Metallimusiikin olemus – 35. Älykkörunouden ja paheellisen käytöksen kombinaatio – Jim Morrison

THE DOORS – L.A.WOMAN (1967)

Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.

The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo. Muut bändin jäsenet rumpali John Densmore, kitaristi Robby Krieger ja kosketinsoittaja Ray Manzarek olivat bändille se runko, jonka Morrisonin käytös ja luonne vaativat, että bändi ylipäätään pysyi pystyssä. Varsinkin Manzarek ihannoi Morrisonia henkilönä. Krieger ja Densmore eivät olleet aina ihan samalla taajuudella.

Tuohon aikaan The Doors oli tumminta ja paheellisinta musiikkia, mikä julkisuudessa sai huomiota. Se ammensi voimiaan Morrisonin huuruisissa ja eroottisissa, kuolemaa ihannoivissa sanoissa. Anarkistinen ja auktoriteettivastainen Morrison aiheutti hämminkiä siellä, missä bändi liikkui. Lähinnä päihteiden käyttönsä takia.

Vuonna 1971 julkaisut L.A.Woman jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Jim Morrison kuoli pari kuukautta julkaisun jälkeen. Albumi poikkeaa muista Doors-albumeista äänitystekniikaltaan. Suurin osa kappaleista äänitettiin livenä ja niissä kuuluu erittäin vahva blues-musiikin vaikutus.

The Doors on aina vedonnut metallipuolen ihmisiin. Se johtunee pääosin Morrisonin hahmosta ja tavasta käsitellä auktoriteetteja. L.A. Woman ei varsinkaan sisällä varsinaista metallia kovinkaan paljon. Enemmän löydän metallia debyyttialbumin ensimmäisestä kappaleesta, Break on Through (To The Other Side) on edelleen kohtuullisen kova esikoislevyn avausraita. Silti esimerkiksi nimiraita L.A. Woman vaanii ja lymyää, kunnes iskee päälle groovaavalla kompillaan. Ja soittajat kyllä ovat taitavia, varmasti metallimaisempikin ilmaisu taipuisi. Morrisonin ääni on miehen ikään nähden karismaattinen ja vahva, joskin aika hyvin viskillä valeltu.

The Doors on myös niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin heidän jälkeensä tulleisiin jotenkin. Samaa hulluutta löytyy ehkä glam rock bändeistä. Ei pitäisi, mutta sanon kuitenkin, että Guns N’ Roses’ssa ja Mötley Crüessa on jotain samaa. Ainakin käytöksen suhteen. Type O Negative tekemisissä voi myös samankaltaisuutta havaita. Sanoitusten teemat, tietynlainen pimeys ja läpipaistava äly ovat vahvasti läsnä.

Itse L.A.Woman on hyvä albumi. Soundit ovat luonnolliset ja miellyttävät. Jos tuollainen blues-vetoinen musiikki uppoaa, niin tämä on helppo albumi kuunneltavaksi. En itse pidä sitä bändin parhaana esimerkkinä metallin esi-isistä, mutta ei se huonokaan ole.

Esimerkkikappaleena legendaarinen päätösraita Riders on The Storm.

Kuva: youtube.com

Metallimusiikin olemus – 34. Andy Warhol, Lou Reed ja glam rockin alkulähteet

THE VELVET UNDERGROUND & NICO (1967)

The Velvet Underground & Nico on sellainen albumi, jonka kannen tuntevat kaikki, mutta harva lopulta on sen musiikkia kuullut. Albumin kansitaiteesta vastasi kuvataiteilija Andy Warhol, joka toimi myös albumin toisena tuottajana.

The Velvet Underground ei bändin varsinaisena aktiiviaikana ollut mitenkään erityisen suosittu. The Velvet Underground & Nico-albumi sai sen verran paheksuntaa, että sen kappaleet eivät juuri radiossa soineet. Tämä albumi tehtiin Nicon, saksalaiset juuret omaavan naislaulajan kanssa. Nico oli Andy Warholin ympärillä pyörivää ”ihmesakkia”, ja kuten monet muutkin tuosta joukosta, omasi hyvin vahvan mielenkiinnon huumeita kohtaan.

Varsinaisen bändin keulahahmo Lou Reed on metalliväelle tuttu lähinnä melko flopiksi osoittautuneesta yhteistyöstä Metallican kanssa. Reedille on kuitenkin ne suurimmat huomiot osoitettava, sillä hän oli se, joka teki kyseisestä albumista jälkikäteen katsottuna uraauurtavan. Reed käsitteli teksteissään ajalle poiketen hyvin vapaasti erinäisiä tabuja, kuten huumeidenkäyttöä ja erilaisia seksuaalisia poikkeavuuksia. Loullakin oli elinaikanaan riittävästi kanssakäymistä huumeiden kanssa. Lopulta miehen maksa ei kestänyt reipasta elämää, vaan hän kuoli maksaongelmiin vuonna 2013.

Tästä päästäänkin albumin täysin oikeutettuun paikkaan metalliin vaikuttaneiden levyjen listalla. Paheksuntaa, huumeita, seksiä ja undergroundia oli siis moneen mittapuuhun verraten paljon. Tämä oman aikansa hipsterialbumi ei musiikilliselta anniltaan ole mitenkään erityisen raskasta. Paljon se on innoittanut ja tarkkanäköinen voi huomata jonkinlaisen yhteyden vaikkapa myöhemmin käsiteltävään glam rockiin. Psykedelian alaotsikossa liikuessamme, voi tästä aistia myös sen suunnan elementtejä. Niitä muuhun soittoon kiinnitteli ainakin sähköviulua soittanut John Cale. Todellista pioneerityötä teki myös rumpali Maureen Tucker, joka oli ensimmäisiä todella tunnettuja naisrumpaleita.

Musiikkia tällä levyllä on oikeasti vaikea kuvata sanoin. Ei se useammallakaan kuuntelulla jää päähän soimaan, mutta se ei missään nimessä ole huonoa. Oletan sen olevan niitä levyjä, jotka kasvavat joka kuuntelulla. Sanoituksissa on jotain perin hämärää, vaikka aiheena huumeet ja oudot mieltymykset eivät suoranaisesti kiehdokaan. Ehkäpä paketti ja sen outous vetoaa kaikissa musadiggareissa ainakin kevyesti loisivaan hipsteriin. Ja oudointa albumissa taitaa olla juuri se, että se ei lopulta edes kuulosta kovin oudolta. Tässä ajassa. Mutta mitä se on ollut vuonna 1967?

Lou Reed on bändinsä kanssa ollut erittäin merkittävä monelle artistille. Esimerkiksi vaikkapa David Bowie, Pearl Jam ja The Smashing Pumpkins ovat Velvet Undergroundin musiikista kertoneet inspiraatiota saaneensa. Ehkä juuri viimeksi mainitussa löytyy näistä ”nykyisistä” eniten samaa.

Esimerkkinä toimikoon avausraita Sunday Morning. Vaikea tästä suoraan on takoa metallia, mutta kyllä tässä joku hivenen häiriintynyt väri on.

Kuva:

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” – B:lla alkavat artistit.

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” on Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta B:llä alkavat artistit kahlasin läpi. Vastaan tuli monenlaista levyä, niin hyviä, keskivertoja kuin sysihuonojakin. Tässä pieni tiivistelmä levyistä, sekä mielestäni parhaista biiseistä niillä. Parhaat biisit löytyvät soittolistasta tekstin lopussa.

JOKAISEN PITÄISI TÄMÄ LEVY OMISTAA!

1. Buckley, Jeff – Grace (1994, alternative rock)
“Myös laulajan traagisella kohtalolla puolittain ratsastava levy. Tällä kertaa se laulaja oli tosiaankin taitava.”

NÄMÄ LEVYT VOI KUUNNELLA USEASTI

2. Bowie, David – Rise & Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972, glam rock)
“Hyvä teos varmasti aikanaan. Oikeastaan vain Starman pomppaa biisinä ylös.”

3. Björk – Debut (1993, electronic pop)
“Muutama hullun kova biisi ja sitten sellaista björkmäistä taidekilkuttelua.”

4. Black Sabbath – Black Sabbath (1970, heavy metal)
“Huojuntaa laadussa ja sävellyksissä, jopa soitossa, mutta on tällä myös hetkensä.”

5. Black Sabbath – Paranoid (1970, heavy metal)
“Tässä on eniten Black Sabbathia. Ehkä johtuu noista hiteistä.”

6. Blood, Sweat & Tears – Blood, Sweat & Tears (1968, rock)
“Tuttuja sävelkulkuja big band-hengessä ja hyvällä groovella. Oikein hyvää meininkiä. Autoon sopivaa.”

7. Björk – Vespertine (2001, electronica)
“Eteeristä huttua, ei niin hyvä kuin aiemmat.”

8. Beck – Sea Change (2002, alternative rock)
“rauhallista ja kaunista, jopa pearl jam tyyppistä maalailua. Beckiä parhaimmillaan.”

9. Brubeck, Dave – Time Out (1959, cool jazz)
“Hyvää perusjazzia, alkupää jopa huippua. ”

10. Big Brother & the Holding Company – Cheap Thrills (1968, blues rock)
“Kyllä Janisin ääni oli maineensa veroinen, ihan äänen takia tämä täällä kannattaa olla.”

11. Bon Jovi – Slippery When Wet (1986, hard rock)
“tukkarockin kulmakiviä, mutta alkupuolen jälkeen lähinnä kylmänväreitä herättävää tekokovaa hempeilyä.”

12. Black Crowes – Shake Your Money Maker (1990, southern rock)
“Hyvää etelän bluesrockia. Mukavaa mätkettä.”

13. Beck – Guero (2005, alternative rock)
“Jännittäviä ja ehdottoman omaperäisiä kitarariffejä. ”

14. Basie, Count – The Atomic Mr. Basie (1958, swing)
“Vanhaa big-band-jazzia. meininkiä. Oikein mukavaa.”

15. Bee Gees – Odessa (1969, pop)
“Korkealta laulettu konseptialbumi, joka ehkä vaatisi tarkkaa sanojen seuraamista.”

16. Buena Vista Social Club – Buena Vista Social Club (1997, son cubano)
“Hieno tarina. Juuri sitä kuubalaista musiikkia, mitä sen kuuluukin olla. Tälle on paikkansa.”

17. Boston – Boston (1976, hard rock)
“AOR-musiikkia ennen kuin se oli AOR-musiikkia. Aivan hyvää peruskauraa.”

NÄMÄ ALBUMIT KANNATTAA AINAKIN KERRAN KUUNNELLA

18. Baez, Joan – Joan Baez (1960, folk)
“Kantaaottavaa nainen ja kitara-laulantaa. Hetkittäinen menee syvällekin, sillä Joan osaa laulaa.”

19. Beatles – Abbey Road (1969, rock)
“Legenda. Vähän sekava kuitenkin.”

20. Beta Band – Heroes to Zeros (2004, electronic)
“Kummallista musiikkia. Hirvittävän tavallista, mutta ei kuitenkaan. On niin outo, että voi olla, että paikka täällä on oikeus ja kohtuus.”

21. Bad Company – Bad Company (1974, hard rock)
“Perusrockia.”

22. Booker T & the MGs – Green Onions (1962, r&B)
“Alkukantaista urkumusiikkia. Blues-henki huokuu ja sikari tuoksuu. Teemailtoihin taustalle.”

23. Boards of Canada – Music Has the Right to Children (1998, electronica)
“Omalla laillaan legendaarinen kilkutusbändi. Vähän soundit ovat vanhahkot, mutta on tämä varmasti uranuurtaja tällä alalla.”

24. Black Sabbath – Vol 4 (1972, heavy metal)
“Epätasainen albumi legendaarisilla kansilla. Muutama hämmentävän huonosti soitettu kohta.”

25. Beck, Jeff – Truth (1968, blues rock)
“Vanhaa rokkia, ihan aikansa mukaista.”

26. Buckley, Tim – Goodbye & Hello (1967, folk rock)
”Tunteellista ja vakuuttavaa laulutyötä ja mahtipontisia sävellyksiä.”

27. Björk – Medúlla (2004, vocal)
“Äänenkäyttöä parhaimmillaan, mutta biiseinä toki aika epäselkoja. ”

28. Beta Band – Hot Shots II (2001, electronic)
“Helpompaa Radioheadia, myös vähän keskinkertaisempaa. Ei ihan kanna albumimittaa asti.”

29. Beastie Boys – Ill Communication (1994, hip hop)
“Legenda, muta pidemmän päälle rasittava.”

30. Blur – Blur (1997, indie rock)
“Semittäistä brittirokkia. Joku tässä on vain niin angstia. Ei jaksa enää.”

31. Blue Nile – A Walk Across the Rooftops (1984, sophisti-pop)
“Kasarimeininkiä aika rauhallisella otteella. Ei pahakaan.”

32. Bees – Sunshine Hit Me(2002, indie rock)
“Erikoista musiikkia. Zero 7 tulee jotenkin mieleen. Sellaista chillailua ska-otteella. Hyvin rauhallista.”

33. Blue Cheer – Vincebus Eruptum (1968, psychedelic rock)
“Osittain rasittavaa esi-stoneria. On siellä hyvääkin ja paikan listalla tavallaan ymmärtää.”

34. Big Black – Atomizer (1986, noise rock)
“Raastavaa punkia. Aika höyryvetoinen tunnelma. Ei ihan onnetonta. Huonot soundit.”

35. Big Star – Third (1978, power pop)
“Liian pitkä levyllinen kantrirokkia. Tai jotain sellaista helppoa. Vähän liian helppoa.”

36. Belle & Sebastian – If You’re Feeling Sinister (1996, chamber pop)
“Liian iloista ja siloista indiepoppia. Varmaan tyylissään maailman kärkeä, mutta tylsää on.”

37. Beatles – Beatles (1968, rock)
“Myös legenda. En ole vielä sisäistänyt”

38. Beatles – Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967, rock)
”Kappaleina ei minun makuuni, mutta kunnianhimoisuudessaan tärkeä levy.”

39. The Band – The Band (1969, roots rock)
”Aika rasittavalla laululla varustettua musiikkia.”

40. Bowie, David – Low (1977, art rock)
” B-puolen Ambientia voisi kuunnella levyllisen. Eikä tämä läpeensä kehno ole muutenkaan.”

41. Buffalo Springfield – Again (1967, psychedelic rock)
“Tylsää kantripohjaista rokkia. Ei pelasta Young ja Stillskään tätä. Tylsää on. Ei voi mitään.”

42. Bonnie Prince Billy – I See a Darkness (1999, indie rock)
“Sellaista tasapaksua akustista indie-folkia. Tällaisia bändejä on arviolta miljoonia.”

43. Beastie Boys – Licensed to Ill (1986, rap rock)
“Oivaltavia lainailuja rocklegendoista, mutta osa biiseistä on aikamoisen rasittavia.”

44. The Byrds – The Notorious Byrd Brothers (1968, psychedelic rock)
“Parempaa ja vauhdikkaampaa Byrdsiä. Ehkä Crosbyn poislähtö teki vain hyvää.”

45. Black, Frank – Teenager of the Year (1994, alternative rock)
“Vähän liian pitkä albumillinen sekavasti koostettua punk pop rockia. Hyviäkin paloja on.”

46. Beau Brummels – Triangle (1967, folk rock)
“Psykedelian ja hyvän välimaastossa pyörivää aikansa musiikkia. Kyllä tämä varmaan paikkansa listalla ansaitsee.”

47. Banhart, Devendra – Rejoicing in the Hands (2004, indie folk)
“Folkia. Outoa.”

48. Brel, Jacques – Olympia ’64 (1967, chanson)
“Ranskalaisen musiikin perikuva. Live-levytys ei soundeiltaan ole parasta, mutta onhan tuossa yritystä.”

49. Blur – Modern Life is Rubbish (1993, britpop)
“Brittirokkia, perus-sellaista. Keskinkertaista ollut minulle aina. Muutamia hyviäkin riffejä on.”

50. Big Star – # 1 Record (1972, power pop)
“Kantrimaista rockia. Ei ihan hirvittävää, mutta hivenen tylsähköä kyllä.”

51. Baker, Anita – Rapture (1986, quiet storm)
“Kunnon kasarisiirappia.”

52. Bush, Kate – The Sensual World (1989, art rock)
“Sitä samaa nauhattoman basson säestyksellä. Leijumista jossain eteerisissä maailmoissa.”

53. Beatles – Rubber Soul (1965, folk rock)
“Tämäkään ei ole sävellystyön merkkiteos. Liian monta rallattelua. Ei eleanorerigbyjä.”

54. Beatles – Revolver (1966, rock)
“Legendaarista rockia. Muutamia hyviä sävellyksiä, muutama psykedelian prototyyppi ja paljon turhaa.”

55. Bee Gees – Trafalgar (1971, soft rock)
“Hienoja jousisovituksia, vaatisi ehkä tarkempaa tutustumista. Ehdottomasti levy joka listalle kuuluu.”

56. Brown, James – Live at the Apollo (1963, soul)
“Ei oikeastaan ollut sitä mitä odotin. Rauhallista ja hiljaista. On varmasti parempiakin levytyksiä tältä mieheltä.”

57. Bush, Kate – Hounds of Love (1985, art pop)
“Folk-fantasialauleskelua. Enemmän sitä, mistä Bush tunnetaan. Himpun epätasapainoinen vain.”

58. Beck – Odelay (1996, alternative rock)
“Aikamoisen sekavaa kilkutusta ja laahausta. Ei niin hyvä kuin guero.”

59. Bad Brains – I Against I (1986, hardcore punk)
“HC-punk-kaahausta. Eihän tähän pysty.”

60. Basement Jaxx – Remedy (1999, house)
“Liian vanhaa Jaxxia.”

61. Burman, Rahul Dev – Shalimar (1975, soundtrack)
“Bolliwood-elokuvan soundtrack. Miltä lie ajalta? Tarvitsisi sen elokuvan taustalle. Varmasti siihen sopii hyvin.”

62. Beatles – A Hard Day’s Night (1964, rock)
“Pikkusen liian Beatlesiä. Liian vanha soundi. Hyviä sävellyksiä osin, mutta liikaa rillumareitä.”

63. Burning Spear – Marcus Garvey (1975, reggae)
“Jotain alkukanta-reggaeta. Ihan jees. Reggaeksi.”

64. Badly Drawn Boy – Hour of Bewilderbeast (2000, indie folk)
“Folkia. Ei jaksa.”

65. Byrds – Fifth Dimension (1966, folk rock)
“Kantrirokkia. Mainstreamia mulle, mutta aikanaan varmaan ollut jotenkin uraauurtavaa.”

66. Beach Boys – Today! (1965, orchestrated rock)
“Beach boys-höttö jatkuu. Muutamia hyviä pätkiä, mutta onhan tämä aika yksinkertaista.”

67. Byrds – Mr. Tambourine Man (1965, folk)
“Ei huippua kokonaan, mutta pari hyvää sävellystä.”

68. Bowie, David – Aladdin Sane (1973, glam rock)
“progressiivisillä jazz-pianoilla siivitettyä erikoispoppirokkia. Muutama hyvä pätkä, mutta happoista on.”

69. Blondie – Parallel Lines (1978, pop rock)
“Pop rockia naislaululla. Muutama radiohitti ja loppu peruskamaa. Äänessä on aikamoista kantrisävyä.”

70. Bush, Kate – Dreaming, the (1982, art rock)
“Äänenkäytöllä kikkailua. Ei montakaan klassikkosävellystä. Mutta jopa karjuntaa sisältävää naislaulua.”

71. Bowie, David – ‘Heroes’ (1977, art rock)
“Kasarisoundia ennen kasikytlukua. Pahan kuuloisia soundeja, outoja kitarajuttuja ja pari hyvää instrumentaalia.”

72. Belle & Sebastian – Tigermilk (1996, indie pop)
“Samaa tylsähköä, vähän liian iloista musiikkia. En tiedä miksei sytytä. Liian helppoa.”

73. Burke, Solomon – Rock ‘n’ Soul (1964, R&B )
“Soulin alkuajoissa ollaan. Vähän liian imelää minun makuun. Hidasta blues-soulia.”

74. Bowie, David – Hunky Dory (1971, glam rock)
“Eipä paljon mistään kotoisin ilman Life in Marsia. ”

75. Beastie Boys – Paul’s Boutique (1989, alternative hip hop)
“Ei niin hyvä kuin Licensed to Ill. Liian rasittavaa räppiä rasittavilla äänillä ja hyvin itseään toistavalla räp-melodialla.”

NÄIHIN ÄLÄ KOSKE!

76. Bragg, Billy & Wilco – Mermaid Avenue (1998, folk rock)
“Kantria ja folkia. Wilco pelastaa paljon Braggin karmaisevalta ääneltä. Aika tylsää joka tapauksessa.”

77. Band – Music from Big Pink (1968, americana)
“Ei vaan iske tämä laulu.”

78. Bowie, David – Station to Station (1976, art rock)
“70-luvun lopun ihmepoppia. Liian vähän nyansseja, monotonista ja kummaa. Tässäkin levyssä on kuitenkin yksi helmi.”

79. Beach Boys – Pet Sounds (1966, progressive pop)
“Surffendaalia. Turhan kaukaa historiasta minulle.”

80. Buckley, Tim – Greetings from LA (1972, funk)
“Taidepläjäys. Ihmeellistä scat-soolottelua ja sekoilevia sävellyksiä. Hajanainen teos.”

81. Badu, Erykah – Mama’s Gun (2000, neo soul)
“kammottavaa R&B:tä”

82. Buzzcocks – Another Music in a Different Kitchen (1978, punk rock)
“Alkupunkia. Osittain jopa kuunneltavaa. Rasittavaakin mahtuu joukkoon.”

83. Beatles – With the… (1963, rock and roll)
“Ei kovinkaan ihmeellinen albumi. Kopiokappaleita, eikä mitään järkevää linjaa.”

84. Ben, Jorge – África Brasil (1976, world music)
“Oikeastaan sellaista maailmanmusiikkia, jota ei jaksa pitkään kuunnella. Taustalla menee, mutta tällaista on tehty niin paljon, ettei aiheuta erikoisia värähdyksiä.”

85. Blur – Parklife (1994, britpop)
“Alku lähtee lupaavasti, mutta sitten se lopahtaa aika raskassoutuiseksi ja häiritseväksi brittirockiksi. Joku ei Blurissa vaan kanna riittävän pitkälle.”

86. Buckley, Tim – Happy Sad (1969, folk jazz)
“Keskinkertaista länkötystä. Hyvin 70’s. “

87. The Boo Radleys – Giant Steps (1993, psychedelic pop)
“Ja taas on keskinkertaista brittipoppia. Tylsää on. Taitaa kuitenkin olla kirjoittajan lempilapsi.”

88. Bowie, David – Young Americans (1975, blue-eyed soul)
“Tylsää poppia. Ei jumankauta, että tylsää. ”

89. Bragg, Billy – Talking with the Taxman About Poetry (1986, rock)
“Rasittavantyyppistä irkkufolkkia huonolla laululla ja pitkäveteisillä poliittisilla kannanotoilla.”

90. Beach Boys – Surf’s Up (1971, progressive pop)
“Sitä samaa lainelautailua.”

91. Bukem, LTJ – Logical Progression (1996, electronic)
”Vanhaa ja todella vanhan kuuloista elektronista tanssimusiikkia. Baskeri vinoon ja keltaset lasit päähän. Ei helvetti”.

92. Bauhaus – Mask (1981, gothic rock)
“Kamottavaa ölötystä. Musiikki ei periaatteessa ole täysin kamalaaa, mutta laulu on.”

93. Barrett, Syd – Madcap Laughs (1970, psychedelic folk)
“Kamala.”

94. Black Flag – Damaged (1981, hardcore punk)
“Raastavaa ja hirvittävää punkia, jossa on kyllä temponvaihtelupuolella jotain omaperäistäkin. Soundit vaan ovat niin paskat. Legenda, mutta ei tämä musiikkina kummoista ole.”

95. The Byrds – Sweetheart of the Rodeo (1968, country rock)
“Niin perinteistä kantria että hirvittää ja meinaa solmiokivi mennä kurkkuun. Hyi helevetti!”

96. Butthole Surfers – Locust Abortion Technician (1987, hardcore punk)
“Olipa hirveää äänisaastetta. Älkää testatko. ”

97. Birthday Party – Junkyard (1982, post-punk)
“Hirvittävää paskaa, laulo Nick Cave tai ei. Ihan persettä mölinää.”

98. B52s – B52s (1979, new-wave)
”On tämä oikeasti lähes kamalinta mitä voi olla.”

TOOMION TOP100: 1. Type O Negative – October Rust

Tuottajat: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 20.8.1996
Levy-yhtiö: Roadrunner

7. Suomessa, 42 .Jenkeissä, 26. Briteissä. Myynyt pelkästään USA:ssa yli puoli miljoonaa albumia.

SINGLET
– Love You To Death
– My Girlfriend’s Girlfriend
– In Praise of Bacchus
– Cinnamon Girl

Miksi tämä on ykkösenä? Mikä tästä tekee paremman kuin Life Is Killing Me? Ei välttämättä musiikillisesti mikään. Hyvin tasapäin kaksikko maaliviivan ylitti. October Rustilla on enemmän muistoja taskussaan, enemmän loppuvan teini-iän mystiikkaa. Nostalgiaa, jossa ei liikuta ihan niin tummissa vesissä.

Levy on korkealla nimenomaan sen tunnelman takia. Se tavoittaa nimensä ja kansitaiteensa olemuksen täydellisesti. Tässä liikutaan nimensä mukaisesti syksyisissä sfääreissä, jotka voivat olla aurinkoisia, synkkiä, sateisia tai muuten vaan huuruisia. Paljon pimeää, jossa lämmin hehkuu oranssin, keltaisen ja ruskean sävyissä. Kohdallani moni asia jalostuu juoksun tai oman bändiharrastukseni kautta. Tällä albumilla on iso rooli molemmissa.

Lokakuun alku. Peruskuntokauden alku. Uusi vuosisuunnitelma. Viilenevä ilma. Pakkasessa kovettuva pururadan pohja. Suomalainen metsä näyttää ruskan tullen valttikorttinsa. Pimeät viikonloput ja illat silloin, kun kannetaan soittimia ja vahvistimia treenimökkiin. Rakkaimmat ystävät ja se, kuinka kaikki paras on usein paljon pienemmissä asioissa kuin itsekään haluaa myöntää.

Albumin teko aloitettiin Bloody Kissesin läpilyönnin jälkeen. Bändi oli kaikkien huulilla. Peter Steele halusi onnistua paremmin. Hioa työnjälkeä täydellisemmäksi. Tässä vaiheessa uraa Steele oli vielä päivätöissä. Hän huolehti puistoalueista New Yorkissa. Oli jopa vastaavassa roolissa. Tästä seikasta on lähtenyt miehen lempinimet Green Man, Vihreä Jätti. Hän käytti alkoholia vain harvoin ja eli muutenkin erittäin terveellistä elämää. Mies kuntoili paljon ja piti itsestään huolta.

Steele bändikavereineen toimitti Roadrunnerille October Rustin valmiina. Levy-yhtiön ihmiset olivat hämmästyksestä ihmeissään. Näin kevyttä, näin maagista, näin siloista. Silti he tiesivät, että tämä tulisi myymään valtavasti. Mutta se vaatisi kiertueen, mitä Steele ei todellakaan olisi halunnut. Hän olisi halunnut vain säveltää musiikkia omassa kellarissa ja tehdä levyjä. Ei missään nimessä keikkailla.

Albumi alkaa bändin omituisella huumorilla. Pelkällä häiriöäänellä. Tämän jälkeen bändin pojat toivottavat kuulijan tervetulleeksi. Tämän jälkeen sukelletaan suoraan koko levyä kuvaavaan tunnelmaan. Luontoon ja naisiin. Love You To Death oli omistettu Peterin tärkeimmälle naisystävälle. Tekstit huokuvat eroottista gotiikkaa. Se rakentuu varsin yksinkertaisen sahaamisen päälle. Tätä värittävät Josh Silverin horisonttiin asti kaikuvat pianot ja taustalla hiljaa komppaavat urut. Koko kappaleesta tulee mieleen sielunsa myynyt Coldplay.

Be My Druidess esittelee Type O Negativen todella hämmentävän kitara- ja bassossoundin. Siinä myös bändin rumpalin John Kellyn ohjelmoimat rummut tulevat erittäin hyvin esiin. Kappaleen alkupuoli on lähellä U2:selta tuttua helppoutta. Be My Druidessin loppu on kuitenkin todella synkkää, mutta silti niin kaunista maalailua. Tekstit jatkavat edeltävän kappaleen teemaa, mennen edellistäkin syvemmälle ihon alle. Tai ehkä tässä tapauksessa reisien väliin. Hönkiminen ja huokailu tuovat aidot tunteet lähemmäksi. Laulu ei kuulosta esittämiseltä.

Green Manissa Steele sukeltaa enemmän omaan hahmoonsa ja sen kautta luontoon. Mies teki vielä tässä vaiheessa elämäänsä pitkiä vaelluksia luontoon. Kappaleen soidessa voi nähdä mäntykankaalla välkehtivän syysauringon, joka paikka paikoin tuntuu vielä lämpimältä. Puolukat alkavat olla sopivia nälkäisen talven syötäväksi.

Ilosta painutaan tonnien painoiseen synkkyyteen haikeiden torvien säestyksellä. Kappaletta vievät kitaristi Kenny Hickeyn tavaramerkiksi muodostuneet kitarankieliliu’utukset. Red Water (Christmas Mourning) kertoo läheisten menettämisestä. Peterin ja Joshin elämästä katosi tuohon aikaan paljon läheisiä ihmisiä. Kappaleen tempo on niin hidas, että se voisi soida hautajaisissa. Nimensä veroisesti kappale sisältää jotain jouluista. Kulkusten helinää ja joulupallojen putoamisia. Kappale on lähes paras koko bändin tuotannosta. Seuraava lausepari saa veren hyytymään:

”My tables been set for but seven,
just last year I dined with eleven.”

Jonkinmoiseksi, ei kuitenkaan kovin isoksi, hitiksi muodostunut My Girlsfriend’s Girlsfriend palaa tuonne erotiikan puolelle. Se leikittelee hiukan kliseiselläkin fantasialla. Kappale huokuu irstasta himoa. Se ei kuitenkaan olisi Type O Negativea ilman keskiosan kaunista huokailua. Muuten se sisältää kaiken tarvittavan lopun modulaatiosta autoviitteisiin:

”In their ’62 ’vette
Sharing one cigarette,
In a black light trance then”

Die With Me alkaa niin lempeästi, että se on melkeinpä nössö. Hetken kuluttua tunnelman kuitenkin murtaa raaka Black Sabbath-riffi. Black Sabbath-riffit tuovat jonkinlaista synkkää tematiikkaa biiseihin. Ne ilmentävät kyllä Steelen hahmoa erinomaisesti. Jälleen lauletaan rakkaasta naisesta. Kauniiseen kappaleeseen saadaan taitavasti kolvattua myös sanat kuten KLM, AT&T ja UK post system. Tämä on ehtaa Steeleä. Tätä jatkaa Burnt Flowers Fallen, joka perustuu oikeastaan vain kahteen neljän lauseen ryppääseen, joita toistetaan yli kuusi minuuttia. Hienosti tämäkin on naamioitu kokonaiseksi biisiksi.

Singlenäkin julkaistu In Praise of Bacchus on monisyinen ja hämärästi töksähtelevä kappale. Se on yllättäen ylistys Bacchukselle, viinin, hurmion ja hedelmällisyyden jumalalle. Kappaleessa käy huokailemassa salaperäinen naishahmo nimeltään Val Ium. Type O Negative on varmasti ollut esikuva HIMille ja Ville Valolle. Näissä on paljon samaa, mutta Type O Negative vaan tekee kaiken paljon rohkeammin ja himokkaammin. Itseäni ei varsinaisesti tämä erotiikka tässä puhuttele vaan pikemminkin taitava sävellystyö ja hyvät biisit.

Type O Negative on coveroinut jotain artistia jokaisella albumilla lukuunottamatta viimeiseksi jäänyttä Dead Againia. Tällä albumilla cover-valinta on Neil Youngin Cinnamon Girl, joka onkin yksi levyn kohokohdista. Eräs tuttavani totesikin bändistä, että ”eihän siinä ei ole muuta kuin Cinnamon Girl ja Steelen meisseli!” Asia ei ole näin yksinkertainen, mutta on täysin ymmärrettävää, että bändi lopetti Vihreän Jätin kuoltua. Meisselin lisäksi siinä meni melkoisen uniikki melodiantaju. Itse kaipaan näistä jälkimmäistä.

Seuraava nimihirviö The Glorious Liberation Of The People’s Technocratic Republic Of Vinnland By The Combined Forces Of The United Territories Of Europa on vain välipala ennen Wolf Moon (Including Zoanthropic Paranoia):a. Jälleen liikutaan gootti-tematiikan lempiaiheissa. Tällä kertaa lauletaan ihmissudesta. Steelen mukaan kyseessä on mies, joka muuttuu sudeksi fellaation seurauksena. Sello ja Silverin kilkuttavat koskettimet ovat komeaa kuultavaa yhdessä Steelen jopa nauhattomalta kuulostavan bassottelun päällä. Viktoriaanisen ajan tunnelmaa lisää kirkkokuoro kappaleen lopussa. Siihen sopii myös tempon vaihto, jolla kappale saadaan kääntymään täysiveriseksi pop-biisiksi.

Levyn päätössanoja ennen kuullaan todella laahaava Haunted, joka ei temmostaan huolimatta ole raskas, surullinen tai pitkitetty. Se on vain liian väsynyt heräämään:

”Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning.”

Musta huumori, jota bändi viljelee ei aina sytytä muuta kuin inhoa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisit ovat hienoja. Pidän Steelen laulusta, Silverin äänimaailmoista koskettimissa sekä Hickeyn kitarahommista. Pidän myös Kellyn rummuista. Vaikka ne ovat ohjelmoidut, se ei läpi kuulu. En itse asiassa edes tiennyt sitä, ennen tämän jutun kirjoittamista. Paljon hämärää sälää, mutta kokonaisuus ei silti kuulosta täyteen ahdetulta. Tällaista soundimaailmaa ei ole millään muulla bändillä. Type O Negative on tuotannossaan sellainen, että siinä oikeasti kuulee ympäristön. Atmosfääri on olemassa. Steelen ääni on oiva kontrasti muulle kilkutukselle ja varsin persoonalliselle kitarasoundille, jossa on tietysti bassosoundiakin seassa.

Kuulokkeet päässä, pimeässä huoneessa. Miksei jopa mökillä ja takan ääressä. Viski ja tummaa suklaata.

PARHAAT HETKET
Love You to Death –
Vaikka tämä on hyvin pop, on tämä myös erinomainen kappale.
Red Water (Christmas Mourning) – Synkkääkin synkempi, jopa raastava.

TOOMION TOP100: 2. Type O Negative – Life Is Killing Me

Tuottaja: Josh Silver, Peter Steele
Julkaistu: 17.6.2003
Levy-yhtiö: Roadrunner

Suomessa 5. Jenkeissä 39.

SINGLET
-I Don’t Wanna Be Me
-Life Is Killing Me

Type O Negative oli ollut minulle käytännössä olemassa vain October Rustin ansiosta. Vihreänmustasta ilmeestä tuttu bändi antoi tällä albumilla selvän syyn palata kuuntelemaan heitä kuolemaakin synkemmän World Coming Downin jälkeen.

Levy on jokseenkin vakava, jopa surullinen ja masentava, mutta musiikissa on selkeästi iloisempi ote kuin edeltäjässään. Toki se on verhottu bändille ominaisen mustan huumorin kuosiin. Peter Steele oli aikaisempaakin masentuneempi, pahassa kokaiini- ja lääkekoukussa eikä muutenkaan jaksanut innostua juuri mistään. Se tältä levyltä kuuluu. Jostain syystä mies kuitenkin heräsi sävellysprosessiin. Omien sanojensa mukaan tekstien tekeminen oli raastavampaa kuin aikoihin, mutta säveltäminen kiinnosti kyllä.

Tuotanto oli entisenlainen eli soundit olivat harkittuja ja miksaus erotteleva. Bändin kaikki albumit harjoiteltiin ja sävellettiin kosketinsoittaja Josh Silverin kotistudiossa ja äänitettiin lopulta Systems Two-studiossa. Steele vei Silverin kotistudioon reilun levyllisen valmiita biisejä, joita sitten alettiin hioa äänityskuntoon. Tämä tapa oli toiminut hyvin, joten ei siihen muutoksia kannattanut tehdä.

Type O Negativea on isossa kuvassa pidetty aina gootti-bändinä. Itselleni se on enemmän crossover-bändi, joka poikkeaa monessa musiikkityylissä sävyttäen sen raskailla basso-/kitarasoundeilla. Life Is Killing Me on kuin olisi yhdistetty Black Sabbathin ja The Beatlesin parhaat puolet. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, sillä molemmat bändit olivat Steelelle tärkeitä.

Albumi alkaa jälleen bändin kummallista huumoria ilmentävällä valinnalla. 1960-luvun kulttisarja The Munstersin tunnusmusiikin mukaelmalla. Sen jälkeen päästään itse asiaan. Steelen taito tehdä sanoituksia kahdella terällä oli vertaansa vailla. Populistisella ”kaikille sopivalla” ja samalla omasta elämästään kertovalla tavalla. Hän sai nämä puolet usein ahdettua jopa samaan biisiin. Toisena lähtevä I Don’t Wanna Be Me, joka oli toki hitti, mutta saattoi olla yhtä aikaa todella raastava kuvaus omasta henkisestä tilasta. Siinä sivussa se ottaa kantaa, kuinka vaikea nykymaailmassa lopulta on olla oma itsensä. Kappaleen sanoma jää usein sen erinomaisen videon jalkoihin.

Less Than Zerosta tulee aina mieleen Sealin julkaisut. sointukuluissa on hyvin paljon samankaltaista tunnelmaa. Kertosäkeen melodia, kosketinsoundit ja todella hienot taustalaulut Josh Silveriltä ja kitaristi Kenny Hickeyltä. Monessa tasossa kuuluvat laulut kertovat ammattitaidosta äänitystilanteissa. Kappaleen sanoitukset kertovat jälleen siitä kuoresta, jota Steele joutui yllään kantamaan:

”Of this man of Steele
Nothing is real
The truth be scant
Lord of idiots”

Todd’s Ship Gods (Above All Things) on kappale hänen isänsä muistolle. Type O Negative on täynnä tietynlaisia maneereita, jotka seuraavat bändiä joka paikkaan. Yksi niistä on Steelen R-kirjaimen lausuminen, joka tässä biisissä tulee hienosti esiin. Se on taidetta.

Ennen albumin julkaisua kävi niin, että albumi varastettiin ja se levisi raakaversiona nettiin. Tästä johtuen joidenkin kappaleiden nimissä on sulut ja niiden sisällä kappaleen nimi ennen tuota laitonta leviämistä. Näin tekemällä hankaloitettiin keskeneräisten versioiden löytymistä. Albumin nimi piti alun perin olla The Dream Is Dead. Se kuitenkin muutettiin. Muutos ei johtunut tietovuodosta vaan siitä, että bändi pelkäsi sen vihjaavan liikaa hajoamisen tai lopettamisen suuntaan.

Viidentenä, joidenkin mielestä homofobisena kappaleena kuullaan I Like Goils, joka ei kuitenkaan Steelen omien sanojensa mukaan ole sitä. Se on parodiaa ja provosointia, mutta myös tosi tarina Steelen roolista seksisymbolina. Hän oikeasti kärsi ahdisteluista niin nais- kuin miespuolistenkin fanien toimesta. Ystävien kertoman mukaan herra oli erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan, riippumatta suuntauksesta tai ihonväristä. Olihan hän itsekin puolalaista verta.

…A Dish Better Served Coldly lipuu kauniina välipalana kahden naisista kertovan kappaleen välissä. Sijoittelultaan se voisi olla muuallakin, sillä melodia on erinomainen. How Could She?:ssä Steele luettelee kuuluisia naisia tai naishahmoja. Itse hän kertoo kappaleen riimitysten olleen erityisen vaikeita. Syyksi tällaisen kappaleen tekoon hän totesi seuraavaa: ”En aina haluaisi kirjoittaa tekstejä kuolemasta, seksistä ja masennuksesta. Uusien teksti-ideoiden keksiminen on vaikeaa.”

Tämän albumin nauhoituksia ennen Peter oli jo pari kertaa ollut vieroitushoidoissa. Koko elämänsä ahdistuneena kulkenut jättiläinen alkoi menettää uskonsa kaikkeen. Toinen sinkku ja albumin nimikappale kertovat hoitolaitosten kaksinaamaisuudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Tai tässä ehkä paremminkin kuolemasta. Peter Steele ei pelännyt omaa kuolemaansa, mutta äitinsä kuolemaa pelkäsi. Enemmän kuin mitään muuta. Koko elämänsä synnyinkotinsa kellarissa asunut Steele kirjoitti Nettien äidilleen, vaikkei tämä vielä ollutkaan kuollut. Peter laulaa Nettien ehkä matalimmalla äänellä kuin koskaan ennen. Ääntä ei kuitenkaan ole muokattu, vaan bändi kertoo mataluuden johtuneen biisin henkilökohtaisuudesta.

(We Were) Electrocute tuo eniten mieleen The Beatlesin. Ehkä siitä tuotannosta juuri Penny Lanen. Rummut hakkaavat tiukasti tahtia jousien ja torvien kuljettaessa biisiä eteenpäin. Rummut muuten on tehty ohjelmoimalla. Ne on ohjelmoitu John Kellyn toimesta, mutta oikeasti niitä levylle ei ole soitettu. Electrocute oli yksi Steelen itse keksimistä sanoista. Kappale kertoo jälleen kerran menetetystä rakkaudesta. Bändi kääntää kauniin kappaleen äkkiväärälle kiertotielle sen viimeisellä säkeistöllä:

”Even though I still miss your lips
You’re about as real as your tits”

IYDKMIGTHTKY (Gimme That). Siinäpä biisin nimi. Nimi tulee kertosäkeen sanoista ”If you don’t kill me, I’m going to have to kill you”. Se on tyypillinen Type O Negative-biisi rauhallisine väliosineen. Kertosäkeessä jyrätään murskaavalla kitaravallilla kaikki mahdollinen. Loppu jää jumittamaan samaa riffiä, jota höystetään toisella riffillä ja moniäänisellä laululla.

Angry Inchissä tulee kertosäe ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen. Kappalehan on cover-biisi musikaalista Hedwig and the Angry Inch. Siitä huolimatta se on aivan mahtava biisi. Aivan jumalattoman kova live-biisi. Sitä en tiedä, ehtikö bändi ikinä esittämään sitä livenä, mutta siihen se sopisi kuin nyrkki silmään.

Albumin päättää kolmen kappaleen timanttinen ryhmä. Ensin kuullaan Anesthesia, jota itse pidän ehkäpä jopa albumin parhaana kappaleena. Kauniiden, jopa iloisten sävelien avulla se kertoo esittäjänsä syvästä masennuksesta. Kappale oli niin synkkä, ettei Steele voinut esittää sitä jokaisella keikalla. Kaksi yksinkertaista lausetta kuulostavat julmemmilta kuin koskaan missään.

”I don’t need love
I don’t feel anything”

Drunk In Paris on lyhyt instrumentaali. Twin Peaksin soundtrackin parhaita paloja muistuttava sävelkulku jää usein kalvamaan mieltä. Steele kertoi säveltävänsä ensin biisit ja laulumelodiat ja sen jälkeen makustelevansa tuntumaa kauankin. Hän antoi kappaleen tekeytyä. ”Odotan, että sävelet kertovat millaisesta tarinasta kappaleessa voisi olla kyse.” Tämä kappale kertoo kaiken oleellisen ilman sanoja. Alkuperäisen albumin nimen mukaan otsikoitu The Dream Is Dead on sekoitus gootti rockia ja doomia. Jollain tapaa kappaleesta tulee mieleen myös bändi nimeltä The Cult.

Näitä Type O Negativen biisejä voisi soittaa poppina ja jopa akustisena. Steelellä on ollut ison kokonsa alla kuormittain sellaista Desmond Childin tapaista sävellyksen sujuvuutta. Sävellyksistä ja sanoituksista voi yhä uudelleen löytää paljon asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Tokihan näissä kappaleissa kuuluu myös muun bändin tekeminen, sillä onhan totta, että bändin pitkä yhteiselo tuo vakautta tuotantoon. Vain rumpali on vaihtunut ja sekin jo vuonna 1994. Levyä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka sääli Steelen kuolema on. Bändillä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Tällaiseen tyyliin ei moni ole uskaltautunut. Eikä pystynytkään.

Pikkuisen on pitkä albumi jos pelkkää minuuttimäärää katselee, mutta harvoin on näin pitkä albumi näin helposti kuunneltu. Voi olla, ettei suuri yleisö juuri tästä albumista tykkää. Mutta minä tykkään.

Nautitaan pimeässä syyssäässä. Vettä sataa ja elämä ei voita.

PARHAAT HETKET
Anesthesia –
Kaunista ja murhaavaa doom poppia.
I Don’t Wanna Be Me – Koukuttava biisi.