Metallimusiikin olemus – 40. Emersonin hulluuden ilmentymä

EMERSON, LAKE & PALMER – EMERSON, LAKE & PALMER (1970)

Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.

Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”

Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.

Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.

Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.

Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.

Kuva: anglonautes.eu

Metallimusiikin olemus – 39. Frippin tarkoin varjeltu kaaos

KING CRIMSON – IN THE COURT OF THE CRIMSON KING (1969)

Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.

Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.

Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.

Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.

Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.

Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.

Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.

Koko levyä ei netistä löydy.

Kuva: teamrock.com

Metallimusiikin olemus – 38. Kenties maailmankaikkeuden huonoin tärkeä albumi?

CAPTAIN BEEFHEART AND HIS MAGIC BAND – TROUT MASK REPLICA (1969)

Frank Zappan hullumpi versio, Don Van Vliet eli Captain Beefheart on psykedeliapuolen hämmentävimpiä hahmoja. Myös kuvataiteilijana uraa tehnyt mies aloitti kuvanveiston kertoman mukaan jo 3-vuotiaana. Musiikkiin hän pääsi kiinni vasta myöhemmin. Silloin hän kuunteli paljon bluesia ja jazzia Robert Johnsonista John Coltraneen. Koulussa hän löysi Frank Zappan ja musiikillinen innostus sai lisätukea toiselta psykedelian ja kokeellisuuden ystävältä. Van Vliet kuoli pitkäaikaiseen MS-tautiin vuonna 2010.

Trout Mask Replican syntytarina on jopa kulttimainen. Bändi koostui Van Vlietia lähes 10 vuotta nuoremmista soittajista, joita herra itse kohteli vähintään häikäilettömästi. Usein levyä pidetäänkin eräänlaisena Van Vlietin ihmiskokeen tuloksena. Van Vliet halusi bändin ”elävän” albumin musiikiksi. Niinpä koko bändi harjoitteli yötä päivää erakoituneena syrjässä sijaitsevassa talossa.

Ilmeisesti herralla Pihvisydämellä oli tavoite selkeänä mielessään, sillä albumin 28 kappaletta, kestoltaan 78 minuuttia, sävellettiin yhdessä ainoassa 8,5 tunnin sessiossa. Sävellys tapahtui pianolla, soittimella, jota Van Vliet ei osannut soittaa. Tämän jälkeen yhtye harjoitteli kahdeksan kuukautta nälässä, univajeessa ja joskus jopa väkivallan kohteena, asuen kahdessa huoneessa ja harjoitellen kolmannessa. Tämän jälkeen koko setti äänitettiin 4,5 tunnissa livenä, jonka jälkeen Van Vliet itse nauhoitti soiton päälle lauluja muutaman päivän ajan. Kunnioitettavaa projektin hallintaa tai sitten miehellä vain oli julmetusti kaloja päässä.

Eihän albumi aikanaan saanut kummoistakaan palautetta, mutta vuosien jälkeen se on saanut kokeellisuudessaan ikonisen aseman. Simpsoneiden luoja Matt Groening on kertonut albumin olleen huonointa, mitä hän oli ikinä kuullut. Hän ei voinut uskoa, että tuottaja Frank Zappa voisi tehdä jotain tällaista hänelle. Sitten väkisin yrittämällä albumi oli kolahtanut monen kuuntelun jälkeen. Myös ennen kaikkea visuaalisesta maailmastaan tunnettu David Lynch pitää albumia ”kaikkien aikojen suosikkialbuminaan”. Varsinaisista muusikoista ainakin Red Hot Chili Peppersissä vaikuttanut John Frusciante on albumiin hyvin mieltynyt. Ja kyllähän näitä kaikkia ihailijoita jonkinlainen psykedelia yhdistää.

Metallin suhteen albumia pitänee katsoa nimenomaan äärimmäisen kokeellisuuden suunnasta. Tekotapa on raaka. Siitä tulee mieleen Slipknotin käyttämä agressio, jossa jopa luita on murtunut. Musiikillisesti mennään niin äärimmäisen outoon meininkiin, että pahimmasta kikkailumusiikistakin saa hakemalla hakea yhtä kaistapäisiä elementtejä. Jollain tapaa Mike Pattonia voisin tietyissä projekteissa verrata Don Van Vlietiin.

Vaikka minä paljon siedän ja paljon olen kuunnellut, on Trout Mask Replica (1969) ollut kautta aikojen kolmen huonoimman kuuntelemani albumin joukossa. Eikä se sieltä nouse vieläkään. En vain ymmärrä. En toisaalta ymmärrä Kaija Saariahonkaan tuotantoa, ja silti häntä pidetään maailmalla todella suurena artistina. Ihan ensimmäisestä kappaleesta lähtien Trout Mask Replica on kammottava. Tekotapa on kunnioitettava, mutta musiikki lähinnä kaaosta.

Esimerkkinä ykkösbiisi. Siitä voi sitten kukin päätellä, onko musiikki niin erinomaista, että albumi kannattaa kokonaan kuunnella.

Kuva: The Hollywood Reporter

Metallimusiikin olemus – 37. Psyke-jazzia 16-raiturilla

FRANK ZAPPA – HOT RATS (1971)

Vähän ennen vuosikymmenen kääntymistä, julkaisi Frank Zappa yhden myydyimmistä albumeistaan. Hot Rats on oikeastaan ensimmäinen herran sooloalbumeista. Levy on lähes kokonaan istrumentaalimusiikkia. Ainoan vokaaliosuuden vetää Captain Beefheart, joka myös Don Van Vlietinä tunnetaan.

Frank Zappa itse on yksi eniten yleisön mielipiteitä jakavista proge-muusikoista. Moni puristi tuntee koko tuotannon jokaista tahtimerkintää myöten, mutta osalle musiikki on pelkkää yliarvostettua kaaosta. Harvassa on kuitenkin ne, jotka eivät Zappaa muusikkona arvoistaisi.

Zappan ulkonäkö ja pukeutuminen viittaa helposti hippiliikkeeseen, vaikka miehen kerrotaan jopa inhonneen hippejä. Zappa ei myöskään ollut musiikkinsa tavalla viehtynyt psykedeelisiin aineisiin vaan oli tupakkaa lukuunottamatta täysin raitis.

Hot Ratsilla esiintyy melkoinen lajitelma huippumuusikoita. Tunnetuimpina heistä ehkä basisti Max Bennett ja ranskalainen sähköviulisti Jean-Luc Ponty. Albumin avaava Peaches En Regalia on lähellä suomalaista Tikanmäkeä, mutta hiukan progressiivisemmin toteutettuna. Toisena tulevalla Willie the Pimpillä kuullaan Zappan pitkä ja taidokas wah wah-soolo, jonka taustalla rytmiryhmä kuulostaa pelottavan taitavalta.

Mitä Hot Rats on antanut metallille tai miten metallia voi tämän avulla määrittää? Suurimpana poikkeuksena aiemmin mainittuihin albumeihin pitäisin äänitystekniikkaa. Levy on koko musiikkihistoriassa aivan ensimmäisiä 16-raitatekniikalla äänitettyjä tuotoksia. Tämän kaltaisessa musiikissa ja eri toten myöhemmässä metallissa, moniraitatekniikka on ollut erittäin tarpeellinen. Varsinkin musiikin mennessä raaempaan suuntaan on äänityksiä ollut pakko tehdä palanen kerrallaaan soundien selkeyden takia. Vaikka musiikkina ollaan kaukana, niin ilman moniraitatekniikkaa olisi moni Nightwish-albumi eeppisyydeltään koulun kevätjuhlien tasoa. Ehkä sitä myös Zappan kitarataidot ja eräänlaisen ”kitarasankaruuden” voisi lihavoidulla kirjoittaa. Onhan nämä teknisesti julmetun taitavia vetoja.

Musiikkina Hot Rats (1971) ei niin vaikea ole kuin moni Zappan tuotoksista minulle on muuten ollut. Ylitsepääsemättömän kunnianhimoiseen materiaaliin tulee kuitenkin jokaisen musadiggarin ainakin hiukan tutustua. Reitillä metalliin Zappa on tärkeä hahmo, jos ei ihan virstanpylväs niin enemmän kuin kuriositeetti kuitenkin. Musiikki on outoa, eikä sen sisään ole helppo päästä, mutta kyllä sen taidokkuus jollain tasolla kiehtoo.

Esimerkkikappaleena ehkä helpoiten lähestyttävä ja miehen sävellyskynän terävyydestä parhaiten kielivä Son of Mr. Green Genes.

Kuva: Flipboard.com

Metallimusiikin olemus – 36. Kasino paloi ja niskat murtui

THE MOTHERS OF INVENTION – FREAK OUT (1966)

Varsinkin progressiivisen väen suosiossa oleva Frank Zappa perusti ryhmän nimeltä The Mothers of Invention. Alkuperäisessä kokoonpanossa oli vain viisi henkeä, mutta levytyssessioissa on soittanut kymmeniä ihmistä.

Musiikki ei millään lailla ollut helppoa ja tavallista, vaan nimenomaan psykedeelistä ja hämmentävää. Porukan kuuluisin teos, vuonna 1966 ilmestynyt Freak Out! sisältää maalimanrumien kansien lisäksi jännittäviä sovituksia ja melko huonoa äänenlaatua. Tuplavinyyli on jakautunut siten, että ensimmäinen puolisko on jälkeenpäin kuvailtavissa zappamaiseksi, kantaaottavaksi parodiamusiikiksi. Toinen levy oli enemmän kokeellista materiaalia.

Sanoituksista huolimatta jäsenistön hulvaton soittotaito paistaa läpi niin, ettei nukuttua saa. Zappa itse oli musiikillisesti todellinen nero myös sävellyspuolella. Vähän pulskea laulu tosin syö esitysten särmää, mutta kappaleissa on miellyttäviäkin elementtejä ja paremmalla äänenlaadulla tätä varmaan kuuntelisi helpommin. Sen verran on kuitenkin sanottava, että kazoota en soittimena siedä oikeastaan missään.

Levyn tuottajana toimi Tom Wilson, jolla on listoilla ollut sellaisia nimiä kuin Bob Dylan, The Velvet Underground ja Simon & Garfunkel. Hämmentävää siinä on oikeastaan se, että mies oli tummaihoinen. 1960-luvulla se ei vielä ollut niin tavallista. Varsinkaan valkoihoisten artistien joukossa. Äänitysprosessit ovat varmasti olleet ikimuistoisia.

Metallielementtejä on levyltä auditiivisesti vaikea löytää. Enemmän uskon paikan listalla olleen ansaittu nimenomaan kantaaottavana ja soittotaidollisena juttuna. Auktoriteettejä vastustava toiminta ja byrokratian kritisoiminen ovat aina olleet osa metalli- ja varmasti muutakin musiikkia. Albumin hämmentävyyttä ja kunnianhimoa ihaili ainakin The Beatles, jonka Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band-albumi on kuulemma heidän versionsa Freak Out!:sta. Ehkä niissä on samaa. Nykyhetken tyylilajin jatkajana voisi pitää esimerkiksi Mike Pattonia. Hänenkään tuotoksensa eivät kulje valtavirrassa, eivätkä edes sen suuntaisissa pienissä puroissa.

Mothers of Inventionin historiaan kuuluu pari hyvin muistettavaa tapausta. Ensimmäinen on jo aiemmin mainittu Montreauxin kasinon sytyttämään päässyt keikka vuonna 1971, josta Deep Purple kertoi Smoke on The Water-kappaleessaan. Toinen on enemmän itsensä Frank Zappan uraan vaikuttanut seikka. Samana vuonna Lontoossa eräs yleisöstä tönäisi Zappan lavalta. Bändi luuli Zappan kuolleen, mutta hän onneksi selvisi ”vain” murtumilla, päävammoilla ja kurkkutorven murskaantumisella. Tuo onnettomuus piti miehen yli puoli vuotta pois keikoilta ja lähes yhtä pitkään pyörätuolissa. Kurkkutorven vamma tiputti miehen äänialaa noin kolmanneksen alaspäin.

Albumin pystyy kyllä kuuntelemaan, mutta ei siitä helposti itselleni sävellyksellistä klassikkoa tule. Laitetaan jakoon avausraita, joka kuvaa melko hyvin albumin ensimmäistä puoliskoa.

Kuva: YouTube.com