Metallimusiikin olemus – 49. Tuplakitarointia kevyesti

WISHBONE ASH – ARGUS (1972)

Vuonna 1969 ammatikseenkin pikkuisen soitellut rumpali Steve Upton ja basisti Martin Turner muuttivat Lontooseen. He etsivät kahta kitaristia bändiinsä vain siksi, että halusivat tietää ”miltä se kuulostaa, jos kitaristeja on kaksi”. Sieltä löytyi vähän kitaraa rämpyttelevä jäätelömyyjä Andy Powell ja enemmän soitteleva Ted Turner. Tämä porukka laittoi kahdelle listalle yksisanaisia bändinnimiehdotuksia ja poimivat sitten satunnaisesti niistä kaksi, joista muodostui tuo Wishbone Ash. Sitten soiteltiin jokunen kuukausi ja oltiinkin jo keikoilla.

Argus-albumi on bändin kolmas ja se nousi jopa kolmanneksi Brittien listalla. Levyn teema liikkuu keskiajalla vaikkei musiikki oikeastaan pätkääkään siltä vaikuta. Musiikki on hyväntuulista autorokkia, jossa kaksi kitaraa vuorottelee oikein taitavasti.

Itselleni bändistä tulee mieleen Dion aikainen Rainbow ja Ritchie Blackmoren soolotuotanto. Se ei toisaalta ole ihme, sillä sitä kautta Wishbone Ash on tiensä suosioon löytänytkin. Juuri Blackmoren suosituksesta bändi tuli Deep Purplen lämmittelijäksi ja sitä kautta se sai oman managerin ja paikkansa tälläkin listalla.

Musiikki ei siis metallia suoranaisesti ole, eikä vihaista tai raskasta muutenkaan. Teknistä soittoa se kyllä sisältää. Lynyrd Skynyrdin ja Pink Floydin välimaastossa tässä ollaan, enkä pitäisi yllätyksenä, vaikka jälkimmäinen olisi tätä bändiä kuunnellutkin. Kuullut on varmasti kuten Iron Maidenin Steve Harris, Judas Priest ja Thin Lizzykin. Ovat nimittäin maininneet bändin vaikuttaneen heidän musiikkiinsa paljonkin.

Suomalaisiakin on soittanut riveissä: Ben Granfelt ja Muddy Manninen ovat kitaroineet orkesterissa 2000-luvulla. Ja voihan sitä tässä nyt namedroppailla koko jutun loppuun asti. Ei tämä osittain musiikkina niin kaukana ole Eppu Normaalistakaan.

Musiikillisesti albumi on hyvä. Metallia se ei ole, eikä ihan hard rockiakaan.

Hyvä esimerkki musiikista on Sometime World, joka tarjoaa bändin rauhallisen ja reippaamman otteen samalla lautasella.

Metallimusiikin olemus – 47. Japanilaista sitar-progea

FLOWER TRAVELLIN’ BAND – SATORI (1971)

Hippiliikkeen jälkimainingeissa kelluivat sen psykedeliaelementit myös Japanin suuntaan. Siellä tuottaja, näyttelijä ja japanilaisen viihdeteollisuuden iso nimi Yuya Uchida halusi perustaa Creamia mukailevan bändin. Näin syntyi Flower Travellin’ Band. Bändin alkuajat olivat sekavia varsinkin miehistövaihdoksien takia. Kävipä bändissä jopa naisvokalisti.

Vaikka bändiä kehuttiin, ei sen musiikki varsinaisesti lentoon noussut. Satori-albumi kuitenkin sai jonkin verran näkyvyyttää myös Jenkeissä. Sillä laulanut Joe Yamanaka ja kitaraa sekä sitaria soittanut Hideki Ishima tekivät vielä pitkän uran Flower Travellin’ Bandin jälkeenkin. Ishima sitaroi edelleen, mutta Yamanaka valitettavasti poltti itsensä unohtuneen tupakan sytyttämässä tulipalossa. Perustaja Uchida vaikutti kyllä japanilaisessa pop-kulttuurissa, mutta erinäiset laittomuudet ovat valitettavasti värittäneet hänen myöhempää elämäänsä. Huumeita, pahoinpitelyitä ja uhkauksia noin esimerkiksi. Itse Uchida ei varsinaisesti soittanut mitään. Bassossa oli Jun Kozuki ja George Wada rummuissa.

Satorin myötä yhtye pääsi esittämään itse tekemäänsä musiikkia. Siltä huokuu enemmän shamanismi ja itämainen, toisteinen vingutusmeininki tekee albumista jopa hivenen rasittavan kuunneltavan. Uchida on kuitenkin tuon ajan tuottajaksi saanut kohtuullisen raskaat soundit aikaiseksi, vaikkei musiikki itsessään äärettömänä vallina päälle vyörykään.

Satori-albumilla on Japanissa edelleen vahva ihailu osanaan. Se on valittu sadan parhaan japanilaisen rock-albumin listalle. Sitä pidetään myös doom-metalliin kovasti vaikuttaneena albumina, vaikkei laajemmin olekaan huomioitu. Jopa Yoko Ono on albumia kehunut. Levy on jaettu viiteen osaan, joten kappaleilla ei sen kummempia nimiä ole. IV-osassa on hyvinkin metallielementtejä havaittavissa. Sen verran progeksi menee, että jopa huuliharppua kuullaan tuon sitarin lisäksi.

Vaikka äänimaailma on osittain jopa riipivä, on Satorilla hyvin kuultavissa hevielementtejä ja nimenomaan sen Creamin vaikutus. Jatkumoa voi etsiä vaikka Tomahawkin tuotannosta ja varmaankin tuolla doomissakin tähän sitten tulemme palaamaan. Ei tästä klassikkoa itselleni muodostu, mutta paikka tällä listalla on oikeutettu jo kotimaansa takia.

Nelososa on paras esimerkki albumin annista.

Metallimusiikin olemus – 46. Iloista progekikkailua yhdessä ja erikseen

YES – FRAGILE (1971)

Yesin neljäs albumi, Fragile on monelle proge-elävälle tuttu. Roundaboutin on väkisinkin kuullut, vaikkei asiakseen olisikaan perehtynyt levyihin kappale kappaleelta.

Fragile on kaksijakoinen albumi. Puolet kappaleista on yhdessä sävellettyjä ja toinen puoli on jäsenten soolotuotoksia, joissa muu bändi enintään säestää hiukan. Tämä oli rumpali Bill Brufordin idea, koska progressiivisen bändin sisällä usein on kaikilla halu käyttää bändiä niin kuin itse haluaisi. Siksi jokaiselle annettiin mahdollisuus toteuttaa omia musiikillisia fantasioitaan kappaleen verran.

Vastaanotto albumilla oli todella hyvä. Briteissä se nousi listalla seiskaksi ja jenkeissä jopa neljänneksi. Yhteensä se on myynyt yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kansitaiteen suunnitteli Roger Dean, joka suunnitteli myös tunnetun Yesin kuplalogon. Dean on myös suunnitellut kansitaidetta esimerkiksi Uriah Heepille ja Asialle.

Albumi on Rick Wakemanin ensimmäinen ja se kosketinosuuksissa kyllä kuuluu. Cans and Brahms on Brahmsin neljännestä sinfoniasta Wakemanin tekemä sovitus ja klassinen ote kuuluu muussakin soitossa. Muutenkin albumilta välittyy aivan järkyttävän kova soittotaito, jota ei kuitenkaan tuoda tarkoituksellisen jyrkästi esiin. Hattua täytyy nostaa myös tasapainoiselle tuotannolle. Kappaletta on miellyttävä kuunnella.

Albumi on minulle tuttu. Roundabout on todella erinomainen kappale ja avauskappaleena varmasti yllättävä. Bassoriffi jää päähän ihan taatusti. Itse en tosin ole Jon Andersonin äänen suuri fanittaja, mutta orkesterin nimen mukainen positiivisuus siitä kyllä paistaa.

Metallin suhteen tälle albumille varmasti kumartavat muut genren tekijät ja luultavasti vähän hevimmänkin osaston tyypit. Albumin kappaleita ovat coveroineet tiettävästi ainakin Paul Gilbert, Asia ja Cairo. Tunnetuimpana ehkä kuitenkin Dream Theater ja California Guitar Trio, vaikkei jälkimmäistä voi metalliksi laskeakaan.

Southside on the Skyssa kuuluu jopa pientä heviriffittelyä, vaikkei särö raskainta osastoa olekaan. Ja kyllähän kitaristi Steve Howe on hyvin arvostettu metallipuolen ihmisten keskuudessa. Heart of the Sunrise on albumin raskain kappale, vaikka paras kappale lieneekin tuo levyn avaava Roundabout.

https://www.youtube.com/watch?v=p9yW-3vFxA0

Metallimusiikin olemus – 45. Saksofonia ja takaperoisia ääninauhoja

VAN DER GRAAF GENERATOR – PAWN HEARTS (1971)

1960-luvun loppupuolella, tarkalleen vuonna 1967, kuoli fyysikko ja sähköinsinööri Robert Van de Graaff. Samaan aikaan Chris Judge Smith ja Peter Hammill keksivät nimiä tulevalle bändilleen. Hankaussähkögeneraattorin keksijän nimi oli mediassa paljon esillä, joten bändin nimeksi valittiin Van der Graaf Generator. Se on väärin kirjoitettu, mutta ei tarkoituksella. Tällaisena se kuitenkin jäi elämään.

Monien vaiheiden jälkeen bändi päätyi Charisma-levy-yhtiön ensimmäiseksi bändiksi. Yhtye keikkaili paljon ja teki levyjä keikkailun lomassa. Miehitys vaihtui ja fanien keskuudessa klassikkokokoonpanoksi muodostui Peter Hammill, Hugh Banton, Guy Evans ja David Jackson. Hammill hoiti laulun ja paljon muutakin, Banton vastasi koskettimista, Evans rummuista ja bändin omaperäisen soundin loi David Jackson saksofonin ja huilun avulla.

Tämä klassinen porukka muutti manageri Tony Stratton-Smithin kotiin harjoitellakseen Pawn Heartsin materiaalia. Nauhoitukset tehtiin lopulta Trident-studiossa, jossa albumin ainut vieraileva artistikin pistäytyi. Hän oli King Crimsonista tuttu Robert Fripp, jonka kitarointia kuullaan muutamallakin kappaleella.

Bändin tavaramerkiksi tällä levyllä muodostui Bantonin käyttämä psychedelic razor -efekti, joka oli modifioitu nauhuri, jolla pystyi nauhoittamaan ja kelaamaan nauhaa taaksepäin yhtäaikaisesti. Bändin kertoman mukaan tämä oli osittain huumorimielessä tehty laite. Huumori oli läsnä bändin keskellä ja siitä löytyy viitteitä musiikista kuin myös levyn kansista. Hommaa ei otettu vakavasti, vaikka teemat olivatkin vakavia pohdiskeluja.

Levy sai huikean menestyksen Italiassa, josta tulikin bändin ”kotimaa”, sillä suosio jatkui myös tulevilla levyillä. Kuten muutkin ajan levyt, se on sekalainen soppa osioita ja improvisointia. Lopulta sen vahvimmiksi puoliksi nousevat Jacksonin saksofoni-tunnelmoinnit ja Hammillin herkkä laulusoundi. Bändi on parhaimmillaan rauhallisissa ja seesteisissä osioissa. Raskaat ja nopeat jaksot ovat lähinnä ahdistavia.

Metallipuolen vaikutusta bändillä on varmasti ollut moneenkin progeilijaan, mutta julkisesti Van der Graaf Generatoria ovat fanittaneet Rush, John Frusciante, Marillionin Fish sekä Bruce Dickinson, joka piti Peter Hammillia yhtenä lapsuutensa sankarina.

Aika yllättävää tai sitten ei, mutta jollain lailla bändistä tulee mieleen Iron Maiden. Osavaihdokset ovat samaan tapaan aika selkeitä ja kutakin riffiä toistetaan pitkään. Rush ja Marillion ovat tietysti selkeitä jatkumoita. Saksofonia uudemmista metallinimistä löytyy Shiningista, mutta norjalaisten versioissa saksofoni ei niinkään ole herkkyyden luojana.

https://www.youtube.com/watch?v=P_TmPVpQ6rY

https://open.spotify.com/album/5Lrsef2F6ZHNC5yIUEJouw?si=2CcyUn5xRdqqMWJyJQmAKA

Kuva: savagehippies.com

Metallimusiikin olemus – 44. Urkurockin ilotulitusta

URIAH HEEP – LOOK AT YOURSELF (1971)

Mick Box eleli Essexissä jalkapalloa ja nyrkkeilyä harrastaen. Urheilun lisäksi hän oli kitaristi The Stalkers -yhtyeessä. Tämän yhtyeen alkuperäinen laulaja sai väistyä rumpalin serkun tieltä. Rumpalin serkku oli mies nimeltä David Garrick, joka paremmin David Byronina tunnetaan. Tämän myötä muut jäsenet lähtivät liitämään ja Boxin ja Byronin oli perustettava uusi bändi. Siitä tuli Spice, joka oli jazzin sekaista rockia. Vuonna 1970 bändiin liittyi multi-insturmentalisti, mutta pääosin kosketinsoittaja Ken Hensley. Näin Uriah Heep oli valmis. Nimi tosin vaihtui managerin ehdotuksesta ja on alkuperältään David Copperfield -romaanin hahmosta kaapattu.

Uriah Heepin kolmas albumi Look at Yourself oli menestys eritoten Suomessa ja Saksassa. Suomessa albumi nousi listaykköseksi. Kotimaassaan se oli yhtyeen ensimmäinen listalle päässyt lätty. Sitä pidetään yleisesti albumina, jolla bändi löysi ”oikean” tyylinsä.

Tuon tyylin takana voidaan pitkälti pitää Ken Hensleya, sillä hän oli säveltämässä lähes kaikkia kappaleita. Vaikka yksi Uriah Heepin tunnistettavimpia elementtejä on David Byronin laulu ja falsetit, laulaa nimikappaleella juuri Hensley. Eikä huonosti laulakaan. Muutenkin kappaleessa on raskasta rymistelyä ja Hensleyn raaka urkusoundi leikkaa ilmaa.

Albumin toinen hitti, July Morning, on bändin omia suosikkeja ja siinä Moogia käy raapimassa Manfred Mann. Kerroksia kappaleissa on enemmän kuin lyhyellä kuuntelulla olettaisi. Progressiivisuus on melodista eikä sitä ole tehty tarkoituksellisen haastavaksi vaan kaikki kikkailut palvelevat kokonaisuutta.

Metalliin vaikutteita bändi on tuonut roppakaupalla. Tämä levykin ainakin ripakopallisen verran. Ian Clarkin rumpusoolot ja tuplarummut eivät olleet ennenkuulumattomia, mutta taidokkaasti esillä. Laulaja David Byron on ainakin King Diamondin suurin esikuva. Metallibändeistä ainakin Gamma Ray on versioinut Look at Yourselfin.

Yhteenvetona Look at Yourself on raaka, mutta ammattimaisesti tuotettu albumi. Jos pitää vahvasti uruilla marinoidusta proge-rockista, niin sitä albumi tarjoaa. Uriah Heep on minusta edelleen hiukan aliarvostettu aikansa bändeistä. Tämäkin levy sisältää perinteisen hard rockin lisäksi viitteitä southern rockista ja jopa grungesta. Hensleyn, Byronin ja Boxin luoma soundi ja sävellykset on usein jopa miellyttävämpiä kuin Deep Purplen vastaavat.

Ottakaa tämä peilikannella varustettu albumi ilolla vastaan. Hienoa junttausta. Esimerkkikappaleena en laita kumpaakaan suurimmista hiteistä, vaan eniten metallisimman Shadows of Griefin, jonka riffi soikin sitten loppupäivän päässä.

Kuva: britrockbythebay.com