyttänyt. Jotenkin vain läpisoitettu biisi.

T: 8,39
MT: 6,1
P: 8,3
YT: 7,6
R: 9,11
A: 7,75

Tasting-rating: 7,88/10

7. Johnny Cash – Hurt (American IV: The Man Comes Around, 2002)

Alun perin Nine Inch Nailsin kappale, josta Cashin versio teki vielä paljon suuremman. Videolla kuvataan Cashia vanhassa museotalossa, joka on monin osin ränsistynyt. Cashin terveys ei enää ollut kummoinen, ja hänen vaimonsa June Carter Cashkin videolla esiintyy. Alkuperäisestä sanoituksesta on korjattu rivi ”crown of shit” paremmin Cashille sopivaan muotoon. ”Crown of thorns” on viittaus miehen elintavoista huolimatta vahvaan kristinuskoon. Kappale toimii ilmankin, mutta videon kanssa se on vielä parempi.

R: Kai mä nyt osaan ton Hurtin ulkoa. Aivan mieletön tulkinta ja tunne.

T: Kyllä se on tuo piano ja Cashin ääni. ”Puolittainen” karisma paistaa läpi.

YT: Mutta tämä on tyylikkäästi toteutettu Johnnya kunnioittaen. Johnny osaa ja taitaa tulkinnan, soundit kohdallaan.

MT: Tässähän on selkeesti kyse siitä, katsooko videota vai kuunteleeko biisiä. Nimittäin papparaisesta saa aina lisäpojoja. Mutta onhan se totta, kuten R totesi, että tulkinnassa on todellakin tunnetta ja
elämän tuomaan kokemusta ja pettymyksiä ja kolhuja, joka saa sen tuntumaan todellisemmalta.

A: Tässä on se maaginen tekijä, joka luo parhaisiin biiseihin ylimääräisen ulottuvuuden. Tämä menee sisuksiin sellaisella taialla, että harva menee. Olkoonkin cover, niin näin tämä kuuluu vetää. Ennen kuin olin kovinkaan perillä mistään Nine Inch Nailseista, niin tämä jo löytyi muistaakseni I Walk the Line-elokuvan innoittamana ja oli ensikuulemalta tatuoitu musiikinkuulijasieluun. Tälle on pakko antaa enemmän kuin Scientistille. Olipa mahtava jälleen kerran!

P: Onhan tämä kyllä aika kova! Mahtava tulkinta. Turhaan minä tähän mitään lisään.

T: 8,48
MT: 9,375
P: 9,86
YT: 9,41
R: 10
A: 9,75

Tasting-rating: 9,48/10

6. Leonard Cohen – First We Take Manhattan (I’m Your Man, 1988)

Moni mieltää kappaleen rakkauskappaleeksi. Näin tein itsekin, kunnes otin ja kAin sanat. Kappale kertoo myös Leonard Cohenin itsensä mukaan terrorismista. Cohen teki sen alkujaan Jennifer Warnerille, joka ehti sen äänittääkin ennen Leonardia. Alkuperäisellä versiolla muuten kitaroita soittaa SRV ja rumpuja Colaiuta.

T: Mullahan on kosketinsoittajana jonkinlainen salainen mieltymys näihin kasari-kappaleisiin. Cohen on paria kappaletta lukuun ottamatta mulle aika outo, paitsi kuolemansa jälkeen tuli sitäkin tietty vähän kuunneltua enemmän.

YT: Olen myyty. Ei ehkä se Leonardin ykköskappale, mutta miehen kyky eläytyä, heittäytyä peliin koko sielullaan. Hän elää laulunsa ja laulunsa soi hänessä.

A: Ei ole Cohenin tavara ihan hallussa, mutta tämä on kyllä tuttu. Mainio sävy tunnelmassa ja Leonardin ääni sopii äänimaisemaan, kasarituotannosta saa aina pikkuisen plussan. Hyvä tagline tuo First We Take Manhattan. Duurilla käynnistyvää osaa (”I’d really like to live beside you, baby…”) ei välttämättä olisi tarvinnut minun mielestä olla. Sanoitus varmaan vaatisi useamman kuuntelukerran ja lähempää tarkastelua hahmottuakseen…

MT: No siis ei parasta Cohenia mulle, mutta ei voi olla tuntematta myötätuntoa poismenon johdosta ja onhan toi ääni kyllä karismaattinen ja massasta erottuva. Tuo taustan tsukutaka-tsukutaka ei ihan iske, mutta sanoma syvenee alkusanojen myötä.

R: Muakin hämää toi duuri-line ja nyt kun tämä kerran kertoo terrorismista, niin vielä enemmän. Muuten loistobassoääni.

P: Minulle ei Cohen oikein nyt iskenyt. En ole päässyt vielä tähän puhuttuun sanaan kiinni, enkä oikein tunnelmaan.

T: 8,57
MT: 8,567
P: 6,1
YT: 9,65
R: 8,88
A: 8

Tasting-rating: 8,29/10

5. Johnny Cash – I Hung My Head (American IV: The Man Comes Around, 2002)

Johnny Cash teki vuonna 2002 albumin, joka sisälsi muiden kuuluisien artistien kappaleita. Näiden onnistumisesta saa paljolti kiittää tuottaja Rick Rubinia, mutta toki myös Cashin ääntä. Alkuperäinen kappale on tietysti Stingin sävellys ja on siitä outo hittibiisi, että kulkee 9/8-rytmillä. Cashin versio on synkempi ja suorempi. Cashin ääni tuo siihen kuitenkin aika hienoa karismaa.

T: Tässä on lähes maailman parhaat sanat. Minusta ne toimivat tässä Cashin versiossa paremmin kuin Stingin iloisessa versiossa. Ja varmaan ainakin R voi allekirjoittaa nämä yksinkertaiset, mutta isot pianosoinnut. Ne toimivat aina, kun on hyvä piano.

MT: Kyllähän se nyt on vaan niin että Cash on kasvanut viime aikoina mun mittarissa artistiksi, joten olisin T:n sanojen mukaan voinut käydä katsomassa jopa Kerubissa. Tässä tulkinnassa on tunnetta ja ennen kaikkea karismaa.

YT: Sting on harvoin avautunut minulle. Cash saa sen kuulostamaan omalta tarinaltaan. Pelkistetty, mutta toimiva sovitus.

A: Cashin versio ei ollut ennestään tuttu, Stingin kyllä ja jopa Springsteenhän tätä on coveroinut. Tässä olisi voinut taustalla ehkä tapahtua hieman enemmänkin, tai olla jotain kompin tapaista. Sanat komeat
ja saavat Cashin laulamana entistä jykevämmän tehon. Alkuperäisessä se 9/8-tahtilaji poukkoilee mahtavasti, mutta tässä mennään tasaisempia latuja.

R. Mulle jopa liian yksinkertainen.

P: Cash pieksi Gordonia tässä kyllä sata nolla: ”Tee sä niitä lallatuksia, niin minä sitten sovitan ne ISOIKSI hyvin minimalistisella tyylillä!”

T: 9,2
MT: 9,075
P: 8,45
YT: 8,85
R: 8,54
A: 8,75

Tasting-rating: 8,81/10

4. Coldplay – God Put a Smile upon Your Face (A Rush of Blood to the Head, 2002)

Tämä on sitten se neljäs sinkku. Kappaleella Coldplay halusi tehdä jotain nopeampaa. Samaan tyyliin kuin Muse. Tässäkin kappaleessa video antaa sävelille hyvän tuen ponnistaa. Kappaleessa on myös jonkinlaista pientä vaaran tunnetta, jota uusimmista Coldplay-tuotoksista on kriitikoiden mielestä puuttunut.

YT: Kappaleen alku odotutti, että jotain on tulossa. Tämä on sellaista kultapeliä, jota pelaavalta tiimiltä haluan. Hyvää yhteensoittoa, pysyy kasassa ja nyt laulupuolikin stemmaa eikä falskaa.

A: Kitaroille plussat sekä soitannosta että soundista. Itselle vieläkään tämä A Rush of Blood to the Head-levy ei kolahda niin kuin jäsen T:lle, siitä eteenpäin ovat kovempia minun listoilla. Parempi kuin Shiver, ei niin kova kuin Scientist. Jostain syystä tänään taas vähän tökkii Chris Martinin laulu. Tässä on hyviä elementtejä koko bändin voimin ja melodiakin ihan pop. Akustisen kitaran sointukuvio on aika ”british”.

MT: En rupea sen enempää toistamaan itseäni, mutta joku tässä Coldplayssa vaan tökkii ja kolme biisiä samaa artistia on muutenkin liikaa.

T: Kappaleessahan melkein kaikki on hyvin, paitsi kertosäe ei ihan lähde. Mulle menis ilman sitäkin. Kitaraliidi aivan jumalaisen rosoisella soundilla riittäs ihan hyvin.

R: Vanha basisti arvostaa bassolineä kovasti. Kivan grungemainen fiilis. Eli loistava.

P: Minun korvaan tämä oli parempi mitä edelliset Coldplayt! Kertsistä olisin kyllä hiukan isomman tuottanut, fuzzia tai jotain… Bassolle menee minunkin äänet, joka on mielestä se kantava teema koko biisissä.

T: 9,55
MT: 6
P: 8,4
YT: 8,9
R: 9,89
A: 8,25

Tasting-rating: 8,81/10

3. Nick Cave & The Bad Seeds – Where the Wild Roses Grow (Murder Ballads, 1995)

Ilmestymisaikaan olin 15-vuotias teini, ja silti tämä iski. Tietysti se oli video, joka siinä ensin iski, mutta onhan sävellyskin oikein onnistunut. Naislaulut hoitaa toinen aussi Kylie Minogue, jota Cave on sanonut ajatelleensa kappaletta säveltäessään.

R: Life is too short to spend with Cave. Hypin aina yli, kun tulee radiostakin. Cave sucks.

MT: Enemmin tätä kuin Coldplayta!!! Hahaha, the war is on!!!

A: Tämä oli mielessä kun levylistan näin, mutta jotenkin oletin ettei mahdu kymppisakkiin. Ensimmäisiä biisejä, joista muistan tunnelmasta jääneen muistijäljen. Tässä Caven ja Minoguen äänet täydentävät toisiaan äänikirjamaiseksi kokonaisuudeksi. Tarinankerrontabiisit oikein tehtynä toimii meikäläiselle ja jousista tällekin pikkuinen lisä arvosanaan.

YT: Kukapa ei Minoqueta ajattelisi. Vaikka tämä kappale olisi toiminut ihan vaan Nickin laulamana. Tunnelma vaihtelee näiden välillä…. Eli pidän Nickin tummemmasta tulikinnasta enemmän.

T: Nick Cave on semmonen, että tykkään siitä tyyppinä, mutta harvoin pääsen kappaleisiin sisään.

P: Koskahan Ville Valo ja Jenni Vartiainen tekee tästä version? Ei tämä nyt kyllä oikein lähtenyt! Liian tuttu ja turvallinen, alkoi heti ärsyttämään, kun kuulin alkusävelet. Mä oon Cavesta aina miettinyt, että onkohan se kusipää? Eihän se sitä varmasti ole, mutta sen huojuva soundi jotenkin huutaa sen vittumaista asennetta.

MT: Tässä on minulle juuri sitä tunnetta joka näistä wannabe-rocken roll coldplaysta tai bulletformyvalentinesta tai fivefingerdeathpunchista puuttuu. Toki kertsi ei ole täydellinen, mutta Nick on kasvanut meikälle isoksi artistiksi.

T: 9,63
MT: 8,99
P: 6,2
YT: 7,86
R: 4,55
A: 9

Tasting-rating: 7,71/10

2. Cream – Sunshine of Your Love (Disraeli Gears, 1967)

Tarinan mukaan Jack Bruce sai kappaleeseen idean käydessään Jimi Hendrixin keikalla. Itse hän asian kielsi, mutta toisaalta Jimi on kappaletta coveroinut. Kappale on eräänlainen metallimusiikin esimerkki, jolla aikansa superbändi Cream pääsi listoille monessa maassa.

T: Kun oon noita Metallin olemus-juttuja tehnyt, niin näihin on jotenkin syttynyt näihin vanhoihinkin biiseihin. On tää aikamoinen bändi ollut silloin.

YT: Tuo Gingerin rumputyöskentely, on se vain niin ainutlaatuista. Tämä trio kyllä soi tässä kappaleessa niin räkäisen kauniisti. Mutta jos joku palanen ei ole kohdallaan, niin en tiedä mikä. Läppäsen soolokin ihan ok. Ja Jaskanin bassoillut kunnossa. Kun vein tämän levyn luokkabileisiin 1972, niin illan hitti.

MT: Tässä kun mennään aina tunnetilan mukaan, niin tässä ollaan kuitenkin vahvasti skenen ja genren alkulähteillä ja vaikka alun perin tätä biisiä en ole inhonnut, niin täytyy antaa pojot sille, että tuo hendrixmäinen tunnelma tuntuu niin luomulta ja teeskentelemättömältä. Pakko lyödä lisää eroa näihin wannabe-rockbändeihin.

A: Ei tämän nyt pitänyt tulla, vaan ykkösenä, koska niin veikkasin T:lle yksityisviestillä. Täydellinen riffi, kitaran ”woman tone” ja väärinpäin menevä rumpukomppi. Juuri sopiva annos höyryä seassa. En minä tästä oikeastaan muuttaisi mitään.

R: Aikamoinen kurko ollut miksaajana, että saanut noiden kitara-, basso-, ja rumpuraitojen päälle noin loistavan laulun liimattua.

P: Enpä tähankään sen enempää viitsi kommentoida, kun kaikki ovat melko samaa mieltä. Simppeliä ja groovea, jotenkin alkoi tehdä mieli kuunnella Panteraa!

T: 9,64
MT: 9,123
P: 9,7
YT: 8,84
R: 9,06
A: 9,8

Tasting-rating: 9,36/10

1. Coldplay – Politik (A Rush of Blood to the Head, 2002)

Coldplayn ensimmäinen albumi oli aika nössöä musiikkia. Siksi toisen levyn avausbiisi Politik oli hyvin raju poikkiviiva kaikelle, mitä oli aiemmin ollut. Periaatteessa kahteen sointuun perustuva, hakkaava kappale on erilainen rakkauslaulu, jota jouset uhmakkaasti sävyttävät. Taitaa olla muuten ensimmäinen kokonainen kappale, jonka olen akustisella ottanut haltuun.

MT: Ei hemmetti, T…

T: Tässä vois joku elementti olla puristillekin, jos antaisi sille mahdollisuuden. Paino sanalla jos.

MT: Hahaha, äijä rupee oikein myymään. Emmä mikään niin puristi ole, pelkkä tuhnu. Nyt tiedä mikä tässä Coldplayssa eniten ärsyttää: se on tuo laulajan ”mä-niin-kärsin-kun-tulkitsin-näitä-biisejä-teille” eli joku siinä tulkinnassa ärsyttää kovasti, nämä ovat näitä. Tein päätöksen ensimmäisellä tunnetilalla ja sitä on sen jälkeen vaikea muuttaa. Eli tuo falsettikohkaaminen ja weltschmerz eivät vaan edelleenkään avaudu mulle. Tuossa rytmisektiossa on toivoa, mutta nämä ovat niitä biisejä että yleensä radiossa vaihtuu kanava.

YT: Alun rapulajyskytys antoi odottaa enemmän, mutta tuo perusteema – melkoinen pannukakku. Ei voi sanoa flopiksi, koska jo Fosbury voitti sillä Olympiakultaa. Mutta ei vaan kulje. Ei ainakaan minun makuuni.

T: Olisko se mulla sitten se grunge tai joku perhanan aivopesulla päähän saatu Deicide ollut sellanen, että tykkään hyvin monotonisista jutuista sen kikkailuprogen sivussa. Mun mielestä tässä on hieno dynamiikka.

A: Kuten sanottua, tämä levy ei ihan lähde mutta Politik on sen parempaa osastoa. Melodiakulussa on mieleen jäävää ideaa, mutta meininki polkee vähän paikallaan. Kolmen minuutin kohdalla vilkaisin, että joko tämä loppuisi.

R: Oi, melkein yhtä hyvä kuin Kent tai Keane, ehkä jopa parempi.

P: Ehkä tässä ärsyttää sen laulujen aaltomaisuus. Bändin ollessa melkoisen simppelin kuuloinen niin laululla tehdään se nyanssi. Tässä biisissä liikutaan melkoisen äärirajoilla, että mennäänkö nuotin vierestä vai ei. Jotenkin tällasena minä laulut tässä näen. Vaikka ollaankin äärirajoillla oli biisi ihan ok. Minusta laulut oli erittäin taitavat!

T: Mä ymmärrän kyllä, että tuo Martinin laulu on se joka ei tunnu monesta hyvälle.

T: 9,82
MT: 6,2666
P: 7,3
YT: 7,3
R: 9,99
A: 8

Tasting-rating: 8,11/10

Raadin TOP-lista:
1. Johnny Cash – Hurt 9,48
2. Cream – Sunshine of Your Love 9,36
3. Johnny Cash – I Hung My Head 8,81
4. Coldplay – God Put a Smile on Your Face 8,50
5. Leonard Cohen – First We Take Manhattan 8,29
6. Coldplay – Politik 8,11
7. Coldplay – The Scientist 7,95
8. Coldplay – Shiver 7,88
9. Nick Cave & The Bad Seeds – Where The Wild Roses Grow 7,71
10. Calexico – Black Heart 7,50

Musa-Tasting V – Metallin esi-isät

Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston metalliaiheeseen liittyen. Siellä oli artikkeli: ”List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music”. Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.

Viidennessä Ausculton Musa-Tastingissa kuunneltiin Jäsen T:n mielestä Metallin esi-isät-osion parhaat kymmenen biisiä.

Lista, jolta biisit on valittu:
Elvis Presley – Elvis Presley
Chuck Berry – Berry is on Top
Little Richard – Here’s Little Richard
Howlin’ Wolf – Moanin’ in the Moonlight
Willie Dixon – I Am Blues
Bo Diddley – Go Bo Diddley
Link Wray and The Wraymen – Link Wray and The Wraymen
Dick Dale and his Del-Tones – Surfer’s Choice
Bob Dylan – Highway 61 Revisited
The Yardbirds – Having a Rave Up With The Yardbirds
The Sonics – Here Are the Sonics!!!
The Troggs – From Nowhere
Steppenwolf – Steppenwolf
The Kinks – Kinks
Buffalo Springfield – Buffalo Springfield Again
The Gun – Gun
Spooky Tooth – Spooky Two
The Rolling Stones – Sticky Fingers
The Rolling Stones – Exile on Main Street
David Bowie – Rise and Fall of the Ziggy Stardust and the Spiders from the Mars

Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, junamatkaaja.
A – Ausculton jäsen MT, metallin suurkuluttaja ensi kertaa maistelemassa.
P – Länkipohjan länkkäri neljättä kertaa analysoimassa.

10/10. Bob Dylan – Ballad of a Thin Man. (1965, Highway 61 Revisited)

Kappale on tehty ja julkaistu vuonna 1965. Kappale on Highway 61 Revisitedin tavallisin kappale, mutta sen sanat ovat oudot. Sehän myös kertoo ulkopuolisesta tai oudosta, erikoisesta ihmisestä. Hyvin vahvoja huhuja on siitä, että kappale kertoisi David Bowiesta. Sen on myös huhuttu kertovan homoseksuaalisuudesta.

P: Jos haetaan metallivaikutteita, niin ihan aluksi assosioitui ajatukseni kohti doomia. Tavallaan raskasta ja simppeliä, soinnullisesti alaspäin kulkevaa säveltä. Jos kuvittelisi laulut örinäksi niin päästään tarinallisesti samalle tasolle. Soundaa ihan hyvältä vaikkei ihan saakaan tarinasta selvää. Toisaalta tässä on kaikuja myös puhe/rap-sceneenkin.

T: Joo, Dylanin laulutapa on vähän sellainen. Dylanin kappaleet ei ihan suoraan taida koskaan aueta. Minusta bluesissa on aina jotain siistiä. Bluesissa on minusta myös jotain pahaa. pahempaa kuin örinässä. Tuo kappale kuvaa minusta aika hyvin soundeiltaan eristäytyneisyyttä.

MT: Bob Dylania on vaikea olla sivuuttamatta, kun mietitään populaari rockmusiikin historiaa. Ensinnäkin kyseessä oli biisi, jota en ole koskaan aikaisemmin kuullut. Näin ollen minulla ei ole lähtökohtaisesti siitä mitään vertailupohjaa tai muistijälkeä. Vahvalla blues-viballa tässä minun korvaani mentiin ja surullisuus ja melankolisuus loistavat kevyesti läsnäolollaan. Oletan että tämä musiikki vaatii nimenomaan oikean tilan ja paikan, saunan jälkeen puolihikisenä se ei toiminut täysin tietokoneen ruudulla mutta kyllä tuon mielellään kuunteli. Kovana kertosäemiehenä kaipasin ehkä hieman iskevämpää kertsiä, mutta tälläisenäkin se istui hyvin avaukseksi.

T: 7,77
MT: 8,1
P: 6
Tasting-rating: 7,31/10

9/10. The Gun – Race With The Devil. (1968, Gun)

Gurvitzin veljekset eli myöhemmin Curtisin veljekset, tekivät aikamoisen albumin vuonna 1968. Metallin edelläkävijöitä siinä mielessä, että soolot ovat aika metallimaisia. Myös sinfoniaelementtejä löytyy kiitettävästi. Tätä kappaletta ovat coveroineet Jimi Hendrix ja Judas Priest noin esimerkkinä.

P: Aikalailla tulee Manowar-vibat. Onhan tämä selkeästi johtolanka Saksan metallibändeille. Rock ’n rollin tässä kyllä huomaa, kun toinen kitara sitä jauhaa taustalla koko ajan Toisaalta se myös hivenen häiritsee.

MT: Toi tietty räkäisyys ja riffi laittoivat kyllä jalan heti vipattamaan.

P: Kuulostaa aika ajattomalta soundimaailman suhteen.

T: Tolle ajalle minusta aika kova kitaristi. Enemmän tilu kun ne yleensä tuohon aikaan olivat. Jos metalliin vetää viivaa. Ja lisähuomio erityisesti levyn kansissa, vois olla vaikka mitä örriblackista. Hienoja hirviöitä.

M: Siinä mielessä todellakin ajaton ja varmasti tuohon aikaa pahennusta herättänyt. En ihan ehkä suoraan power metalliin tai true metalliin asti mene, mutta olihan tuossa progea ehkä jotain stonerin esiastetta. Onhan tuo kansitaide Rhapsodya tai Manowaria, nyt löydän sen kyllä.

P: Kansitaiteesta tulee mieleen Sepulturan vanhat.

T: 7,95
MT: 8,37
P: 8,45
Tasting-rating: 8,26/10

8/10. The Gun – Rupert’s Travel. (1968, Gun)

Sama levy, samat jampat. Sävellystaitoja oli sen verran, että tällainen youllknowmyname-mäinen instrumentaalikin onnistui hienosti. Varmasti olisi kiva soittaa. Jää ainakin päähän soimaan.

T: Minulla on joku fiksaatio näihin instrumentaaliteoksiin. Elokuvamusiikkia Tarantino-hengessä. Miettikää, vuonna 1968!?! Nämä jätkät on oikeasti olleet edellä aikaansa. Tossakin rumpusetti on aikamoista.

P: Audioslave…Grunge…James Bond… Tämä olis ihan hyvin voinut soida -90 luvulla flanellijampoilla. Loistavan kuulosta kyllä. Mutta metallivaikutteet menevät vahvasti grunge-heavy metal-rock´n roll-blues-puolelle. Siinäpä se sukupuu tais tullakin.

MT: Semmoinen pikku anekdootti, että itse olen oppinut kuuntelemaan instrumentaalimusiikkia vasta 2000-luvulla, joten olen siinä vähän märkäkorva. Mutta onhan tässä James Bondia kyllä selkeesti. itselleni instrumentaaleille pitää antaa aikaa ja tilaa kasvaa, tässä kaikki oli typistetty reiluun kahteen minuuttiin, joten olisi kaivannut biisille hieman lisää elämänkaarta. Olihan se silti harmiton ja semmoinen vaaraton mutta kuitenkin miellyttävä ja ei-ärsyttävä.

T: Minusta tuo oli taas pikkusen liian pitkä, tai siinä ei ihan niin paljon tapahdu. Tai olisi kaivannut vähän muutosta tai dynamiikkaa. Mutta ymmärrän kyllä, että MT:lle postrock-miehenä pitäs olla 12 minuuttia.

T: 8,13
MT: 7,91
P: 8,83
Tasting-rating: 8,29/10

7/10. David Bowie – Starman (1972, The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars)

Kappaleen ei pitänyt alun perin edes mahtua albumille, mutta levy-yhtiön Dennis Katz oli sitä mieltä, että kappaleessa on hittiainesta. Se syrjäytti Chuck Berry-coverin Round and Roundin ja jäi melkoisena klassikkona kaikkien mieleen.

P: En ole oikein ymmärtänyt tätä biisiä. Ihan ok. Ehkä alistajalasieni kautta huomaan näkeväni glam rock-piirteiden alkua asusteiden osalta. Toisaalta yllättävyyden näkökulmasta vahva Queen-fiilis. Vahva linkki myös The Darknessiin.

T: Tämä on siitä outo biisi, etten välillä siedä sitä. Enkä oikein siedä Bowietakaan. En kuitenkaan koskaan käännä kanavaa, jos tulee. Bowien ääni ei ole kaunis. Mutta onhan se vaikuttanut musiikkiin, vaikkei haluttaiskaan. Metalliin välillisesti ihan helvetisti. Kasvomaalit  Kiss  Immortal… Kisshän on kertonut ottaneensa maalijutut Bowielta, mutta ne vaan veti sen överiksi. Tähtihän sielläkin on kasvoissa.

MT: Kun kuulin biisin teininä ekan kerran niin ei sitten lähtenyt yhtään, kuten ei mikään muukaan Bowien musa. Viime aikoina, varsinkin herran kuoleman jälkeen, sitä on kyllä veivattu meidän saunassa ahkerasti. Yritän kovasti miettiä mitä metallia tässä on… En kyllä ihan heti löydä oikein mitään. Artistissa on varmasti särmää kyllä, mutta mun korvaan biisissä on enemmänkin semmoista Beatlesia.

T: Enemmän sitä minun mielestä on artistissa. Ei tässä biisissä. Tää on vahingossa kuultuna parempi.

P: Tämä olis edelleen hitti jonkun Coldplayn tekemänä.

T: 8,21
MT: 7,666
P: 5,46
Tasting-rating: 7,11/10

6/10. Buffalo Springfield – Expecting to Fly (1967, Buffalo Springfield Again)

Neil Youngin säveltämä ja esittämä kappale. Nousi Billboardin Hot-listalla sijalle 98. Sen tunnetuimmat esiintymiset lienevät elokuvissa Fear and Loathing in Las Vegasissa sekä vähän uudemmassa Joyssa.

MT: Kaunis ja eteerinen biisi, jonka kuulin nyt ensimmäistä kertaa. Enkä tästäkään heti mitään metallia löydä. Enemmänkin semmoinen diskon viimeiset hitaat-biisi, kieli korvaan ja menoksi.

T: En minäkään ennen metallin olemus-hässäkkää ollut kuullut koko bändistä. Hirveästi tässä on Pink Floydia. Kuitenkin sellainen 6-10 vuotta ennen Pink Floydia. Voisi toisaalta olla myös Porcupine Treetä. Tykkään tuommoisesta musiikista iltaisin.

MT: Jos Porcupine niin miksei myös Blackfield? Tämä oli ihan kiva ja nätti kappale muttei ehkä tunnetasolla jättänyt syviä viiltoja.

P: Sanoituksissa on metallia. Porcupinea minäkin tuossa kuulin. Metallia ei ollut kuin sanoituksissa ja ehkä hiukan tunnelmassa.

T: 8,3
MT: 7,56
P: 5,1
Tasting-rating: 6,99/10


5/10. The Troggs – Wild Thing (1966, From nowhere)

Nousi Billboard listan ykköseksi vuonna 1966. Chip Taylorin säveltämä biisi, jopa levyttämä. Mutta The Troggs teki tämän tunnetuksi. Tämänkin on Jimi coveroinut. Suomessahan tämä on soinut Big Cat (Lion)-patukan mainoksessa.

P: Alice Cooper yleisestä tunnelmasta ja sanotuksista mutta hivenen fiiliksellä Led Zeppeliiniin. Selkeästi Black Sabbath-riffityksiä. Tiedä vaikka Iommi olis ollut tällä keikalla ja kuunnellut tarkkana korvana riffitysten merkityksen. Eiks Sabbath samana vuonna perustettu?

MT: No siis autenttisuudesta toki plussaa: pahvilaatikkorummut ja kitarat ilman särkijää sekä nokkafuckinghuilusoolo. Onhan tämä kvlt jo isosti.

T: Se ei muuten mun käsittääkseni ole nokkahuilu, vaan urut. Minusta tuossa on aika paljon seksiä. Sitä olisi ilman lauluakin. Tässäkin on se glam rock-vivahde.

P: Riffien kautta tämä on ehkä lähinnä metallin ydintä.

MT: Joo, toi on lähinnä metalliriffiä niistä mitä ollaan tänään tähän mennessä kuultu.

T: Minä ymmärrän, että tämä on Metallin olemus-listalla siksi, että nämä halus särkeä kitarasoundia. On tässä myös punk-yhteys. Eikä metallia olisi ilman punkia. Eihän toi taitavaa ole.

MT: Eikä tarvikaan olla. Mietipä Kissiä, onko se taitavaa?? No ei. Koko bändihän perustettiin siksi, että jätkät saisi pesää. Simmons on kaatanut semmoiset 2,500 kottaraista.

T: No mitäpä bändiä ei siksi olisi perustettu. Ei Gene Lemmylle pärjää.

T: 8,3
MT: 8,27
P: 8,21
Tasting-rating: 8,26/10

4/10. The Gun – The Sad Saga of the Boy and the Bee (1968, Gun)

Edelleen Gun-levyn materiaalia. Tässä jälleen monimuotoista sävellystyötä sekä omaperäiset sanat, joita ei valitettavasti minun taidoilla netistä löytynyt. Soolo-osio on hieno. Musiikkina olisi aika lähellä oman bändini musiikkia.

MT: James Bond meets Pink Floyd meets Jimi Hendrix meets Yes. Hyvin semmoinen elokuvamainen, näen videon jo silmieni edessä. Kitara on vaimeahko taustalla, mutta jouset ovat hienot ja rumpali hoitaa hommansa komeasti… Yritän kovasti miettiä heavy-verrokkia… En löydä heti. Biisinä todella hieno ja semmoinen sarjakuvamainen.

P: Tässä metallivivahteet menevät progen suuntaan. Jos omistaisin vinyylisoittimen olisi pakkohankinta.

T: Tässä on riffeissä mun mielestä jo paljonkin heviä. Jopa jotain Megadethin esiastetta kikkailussa. On tuo kitaristi oikeasti aika taitava. Bumblebee  Manowar  Extreme…

P: Ai saakeli, kun oli hyvin kaivettu Extremen Pornograffiti ja mehiläinen… Paganini… Ynkkä! Vahva tilutus-scenen luoja. Pojat on klassisensa kuunnelleet.

MT: Äijät keulii siellä nyt. Mutta kyllä minä nuo neoklassisen heavy metallin elementit allekirjoitan.

T: 8,39
MT: 8,58
P: 8,74
Tasting-rating: 8,57/10

3/10. Dick Dale and his Del-Tones – Misirlou Twist (1962, Surfer’s Choice)

Dick Dale oli taustoiltaan libanonilaisen isän ja puolalais-valkovenäläisen äidin lapsi. Hän tuli Jenkkeihin armeijan takia, mutta muutti pian Kaliforniaan surffailemaan. Hän keksi tavallaan kokonaan oman tyylin soittaa. Siihen kuului paljon syntyperänsä mukaisia sävelkuvioita ja omituista soitantaa. Mies ei muuten koko elämänsä aikana juonut alkoholia. Hän myös esiintyi aurinkolasit päässä, koska omasi yliherkät silmät. Kappalehan on tutuksi tullut Tarantinon elokuvasta.

P: Onkohan Timo Tolkki kuunnellut tätä aikoinaan? Toisaalta tämä menee myös Iron Maideniin.

MT: Alkuhan nyt oli sitä Flight Of the bumblebeetä by Manowar. Tässä oli musta jämäkät saundit.

T: Olisko esim. bläkkistä ilman tuota soittotekniikkaa? Sit tuossa oli myös se itämaameininki. Tästä tuli mieleen jopa System of a Down.

T: 8,48
MT: 8,43
P: 7,43
Tasting-rating: 8,11/10

2/10. Bob Dylan – Like A Rolling Stone (1965, Highway 61 Revisited)

Monessa listauksessa maailman parhaaksi pop-kappaleeksi nimetty biisi. Tällä Dylan rikkoi kappaleiden ”kolmen minuutin”-standardin, sillä kappale kestää yli 6min. Mielenkiintoista siinä on myös se, että laulu ja soitto ovat eri lailla jaollisia. Soitto menee neljään ja laulu kolmeen. Se ei ole helppoa tehdä, vaikka yrittäisi. Laulu on klassikko. Siitä tekee klassikon myös sanat ja se, että Dylan itse esittää sen joka kerta hyvin eri tavalla.

P: En nyt oikein löytänyt tästä sitä metallin ydintä… Tämä menee ehkä tähän 1990-2000 vaihteen Bon Jovi-teemaan. Aika kaukaa haettu siis metallivaikutelma. Leslie kyllä pauhaa taustalla, että ehkä se on se linkki. Varsinkin kevyempään ja popahtavampaan tyyliin. Ehkä Leslie määritti kahden tyylisuunnan kehityksen. Toisesta tuli kevyempää Rolling stones, Doors, Bon Jovi, yms. vähän kevyemmät. Oisko se toinen suunta sitten sinne raskaampaan, jopa doomiin menevä suunta?

T: Tää on ehkä vähän liian pitkä, mutta sanat on varmasti Dylanissa se juttu. Jos se on Nobelin saanut, niin onhan se merkittävä hahmo. Onhan se vaikuttanut asenteellaan vaikka mihin. Se, ettei reagoi Nobelin palkintoon ja sit vastaa kohteliaasti, on todella taitavaa kannanottoa. Mahdoton sanoa, onko se tahallaan vai vahingossa tehty. Jotain minkä vois Marilyn Manson tehdä. Metallia tässä ei hirveesti ole. Luulen, että se joka sen metallilistauksen on tehnyt, on miettinyt metallia myös ilmiönä. Ei pelkkänä musiikkina.

P: Meinasin just sanoa, että liikut aika kaukana kunnes nappasin Marilynin helmasta kiinni. Nyt ymmärrän linkin. Toisaalta myös Dylanin hahmo norjametallin mystisiin hahmoihin.

T: Meinasin aiemmin viitata Vikernesiin toisinajattelijana, mutta pidin sitä liian raakana.

MT: Kertsi lähtee, mutta saisi räjähtää vieläkin kovemmin. Mutta on se hieno kappale kuitenkin. Klassikkostatuksensa ansainnut.

T: 8,75
MT: 8,55
P: 8,79
Tasting-rating: 8,70/10

1/10. Steppenwolf – Born to Be Wild (1968, Steppenwolf)

Kappale, jonka merkitys kokonaiselle aikakaudelle on iso. Sen merkitys on todella iso myös moottoripyöräilylle juuri sen takia, että Easy Rider on elokuva, jonka takia kappale tuli tunnetuksi. Soundit ovat rouheat, eikä tästä tietysti rokki paljon paremmaksi tulekaan.

MT: Heavy metal Thunder!!!!

T: Tämä on ilmeisesti ensiesitys heavy metal-termille.

MT: Onhan tässä vuodeksi 1968 aivan jäätävä meno. Toki motoristit varmasti ovat tehneet biisistä oman Graalin maljansa, mutta onhan tässä nyt metallia niin paljon, että pohjalle jää vain kakkosnelosen vahvuista kettinkiä: on hammondia, melkeinpä blaastirumpua ja ennen kaikkea tunnistettava ja mahtava kitarasoundi.

P: Tämä on se Dylanin Lesliestä lähtenyt toinen linja, jonka juuret menee aina sinne Vikernesin metsikköön. Leslie! Tässä on myös vahva riffitys, joka linkkinä selkeästi metalliin… Sabbath, Zeppelin, jne.

MT: Kyllä! Deep Purple, Uriah Heep, Budgie ja Diamond Head. Tässä on just sitä, mä ajan nyt Harrikkaa ja sitten juon kaljaa! Että mitä sä teet??

T: Bassosoolo ja tuo lopetus. Paljon heviä. Alkukantaista vapautta, pahuutta, äijäilyä. Harlikka ja tie. P:hän sen tietää. Tää on jo pikkupoikana ollut mun mielestä hieno biisi.

P: Tiesin kyllä hetken aikaa… kunnes tuli äijäily ja hippeily, sekä mullan ja kaiken maailman kaarnansyönti.

T: 8,84
MT: 9,15
P: 7,68
Tasting-rating: 8,56/10

Raadin TOP-lista:
1. Bob Dylan – Like a Rolling Stone 8,70
2. The Gun – The Sad Saga of The Boy and Bumblebee 8,57
3. Steppenwolf – Born to be Wild 8,56
4. The Gun – Rupert’s Travel 8,29
5. The Troggs – Wild Thing 8,26
6. The Gun – Race With The Devil 8,26
7. Dick Dale and his Del-Tones – Misirlou Twist 8,11
8. Bob Dylan – Ballad of a Thin Man 7,31
9. David Bowie – Starman 7,11
10. Buffalo Springfield – Expecting to Fly 6,99