Viikon Aivoradio 32/2018

Riki Sorsa – Down to Where: Kassu Halosen tuottama Changing Tunes oli loistava albumi ilmestyessään 1981 ja on yhä täysin kuuntelukelpoinen.

Hollannin kukat – Älä kysy (Elämäähän tää on vaan): Yhtye, joka on tehnyt Whiskey in the Jar:in suomeksi. Pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1994.

Rush – Mystic Rhythms: Kanadalainen bändi, joka on myynyt yli 50 miljoonaa levyä ja kuuluu vuodesta 2012 alkaen Rock and Roll Hall of Fameen.  Pitääköhän minunkin jo tutustua yhtyeen tuotantoon?

Supertramp – Take The Long Way Home: Breakfast In America on upea albumi, jolla ei ole heikkoa lenkkiä vaan on alusta loppuun täyttää tavaraa. Esimerkkinä tämä albumille viimeisenä kirjoitettu kappale.

Tom Petty & Heartbreakers – Runnin’ Down A Dream: Tällä viikolla unelmien perässä juostaan mm. Berliinissä.

Paulinho da Costa – Taj Mahal: Paulinho on percussionisti, joka osaa hommansa. Jorge Ben Jorin säveltämässä ja alun perin esittämässä kappaleessa kuuluu teema, jota Rod Stewart myöhemmin hieman ”lainasi”.

Boomtown Rats – I Don’t Like Mondays: Mitähän soittimeni ajatteli, kun laittoi tämän kuuntelulleni maanantaina klo 9.45?  Joka tapauksessa kappale, joka nosti ilmestyessään huikeasti arvostustani Bob Geldofia kohden.

Average White Band – TLC (Live): ”Keskikertainen” valkoisten miesten brittiyhtye, joka soitti funkya aidolla sykkeellä.”
Yyte

Led Zeppelin – Good Times Bad Times: Debyyttilevyn avausbiisiksi varsin kelpo.

Bill Evans – Alice in Wonderland: 1001-listan jazzia. Hyvää sellaista.

Liekki – Rannalla: Liekillä on paljon onnistuneita biisejä ja tässä onnistunut on lähes koko albumi.

Arcane Roots – Off the Floor: Kummallista nykyprogea pop-elementein.

XXXTentacion – Schizophrenia: Kiistelty ja edesmennyt räppipeikko oli jumalattoman suosittu elinaikanaan. Ei se oikeastaan ihme ole. Ihan laadukasta työtä.

Antero Lindgren – Cigarette Stump: Rauhallista ja epäsuomalaista musiikkia.

Red Hot Chili Peppers – By the Way: Nämä RHCP:t iskevät aina kesäisin.

Green Day – Basket Case: Peruslegendaarista.

Alice in Chains – Would?: Grunge alkaa tehdä uustuloaan. Ainakin omiin korviin.

Coldplay – Talk: Robovideo ja muutenkin aika kova biisi Coldpalylta.”
T

”Uriah Heep – July Morning: Viime viikolla korjaantui virhe, sillä tämä alkoi kuulostaa siltä klassikolta mikä suurelle yleisölle onkin.

Jaakko Teppo – Pamela: Minkä perään se Sue Ellen oli liikaa?

Ukkosmaine – Salamaponi: Biisejä, joihin ei eksy muualla kuin Lieksassa ajellessa. Jonkin sortin kultti(peikko-)klassikko.

Childish Gambino – Redbone: Tämä tuli suosituksena. Laadukasta modernia musiikkia.

Porcupine Tree – Lazarus: Elokuun illan ajelumusiikkia parhaasta päästä.”
A

Jarkko Ahola – Mä Tuun Sun luo: Hetken jouduin hieraisemaan silmiäni, että onko tässä sama Teräsbetoni-Jarkko, kyllä maar näin oli.

Olli Herman – Tahdon Vaan Ajaa: Täysin samoilla saatesanoilla kuin J. Ahola… haiskahtaa siltä, että joko A) hevi ei enää myy tai B. Ukkelit eivät jaksa enää innostua siitä.

Neljä Ruusua – Älä Luovuta: Minut on kyllästetty tällä biisillä automatkalla kun vien avopuolisoa duuniin. Ei tämä nyt ihan umpisurkea ole, ehkä kelit eivät tue tunnelmaa täysin.

Idle Hands – Can You Hear The Rain: Uutta jenkkimetallia hieman post-punk saundilla. Ei suoraan torille, mutta ihan kuunneltavaa tavaraa.

Michael Romeo – Black: Symphony X -kitaristi yllätti uudella levyllä. Ei pelkkää instrumentaalia soitin glorifiointia, vaan hyvä laulaja ja tarttuvia biisejä

Bossk – Define: Tässä sitten osuuteni instrumentaalimusiikin saralla: Kentistä ponnistavat herrat osaavat soittimien käsittelytaidon

Jinjer – Pisces: Ukrainalaiset kävivät Saarihelvetissä esittelemässä livekuntoaan. Kohtuu hyvin selvisivät, vaikkakin huomio miesyleisössä keskittyi laulaja Tatianan hekumalliseen ulkomuotoon. Toki korinatkin tulivat yllättävän hyvin. Päättäkää itse, onko bändissä ainesta isommaksi.

Helhorse – Carry Your Own: Tanskalaiset kävivät kanssa rymistelemässä Viikinsaaressa. Sen verran iloista oli meno lavalla, että laitetaan promona uuden levyn avausraita.”
Spinebrain

Viikon aivoradio 31/2018

The Who – My Generation: Sopivaa sekoilua.

Dixie Dregs – Night Meets Light: Raivostuttavalla tavalla taidokasta hilipatihippaa. Steve Morse kitarassa muuten. Sinne päin.

Rauli Badding Somerjoki – Kuihtuu kesäinen maa: Kaunis on kappale. Rauli oli kova.

Sara – Se keinuttaa meitä ajassa: Saran uutta tuotantoa on itsekin tullut haukuttua lällyksi. Ei tämä nyt huono silti ole.

Night Verses – Copper Wasp: Kuparikäärme on aikamoista tilutusta. Hypernopeus-Pliniä.

Arcturus – Kinetic: Arcturus on aina hyvä. Avant-garde metallia tuolta… Norjasta.

Propagandhi – Failed Imagineer: Offspringin jälkeen oikeastaan ainut punk-bändi, jota jaksan kuunnella. Hyvällä tavalla kaoottista menoa.

Phish – Aftermath: Phish se on vaikeasti määriteltävä bändi. Musiikki on oikeastaan vain epämääräistä jamittelua. Tämä on jollain tapaa bändille epätyypillinen kappale. Heleä.

Daniel Caine Orchestra – Hill Street Blues theme: On tämä vaan parhaita tv-sarjatunnareita.

Therapy? – Epilepsy: Hillin kadulta hippasen eri suuntaan. Ehkä tämä soi niillä pimeillä kujilla ja kellareissa.”
T

Van Morrison – Brown Eyed Girl: Vielä voi kesäklassikon laittaa, vaikka elokuulle kääntyy.

Glen Hansard, Marketa Irglová – When Your Mind’ Made Up: Elokuu-musiikkia. Hansardilta melkoinen laulusuoritus 5/4-tahtilajibiisissä.

R.E.M. – Imitation of Life: Tätä yhtyettä en itse oikein jaksa kuunnella levymitassa, mutta kyllä nämä parhaat yksittäiset biisit ovat mahtavia.

George Benson – Love X Love: Jonkinlainen groove ja helppous välittyvät.

Metallica – Moth Into Flame: Ehkä viimeisimmän Metallica-levyn paras biisi. Palautellaanpa mieleen…”
A

Turmion Kätilöt – Sikiö: Perinteisesti jälleen Saarihelvetin pääesiintyjä. Läppä lentää ja humppa soi.

Dynazty – Breathe With Me: Harmitonta ja hyvin tehtyä hård rockia Ruotsista. Hittitehdas elää ja voi hyvin.

Antique – Opa Opa: Mitä tapahtui Isosaaressa jää Isosaareen, mutta tämän biisin voi hyvin jakaa.

Creeping Death – Specter of War: Uusi löytö Jenkkilästä, kaverin seinältä bongattu. Maistuvaa dödistä asenteella.

Primal Fear – King Of Madness: Bändillä on hyviä biisejä, vaikka muille jakaa, muttei koskaan juuri ole breikannut. Tämä semiballadi jaetaan kaverin suosituksesta.

Behemoth – God = Dog: Uusi levy ilmestyy lokakuussa, tässä esimakua tulevasta. Kuulostaa jatkumolta edelliselle levylle.

Assumption – Resurgence: Täysin puskista tullut death/doom -jyrä Italiasta. Vauhtia ei juuri ole, mutta jyrää alleen massiivisella saundillaan.”
Spinebrain

Juice Leskinen Grand Slam – 15th Night: Juicellahan oli tuotantoa myös Lontoon murteella.

Isley Brothers – The Pride: Funkya sieltä paremmasta päästä. Yhtyehän koostui viidestä Isleyn veljeksestä (Ronald, Rudolph, O’Kelly jr., Ernie ja Marvin sekä yhdestä Jasperista (Chris).

Anita Ellis – Amado Mio: Lauloihan Rita Haywood Amado Mion, lauloihan?  No ei laulanut, vaan ”verhon takana” kappaleen tulkitsi Anita Ellis.

Haikara – Jälleen on meidän: Lahtelaisen yhtyeen vuonna 1972 ilmestyneeltä nimikkoalbumilta Vesa Lattusen sävellys.

Kiss – Strutter: Kaikkien erikoisuuksiin väliin hieman peruskamaani kultaisilta nuoruusvuosiltani.

Jeff Beck – Plynth (Water Down The Drain): Kappale julkaistiin vuonna 1969 ja levyttävästä kokoonpanosta löytyvät mm. Rod Stewart (voc), Nicky Hopkins (piano) ja Ronnie Wood (basso), jotka on merkitty kappaleen kirjoittajiksi.

Hullujussi – Intro & Puuki Vuuki Luu: Viime viikonloppuna oli Oulussa Qstock.  Minäkin olen vieraillut Oulussa Kuusisaaren festareilla. Mm 1974, jolloin sielä oli yhtenä orkesterina Hullujussi.

Paul Simon – The Obvious Child: Ei ihan Paulin peruskamaa, mutta mikä sitten.”
Yyte

Metallimusiikin olemus – 46. Iloista progekikkailua yhdessä ja erikseen

YES – FRAGILE (1971)

Yesin neljäs albumi, Fragile on monelle proge-elävälle tuttu. Roundaboutin on väkisinkin kuullut, vaikkei asiakseen olisikaan perehtynyt levyihin kappale kappaleelta.

Fragile on kaksijakoinen albumi. Puolet kappaleista on yhdessä sävellettyjä ja toinen puoli on jäsenten soolotuotoksia, joissa muu bändi enintään säestää hiukan. Tämä oli rumpali Bill Brufordin idea, koska progressiivisen bändin sisällä usein on kaikilla halu käyttää bändiä niin kuin itse haluaisi. Siksi jokaiselle annettiin mahdollisuus toteuttaa omia musiikillisia fantasioitaan kappaleen verran.

Vastaanotto albumilla oli todella hyvä. Briteissä se nousi listalla seiskaksi ja jenkeissä jopa neljänneksi. Yhteensä se on myynyt yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kansitaiteen suunnitteli Roger Dean, joka suunnitteli myös tunnetun Yesin kuplalogon. Dean on myös suunnitellut kansitaidetta esimerkiksi Uriah Heepille ja Asialle.

Albumi on Rick Wakemanin ensimmäinen ja se kosketinosuuksissa kyllä kuuluu. Cans and Brahms on Brahmsin neljännestä sinfoniasta Wakemanin tekemä sovitus ja klassinen ote kuuluu muussakin soitossa. Muutenkin albumilta välittyy aivan järkyttävän kova soittotaito, jota ei kuitenkaan tuoda tarkoituksellisen jyrkästi esiin. Hattua täytyy nostaa myös tasapainoiselle tuotannolle. Kappaletta on miellyttävä kuunnella.

Albumi on minulle tuttu. Roundabout on todella erinomainen kappale ja avauskappaleena varmasti yllättävä. Bassoriffi jää päähän ihan taatusti. Itse en tosin ole Jon Andersonin äänen suuri fanittaja, mutta orkesterin nimen mukainen positiivisuus siitä kyllä paistaa.

Metallin suhteen tälle albumille varmasti kumartavat muut genren tekijät ja luultavasti vähän hevimmänkin osaston tyypit. Albumin kappaleita ovat coveroineet tiettävästi ainakin Paul Gilbert, Asia ja Cairo. Tunnetuimpana ehkä kuitenkin Dream Theater ja California Guitar Trio, vaikkei jälkimmäistä voi metalliksi laskeakaan.

Southside on the Skyssa kuuluu jopa pientä heviriffittelyä, vaikkei särö raskainta osastoa olekaan. Ja kyllähän kitaristi Steve Howe on hyvin arvostettu metallipuolen ihmisten keskuudessa. Heart of the Sunrise on albumin raskain kappale, vaikka paras kappale lieneekin tuo levyn avaava Roundabout.

Viikon Aivoradio 30/2018

ABBA – Mamma Mia: Tämä on taas huudossa. Ei ole tullut kymmeneen vuoteen kuunneltua, vaikka se ensimmäisen elokuvan soundtrack löytyy ihan tuoreeltaan ostettuna hyllystä.

Ryan Adams – Halo: Tuoreen levyn ylijäämä-B-puolilevy oli hyvä.

Studio Killers – Ode to the Bouncer: Kisaklassikko.

Pointer Sisters – I’m So Excited: Viime viikkoisen keikan jälkeen tukevasti päähän jäänyt biisi. Tämä on tosin aina ollut kelpo kasarinumero.

Sting – Fragile: Kasi puoli sanat.”
A

Kissin’ Dynamite – I’ve got the fire: Harmitonta ja leppoisaa hård rockia Ruåtsista kuumiin kesäiltoihin.

Pink Floyd – Comfortably Numb: En juurikaan kuuntele bändiä, mutta tämä biisi maistui eilen Mikkelin ravitsemusliikkeessä.

The Coffinshakers – Last Night Down By The Grave: Hyvää fiilistä kesäiltaan.

Anki – Niin Aikaisin: Törmäsin puolivahingossa Ylen kanavilla ajellessani kotiin. Komea tulkinta usvaiseen kesäiltaan.

Jan Johansson – Visa from utanmyra: Samoilla Ylen kanavilla bongattu. Sopivan letkeää musaa helleuupumukseen.

ZZ Top – I gotsta get paid: Jostain syystä tämä biisi täytyi juuri nyt kaivaa eetteriin.

Blackfoot – Train, train: Lisää oldies but goldies -kamaa. Verevä riffi ja hyvää meininkiä.”
Spinebrain

Bon Iver & St. Vincent – Roslyn: Portugalilaisen kaverin sivuilta bongattu kappale, minulle aivan vieraalta artistilta.

Neil Young – Already One: Niilon herkempää, melodista puolta. Kaunis akustinen tunnelma.

Tuomas Holopainen – The Last Sled: Ei yöntoiveita, vaan Roope Ankan seikkaluja Klondyken kultamaassa.

Joe Cocker – With A Little Help From My Friends: Pääsääntönä voisi pitää, että kenenkään toisen ei kannata kajota Beatles-biiseihin, sillä siitä ei synny kuin sekundaa. Mutta tässäkin poikkeus vahvistaa säännön ja se poikkeus on Joe Cocker.

Yanni – The Rain Must Fall: Albanialaisen kaveri minulle suosittelema kreikkalainen New Age -muusikko.

Wigwam – Drinks On The House: Titan Wheel -albumi ilmestyi 2002 ja parin viikon päästä olisi tilaisuus päästä kuuntelemaan bändiä Oulussa. Toki olen ollut Wigwamin keikalla aiemminkin, 1975 Tervolassa.

Beck – Morning: Rakastan hiljaisia rauhallisia aamuja, kunhan herään riittävän aikaisin niistä nauttimaan = ennen kuutta.”
Yyte

Between the Buried and Me – Three of a Perfect Pair: King Crimson -coveri. Ei ehkä ihan yhtä koskettava kuin alkuperäinen, mutta alkuperäistä ei netin syövereistä herkällä löydy.

Radiohead – Weird Fishes/ Arpeggi: In Rainbowsin “epämusik.pask.”.

Hassisen Kone – Levottomat jalat: Joensuun kesään tämä kytkeytyy.

Pekka Pohjola – Oivallettu matkalyhty: Hitusen hämäriä kappaleiden nimiä, mutta soitto on komeaa. Tuottajana Mike Oldfield.

To/Die/For – Loveless: 1999 vuoden goottimetallia. Vaikka bändi oli teemoissaan kornin kliseinen, oli melodiantajua sillä reilusti. Tässä on myös komea kitarasoolo.

Yoko Ono – Death of Samantha: Harva artisti on itselleni niin vastenmielinen kuin Ono on, mutta näin Porcupine Treen kanssa yhteistyössä tämä menettelee.

The Who – Behind Blue Eyes: Heitetäänpäs ne Fred Durstit halleberryineen nyt marjakorin sijasta romukoppaan.

Juice Leskinen Grand Slam – Pyhä toimitus: On se tässäkin sanoitus.

Jonna Tervomaa – Hyvä Opetus: Jonna on parhaimmillaan Suomen paras naisartisti. Jaakonaho muutenkin parhaita kitaristeja, ainakin tuotanto- ja soundipuolella. Tässä on ovela folk-meininki.

Ultramariini – Huominen, tulisitpa nopeasti: Ultramariini, joka muuten on tekemässä paluuta, oli 2005 aika iso juttu meidän taloudessa. Matti Johannes Koivu oli vielä ujo laulelijapoika ja rumpukomppi on aitoa tuon ajan indietä.”
T

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=IkItQyp_RBqzQQXYKXmYaw

Toomion TOP200-biisit: 182. Radiohead – Karma Police

Radiohead oli ilmestyessään jollain tapaa kamala. Se kai liittyi musiikkityyliin, joka ei oikein hevidiggarin vuorisaarnaan istunut. Pala kerrallaan OK Computer -albumi alkoi muotoutua kuunneltavaksi kokonaisuudeksi.

Sieltä Karma Police on vasta myöhään, sanotaan yli kolmekymppisenä, alkanut soittamaan joitain kelloja mielen sopukoissa. Karma Police on erittäin yksinkertainen rakenteeltaan, eikä siinä ole edes varsinaista kertosäettä.

Nimityksen se on saanut bändin sisäpiiriläpästä, kuten niin moni kappale ympäri maailman nimensä saa. Aihepiiri on laulaja Thom Yorken kertoman mukaan ”keskijohdon halveksintaa”.

Tuona aikana Radiohead teki vielä hyvin simppeliä musiikkia, ainakin soitannollisesti. Kuten lähes kaikissa Radioheadin biiseissä, on Yorken ääni se ottiuistin, joka houkuttelee uimaan biisit loppuun. Sitä sävyttää kummalliset soundipuolen ratkaisut, kuten hurjalla kaikuefektillä väritelty biisin loppu.

Tunnelma on lamamasennuksen risukasaan ajoittain paistavan auringon lämmittämä. Aika ankeaa, mutta pieniä pilkahduksia paremmasta, kappaleen video ei niitä kyllä varsinaisesti esitä. Tämä menee juuri sinne ilmestymisaikansa haminoille.

https://open.spotify.com/track/3SVAN3BRByDmHOhKyIDxfC?si=pQXmY9dyTgKCE6u8a_3kjw