Toomio’s TOP100: 92. Pink Floyd – The Dark Side of the MoonToomion TOP100: 92. Pink Floyd – The Dark Side of the Moon

Producer: Pink Floyd
Recorded: 1972-1973
Published: 1.3.1973
Label: Harvest

The album could be described as strange, confused, dreamy.

A prism on the cover. I have long known that this album is legendary. I did know it already in the elementary school. I also tried to listen it several times without success. It was too confused, when I’m a teenager. I could not see the forest for the trees. About ten years ago, the album finally hit me.

The sound is still pretty good. By this I mean the basic sounds of the band instruments. Mastering depends on the album version. The album consists of pearls and the nice shiny stones. The first hit comes when Breathe’s organ marching in with Leslie-rotation. Cold shiver runs down your spine.

That was the time when synthesizers have come to music. The EMS-synthesizer has been in heavy use. The band has made strange stuff with it. All have been used in what used to be had.

”David Gilmour sound is not a pretty, but it is the kind of tone that the words have weight.”

David Gilmour sound is not a pretty, but it is the kind of tone that the words have weight. Dick Parry’s saxophones is something really pompous and ethereal. The whole band and their guests do their job to ensure the best outcome, not because of their own skills demonstration.

However, the biggest issue are the album’s many different moods. Space can be reached through the office to gospel concert. Everything is there. Production has been created an interesting atmosphere. The place where the sound comes is probably somewhere in another dimension. It probably is the target.

This is something immensely appropriate. Soft and suitable for the brain frequencies. There is no interference. The music fits everywhere, but not for background music. The album is no longer the world’s best, but in past days it was certainly be near the top.

THE BEST MOMENTS

  • The Great Gig in the Sky Wright or Torry song, I do not know, but fine nonetheless.
  • MoneyThe song had been composed primarily in 7/8 time, but it was changed in 7/4. The form and chord progression are based on the standard twelve-bar blues. still the riff is immortal.

NOT SO BRILLIANT

  • Us and Them Somehow dragging feeling.
  • Brain Damage – After all, this reached a mad mental landscape for at least as you think it to be. There is still little pale in it.

http://open.spotify.com/album/3a0UOgDWw2pTajw85QPMizTuottaja: Pink Floyd
Nauhoitettu: 1972-1973
Julkaistu: 1.3.1973
Levy-yhtiö: Harvest

Albumia voisi kuvailla sanoilla outo, sekava, unenomainen.

Prisma kannessa. Olen kauan tiennyt, että levy on legendaarinen. Ihan ala-asteelta asti jo. Olen myös yrittänyt kuunnella sen useampaan otteeseen tuloksetta. Ja liian sekava se olikin silloin teininä. En pystynyt näkemään metsää puilta. Noin kymmenen vuotta sitten levy lopulta kolahti.

Soundit ovat tähänkin päivään nähden aika hyvät. Tällä tarkoitan perussoundeja bändin instrumenteissa. Masterointi riippuu albumiversiosta. Levy koostuu helmistä ja mukana on lisäksi ihan kivoja kiiltäviä kiviä. Heti Breathen urkujen mukaantulo on niin oppikirjamainen kaikkine Leslie-kiertoineen, että ihan kylmät väreet kulkee pitkin selkäpiitä.

Tuo on ollut aikaa, jolloin syntetisaattorit ovat tulleet musiikkiin mukaan. EMS-syntetisoija on ollut kovassa käytössä ja kummallista tavaraa sillä bändi aikaan on saanutkin. Vaihtoehtoisia syntetisaattoreita on ollut vähän, eikä softasynatkaan ole runsaudenpulaa luoneet. Käytettävistä laitteista on otettu irti se mitä on saatu.

”David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa.”

David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa. Dick Parryn saksofoneissa on jotain todella mahtipontista ja eteeristä. Koko bändi vierailijoineen hoitaa tonttiaan parhaan yhteistuloksen varmistamiseksi, ei omien taitojen esittelyn takia.

Suurin anti ovat kuitenkin ne lukuisat eri tunnelmat, mitä levy välittää. Avaruudesta päästään toimiston kautta gospel-konserttiin. Kaikkea siellä on. Tuotannolla on saatu luotua ennnen kaikkea mielenkiintoinen atmosfääri. Paikka, josta ääni tulee, on varmaankin jossain toisessa ulottuvuudessa. Sitähän tätä tehdessä on varmaan toivottu.

Tässä levyssä on jotain suunnattoman sopivaa. Pehmeitä ja aivoihin sopivia taajuuksia. Ei häiritse mikään. Liekö nauhoitettu vanhalla taajuusalueella?

Sopii mihin vain, jossa pystyy musiikkia kuuntelemaan. Ei kuitenkaan taustamusiiksi. Albumi ei enää tässä ajassa ole maailman paras, mutta aikanaan oli varmasti ainakin lähellä kärkeä.

PARHAAT HETKET

  • The Great Gig in the Sky Onko tämä nyt sitten Wrightin vai Torryn biisi, sitä en tiedä, mutta hieno kuitenkin.
  • MoneyMoneyn riffi on alun perin ollut 7/8-osaa, mutta vaihdettu soolon takia 7/4-osaiseksi. Blueskaavaahan sointukierto tottelee, mutta melko kuolematon riffi se silti on.

EI LÄHDE

  • Us and Them En ole koskaan tälle syttynyt. Jotenkin laahaavaa fiilis.
  • Brain Damage – Onhan tässä saavutettu hullun mielenmaisema ainakin sellaisena, kuin itse sen luulen olevan. Silti vähän valju on.

http://open.spotify.com/album/3a0UOgDWw2pTajw85QPMiz

Toomio’s TOP100: 93. Queens of the Stone Age – …Like ClockworkToomion TOP100: 93. Queens of the Stone Age – …Like Clockwork

Producer: Josh Homme, Queens of the Stone Age, James Lavelle
Recorded: 2012-2013
Published: 3.6.2013
Label: Matador, Rekords Rekords

US-billboard #1, UK-chart #2

SINGLES
– My God is the Sun
– I Sat by the Ocean
– Smooth Sailing

Many waited for this album than the moon rising. Era Vulgaris was slightly unbalanced clinking. Many longed for a more conventional QOTSA-album.

The first single (My God is the Sun) was guaranteed stoner-rolling. There’s a story that album’s moving loosely around some kind of theme. When the album is playing, you can hear a dark and cynical view of the world. There’s also a little hint of fear of death. Again material requested more than one listening.

Troop led by Josh Homme is currently quite a clever band. The arrangements are fine, but atmospherically very strange. If not today, maybe there was a time when the orchestra used the mind augmenters. There is so dark stuff. After all, there are a lot of guest artists such as Elton John, Trent Reznor, Dave Grohl and Mark Lanegan.

I Appear Missing has become personally the most important piece on this album. It has a  quite a message that the video supports quite well. Without the video, it works just fine, including a small spark of hope. Musically, in the C-section you can found a drum beat that others just do not do.

”I go missing,
No longer exist
One day I hope
I’m someone you’d met”
– I Appear Missing

If the previous Era Vulgaris was confusing, so this album is not. I would like even more chaos at times. Perhaps the desert rock kings calm down as they get older.

Homme has served as head of production, when rest of the band acting as a sidekick. Nicely produced. This should listen to lay low in my bed, when children are sleeping. The lyrics in your hand and so on.

THE BEST MOMENTS

  • God is the Sun Shocking gig-starter! Basically, direct rock song, but contains enough spice from the QOTSA’s wizardry.
  • I Appear MissingGlooming blues in spirit of stoner rock. The lyrics captures your mind.

NOT SO BRILLIANT

Keep Your Eyes Peeled Tacky starting to the otherwise competent album.

http://open.spotify.com/album/06S2JBsr4U1Dz3YaenPdVqTuottaja: Josh Homme, Queens of the Stone Age, James Lavelle
Nauhoitettu: 2012-2013
Julkaistu: 3.6.2013
Levy-yhtiö: Matador, Rekords Rekords

USA:n listaykkönen, Brittien ja Suomen listakakkonen.

SINGLET
– My God is the Sun
– I Sat by the Ocean
– Smooth Sailing

Monelta taholta hyvin odotettu levy. Era Vulgaris oli hiukan epätasapainoista kilkutusta. Moni kaipasi tavanomaisempaa QOTSA:a. 

Ensimmäinen sinkku (My God is the Sun) oli taattua tykitystä. Levyn kerrottiin liikkuvan löyhästi jonkinlaisen teeman ympärillä. Levyn kun laittaa soimaan, kuulee synkkää ja kyynistä maailman kuvailua. Sekaan on sotkettu jopa pientä kuolemanpelkoa. Materiaali vaatii jälleen useamman kuuntelukerran.

Josh Hommen johtama poppoo on nykyisellään melkoisen taitava bändi. Sovitukset ovat ehjiä, mutta äänimaailmaltaan hyvin outoja. Jos ei nykyään, niin varmasti joskus, on orkesterin väki naukkaillut mielenlaajentajia. On sen verran hämärää kamaa. Onhan siellä toki lisäksi paljon vierailevia artisteja Elton Johnista Trent Reznoriin ja Dave Grohlista Mark Laneganiin.

Henkilökohtaisesti I Appear Missing on muodostunut levyn tärkeimmäksi kappaleeksi. Siinä on aikamoinen sanoma, jota video komppaa varsin hyvin. Ilman videotakin se toimii hienosti, sisältäen jopa pienen toivonkipinän. Musiikillisesti C-osasta löytyy rumpukompista sellainen hommemainen kierre, joita muut eivät vain tee.

”I go missing,
No longer exist
One day I hope
I’m someone you’d met”
– I Appear Missing

Jos edeltävä Era Vulgaris oli sekava, niin tämä levy ei sitä ole. Hetkittäin jopa toivoisi hiukan enemmän kaaosta. Ehkä aavikkorokin kuninkaatkin vanhetessaan rauhoittuvat.

Homme on toiminut tuotannossa päämiehenä muun bändin toimiessa apurina. Hienosti tämä onkin tuotettu. Tätä kuunnellaan hissukseen omassa sängyssä, kun lapset nukkuvat. Sanat käteen ja silleen.

PARHAAT HETKET

  • God is the Sun Sitä räväkämpää keikanaloitusosastoa. Pohjimmiltaan suora rock-biisi, mutta mausteena riittävästi QOTSA:n neroutta.
  • I Appear MissingSynkistely-bluesia stonerin hengessä. Ennen kaikkea sanoitus saa mielen vangikseen.

EI LÄHDE

  • Keep Your Eyes Peeled Tahmeahko alku muuten pätevälle levylle

http://open.spotify.com/album/06S2JBsr4U1Dz3YaenPdVq

Toomio’s TOP100: 94. Planet X – MoonBabiesToomion TOP100: 94. Planet X – MoonBabies

Producer: Simon Phillips
Recorded: 2001
Published: 29.7.2002
Label: Inside Out

When the deepening of the prog-giants peaked, I slipped also on the fusion side.

MoonBabies isn’t an easy album. It’s rhythmic and compositional album. Understanding the basics of music theory is not enough with it. Even my own are not enough. Because of it, listening to the album is fun. How some people are able to play through the album, the rhythm I can’t actually clap longer than ten seconds.

”Even if you aren’t a virtuoso, but your style is identified, it is cooler than just learned know-how.”

Personally, I have always think Derek Sherinian’s the most creative keyboardist of Dream Theater. He might perhaps not the most skilled, but certainly the most original. It is always an advantage. Even if you aren’t a virtuoso, but your style is identified, it is cooler than just learned know-how.

Derek Sherinian and Planet X became known by Dream Theater. The other guys know what to do, even though I’m not the Tony McAlpine’s biggest fan. He has too destructive playing style and racking sound of his guitar isn’t nice in the toughest sections. Virgil Donati is like a fish in water. The dynamics are brilliant. Drums can be played quietly. The best example of the dynamics and sense of style is the Midnight Bell.

The producer is Toto drummer Simon Phillips. A few hard albums behind in a musician and producer. He has been able to create the atmosphere like world of Tron-movie. In this world, there’s just more details.

If you want to listen this album, the senses must be awake. Early in the evening, or even from morning, alone and focusing.

THE BEST MOMENTS

  • MicronesiaThe basic riff is rather intermittent claudication.
  • Ground ZeroThe bassline to tickle the deepest compartments of your brains.
  • Midnight Bell – Just an awesome one foot bass-drum rhythm. Also, a ”reasonable” bass solo.

NOT SO BRILLIANT

Ignotus Per Ignotium Too much everything.

TO THE ALBUM Tuottaja: Simon Phillips
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 29.7.2002
Levy-yhtiö: Inside Out

Kun syventyminen progejättiläisiin oli suurimmillaan, tuli liu’uttua myös fuusion puolelle.

Derek Sherinian ja Planet X tulivat tutuksi Dream Theaterin kautta. Ja ostaessaan InsideOutin levyjä, sai mukana katalogin yhtiön muista levyistä. Sieltä valikoitiin kuunteluun kaikkein häröimmän oloisia bändejä.

MoonBabies ei tosiaankaan ole helppo levy. Se on rytmisesti ja sävellyksellisesti levy, jonka ymmärtämiseen tarvitaan enemmän kuin musiikin teorian alkeet. Ei ole riittävästi itsellänikään. Ja juuri siksi se onkin hauskaa. On riemullista kuunnella, kuinka bändi pystyy soittamaan levyllisen musiikkia rytmissä, jossa ei itse pysy kymmentä sekuntia enempää. Ei edes jalkaa hakkaamalla.

”Vaikka et olisi kaikkein kovin virtuoosi, mutta tyylisi on tunnistettava, on se aina hienompaa kuin pelkkä opeteltu osaaminen.”

Itse olen aina pitänyt Sheriniania luovimpana Dream Theaterin kiippareista. Ei hän ehkä taitavin ole, mutta varmasti omaperäisin. Se on aina etu. Vaikka et olisi kaikkein kovin virtuoosi, mutta tyylisi on tunnistettava, on se aina hienompaa kuin pelkkä opeteltu osaaminen.

Muutkin veijarit osaavat asiansa. En kuitenkaan ole Tony McAlpinen suurin fani. Hänellä on mielestäni liian repivä soittotyyli ja raastava soundi raskaimmissa kohdissa. Virgil Donati taas on kuin kala vedessä. Dynamiikka on timanttia. Mieletön esimerkki dynamiikasta ja tyylitajusta on Midnight Bell. Rummuilla voi todistettavasti soittaa myös hiljaa.

Tuottajana hääri Toton rumpali Simon Phillips. On soittajana ja tuottajana jokunen kova levy takana. Hän on pystynyt luomaan instrumentaalilevylle tunnelman, jossa liikutaan Tron-elokuvan kaltaisessa maailmassa. Tässä maailmassa on vain enemmän särmää.

Tähän pitää olla aistit hereillä. Alkuillasta tai jopa aamupäivästä yksin ja keskittyen.

PARHAAT HETKET

  • Micronesia – Melkoista katkokävelyä on perusriffi.
  • Ground Zero – Aivojen syvimpiä sopukoita kutkutellaan bassokululla.
  • Midnight Bell – Aivan mahtava yhden jalan basarikomppi. Myös ”kohtuullinen” bassosoolo.

EI LÄHDE

  • Ignotus Per Ignotium – Liikaa kaikkea sekaisin.

ALBUMIIN TÄSTÄ 

Toomio’s TOP100: 95. Roy Orbison – Mystery GirlToomion TOP100: 95. Roy Orbison – Mystery Girl

Producers: Roy Orbison, Mike Campbell, Jeff Lynne, T-Bone Burnett, Barbara Orbison, Bono
Recorded: 1988
Published: 7.2.1989
Label: Virgin

This album has sold two million copies. 2. UK, US 5.

The age of 8, I hope Roy Orbison album for Christmas present. I guess it was advertised at the time. It was a Mystery Girl. Then in the c-cassette-walkman-time, I listened Stone and Metallica, but Roy Orbison too. A little contrast.

On the other hand it’s no wonder that these songs will appeal. After all, the compositions are really good and the voice is very recognizable. The compositions are simple, but dramatic. drama presented by the fact that the album was released a couple of months after the Roy’s death.

Posthumously published albums are always ”he knew that he’ll die soon”-tagged. And so it is with everything else; the story has to be, because it is easy to grasp. The human mind creates music inevitably stories, because he doesn’t know how to deal with things as abstract, even if the person would like. Man creates some kind of life history to the the singer, even he knew anything about him or her.

”The album musicians and producers have considerable legends.”

The album has something common with Rufus Wainwright’s compositions. Slightly more genuinely just a style of his time.

The album musicians and producers have considerable legends. For example, Bono and The Edge composed She’s a Mystery originally for U2. When the song was finished, they came to the conclusion that this is done for the voice of Orbison. And Orbison recorded it.

Although the genre of album and artist is country, the album has the nuances from other styles. By changing the singer and guitar distortion, All I Can Do could be a ZZ Top song, for example. Actually, only Windsurfer is basic country song, which is a terribly boring piece of such between these masterpieces.

The lyrics are in melancholic wallow. There’s still finer pieces:

“But in the real world
We must say real goodbyes”
– In the Real World

Listen these chord progressions and a thundering voice of Orbison. Take a glass of whisky, and put this album rotate! Both goes down.

Parhaat hetket

  • You Got it – Timpani, modulation and Orbison’s voice. No need other explanations.
  • In the Real World – Sad strings and beautiful lyrics.
  • Comedians – Everything is okay in this song written by Elvis Costello.

Ei lähde

  • Windsurfer – Strenuous country rock.

http://open.spotify.com/album/1UPcuqLY9PC99fQAqWgrSUTuottajat: Roy Orbison, Mike Campbell, Jeff Lynne, T-Bone Burnett, Barbara Orbison, Bono
Nauhoitettu: 1988
Julkaistu: 7.2.1989
Levy-yhtiö: Virgin

Tätä levyä on myyty pari miljoonaa kappaletta. Brittien listakakkonen, Jenkkien listavitonen.

Halusin 8-vuotiaana joululahjaksi Roy Orbisonin levyn. Sitä kai mainostettiin silloin. Se oli Mystery Girl. Silloin kasettikorvalappujen aikaan tuli kuunneltua tätäkin aina Stonen ja Metallican välissä. Hiukan kontrastia.

Ei se toisaalta ole ihme, että nämä kappaleet miellyttävät. Ovathan sävellykset todella hyviä ja lauluääni erittäin tunnistettava. Sävelkulut ovat yksinkertaisia, mutta dramaattisia. Osan dramatiikantunnusta tuo myös se, että albumi julkaistiin pari kuukautta Royn kuoleman jälkeen.

Postuumisti julkaistuissa albumeissa on aina ”se tiesi kuolevansa pian”-leima. Sille ei kai voi mitään. Ja niinhän se on kaikessa muussakin; tarina pitää olla, sillä siihen on helppo tarttua. Ihmismieli luo musiikista väkisinkin tarinoita, sillä se ei osaa käsitellä asioita abstrakteina, vaikka kuinka haluaisi. Se luo laulajalle jonkinlaisen elämänhistorian, vaikkei tietäisi tästä mitään.

”Levyllä soittavat muusikot ja sen tuottajat ovat järjestään melkoisia legendoja.”

Levyssä on jotain samaa kuin Rufus Wainwrightin sävellyksissä. Aavistuksen aidommin vain aikansa tyylissä, eikä menneitä kaihoten, kuten Rufus ikänsä puolesta joutuu tekemään.

Levyllä soittavat muusikot ja sen tuottajat ovat melkoisia legendoja järjestään. Esimerkiksi She’s a Mysteryn ovat Bono ja The Edge säveltäneet alun perin U2:lle. Saatuaan kappaleen valmiiksi, tulivatkin siihen tulokseen, että Orbisonin äänellehän tämä on tehty. Näin Orbison sen sitten levytti.

Vaikka albumin ja ennen kaikkea artistin perus-genre on country, on albumilla haikuja muistakin tyyleistä. Laulajaa vaihtamalla ja kitarasäröä lisäämällä esimerkiksi All I Can Do voisi olla ZZ Topin biisi. Oikeastaan siihen rasittavampaan countryyn pääsee vain Windsurfer, joka on hirvittävän tylsä kappale tällaisten mahtisävellysten välissä.

Sanoitukset ovat suomalaiseen makuun sopivia melankolisia rypemisiä. On siellä silti hienojakin paloja:

“But in the real world
We must say real goodbyes”
– In the Real World

Näitä sointukulkuja ja jylisevää ääntä kuuntelee vieläkin mieluusti. Ottakaa lasi viskiä ja tämä pyörimään. Kumpikin menee alas.

Parhaat hetket

  • You Got it Patarummut, modulaatio ja Orbisonin ääni. Ei tarvitse muita selityksiä.
  • In the Real World Surulliset jouset ja kauniit sanat.
  • Comedians Elvis Costellon kirjoittamassa kappaleessa kaikki on kohdillaan.

Ei lähde

  • WindsurferRasittavaa countrya.

http://open.spotify.com/album/1UPcuqLY9PC99fQAqWgrSU

Toomio’s TOP100: 96. Mew – …And the Glass Handed KitesToomion TOP100: 96. Mew – …And the Glass Handed Kites

Producer: Michael Beinhorn
Recorded: 2004-2005
Published: 19.9.2005
Label: Sony BMG

Finnish album chart 4.

SINGLET
– Apocalypso
– Special
– Why Are You Looking Grave?
– The Zookeeper’s Boy

When I moved to my current hometown, this was the first album, which my wife and I bought together. I mostly hated Mew at that time.  I hated the band, which was discovered how to play by themselves.

If compared to any other band, plays Mew a very different kind of music. When the band was founded, they had no idea of music theory or how the instruments are tuned. They didn’t even want to know, I think. Those kinds of starting point tend to be generated to strange results.

”When you play always the same way ”wrong”, at some point it starts sound like a skillful.”

… And the Glass Handed Kites opened a new wave of indie music. Even today, many bands have a lot of debt Mew. Snare-oriented drumwork, glockenspiels and falsetto-singing. These are “the three kings” of basic-indierock. Mew’s sounds is strongly reflected in Finnish bands, at least in the output of the Stella (Finnish band). Of course, quite a lot more pop format. Mew’s song structures aren’t in any traditional order, but they are rambling a bit here and there. The songs have still a goal, even if the route to the finish line is certainly not the fastest and most direct.

The sound quality is good, and a copy is retained in memory even when the compositions are not easy. Someone (could be the father), once said that when you call always the same way ”wrong”, at some point it starts sound like a skillful.. That sentence will always springs to mind when listening to Mew.

I do not really get the lyrics, except for song Fox Cub. I think that’s only a miserable composition, but the lyrics are some of the finest ever. You should look at the lyrics anyway. In this verse there is something right:

“So did you change the locks?
And did you hide the fox cub?
Don’t make fun
Because we don’t”

Covers seem to discourage, and I do not listen this often. But still most of the songs are which that I would not want them to end. Bands that have come up with something totally new appears rarely. This is why everyone should listen to this album.

This works in a dark room under a blanket. Only the sound. The other senses are resting.

THE BEST MOMENTS
Why Are You Looking Grave? The guest voice Dinosaur Jr.’s J Mascis draw a unbelievable contrast to Jonas Bjerren soft voice parts.
An Envoy to the Open Fields you can copy the argument from above.

NOT SO BRILLIANT
Fox Cub Quite useless composition. Although the lyrics are the album’s finest.

http://open.spotify.com/album/1APfuoXoBLFK6PRolJdrEkTuottaja: Michael Beinhorn
Nauhoitettu: 2004-2005
Julkaistu: 19.9.2005
Levy-yhtiö: Sony BMG

Suomen albumilistan 4.

SINGLET
– Apocalypso
– Special
– Why Are You Looking Grave?
– The Zookeeper’s Boy

Mew soittaa hyvin erilaista musiikkia, verrataan sitä sitten mihin tahansa muuhun musiikkiin.

Kun muutin nykyiseen kotikaupunkiini, oli juuri tämä levy ensimmäinen vaimoni kanssa yhdessä hankkimamme. Siihen aikaan enimmäkseen inhosin Mewiä. Bändiä, joka oli keksinyt soittamisen itse.

Musiikin teoriasta tai soitinten virityksistä ei ollut bändin kertoman mukaan mitään tietoa, silloin kun bändi perustettiin. Eivätkä he ole tainneet niistä haluta selvää ottaakaan. Hämärä lopputulos tuollaisista lähtökohdista tapaa syntyä.

”Jos soittaa aina samalla lailla ”väärin”, alkaa se jossain vaiheessa kuulostaa taitavalta.”

…And the glass handed kites avasi uudenlaisen aallon indie-musiikissa. Vielä nykyäänkin monet bändit ovat Mewille paljon velkaa. Virvelipainotteinen rumputyöskentely, kellopelit ja falsettilaulu. Siinähän ne perus-indien kolme kovaa ovatkin. Suomalaisista bändeistä Mewin leima näkyy vahvasti ainakin Stellan tuotoksissa, toki aika paljon popimmassa muodossa. Mewillä ei kappalerakenteista nimittäin löydy mitään perinteistä logiikkaa, vaan biisit rönsyilevät vähän sinne tänne. Kappaleilla on silti päämäärä, vaikka reitti maaliin ei varmasti nopein ja suorin olekaan.

Soundit ovat hyvät ja moni kappale jää muistiin pyörimään, vaikka sävellykset eivät helppoja olekaan. Joku (saattoi olla isäni), sanoi joskus: ”jos soittaa aina samalla lailla ”väärin”, alkaa se jossain vaiheessa kuulostaa taitavalta.” Jotenkin tuo lause tulee aina mieleen, kun kuuntelee Mewiä.

Minä en oikein pääse sanoituksiin muuten kiinni, paitsi kappaleessa Fox Cub. Sävellyksenä tuo on minusta kehnoin, mutta sanoitus on hienoimpia ikinä. Kannattaa katsoa sanat muutenkin ajatuksella läpi. Tässä säkeistössä on jotain oikein:

“So did you change the locks?
And did you hide the fox cub?
Don’t make fun
Because we don’t”

Kannet työntävät luotaan eikä tähän monesti tarttua viitsi, mutta silti levyn kappaleista suurin osa on sellaisia, ettei niiden soisi loppuvan. Harvoin tulee nykyään bändejä, joista voi sanoa niiden keksineen jotain täysin uutta. Tämän takia jokaisen tulisi tämä levy kuunnella.

Tämä levy toimii pimeässä huoneessa peiton alla. Pelkkä ääni. Muille aisteille lepoa.

Parhaat hetket
– Why Are You Looking Grave? Vierailevana äänenä toimiva Dinosaur Jr.:n J Mascis vetää sellaista kontrastia Jonas Bjerren pehmeän kuiskailun päälle, että väkisin kuulostaa hyvältä.
– An Envoy to the Open Fields Ylläolevan perustelun voit kopioida tähän.

Ei lähde
– Fox Cub Sävellyksellisesti turhahko. Vaikkakin sanoitus on levyn hienoin.

http://open.spotify.com/album/1APfuoXoBLFK6PRolJdrEk