Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 161. Queen – Bohemian Rhapsody

Useasti olen jo maininnut, että oma kosketus Queeniin on tullut Greatest Hits 2 -kasetilta, jota on varmasti kuunneltu paljon. Siinäpä ei tätä biisiä ollutkaan, joten törmäsin tähän vasta aika myöhään. Ehkä noin 1993. Olin toki kappaleen kuullut, mutta ei se sillä tavalla ollut räjähtänyt tajuntaan. Eniten se sitten innosti katsoessamme Queenin muistokonsertista, jossa Elton John ja Axl Rose vetävät kappaleen.

Freddie Mercury alkoi säveltämään osia kappaleeseen jo 1960-luvun puolella. Lopulta se monen osan summana kehkeytyi ihan kokonaiseksi, joskin äkkiseltään sekapäiseksi kappaleeksi. Queenin jäsenten omastakin mielestä osien sekoittaminen oli puolittain kieli poskessa tehtyä. Parhaimmissa kohdissa on yli 180 raitaa päällekkäin ja sen ajan 16- ja 24-raitureilla siinä on tekemistä. Pianot on soitettu sillä samalla, millä Paul McCartney soitteli Hey, Juden.

Minulla se ei biisinä ole niin nostalginen kuin moni muu Queenin kappale, mutta tämä nousee ihan sävellyksellisellä rohkeudella tälle listalle. Hyvä kappale, mutta ei minun listoilla lähelläkään kärkeä.

Laitan videoksi tuon Eltonin ja Axlin vedon, koska Freddietä tulemme vielä tapaamaan tällä listalla. Axl tulee maailman kovimpana rock-kukkona ottamaan Freddien paikan noin kohdassa 3.15. Ja hyvin tuleekin! Kylmät väreet kulkevat aina! Kohta on muutenkin suosikkiosioita tässä kappaleessa.

Categories
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 61. Mustavalkoista fantasiaa

QUEEN – QUEEN II (1974)

Queenin ensi levy oli tehty hyvin lyhyessä ajassa. Siitä huolimatta niin onnistunut, että bändi sai kiertää keikkaillen pari vuotta. Kiertueen loppupuolella alkoi uuden albumin teko, johon oli huomattavasti enemmän aikaa ja tekniikkaa. ”Halusimme viedä rock-albumin äänityksen uudelle tasolle”, tuumi Brian May. Koko tekniikka oli siis käytössä.

Albumi jakautuu kahteen osaan. Vinyyliaikana ihan virallisesti kahteen puolen. Valkoiseen ja mustaan. Valkoinen on hempeää ja tunnerikasta fiilistelyä, kun taas musta on raskasta, progressiivista fantasiaa. Valkoinen on pääosin Mayn säveltämää ja musta taas Freddie Mercuryn tuotosta.

Albumi ei suurelle yleisölle sisällä minkäänmoisia klassikoita. Seven Seas of Rhye ehkä eniten soitettu. Se olikin tietoinen haku singleksi. Mustan puolen kappaleet ovat siitä huolimatta pääosin hienoja, monitahoisia sävellyksiä. Ehkä liiankin kimurantteja ollakseen hittejä.

Ogre Battle on nimeltään mielettämän korni. Samalla se on lähes raskainta 70-luvun Queeniä. Fairy-Feller’s Master Stroke taas pohjaa samannimiseen tauluun. Ihan täyttä fantasiaa. Albumin ”pääteos”, The March of The Black Queen, on Mercuryn mukaan Queenin hankalimpia kappaleita sävellystyön puolesta. Synkkä, jopa ahdistavan synkkä Queeniksi. Siinä sekoitellaan useampaa tahtilajia ja vielä päällekkäin. Nevermore balladina on tälle täydellinen vastapari. Kaunis ja lyhyt.

Mayn mukaan aikalaiset, Led Zeppelin ja The Who tekivät periaatteessa samanlaista musiikkia, mutta enemmän riffeihin pohjautuen. Queenin tavoite oli olla älykäs ja soundiltaan monikerroksisempi ja säröisempi. Hyvin tämän allekirjoittamaan pystyy. On tässä teemaa myöten heviä ja metallia, vaikka sen arvo on huomattu vasta myöhemmin.

Albumi jakoi mielipiteitä. Jenkeissä ei pidetty, Briteissä pidettiin. Rumpali Roger Taylorin mukaan se johtui bändistä, ei levystä. Eikä varsinkaan albumin nimestä, jota Taylor inhosi. Queen ei ole koko olemassaolonsa aikana juuri tätä albumia soittanut. Mayn mukaan se on vaikea, eikä kappaleet hänen mielestään niin erinomaisia olleet, mutta musiikillisesti hän piti sitä Queenin elinkaaren suurimpana harppauksena eteenpäin.

Gunnareiden Axel Rose ja Smasharien Billy Corgan pitävät albumia yhtenä suosikkinaan. Queenia on ylipäätään pirun hankala ohittaa käsiteltäessä metallia tai raskasta rockia. Tai oikeastaan mitään valtavirrassa viihtynyttä musiikkia.

Tämä pitää kuunnella. Jokaisen. Se vaatii valkoisen puolen kahlaamisen, mutta pohja kenkien alla kovenee, kun päästään mustalle puolelle. Esimerkkikappaleena ”pääteos”.

Categories
Viikon Aivoradio

Ausculto – Viikon Aivoradio 45/2019

”Rattenfänger – Materia Prima: After seven year hiatus the Ukrainan supergroup returns with a vengeance.

King Diamond – Masquerade Of Madness: New ham out of the oven. Will please fans of the band, nice teaser for the new album.

Earth and Pillars – Falling: New album is perfect for winter season.

Nightfell – The Swallowing Of Flies: What do you get when you combine Bolt Thrower and old Amon Amarth?? This AOTY candidate.

Rimfrost – Expedition Darkness: Swedish Black metal in the veins of old classic, but has hooks enough to keep you grounded.

Aegrus – The Black wings upon me: Kouvolasta kajahtaa!! Suomi black-metalli voi hyvin.

Novembers Doom – Adagio: Doom Masters Release their 11th album. It is strong returns to The form with more clean vocals then before.”
Spinebrain

”La máquina de hacer pájaros – Ah, te vi entre las luces: Argentiinalaista progea 70-luvulta. Hyvin normaalikamaa jokaisen kuuntelussa. Tai sitten ei.

Uriah Heep – Return to Fantasy: Albumin nimikipale. Oikeastaan myös albumin ainut hyvä kipale. Minulla oli tämä teininä kasetilla. En tiedä miksi.

Serge Gainsbourg & Jane Birkin – Ballade de Melody Nelson: Eroottisen äänenkäytön esivanhemmat. On myös aika hieno sävellys.

Stevie Ray Vaughan – Tin Pan Alley (AKA Roughest Place in Town): Esimerkillistä suruunjuomisbluesia.

111X – Empty: Pikkuisen uudemmansävyistä musiikkia. Dystooppisia sävyjä ja hienot soundit.

Jess and the Ancient Ones – Shining: Tämä lie ollut ennenkin, mutta rouhii niin mukavasti.

Crippled Black Phoenix – To You I Give: Viikon suositus -listalta nostettua hämyilyä. Semmoista tunnelmallista post-progea. Tämä olisi voinut soida jo 2002.

Lynyrd Skynyrd – Free Bird: Voitte keksiä minkä syyn tahansa listalle nostoon.

J.Karjalainen Electric Sauna – Tyttöni mun: Jii grungen lähteillä. Nyt vasta tajusin, että on aika muotitietoinen ollut tuohon ajanhetkeen. Onhan tämä täysin 1996.

Megadeth – Train of Consequences: Youthanasian ilmestymisestä tuli juuri 25 vuotta. Ei ole totta. Mutta on kuitenkin.”
T

”Bon Jovi – Slippery When Wet: Tuli pitkästä aikaa kuunneltua. Eihän tässä ole yhtään heikkoa raitaa ja bändi ratsastaa uransa aallonharjalla.”
A

”Steely Dan – Aja: Opin pitämään opiskeluaikoinani Ruotsissa. Selkeää, mutta monivivahteista laadukkaasti tehtyä ja tuotettua musiikkia.

Ed Motta – Novice Never Notice: Ja juuri kun olin valinnut tuon Steely Danin kappaleen tämän viikon listalle, luin Ed Mottasta. Ja hänen oma suosikkialbuminsa on Steely Danin Aja. No vaikutteita on kuultavissa.

Jim Weider Band – Metal Jam: Jim kutsuttiin the Bandin kitaristiksi sitä uudelleen kasattaessa 1980 puolessa välissä Robbie Robertsonin jättäydyttyä tämän projektin ulkopuolelle. Jim Weider Band on kuitenkin Telecaster-miehen sooloprojekti

Beck, Bogert & Appice – Lady: Kyllähän tätä leidiä kelpaa kuunnella sillä onhan tämänkin ns. supetrion tarjoilussa hieman ”kermainen” maku.

Golden Earring – Candy’s Going Bad: Nyt Alankomaiden karkki jyrisee ja murisee pahuuttaan.

Johanna Iivanainen & Eero Koivistoinen – Rakovalkealla: Lapin kaamos lähestyy. Sen tunnelma on kiteytetty hyvin tähän tulkintaan.

Marianne Faithful – Brain Drain: Upeasti tulkittua laatukamaa. Broken English -albumi täytti viikko sitten 40 vuotta ja kuullostaa edelleenkin mestariteokselta, joksi Marianne itsekin sitä kutsui.

Jon Lord – Gigue: Deep Purplen kosketinvelho soololevyissä on myös kosketuspintaa klassiseenkin musiikkiin. Tässä kappaleessa taustatukea antaa The Philharmonica Hungary… niin ja kitarassa on muuan Andy Summers.

Guess Who – Clap for the Wolfman: Aivoradio on aikakautensa tuote kuten oli Wolfman Jack aikanaan. WJ oli Robert Smithin 1960-luvun alkupuolella luoma DJ-hahmo, jolle Guess Who -yhtye loihi tämän kunnianosoituksensa 1974.”
Yyte

Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 162. Rufus Wainwright – Do I Dissapoint You

Veljeni esitteli minulle Rufus Wainwrightin. Uskoisin, että se tapahtui nimenomaan tämän levyn myötä. Do I Dissapoint edustaa minulle oikeastaan kaikkia tämän Release the Stars -albumin kappaleita. Se on Joensuuhun kotoutumisen soundtrack ja ehdottomasti jonkinlainen joululevy minulle.

Rufushan on ollut koko elämänsä julkihomo ja se tulee helposti myös sanoituksissa ilmi. Tässä kappaleessa ei näin kuitenkaan ole. Eikä tämän kappaleen sanoitukset sitä kärkeä häneltä olekaan, mutta kuunnelkaapa orkestraatiota. Jumalauta. Mies on nero.

Ja vaikka sanoitukset ei syvälle osukaan, niin Rufuksen tapa ääntää sanoja ja lauseita kyllä osuu. Going to A Town olisi ehkä sanomaltaankin osunut syvemmälle, mutta sävellyksenä se ei muuten ole niin mieletön.

Release the Starsin on muuten tuottanut Pet Shop Boysin Neil Tennant. Eikä Rufuksen omakaan suku niin epämusikaalista ole. Isi ja äiskä ovat kierrelleet maailmaa, kuten myös sisko. Rufuksen poikakin on tehty Leonard Cohenin tytön kanssa. Sukusuhteet ovat kiemuraiset, mutta musiikki ratkaisee. Todella kova säveltäjä!

Categories
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 60. Köyhäintalosta maailmanmenestykseen

GENESIS – THE LAMB LIES DOWN ON BROADWAY (1975)

Edellinen vuosi oli tahkottu aiemman levyn kiertuetta ja rahaa. Selling England by the Pound oli nimittäin menestys. Noilla tuloilla bändi varasi osuvana vastaiskuna köyhäintalon kolmeksi kuukaudeksi harjoittelutilakseen. Uuden albumin sävellystyö laskettiin suurimmaksi osaksi soittajien käsiinkun laulaja Peter Gabriel keskittyi lyriikoihin ja tarinaan.  

Kuten usein menestystä saaneiden albumeiden jälkeen käyalkoi Genesiksenkin luomisprosessi sisältää enemmän tuskaa. “Osa jäsenistä meni naimisiin, osa sai lapsia ja osa oli eroamassa ja silti bändi yritti pysyä yhdessä jossain maaseudullatotesi kitaristi Steve Hackett. Kosketinsoittaja Tony Banksin mielestä Lamb Liesin harjoittelu on ollut yhtyeen vähiten mukavaa aikaa. 

Peter Gabriel oli työstämässä hänen viimeiseksi jääväänsä Genesis-albumiaHän erosi väliaikaisesti jopa albumia tehdessä karatakseen muiden projektiensa pariin. Gabriel kuitenkin keskittyi tarinaan ja sen sisältöönTarina oli mutkikas. Se kertoi puertoricolaisesta Raelista ja hänen kokemista sattumuksistaanmutta otti myös kantaa aikakauden tapahtumiin. 

Kun albumi ilmestyi ja kiertue oli liikkellä, Gabriel kertoi muulle bändille häipyvänsä sen loputtuaGabriel halusi keskittyä perheeseensämutta ongelmaksi koettiin myös se, että media piti Gabrielia isompana tähtenä kuin bändiä muuten pidettiin. Gabriel ei itsekään tästä pitänyt ja lopulta ero oli kaikille jonkinmoinen helpotus. 

Briteissä albumi nousi sijalle 10 ja menestyi progebändiksi muutenkin ihan hyvinTällä hetkellä se on kirjatusti myynyt lähes miljoonaa kopiota ympäri maailmanNiistä USA:ssa yli puoli miljoonaa. 

Tiellä metalliin se ei minusta ole kärkipään vaikuttajiavaikka kitarasoundeissa alkaakin kuulumaan metallisuutta. Varsinkin Broadway Melody of 1974kappaleen taustakompissaMyös tupla-albumimuotti ja konsepti tarinasta on myöhemmillekin progebändeille ollut tuttu 

Pidän eniten In the Cagen soundimaailmastajoka sujuvasti kertoo yhdellä soitolla albumin sisällöstänykyaikaisuudesta ja soittotaidosta kaiken oleellisen. Se myös kuvastaa hyvin New Yorkin hektistä elämänmenoaVaihtoehtoisesti näkyviin myös albumin aikainen live-veto kappaleestaOnhan Gabriel eläytynyt koko lailla vahvasti kappaleisiin.