Kategoriat
Viikon Aivoradio

Ausculto – Viikon Aivoradio 39/2019

”The Crusaders – Royal Jam: yhtye oli tällä keikalla hyvässä vireessä ja etenkin vieraileva artisti B.B.King kera Lucillen saa svengin soimaan.”
Yyte

”Green Day – Dookie: Sopii perjantaina kuunneltavaksi viikonlopun häämöttäessä. Tämä on niitä levyjä joissa bändi osuu ytimeensä kaikilta osin. 38 minuuttia energiaa äänilevyn muodossa.”
A

”Opeth – In Cauda Venenum: Uusi Opeth pläjähti tänään. Kuuntelin neljä kappaletta. Kuunnelkaa te ensin!”
T

Kategoriat
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 55. Tämän tahdissa ei tiskata

KING CRIMSON – LARKS’ TONGUES IN ASPIC (1973)

King Crimsonin sakki vaihtui vilkkaasti ensimmäisen levyn jälkeen. Greg Lake lähti Emerson, Lake ja Palmerin takia. Yesistä tuttu Jon Anderson ehti piipahtaa laulajana yhdellä kappaleella. Välissä kävi jos jonkinmoista soittajaa, mutta lopulta yhtyeeseen liittyi kaupallisuuteen kyllästynyt Andersonin bändikaveri Bill Bruford. Epävakaa King Crimson kiinnosti musiikillisesti enemmän. Myös yhteistyö bändissä vaikuttavan perkussionisti Jamie Muirin kanssa kiinnosti. Bändiin saatiin vielä viulisti David Cross tukemaan basisti John Wettonia ja päämoottori Robert Frippiä.

Fripp oli tällä kertaa viehtynyt enemmän vapaaseen improvisaatioon ja jo se teki bändijäsenien vaihtamisen tarpeelliseksi. Larks’ Tongues in Aspic oli raskaampi ja vieläkin kokeellisempi kuin aikaisemmat levyt.

Levyä kuunnellessa tulee väkisin mieleen Black Sabbath. Kitarariffeissä on paljon samansuuntaista raskautta. Toisaalta Crossin viuluosiot tuovat etäisesti mieleen jopa black metalin, joka kyllä kaikissa ilmenemismuodoissaan on vähemmän helvetillistä kuin King Crimsonin viritelmät. Muir jopa sylki tekoverta konserteissa. Oranssi Pazuzu on mielipuolisuudessaan ehkä nykymetallibändeistä lähimpänä tämän tyylistä kauhua. Jottei jäisi ihan väärä mielikuva, niin levyltä löytyy paljon rauhallistakin materiaalia.

Ilmeistymisen aikainen Rolling Stone –lehti jo kertoi, ”ettei musiikin mukana voi tanssia, taputtaa, eikä se edes tiskaamisen taustamusiikiksi sovi.” Äkkiarvaamatta voisi luulla, että musiikissa ei ole päätä eikä häntää, mutta ihmeesti ne iskut vain osuvat soittajien osalta samaan kohtaan. Liekö tämän takia albumin avaava nimiraita lyöty monella listalla kaikkien aikojen proge-biiseissä kärkipäähän?

Levyn nimi muuten on vapaasti suomennettuna ”leivon kieliä hyytelössä”, jolla perkussionisti Muir tätä musiikkia kutsui. Muir lähti levyn ja kiertueen jälkeen bändistä ja ”katosi”. Lopulta Fripp sai häneltä kortin, jossa Muir kertoi asettuneensa luostariin asumaan.

Koko levyä on yhdellä kappaleella mahdoton kuvailla, joten tarjoillaan esimerkkinä tuo Dream Theaterinkin coveroima Lark’s Tongues in Aspic, Pt. II.

Kuva: dgmlive.com

Kategoriat
Viikon Aivoradio

Ausculto – Viikon Aivoradio 48/2018

Viikko 48/2018 – albumiradio

Satan – Life Sentence: Vahingossa tuli vastaan. Nimestä huolimatta vankkaa hevimetallia. Paluu muistoissa lukion viimeisille vuosille.”
T

Blues Section – Blues Section: Albumi on yhtyeen ainoa varsinainen studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1967. Ajankohtaansa nähden yllättävänkin kansainvälistä musiikkia tältä Wigwamin edeltäjältä, jonka kokoonpanossa olivat Jim Pembroke, Ronnie Österberg, Måns Grundström, Eero Koivistoinen, Pekka Sarmanto ja Hasse Walli. Levyn tuottivat Atte Blom ja Otto Donner, joka on myös vierailevana muusikkona (piano & huilu)”
Yyte

Nelecc – The Stars: Atmobläkyä Keniasta. Cowaa gamaa.”
Spinebrain

Pelle Miljoona Oy – Anna soihtusi palaa EP: ”Vanhojen jäärien yllättävän vahva paluu. Ei se soiton tarkkuus vaan se, miten siistiä on soittaa bändissä. Yhdessä enemmän kuin osiensa summa.”
A

Kategoriat
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 52. Suorituskyvyn rajamailla

Yes – Close to the Edge (1972)

Fragilen jälkeen Yesillä oli keskenään vaikeampaa. Toki menestys oli vankka. Pitkän kiertueen jälkeen bändi meni nauhoittamaan muutamia kappaleita tulevaa albumiaan varten. Tämän jälkeen pidettiin jälleen pieni tauko ja palattiin studioon nauhoittamaan Close to the Edge -albumia. Metodina oli tehdä kaikki kappaleet studiossa, harjoitusnauhoitusten tuotosten pohjalta. Tämän jälkeen Yes nauhoittikin kaikki harjoituksensa ideoiden loppumisen pelossa.

Advision Studiosin nauhoituspaikkaa modifioitiin Eddy Offordin toimesta sellaiseksi, että soundista tulisi ”livemmän” oloinen. Soundeissa ei vikaa ollutkaan, mutta yhtye oli muuten stressaantunut. Kunnianhimoiset sävellykset eivät olleet helppoja. Varsinkin rumpali Bill Bruford olisi kaivannut enemmän tilaa improvisaatiolle. Brufordin mukaan kuri oli niin tiukka, että ”jokaisen instrumentin ja idean kohdalla piti käydä vaalit, jotta sai äänensä kuuluviin.” Bruford äänitti omat osuutensa ja jätti bändin tämän jälkeen. Bruford suuntasi King Crimsoniin, joka oli enemmän hänen mieleensä.

Albumin musiikki on kunnianhimoista, mutta kyllä se objektiivisesti kuunneltuna on aika höyrypäistä. Sen nimi (Brufordin mukaan) kertoo bändin tilasta tuossa vaiheessa. Eli reunalla oltiin ja johonkin suuntaan piti mennä. Yleisölle se kuitenkin maittoi. Sitä tilattiin etukäteen lähes puoli miljoonaa kappaletta pelkästään USA:ssa. Albumilla nähdään ensimmäistä kertaa Roger Deanin suunnittelema Yes-logo.

Suoranaista metallin makua ei suuhun jää. Se toki johtuu osittain Jon Andersonin pehmeästä äänestäkin. Kikkailua ja sekopäistä osien yhdistelyä ei ole helppo jäsentää kappaleiksi. Kun oikein vaihdetaan katsantokulmaa, voidaan ajatella, että Yes oli se bändi, joka teki niitä tolkuttoman pitkiä proge-eepoksia, jonka vastavoimaksi oli syntyvä punk, joka taas on metallin alkuaineita varmasti.

Oliisiko Siberian Khatru jotenkin kuunneltavissa?

Kuva: loudersound.com

Kategoriat
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 51. Kreikkalainen tähdenlento

APHRODITE’S CHILD – 666 (1972)

Demis Roussos syntyi Egyptissä, mutta joutui alueen häilyvän tilanteen takia muuttamaan perheensä kanssa Kreikkaan. Roussoksen äiti ja isä olivat muusikkoja ja Kreikkaan muutettuaan Demiskin liittyi kirkkokuoroon. Noin 17 vuoden iässä hän tapasi Loukas Siderasin ja Evángelos Papathanassioun, joka tuli tunnetuksi nimellä Vangelis. Vangelis oli aloittanut säveltämisen vaatimattomasti 4-vuotiaana.

Roussos ja Vangelis soittelivat yhdessä muutamassa bändissä, kunnes löivät päänsä yhteen Siderasin ja Silver Koulourisin kanssa. Bändi muuttii Pariisiin ja levytti pari albumia ennen 666-albumia, jota tässä käsitellään.

666 kertoo Johanneksen ilmestyksestä. Albumin julkaisun kanssa oli melkoisia ongelmia, sillä levy-yhtiö pelkäsi kristillisten joukkojen rienaussyytöksiä. Levy odotti julkaisemattomana niin kauan, että ilmestyessään bändin jäsenet olivat ehtineet jo soolourilleen ja Aphrodite’s Child bändinä oli muisto vain.

Musiikki itsessään on ihan aitoa progea. Levyllä musiikkityylit vaihtelevat välimerellisistä kansanmusiikkiteemoista jonkinlaiseen esimetalliin asti. Ei ole oikeastaan ihmekään, että suomalainen Saimaa-yhtye on soittanut suomenkielistä versiota The Four Horsemenistä. Roussoksen ääni on tavattoman korkea ja Vangelis on säveltämiseen melkomoinen talentti.

Metallia tästä tekee osittain metalliset kohdat, mutta ehkä myös kristinuskolle naureskelevat teemat ja lopulta tietysti tuo Roussoksen korkea lauluääni. Uskontoja peilataan jotenkin kummasti 1960-luvun maailmaan, joten tuo sanoituspuoli on vähän vaikea hahmottaa 1980-luvun lapselle.

Sooloja on niin pinkfloydmaisesta maalailusta kunnon tilutteluun. Rumpufilleissä on myös yritystä, jopa tuplabasaria kuulee. Levyä voisi kuvailla viihdyttäväksi kuunneltavaksi.

Bändin esikuvakseen on nimennyt ainakin Yes, joka jossain vaiheessa taivutteli Vangelista kosketinsoittajakseen, mutta hän kieltäytyi. Lopulta Vangelis on kuitenkin tehnyt useammankin levyn bändin laulajan Jon Andersonin kanssa. Vangelis on syntetisaattorimusiikin uranuurtaja, joten haluamattaankin ovat äänisynteesin käyttäjät hänestä vaikuttuneet ainakin välillisesti. Ja Blade Runnerin soundtrack, sitä ei voi ohittaa.

Demis Roussos taisteli suuren osan elämästään ylipainon kanssa. Elimistö ei tästä johtuvaa painonvaihtelua kestänyt ja Roussos kuoli erilaisten ruuansulatuselimien syöpiin vuonna 2015. Vangelis sen sijaan porskuttaa edelleen. Viimeinen levy tuli vuonna 2016.

Esimerkiksi laitan The Four Horsemenin, koska se lopulta lienee sävellyksistä tarttuvin. Videolta myös välittyy Roussoksen silminnähden vakuuttava karisma.