Keikka-arvio: 30 vuotta Kelaa – Anssi Kela, Helsingin Jäähalli, 6.5.2017

Keikkareissut Helsinkiin ovat melkoisia seikkailuja idästä päin, mutta onneksi niihin on viime vuosina alkanut kehittyä jonkinlainen rutiini. Niinpä kyytiin klo 6:17 Joensuusta lähtevään junaan ja suuntima kohti pääkaupunkia. Matka meni leppoisasti tietokonetta räpläten ja levyjä kuunnellen: Litku Klemetin Juna Kainuuseen sekä Tuomari Nurmion Dumarillumarei olivat soittolistalla, esimerkiksi.

Helsingin päässä levykauppakierroksen, hotellille asettumisen ja akkujen lataamisen jälkeen oli matka käyvä sitten jo kohti Nordenskiöldinkadun jäähallia. Saavuin paikalle noin klo 17.35, ulko-ovien auetessa klo 18. Tässä vaiheessa jonoa oli viitisentoista metriä, mutta viisarien lähestyessä tasapykälää letka venyi reilusti pidemmäksi. Ensimmäisten päästyä sisään oli hallin puolella edelleen soundcheck käynnissä, mutta yleisöä ei varsinaiseen katsomoon päästetty. Niinpä jonottaminen jatkui hallin sisällä vielä vajaan tunnin ajan, mutta soitonkojeistuksen yhteydessä kuultiin ensimaistiaiset päivän isosta jäähallisoundista esimerkiksi biisien Parasta aikaa ja Kasarin lapsi merkeissä.

Lämmittelybändinä kuultiin puolituntinen setti Pimeys-kokoonpanolta. Viime vuosina usein puhuttu bändi olikin oikein vakuuttava ja ammattitaidollaan vakuuttava stemmalauluineen ja useiden instrumenttien hallinnallaan.

Anssi Kelan show käynnistyi videotauluille ilmaantuneella laskurilla, joka laski sekunteja 10 minuutista alaspäin. Viiden minuutin kohdalla kovaäänisistä alkoi soida Kelan ennakkoon mainostama syntetisaattoriteos, joka kasvatti jännitettä mukavasti valojen välkehtiessä levottomasti. Biisin lopulla viime vuosilta tuttu bändimiehistö (Tuomas Wäinölä, kitara; Ville Kela, rummut; Saara Metsberg, koskettimet; Antti Karisalmi, basso) asteli paikoilleen, veli-Kelaa lukuunottamatta päällään mustat viitantapaiset. Juuri ennen keikkaa valojen välkkyessä tuli mieleen, että voisi olla hyvinkin mahdollista että ne toimivat jonkinlaisena harhautuksena eikä itse Anssi tulisikaan lavalle sieltä, mistä ensimmäisenä olettaisi. Näin olikin, sillä bändin käynnistäessä soitantonsa itse tirehtööri ilmaantui rumpujen taakse korokkeelle aloittaen keikan JVG-cover Kasarin lapsella.

Alkuosa biisilistasta kulki pääosiltaan tuttuja latuja: Milla löi bileet käyntiin perinteisen mallikkaasti ja kuultiin myös esimerkiksi allekirjoittaneen sukupolvelle jo jonkinlainen sukupolvikokemus Puistossa sekä uudemmat hitit artistin nimikkolevyltä (2013) eli Miten sydämet toimii ja Levoton tyttö. Myös Karhun elämää oli edelleen mahtava AOR-pläjäys. Levottomassa tytössä Kela onnistui katkaisemaan kitarastaan hihnan hypätessään Wäinölän kanssa rumpukorokkeelta ja sitä paikkailemaan tarvittiin kaksi teknikkoa jeesusteippeineen.

Ensimmäiseen yhdeksään biisiin mahtui kaksi erityisen herkullista palaa. Ensimmäinen niistä oli kolmantena biisinä kuultu Suuria kuvioita, vuonna 2003 julkaistun albumin nimiraita. Olipa rouhea! Sitä biisiä on soiteltu viime vuosina silloin tällöin tämän kokoonpanon toimesta, mutta edellä mainittua ”Karhun elämää” seurasi spiikki, jossa Anssi totesi bändin soittavan biisin, jota ei oltu nykyisen bändin kanssa soitettu kertaakaan, ja joka ylipäätään oli meinannut vuosien saatossa päästä unohtumaan sekä soittajilta että yleisöltä, vaikka soikin aikanaan paljon radiossa. Karhusaari oli kokenut myös hieman muodonmuutosta vuosikymmenen aikana saaden ylleen säröä ja voimaa. Mainiota!

Sitten tapahtui jotain hyvin springsteenmäistä: Kela lähetti bändin tauolle ja jatkoi akustisen kitaran kanssa. Kaksi sisarta ja Mikan faijan BMW olivat piristäviä kuulla näin. Näiden välissä kuultiin myös pätkä ensimmäistä lauluntekijän itse kirjoittamaa laulua Väärällä tiellä sekä pitkiä spiikkejä artistin uralta. Viime aikoina bändin keikoilla on kuultu myös niin kutsuttu Hetken laulu: satunnaisesta wikipedia-artikkelista paikan päällä sävelletty biisi. Normaalisti tämän ohjelmanumeron ”prompterin telineenä” on toiminut yleisön edustaja, mutta koska nyt yleisö oli aidan takana, tarvittiin tehtävään joku muu. Lavalle ilmestyikin Darth Vader kahden stormtroopperin kanssa ja kuultiin laulu Finlandia Trophysta; tämä oli mielikuvaa huomattavasti parempi numero.

Akustisen setin lopussa nähtiin hienoa elävän musiikin ja käsikirjoittamattomuuden näytettä. Yleisöstä esitettiin kaksi toivetta: Kissanpäivät ja Älä mene pois. Näiden välillä käytiin huutoäänestys, jonka jälkimmäinen voitti. Kirjoittelin Facebookiin keikkaa odotellessa, että toivottavasti kuultaisiin Rakkaus on murhaa-levyltä biisejä, joita ei ole aiemmin kohdalle sattunut. Nyt niitä saatiin siis parikin Karhusaaren ja ÄMP:n myötä. Tällä hetkellä, junassa Helsingistä poispäin istuessa keikan jälkeisenä päivänä, Älä mene pois on päällimmäisenä mielessä keikan vedoista. Hieno, siis vain akustisella kitaralla säestetty versio.

Bändin tullessa takaisin lavalle siirryttiin tukevasti viime vuosien materiaaliin. Loppuosa varsinaisesta setistä sisälsi esimerkiksi TV-coverit 2080-luvulla ja Minä olen muistanut, joista jälkimmäisessä mentiin yllättävän syviin tunnelmiin. Näiden välissä Kela esitti kolme uudehkoa omaa lauluaan, joista Piirrä minuun tie pääsi hieman yllättämään. Mystinen kappale. Minä olen muistanut-numeron jälkeen kuultiin pienet soitinsoolot, joista ensimmäisessä Kela itse släppäili bassoa (tätä olisi voinut jopa venyttää hieman pidemmäksi!) sekä jälkimmäisessä velipoika paukutteli rumpuja massiivisesti.

Kaksi viimeistä ennen encorea olivat varsinaista jäähallimateriaalia. Nostalgiaa kulkee kuin juna ja lopun modulaatiossa ja ennenkaikkea kitarasoolossa oli oikein hyvää mäiskettä. 1972 puolestaan on, totta kai, Kelan isoimpia biisejä ja kantaa helposti jäähallikeikallakin, tällä kertaa loppupuolella kuultiin jopa normaalia huomattavampaa yleisön mukaan piiskaamista. Välittömästi biisin loputtua ”oli kiva nähdä”-rivin jälkeen bändi häipyi lavalta palatakseen minuutin kuluttua.

Encorena kuultiin jälleen TV-materiaalia, Hassisen koneen Rappiolla. Sekaan oli ujuteltu hieman We Will Rock You-säveliäkin. Rappion jälkeen kuultiin iltaman ainoa Aukio-levyn biisi Aamu, jonka kuulee mielellään aina. Kaksi viimeistä kappaletta olivat molemmat kymmeneen minuuttiin kellottuneet Nummela ja Parasta aikaa. Nummelan aikana, artistin kehotuksesta, yleisöön kohosivat kännyköiden taskulamput kuin näyttäväksi tähtitaivaaksi. Nummela on kasvanut parina viime vuonna keikkabiisinä maagiseksi. Viimeisenä kuultiin siis Parasta aikaa, joka sekin venyi ja venyi kertoen selvästi artistin ajatuksista tuona hetkenä, suursuosiosta pizzerioiden nurkkien kautta jäähallilavalle.

Näin oli keikka ohi kahden ja puolen tunnin esiintymisen jälkeen. Hieno, artistinsa, joka on ansainnut asemansa työnteolla, näköinen iltama.

Tässä koko illan biisilista:

Aloitusaika 20.05
1. Kasarin lapsi (JVG cover)
2. Milla
3. Suuria kuvioita (!)
4. Puistossa
5. Miten sydämet toimii?
6. Levoton tyttö
7. Flowers on the Steps of Eduskuntatalo (eli kitarabattle)
8. Karhun elämää
9. Karhusaari (!)
-bändi pois, Anssi soolona akustisen kanssa-
10. Kaksi sisarta
11. Väärällä tiellä (ensimmäinen oma biisi)
12. Mikan faijan BMW
13. Hetken laulu: Fnlandia Trophy
14. Älä mene pois (!!)
-bändi takaisin-
15. 2080-luvulla (Sanni cover)
16. Petri Ruusunen
17. Piirrä minuun tie
18. Musta tuntuu multa
19. Minä olen muistanut (Kim Lönnholm cover)
20. Basso- ja rumpusoolo
21. Nostalgiaa
22. 1972
—encore—
23. Rappiolla (Hassisen kone cover)
24. Aamu
25. Nummela
26. Parasta aikaa
Lopetusaika 22.37

Videoita keikalta löytyy tästä linkistä.

Atson Aikakone: 2009 & Anssi Kela – Aukio

Aukio on Anssi Kelan soolouran neljäs albumi. Nummelan (2001) jälkeinen suurmenestys vaihtui pian pienempiin piireihin levyjen Suuria kuvioita (2003) ja Rakkaus on murhaa (2005) jälkeen. Viimeksi mainittua seuranneen neljän vuoden levytauon aikana, vuonna 2008, Kela julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Kirjailijanuran käynnistymistä seurannut askelma, levytysrintamapaluuta edustanut Aukio, on monille Kela-faneille herran tuotannon piilotettu jalokivi.

Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin kesäkuussa 2009, kun ilmoille laskettiin Aamu. Kokonainen albumi seurasi 9.9.2009 ja itse sain sen haltuuni, lainaan kaverilta, viikon-pari myöhemmin. Hyvin harvat levyt jättävät sellaisen tuntuman ensitutustumisella kuin Aukio teki.

Aukio on nimittäin konseptialbumi: rakenteeltaan yhtenäinen tarina, jota laulut kuljettavat eteenpäin. Kela on kertonut kirjoittaneensa ensin novellin ja riisuneensa sen sitten yksittäisiin kappaleisiin. Moiseen rakenteeseen pohjautuvia levyjä ei Suomessa ole hirveästi tehty. Huolellinen suunnitteleminen sekä kunnianhimoinen suunnitelma eivät kuitenkaan osuneet suuren yleisön hermoon: Aukiota myytiin lopulta ainoastaan noin 4000 kappaletta. Vertailun vuoksi Nummelaa oli ostettu 157 000 kappaletta: Aukio möi siis 2,5 prosenttia debyytin saldosta… Kela on kertonut Maija Vilkkumaan kuitenkin tokaisseen: ”onhan se suomalaiselle konseptilevylle ihan hyvin!”.

Poikkeuksellista aiempiin Kela-levyihin on myös se, että ensimmäistä kertaa hän on valjastanut albumille soittamaan keikkabändinsä. Kaikilla muilla, myös seuranneilla levytyksillä, hän on huolehtinut itse valtaosasta soittimista. Tällä levyllä kuitenkin tuolloinen yhtye (V. Kela, K. Ketonen, A.Karisalmi, S. Metsberg) pääsee ääneen tuoden mausteensa kivasti: erityisesti Ketosen toiminta rumpujen takana erottuu selkeästi Kelan omasta.

Koska kyseessä on siis konseptialbumi ja jatkuva kertomus, ei juonesta voi paljonkaan paljastaa pilaamatta tarinan kuljettamista. Tällä tavalla rakennetun levyn vahvuudeksi nousevat sanoitukset ja niissä viljellyt viittaukset albumin edeltäviin ja seuraaviin raitoihin, joita ei oikein voi huomata yhden kuuntelukerran perusteella. Jo heti edellä mainitussa Aamu-singlessä on koskettaviakin ennakkokuvia… Harvoin kokonaisuus on tällä lailla, näin selvästi, enemmän kuin osiensa summa.

Yksittäisistä biiseistä nostaisin itse esille jo edellä mainitun ”Aamun”, loppupään selkeitä kitaransoitannollisia viittauksia sisältävän ”Paluun” sekä mainion tunnelman kehittelevän ”Romahduksen”, josta tarina varsinaisesti lähtee tehokkaasti vyörymään.

Aukio-levyyn siis melkein päättyi Anssi Kelan ura. Niille, jotka sen ovat vaivautuneet kuuntelemaan muuten kuin taustamusiikkina, se on kuitenkin paljastunut helmeksi, jota saa jo jossain määrin metsästää levykaupoista. Ei ole ollut kerran tai kaksi, kun henkilöt, joille olen tätä mainostanut, ovat pitkän harkinnan jälkeen levyn kuunnelleet ja todenneet, että sehän vei mennessään.

Keikka-arvio: Anssi Kela @ Kerubi, Joensuu, 9.10.2015

Anssi Kelan uraa on tullut seurattua aktiivisesti vuodesta 2009 saakka, vaikka aiemmatkin levyt tuli toki julkaisujensa myötä kuunneltua. Kesällä 2009 julkaistu Aamu-single sekä sitä syksyllä seurannut albumi Aukio puolestaan veivät sitten mukanaan totaalisesti: mies osoitti lauluntekijän kykynsä konseptilevyllä, jota suuri yleisö ei kuitenkaan todellakaan löytänyt. Tuolloin koko artistin ura oli syvimmässä aallonpohjassaan, josta tapahtunut nousu vuoden 2013 Levottoman tytön, omaa nimeä kantaneen albumin sekä tänä vuonna huomiota keränneiden Nostalgiaa-levyn sekä Vain elämää-produktion myötä on ollut hienoa seurattavaa.

Nostalgiaa-albumia promoava kiertue saapui Joensuun Kerubiin lokakuun 9. päivänä. Olin aiemmin todistanut kolme Kelan ja yhtyeensä keikkaa (vuosina 2013-2015) ja tiedossa oli, että bändi on entisestään hioutunut ralliensa kanssa. Aiemmat setit ovat olleet festarimallisia, joten tältä illalta oli astetta kovemmat odotukset. Lisäksi edellä mainittu Vain elämää-julkisuus todennäköisesti antaa jotain uusia numeroita biisilistan väritteeksi.

Lämmittelijä Ville Karttusen hoidettua puolen tunnin settinsä alta Kela yhtyeineen (yleisöstä katsoen vasemmalta lukien Tuomas Wäinölä, kitara; Ville Kela, rummut; Saara Metsberg, koskettimet ja Antti Karisalmi, basso) astelivat lavalle n. 23.10. Ensimmäisenä kuultiin vuoden aiemmiltakin keikoilta tuttu Tanssilattialla, joka toimii niin ikään uuden levyn avausraitana. Kela itse ei tässä biisissä soita kitaraa vaan ainoastaan laulaa, rekvisiittanaan Freddie Mercurylta ”lainattu” mikrofonipuomi. Falsettimaalailut osuivat maalinsa jälleen hienosti., Karisalmen bassoilu pomppoili asiaankuuluvasti.

Kakkos- ja kolmosbiiseinä setissä olivat perjantai-illan juhlimisen draamankaareen sopivasti hitit Milla sekä uudempi Miten sydämet toimii?. Varsinkin edellä mainittu on noussut melkoiseksi live-lekaksi Wäinölän kompatessa mukavalla, lämpimällä säröllä. Biisin luonne on vähän muuttunut rokimpaan suuntaan. Jälkimmäisessä Kela kaivoi ensimmäistä kertaa illan aikana esille liki-legendaarisen EVH-signature-mallin kitaransa, jolla maalaili mukavia sointukäännöksiä yläkaulalta. Yhteislaulujuhlat käynnistyivät.

”Miltäs kuulostaisi, jos seuraava biisi olisi Puistossa?, kysyi Kela. Yleisölle se kelpasi, sillä onhan kyseessä yksi rakastetuimmista biisistä herran tuotannossa. Tässäkin nykyinen sovitus on hieno, alkaen siitä että sävellajia on levyversiosta nostettu sävelaskeleella (Kelalla itseasiassa capo toisella nauhalla kitarassaan) ja muutenkin bändi soittaa mukavan kovakätisesti. Se ”Laura kääntää kahvaa huutaen: pidä kiinni Petri Ruusunen”-kohta erityisesti on dramaattinen ja aina sykähdyttävä, rumpali-Villen rysäyttessä trioleitaan.

Hittikavalkaadista siirryttiin uuteen ja hieman harvemmin tällä rundilla kuultuun materiaaliin, kun vuorossa oli Tyhmä kuu, jonka Kela kertoi olleen suosituin biisi käynnissä olevassa Martin-haasteessa. Tässäkin oli enemmän särmää kuin levyversiossa, mutta yleisön yleisvastaanotto tuntui jossain määrin hämmentyneeltä. Tilanne kuitenkin korjaantui välittömästi seuravaan biisin myötä: Levoton tyttö. Edellisen levyn ykkössingle, jonka voi melkeinpä sanoa pelastaneen Kelan uran. Biisi omistettiin perinteisesti levottomille tytöille ja hieman myös pojille.

Levotonta tyttöä seurasi toinen raita vuoden 2013 Anssi Kela-levyltä, Kaatua kuin puu, jonka rooliksi on muotoutunut toimia kitaristien taistona. Battle siivittääkin Wäinölän ja Kelan melkoisiin kitarasankaritemppuihin keikka toisensa jälkeen. Itse asiassa koko biisi kestää ainoastaan soolojen vaihdon sekä yhden säkeistön + kertosäkeen verran.

Karhun elämää, Pekka ja Susi-yhtyeen 90-luvun alusta kumpuava hitti, on saanut viime vuosien aikana ylevän AOR-käsittelyn ja kohoaa kerta toisensa jälkeen keikkojen huippukohdaksi. Syntikkamatto, chorus-kitarat sekä rumpu-basso-akselin 8-osatykytys ovat kuin tyylilajin oppikirjasta. Vaikka biisi ei varsinainen Kela-hitti olekaan, niin lopun yleisönlaulatuskin tuottaa tulosta joka ainoa kerta. Ensimmäisellä keikalla Lieksan Vaskiviikolla 2013 tämä pääsi hieman yllättämään: nyt Karhun elämää-vetoa odottaa joka kerta.

Sitten päästiin hetkeksi Vain elämää-maisemiin alunperin Vicky Rostin esittämällä biisillä Avara luonto. Artistin omien sanojen mukaan versio nyökkää Bon Joviin ja Weezeriin päin ja tässä keikkaversiossa tuota on viety vielä ohjelmaa hitusen pidemmälle suoraviivaisella sovituksella. Ei tämäkään kehnompi ole…

Yleisö selkeästi oli kuitenkin hittiosaston perään. Nostalgiaa tarjosikin hitinnälkään täytettä ja outrossa kuultiin T. Wäinölältä maukas soolo. Tämäkin sovitus on saanut lihaa ympärilleen, vaikka levyversiokin on hyvin tuotettu. Samaiselta tänä vuonna julkaistulta levyltä kumpusi myös seuraava, nimeltään Piirrä minuun tie. Kyseessä on tunnelmapala, jossa Karisalmi pääsee bassollaan maalailemaan mukavasti. Viipyilevässä sävellyksessä on jännittävä atmosfääri ja melodiassa muutama komea koukku.

Varsinaisen setin loppukiri käynnistyi sen kolmanneksi viimeisellä biisillä Aamu, joka siis julkaistiin Aukio-levyn ykkössinglenä kesällä 2009. Anssi löi sen itse tulille Gretschillään ja biisi rullailikin pitkästä aikaa mukavasti. Wäinölä pääsi jälleen outrossa mukavasti esille Metsbergin säestäessä keyboard-filleillään. Heti perään lähti 1972, joka siivitti yleisön ehkä illan kovimpaan yhteislauluun. Tämäkin versiointi kesti varmaan tuplasti sen mitä albumiversio, nousuja ja laskuja sekä yhteislaulua oli rutkasti.

Pääsetin viimeisenä kuultiin totta kai Nummela. Joskus keskeinen osa Anssi Kelan artisti-imagoa olivat akustinen kitara ja huuliharppu, mutta Kerubissa ensimmäistä noista ei nähty ollenkaan ja jälkimmäistäkin ainoastaan tämän yhden biisin aikana. Tämänkin sovitus on hioutunut aktin uuden tulemisen myötä komeaksi, jopa jollain tapaa hartaan kauniiksi, joka lopussa räjähtää loistoonsa. Nummelaa huudeltiin yleisöstä illan aikana pariin kertaan, eikä versio jättänyt kysyttävää. Biisin jälkeen bändi häipyi lavalta palatakseen vielä toviksi.

Encoren avaukseksi kuitenkin lavalle asteli ainoastaan itse Anssi jälleen mikrofonipuominsa kanssa. Kasarin lapsi on niin ikään Vain elämää-materiaalia, jonka taustat tulivat taustanauhalta. Sanoja tulee biisissä sellaiseen tahtiin, ettei ihmekään että niiden kanssa meinasi olla pientä sekoilua. On muuten mahtavasti riimitelty, että ”ekaks Michael Jackson, sit Duran Duran / ne pitää mainita heti, kun tällee puran uran”. Tämä kirvoitti myös yllättävän railakkaat yhteislaulut: ”jos sä tsennaat, niin heitä yläfemmat”.

Kuolleen miehen kitara oli noussut settiin kesän festarikattauksen jälkeen. Se sisälsikin nimensä mukaisesti maukasta kitarointia kitaristikaksikolta, erityisesti itseltään Kelalta. Illan toiseksi viimeisenä kuultiin Nummelan hitti Mikan faijan BMW, jota sitäkin on muovattu uuteen uskoon paikoin liki hard rockiksi yltyvällä sovituksella. BMW on vähän sellainen biisi, että sen olemassaolonkin saattaa unohtaa, mutta keikoilla muistaa tekstin sanasta sanaan ja melodian nuotilleen.

Illan viimeisenä palana kuultiin parin vuoden takaisen, artistin nimeä kantaneen albumin päätösraita Parasta aikaa. Kela alusti biisin tunteikkaalla kuulutuksella, jossa kertasi nopeasti uransa kaaren Nummelan megasuosiosta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolen montun kautta parin viime vuoden meininkiin, joka on ollut hänelle uransa ”parasta aikaa”, yleisön ansiosta. Kyllä Kela on E Street Bandinsa kuunnellut, sillä tässä sitä oli selvästi havaittavissa syntetisaattoreiden, kitarakuvioiden ja koko biisin sanoman myötä. Versio kellottui kymmeneen minuuttiin ja loppupuolella nähtiin hienoa livemeininkiä, kun liideri huuteli sointuja ja bändi seurasi perässä. Loppuun saatiin vielä hienoa kitararevittelyä, ennenkuin keikka-ilta tuli päätökseensä hieman vaille kello yksi lauantain puolella. Liki kaksi tuntia siis! Tässä vielä settilista kokonaisuudessaan:

1. Tanssilattialla
2. Milla
3. Miten sydämet toimii?
4. Puistossa
5. Tyhmä kuu
6. Levoton tyttö
7. Kaatua kuin puu (+ kitarabattle)
8. Karhun elämää
9. Avara luonto (Virve Rosti cover)
10. Nostalgiaa
11. Piirrä minuun tie
12. Aamu
13. 1972
14. Nummela

encore:
15. Kasarin lapsi (Jare & VilleGalle cover)
16. Kuolleen miehen kitara
17. Mikan faijan BMW
18. Parasta aikaa

Nostaisin tämän Kerubin keikan toistaiseksi näkemistäni neljästä Anssi Kela-keikasta kovimmaksi. Bändin sointi on jalostunut entisestään ja tällainen hieman festarisettiä pidempi kattaus mahdollistaa laajemman sävypaletin maalailun tunnelmointinumeroiden myötä. Ainoa pieni nipotuksen aihe olisi, ettei Rakkaus on murhaa-levyltä kuultu mitään, mutta tuon kaltaiseen draaman kaareen sellainen materiaali ei olisi ehkä istunutkaan. Joka tapauksessa hieno iltama: Kela yhtyeineen kannattaa käydä tarkistamassa jos lähinurkille sattuu, sillä he ovat nyt kovassa lyönnissä.

Videomateriaalia keikalta löytyy klikkaamalla tästä.