Viikon Aivoradio 12/2020

”Anouk – It’s so Hard: Haagilaiselta Anoukilta kypsää musiikkia jo vuoden 1997 debyyttialbumillaan.

Aruba Red – Blue: Monisäikeinen vyyhti, jonka lopputuloksena onnistuin löytämään Jack Brucen tyttären musiikkia korvieni kuultavaksi.

Golden Earring – Dong-Dong-Di-Ki-Di-Ki-Dong: Ei nimi miestä pahenna, eikä kaiketi lauluakaan.

Yusuf / Cat Stevens – Big Boss Man: Yllätävänkin juureva Cat Stevens -kappaleeksi.

Curved Air – Marie Antoinette: Ranskan kuningatar tuomittiin maanpetoksesta syytettynä ja teloitettiin giljotiinilla 3.10.1793. Curved Air kertoi hänen tarinaansa laulun voimin 179 vuotta myöhemmin eli 1972 ilmestyneellä LP:llään Phantasmagoria.

Al Di Meola – Golden Slumbers Suite: Kitaravirtuoosi julkaisi 13.3 albumillisen Beatles-sävelmiä.

Boomtown Rats – Rock ’n’ Roll Yé Yé: Boomtown Rats orkesterin Citizens of Boomtown albumi julkaistiin myös 13.3. Valitsin tältä laulun, jonka nimessä mainitaan Rock.

Behm – Tivolit: Vuoden 2019 yksi kuunnelluimmista kappaleista oli Behmin ensisingle Hei rakas. Nyt vuorossa hänen tuoreimpansa.

King King – (She Don’t) Gimme No Lovin: Vaikka yhtye onkin perustettu jo 2008 niin minulle tämä oli jälleen uusi löytö.

Wigwam – Tombstone Valentine: Jim Pembroken kirjoittama melodisesti tarttuva laulu, jonka taltionti on huippuluokkaa.

Barclay James Harvest – Mocking Bird: Melodista taidemusikkia vuodelta 1971, albumilta Once Again, jolla yhtyeen tukena on The Barclay James Harvest Symphony Orchestra.

Brand X – Disco Suicide: Hieman tuntemattomampi orkesteri, jossa Phil Collins rummutteli Genesiksen ohella.

Phil Collins – Everyday: Harmonia, harmoniaa ja melodiaa niin kuin vain Phil osaa.”
Yyte

”Dark Funeral – Unchain My Soul: ABBA-sävelkululla alkavaa bläkkistä. Ruotsista molemmat.

Ozric Tentacles – Eternal Wheel: Psyke-progea. 15 vuotta sitten tuli kuunneltua paljonkin, nyt vain harvoin.

Blackfoot – Road Fever: Räväkkätä rokkia Etelästä.

Rättö & Lehtisalo – Valonnopeus: Ei tavallista, mikä on aavistettavissa, kun tekijät tunnetaan.

Viikate – Kravattipakko: Lemmyn liepeillä pyöritellään. Viikate on usein ihan ok, mutta harvoin tosi jees.

Kotiteollisuus – Minä olen: Tässä se on Kotiteollisuus kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Stan Getz & Charlie Bryd – Desafinado: Onpa soitantaa. Heti vuodelta 1962. Koko Jazz Samba on sellainen levy, ettei häiritsevyydestä ole tietoakaan.

Rehupiikles – Jalasrakkautta: Sama hiukan erilaisena versiona. Klassikko Pohjanmaalla. Jos on Tepon Jaakko kova sanoittaja, niin sitä on myös Tammelinin Joose.

Miles Davis Quintet – Solar: Helppo jazz on jotenkin sopinut tähän hiukan haastavaan viikkoon.

Rhapsody – Wisdom of the Kings: Luca, Fabio ja muut pendolinobasarin säestyksessä. On vauhtia ja mahtipontisuutta.”
T

”Tom Misch – Before Paris: Osastoa ”never heard”-levysuositukset.

Hugh Laurie – Let Them Talk: Joskus vuosia sitten tuli Laurien levyt kuunneltua ja eilen eksyi tämä soittimeen. Laatutuotantoa.

Lucy Dacus – Timefighter: ”Historian”-levyä on täälläkin tullut silloin tällöin nosteltua esille.

Leevi and the Leavings – Sunnuntaiksi San Fransiscoon: Harvinaisempi Leevi.

Sipe – Häiriintynyt kuu: Ehtaa aivoradiomateriaalia.”
A

Metallimusiikin olemus – 66. Mieluummin lumihanhi kuin musta joutsen

CAMEL – SNOW GOOSE (1975)

Camel on päässyt oikeustoimiin pari kertaa. Ensimmäisen kerran Mirage-albumin johdosta. Sen kannet olivat lähes suora kopio Camel-tupakka-askista. Lopulta savukeyhtiö teki bändin kanssa sellaisen sopimuksen, että keikoilla mainostettiin ja jopa jaettiin Camel-savukkeita ja vahvistimet oli päällystetty yhtiön ilmeellä. Toinen kerta saatiin tulille Snow Goose –albumin takia. Se perustui Paul Gallicon kirjaan ja Gallicon ei näin suorasta tarinan lainauksesta pitänyt. Varsinkin, kun ensimmäisissä painoksissa kirjan tekstejä oli lainailtu levyn kansiin. Tarina ei vaihtunut, mutta levyn ilme hiukan. 

Camel perustettiin nimellä The Brew vuonna 1971. Sen jälkeen bändin kosketinsoittajaksi hankittiin Peter Bardens, samalla nimeksi vaihtui CamelBändin alkupään tuotanto on instrumentaali– ja konseptitavaraa. Loppupään tuotantoja ovat käyneet tekemässä monet muusikot ja vain pahoista terveysongelmista kärsinyt Andrew Latimer on mukana alkuperäisjäsenistä.  

Konsepti- ja instrumentaalisääntöä tottelee myös vuoden 1975 Snow Goose. Albumilla on tuolle aikakaudelle jopa ihmeellisen vähän häiritsevä äänimaailma. Väkisin vaikeaksi sävellettyä musiikkia on hyvin vähän. Musiikki pikemminkin soljuu joutuisasti eteenpäin. Sävelet ovat kauniita ja sovitukset sulavia. Progressiivista musiikkia albumi joka tapauksessa on, mutta se ei missään mielessä syöksy progemaailmaan soittotaidon esiintuomisen varjolla.  

Konseptialbumien kautta Camel on lyönyt pitkään pysyneen leiman myös metallimusiikin tukirakenteisiin. Sellainen 1980-luvun proge on Camelia ihaillut paljonkin, mutta ihailuja on paljon myös myöhemmissä ja vähän epätodennäköisemmissäkin yhteyksissä. Neo-progressiivisen musiikin (Marillion, Fish…) esikuva bändi helposti on. Sitä ovat kuitenkin todella paljon ihailleet myös Porcupine Treen Steven Wilson ja Opethin Mikael Åkerfeldt. Mainitaan myös Rick Astley, jonka “mielen albumi oli räjäyttänyt”.  

Itse pidän tällaisesta taustamusiikista paljon. Kappaleet ovat lyhyitä, mutta silti hienosti yhteen sovitettuja.  Esimerkiksi Rhayader, jossa koko albumin läpi kulkeva kepeys tulee hienosti esille.

Toomion TOP200-biisit: 157. Spacehog – In the Meantime

On vuosi 1996. Osoite Mäntytie ja Mänttä. Katsomme serkkuni kanssa Jyrkiä, jossa tulee Spacehogin video. Musiikki ei ole sitä Stratovariusta tai Offspringia, mitä normaalisti muuten kuuntelimme, mutta tarttui korvaan siitä huolimatta. Sen lisäksi laulaja Royston Langdon näytti ihan serkun kaverilta, joten kappaleen hittipotentiaali oli meidän piireissämme taattu.

Bassolinja valloittaa samantien. Sen päälle Fear & Loathing in Las Vegas -lookilla varustettu Royston ulisee falsetillaan varsin vetoavasti. Videossa on positiivinen smellsliketeenspirit-meininki. Langdon on kertonut kappaleen kliseisesti kertovan siitä, kuinka kaikki tapahtuu juuri tällä hetkellä. Hän on yrittänyt sillä purkaa omaa kuolemanpelkoaan.

Spacehogin In The Meantime meni USA:n sinkkulistan kärkeen vuonna 1996. Tuolla kärjessä kun käy, on taloudellinen tilanne jonkin aikaa melko hyvin turvattu. Muuta niin ihmeellistä bändi ei ole aikaan saanutkaan.

Tässä biisissä on niin vahva nostalgiakerroin, että tekee mieli mennä lätkimään sählypalloa tuvan oveen. Vieläköhän pikkuveli tulisi maaliin?

Metallimusiikin olemus – 65. Sairasvuoteelta ikonisten soolojen soittajaksi

QUEEN – SHEER HEART ATTACK (1974)

Brian May makasi sairaana Rockfield-studiolla ja kuunteli, kun Freddie Mercury soitti ensi kertaa Killer Queenia. Vatsakivut olivat todella kovat ja Mayta kaihersi pelko, ettei voi jatkaa bändissä. Maylta kuitenkin löydettiin hepatiitti ja pohjukkaissuolihaava, ja hoitojen jälkeen hän tuli nauhoittamaan omia osuuksiaan muiden nauhoitusten päälle.

Progressiivisen ja fantasiamaailmassa pyörineen Queen II –albumin jälkeen Queen oli tekemässä popimpaa albumia. Tällä kertaa talouspuolikin oli kunnossa, joten äänityksiä voitiin tehdä ihan oikeilla studioilla ja oikeina työaikoina. Albumin kappalemateriaali oli enemmän koko bändin tuotosta, vaikka valtaosa biiseistä meni vieläkin Mayn ja Mercuryn nimiin. Tältä albumilta löytyy ensimmäinen basisti John Deaconin kappale ja rumpali Roger Taylor laulaa yhden kappaleen kokonaan. Onneksi ei enempää.

Queenmaisesti albumi oli jälleen varsin monitahoinen ja teatraalinen musiikkityylien suhteen. Sitä oli yleisön mielestä kuitenkin helpompi kuunnella ja se nousi Briteissä listakakkoseksi, Ranskassa kuutoseksi ja mikä tärkeintä, USA:ssa 12:nneksi. Tämä aukaisi tiet siihen maailmanmenestykseen, mistä me Queenin tunnemme.

Vaikka albumi ainakin minusta on hiukan sekava ja oudoista kohtaa teatraalinen, on sillä kuitenkin tyylillisesti metallimaailmalle valtava merkitys. Heti levyn aloittava Brighton Rock tunnetaan yhdestä ikonisimmista kitarasooloista ja nehän metalliin kuuluvat. Niin ikään Mayn säveltämä Now I’m Here on ehtaa glam rockia, jossa voi kuulla esimerkiksi Mötley Crüeta ja monia muita tukkabändejä. Se metallisin pala on joka tapauksessa Stone Cold Crazy, jota voidaan pitää speed metalin ensimmäisenä ilmentymänä, jopa thrash metallina ennen kuin termiä oli edes olemassa. Siitä on metallin saralla melkoista kulmakiveä pystyssä pitävä Metallicakin tehnyt ihan tunnetun coverin. Albumin kappaleita ovat versioineet metallibändeiksi luokiteltaviksi myös Dream Theater ja Def Leppard.

Musikaalisesti erittäin taitava albumi, jonka kappaleet kuitenkin vaihtelevat hiukan liikaa. Koska metallipää edellä mennään, niin tähän laitetaan itseoikeutetusti tuo Stone Cold Crazy ja vieläpä ilmestymisvuoden live-versiona. Onhan tuossa nyt metallia ja munaa vaikka minkä verran!

Toomion TOP200-biisit: 158. Kaseva – Tyhjää

Tämä kappale joutuu listalle sekin jonkinlaisen nostalgia-aspektin kautta. Se on soinut joillain autossa olleilla kaseteilla, joita lapsena kuuntelimme huristaessamme pitkin Suomen maata.

Kasevan ote musiikkiin on jollain tapaa erilainen, kuin monella muulla suomalaisella bändillä. Soitto on samaan aikaan kotikutoista, mutta sävellyksellisesti erittäin taitavaa. Laulupuolella traagisesti hukkumalla poistuneen Asko Raivion ääni on hieno ja herkkä. Ujo bändi, ujo laulaja tai vähintään vaatimaton.

Tyhjää ilmestyi vuonna 1974. Pari vuotta ennen kuin bändi uskaltautui keikoille. Kappaleen sanat ja sävel istuvat hyvin yksiin. Surullinenhan se on kuin mikä, mutta ei kuitenkaan toivoton. Sadesäässä tätäkin kuunnellaan. Mitsubishi Galant ehkä alla ja vuosi 1988.