Bruce Springsteenin ”Darkness on the Edge of Town” 40 vuotta

Bruce Springsteenin neljäs studioalbumi Darkness on the Edge of Town julkaistiin 2.6.1978. Neljäkymmentä vuotta täyttävä levy on useille Springsteen-faneille tuotantonsa jalokivi, joka paljaudessaan selättää jopa edeltäjänsä Born to Runin äänivallin ja mahtavuuden.

”Darknessiin” pohtimiseen tuo oman leimansa, kun muistaa sitä edeltäneen historian artistin uralla. Born to Run oli syössyt Springsteenin ja E Street Bandin musiikkimaailman ykkösluokkaan. Sitä seurasi kuitenkin merkittävä oikeusjuttu Brucen ja managerinsa Mike Appelin välillä, joka taas johti siihen, ettei yhtye voinut levyttää kolmeen vuoteen. Vaikka moinen kuulostaa nykyään arkipäivältä, tuolloin sitä pidettiin artistillisena itsemurhana. ”Kukaan ei enää muistakaan tätä bändiä”, väitettiin.

Mutta, vaikka levynteko estyi, kollektiivi jatkoi laulujen tekemistä ja erittäin ahkeraa keikkailua. Sen sointi tiukkeni ja Springsteen alkoi hahmottaa, millaisella kokonaisuudella hän tahtoi Born to Runin jälkeen jatkaa. Tarkoituksena olikin tulla useampi askel takaisin päin BTR:n pömpöösiydestä, Wall-of-Sound-henkisestä äänimaailmasta ja rönsyilevistä sävellyksistä sekä teksteistä. Niiden tilalle tulivatkin henkilökohtaisemmat sanoitukset sekä myös tuolloin pinnalle nousemassa olleeseen uuteen aaltoonkin vivahtavat sävellykset.

Siinä missä Born to Runin voi kuvitella tapahtuvan yhtenä päättymättömänä kesäyönä, ehdottomasti Springsteen-klassikoiden ykkösluokkaan lukeutuvalla Badlandsillä (ja tietenkin ikonisella rumpufillillä) käynnistyvä Darkness on the Edge of Town soi kauttaaltaan tummemmissa väreissä. ”Lights out tonight, trouble in the heartland” sanovat jo ensimmäisen biisin ensimmäiset sanatkin. Kellopeli kilkattaa, Springsteenin kitara vaikertaa ja kertosäe iskee päin naamaa: 

”Badlands, you gotta live it every day

let the broken hearts stand

as the price you’ve gotta pay

We’ll keep it pushin’ till it’s undestood

And these badlands start treating us good”

-Badlands

Adam Raised a Cain jatkaa terävästi. Kuten nimestä voi päätellä, sisältää teksti raamatullisia viittauksia. Sävelmaisema on kuiva ja sitä kuljettavat riisuttu riffi ja Brucen laulu. 

”You’re born into this life paying

for the sins of somebody else’s past”

-Adam Raised a Cain

Kolmas raita Something in the Night ei itselleni avautunut ihan ensimmäisinä vuosinakaan tämän albumin parissa. Eräänä pimeänä kevätiltana, kun tähdet olivat sopivassa asennossa, päädyin sitten etsimään sen sanoituksen silmien eteen kuuntelun yhteydessä. Havaitsinkin sen istuvan ”Darknessin” teemoihin täydellisesti. Roy Bittanin piano, erityisesti intron rakentuessa, on aavemaisen kaunis. Teksti on yksi levyn parhaita. Kai sitä jokainen etsii jotain.

”You’re born with nothing / and better of that way / soon as you’ve got something / they send someone to try and take it away”

-Something in the Night

Hi-hat-tikutuksella käynnistyy puolestaan ainoastaan yksi biisi Springsteen-tuotannossa, Candy’s Room. Nopeatempoinen, liki punk-henkinen kappale kulkee jälleen Bittanin pianon ja Weinbergin kompin kuljettamana kestäen vain vajaat kolme minuuttia. Se toimii myös tunnelman keventäjänä albumin kokonaiskuvassa. Brucelta kuullaan vihmerä kitarasoolo laulussa, joka selittää itse itsensä.

”There’s a sadness hidden in that pretty face

a sadness all her own from which no man can keep Candy safe.” 

-Candy’s Room

LP-Darknessin A-puolen päättää itselleni albumin rakkain kappale, Racing in the Street. ”Racing” on niitä lauluja, joihin tulee palattua tasaisin väliajoin. Haikeankaunis sävellys, jonka teksti käsittelee saman kaltaisia aiheita kuin albumilla aiemmin kuultava Something in the Night. Melkeinpä karikatyyri-springsteenmäisesti autojen pariin verhoillun sanoituksen ihmiskohtalot värisyttävät joka kerta. Bittanin piano on jälleen pääosassa sekä alku- että loppusoitoissa ja myös Garry Tallentin harkitut bassolinjat kiinnittävät huomion. Tästä kappaleesta on pakko nostaa kaksi tekstikohtaa esille.

”Some guys they just give up living

and start dying little by little, piece by piece

some guys come home from work and wash up

and go racin’ in the street”

”She sits on the porch of her daddy’s house

but all her pretty dreams are torn

she stares off alone into the night

with the eyes of one who hates for just being born

For all the shut-down strangers and hot-rod angels

rumbling through this promised land

tonight my baby and me we’re gonna ride to the sea

and was these sins off our hands”

-Racing in the Street

Vinyylin kääntyessä sen jälkipuoliskon käynnistää myös Springsteen-klassikko The Promised Land. Tunnistettavalla huuliharppu-introlla alkava kappale on hieman tempoisampi kuvaus, joka jatkaa edeltäjäkappaleen linjoilla kuin itsenäisenä jatko-osana. Se onkin toiminut keikkasuosikkina koko olemassaolonsa ajan. Läpi biisin kuullaan erityisesti hienoja tekstillisiä kuvia.

”Blow away the dreams that tear you apart

blow away the dreams that break your heart

blow away the lies that leave you nothing but lost and brokenhearted”

”The dogs on Main Street howl

’cause they understand

if I could take one moment into my hands

mister, I ain’t a boy, no I’m a man

and I believe in a promised 

-The Promised Land

Kahden merkittävän ja ison biisin jälkeen lasketaan jälleen kierroksia hieman yli kaksiminuuttisella Factorylla. Siinä Springsteen kuvaa, isänsä kokemuksiin pohjaten, sitä kuinka arki ja työ voivat jyrätä alleen vahvankin miehen ja jättäen jälkeensä ei-mitään.

”End of the day, factory whistle cries

men walk through these gates with death in their eyes

and you just better believe, boy

somebody’s gonna get hurt tonight

it’s the working, the working, just the working life.”

-Factory

Albumin viimeisellä triolla kokonaisuus lyö vielä isoja kortteja pöytään. Streets of Fire, muutamassa soinnussaan hyvinkin yksinkertainen mutta vaikuttavasti esitetty, avaa loppusuoran. Tätä kuunnellessa voin nähdä maailman, jossa kappale tapahtuu. Dan Federicin urut ovat kuuluvasti esillä ja kertosäe iskeytyy ilmoille napakasti.

”I live now only with strangers

I talk to only strangers

I walk with angels that have no place

Streets of fire”

-Streets of Fire

Levyn kaksi viimeistä lukeutuvat ykköskategorian Bruce-klassikoihin. Ensimmäisenä niistä kajahtaa ilmoille Prove It All Night. Siinä ei enää olla niin yksin, mutta samat kysymykset ja epäilyt esiintyvät edelleen. ”But if dreams came true oh wouldn’t that be nice / but this ain’t no dream we’re living through tonight”. Kertosäe on niitä, jotka kuulostavat tutuilta jo ensikuulemalla. Klassista E-kadun bändiä ovat myös alun kellopelikuvio sekä Big Manin saksofonisoolo.

”Baby, tie your hair back in a long white bow

meet me in the fields out behind the dynamo

you hear the voices telling you not to go

they made their choices and they’ll never know

what it means to steal, to cheat, to die

what it’s like to live and die

To prove it all night, prove it all night

girl, there’s nothing else that we can do

So prove it all night, prove it all night

and girl I’ll prove it all night for you” -Prove It All Night

Albumin päättää ja paketoi sen nimikkoraita Darkness on the Edge of Town. Edeltäjäbiisiä rauhallisemmin käynnistyvä, mutta sittemmin jykevämpään poljentoon asettuva laulu on tekstiltään säveliään mielenkiintoisempi. Läpi levyn kertoja on käynyt sisäistä kamppailuaan ja tässä kappaleessa viime riveillä hän löytää jonkinlaisen, jos ei nyt maalin, niin ainakin välietapin.

”Tonight I’ll be on that hill ’cause I can’t stop

I’ll be on that hill with everything I got

lives on the line where dreams are found and lost

I’ll be there on time and I’ll pay the cost

for wanting things that can only be found

in the darkness on the edge of town” -Darkness on the Edge of Town

Hyvää 40-vuotispäivää, Darkness on the Edge of Town! Levy, joka on ollut mukana soiden keväisin kesäseikkailuita odotellessa, huhtikuisissa räntäsateissa ja lokakuisissa pimeissä illoissa, kun sade ropisee kasvoille kaupungilla kävellessä. Ehdottomasti tärkeä levy allekirjoittaneelle.

https://open.spotify.com/album/4KT6G8fj8EEIfsyr75hbgc?si=vCwzUfkFSvuFCDRoQIz_AA

Keikka-arvio: Bruce Springsteen & the E Street Band, Turku 7.-8.5.2013

Bruce Springsteenin viimeisimmistä Suomen keikoista tuli juuri kuluneeksi neljä vuotta. Kirjoittelin aikoinani toiselle sivustolle keikkaraportit molemmista tuolloin nähdyistä Turun keikoista, mutta koska tuota sivustoa ei enää ole, katosivat tekstitkin bittiavaruuteen. Nyt lienee hyvä hetki laittaa ne jälleen näkösälle. Hienoja keikkoja on mukava muistella. Tässä siis jäsen A:n keikkamielenmaisemaa neljä vuotta sitten.

BRUCE SPRINGSTEEN & THE E STREET BAND – TURKU 7.-8.5.2013

7.5:

Ykköskeikka. Tuli keikkauran ensimmäinen isompi jonotussessio, kun koko tiistaipäivä meni jonottaessa HK Areenan ympäristössä heti, kunhan junalta ja hotellilta sinne selvisi. Homman juoni oli, että hallin läheisyydessä annettiin halukkaille jonotusnumerot (kirjoitettiin tussilla käteen sekä erilliseen nimilistaan ylös) ja näiden numeroiden pohjalta järjestäydyttiin jonoihin keikalle astelemista varten. Tämä pittiporukka sai myös parhaat keikalle, olihan seisomakatsomo jaettu aidalla kahteen osaan. Etumpaan pittiin otettiin kuulemma 650 henkeä, itsellä oli numero 355.

Tällä kertaa itse hallissa ei mennyt kuin puolitoista tuntia ennen keikan alkua, ja se aika meni lähinnä ihmetellessä hallin pienuutta: omalla ylimääräisellä istumapaikkalipullakin, joka oli ylähyllyille sivukatsomossa, olisi nähnyt mainiosti. Mutta huiput olivat paikat kentän tasossakin.

Suunnilleen 20 yli seitsemän alkoi sitten tapahtua. Valot pois, yleisö kannustaa ja porukka astelee lavalle. Bruce itse tietysti viimeisenä ja kysäisee että ”ollaankos valmiita?” Max Weinberg löi käyntiin uutuuslevyn ykkössinglen We Take Care of Our Own, varma keikanavausbiisi joka sai itselle ainakin heti hymyn huulille meininkinsä puolesta. Heti tuntui kuitenkin ettei kaikki ole ihan sataprosenttisesti kohdallaan; liekö johtunut omasta paikasta, mutta laulun miksaus tuntui olleen vähän pielessä, soundi oli ihmeen puuroinen.

Seuraavaksi biisiksi arvottiin lennosta Two Hearts, Riveriltä vuodelta 1980. Tässä sekä kahdessa seuraavassa (No Surrender -> My Lucky Day) oli hienoa yhteispeliä Springsteeniltä ja Steve Van Zandtilta, pisti ihan naurattamaan kun jätkillä oli niin hauskaa! Sitten pari uutta biisiä Wrecking Ballin ja Death to My Hometownin muodossa, ennen kuin siirryttiin ensimmäisen keikan huippuvaiheisiin.

Hungry Heart oli jäänyt viime kesänä Stadionilla väliin, mutta nyt se oli keikan ensimmäinen todella huippuveto. Yleisö lauloi (huom. suomalainen yleisö lauloi!) ensimmäisen säkeistön ja kertsin kokonaan Brucen kehotuksesta, ja sisälsipä biisi myös ensimmäisen livenä todistamani crowd surfingin, kun Springsteen kuljetettiin yleisön käsien päällä takaisin lavalle hänen otettuaan kontaktia täyteen HK Areenaan. Hungry Heartia seurasi toinen mahtava, vanha veto – Spirit In the Night. Novellinomainen biisi, jossa saksofonin varressa heilunut Jake Clemons pääsi valokeilaan. Paljon kontaktia yleisön kanssa sisälsi tämä.

Settilistan numero 9 oli sitten paikallinen erikoisuus. Bruce asteli klassikko-Telecasterinsa ja huuliharpun kanssa mikin ääreen, kiitteli faneiltaan saamasta lahjasta ja sanoi tunnistavansa muutamia kasvoja eturivistä. This Hard Land oli omistettu suomalaisten fanclubille, joka oli jälleen tehnyt hienoa työtä Suomen keikkojen eteen. Todella harvoin vedetty juttu.

Jos oli stadionilla viime vuonna Back In Your Arms upein veto, niin eilisiltana tuon tittelin sai The River. Hallin valot pimennettiin ja huuliharppu-/kitaraintro tunnelmoitiin ilmoille. Todella hieno versiointi, Bruce eli laulun tarinassa mukana todella intiimisti ja lopun falsetto-haahuilu ja huuliharppuoutro kruunasivat päivän parhaan esityksen. Kerrassaan herkkä, upeaa…

Sitten alkoikin osio, jonka biisit vedettiin yleisön toivekylteistä. Melkoisia ylläreitä tulikin: ensimmäisenä ainoastaan Essential-kokoelman kolmoslevyltä löytyvä From Small Things (Big Things One Day Come), rokki jonka Bruce antoi Dave Edmundsille vuonna 1980. Itsekin tuli tätä kuunneltua varsinkin vuonna 2009 oikein enemmänkin, oli ensimmäisiä harvinaisuuslöytöjä meikäläisen Bruce-uralla. Toisena requestina oli Pink Cadillac, jonka levyversio on tuntunut vähän tahmealta mutta livenä, torvisektion hulppealla riffillä höystettynä, toimii! Myös kolmas yleisön toive Brilliant Disguise oli hieno, varsinkin kun kyseessä oli biisin ensiesitys koko kiertueella! Minkäänlaista tahmeutta ei vedossa kuitenkaan ollut.

Brilliant Disguisen jälkeen tuli lennosta tehokas pari Because the Night -> She’s the One. Because the Night sisältä aina mahtavaa soitantaa, Bittanin piano ja Lofgrenin kitara ennenkaikkea pääosissa. Harmi vain, että Nilsillä oli jotain kitaraongelmia ja lopun muuten hulppeassa soolossa oli vähän soundi hukassa. She’s the Onessa yleisö oli yllättävän hyvin mukana!

Pay Me My Money Down oli vähän kaksijakoinen veto. Bruce lupasi ennen spiikissä, että kun biisiä on kulunut 90 sekuntia, niin koko halli olisi ylhäällä penkeistään jammailemassa mukana. Ja niinhän he olivatkin! Mutta kun tuli soolojen ja jammailujen aika, sävellajin vaihtuessa samalla, tuntui kuin koko biisi olisi vähän uinahtanut. Torvisektion pojilla ainakin soolot tuntuivat olevan vähän hakusessa ja Brucekin näytti tyytymättömältä. Mitäs ihmettä, eikö tämä menekään ihan niinkuin elokuvissa, tuli mieleen itselle. Onneksi Pomolla on noita keikkatrikkejä takataskussaan, joilla yleisön saa mukaan. Bändin soittajat catwalkille jonoon, perään sekaan muutama tyyppi yleisöstä ja tanssimaan katsomon seassa kiertävälle rampille. Käyhän se noinkin, yleisö oli ihan pähkinöinä.

Seuravaksi tuli perusvetoja Darlington Countyn ja Shackled and Drawnin muodossa, Waitin’ On a Sunny Dayssä pääsi jälleen pikkupoika laulamaan niinkuin aiemminkin (tosin tänä vuonna tämä osio oli hienompi, kaksinkertainen viimeinen kertsi, tuuletteluja Brucen kanssa ja This Hard Land -foorumipaidan esittelyä kameroille).

Pääsetin loppu oli myös perinteinen. Itse tosin koin jännän välähdyksen kahdesta viimeisestä biisistä. Voisi hyvinkin olla symbolista, että vuoden 1978 Badlandista siirryttiin saumattomasti nykyhetkeen ja Land of Hope and Dreamsiin

Encoren alussa saatiin vielä yksi toivebiisi: Working on a Dream -levyltä löytyvä Queen of the Supermarket. Tätä on parjattu paljon, mutta itse tykkään sen poppisoundista ja tuollaisena akustisena esityksenä se oli mukavan tunteikas. Vaikka Bruce naureskelikin sen olevan ”masterpiece”, niin seuraava biisi sitä todella oli: Thunder Road, yksi parhaista vedoista koko iltana. Hieno stoori ja soitto sopivan tiukkaa. Outron saksofoni oli parasta Jake Clemonsia.

Encoren lopusta jäi peruskeikan vaikutelma, niin hyviä biisejä kuin Born to Run, Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-Out ovatkin. Hienosti rokkasivat kaikki kuitenkin. DITDin aikana lavalle pääsi myös suomalaistyttö, jolle ojennettiin kitara kouraan ja hän pääsikin vetämään biisin lopun yhdessä Brucen ja bändin kanssa. Neiti näytti aika hämmentyneeltä!

Hieno oli siis ensimmäisen illan pläjäys. Kakkosiltaan on kyllä odotuksia ladattu, jos samoista askelmerkeistä jatketaan… Vielä vähän lisää vanhempia juttuja ja jotain The Promiselta/Lucky Townilta, niin avot!

Ensimmäisen keikan videoita löytyy klikkaamalla tästä.

1. We Take Care Of Our Own
2. Two Hearts
3. No Surrender
4. My Lucky Day
5. Wrecking Ball
6. Death To My Hometown
7. Hungry Heart
8. Spirit In The Night
9. This Hard Land
10. The River
11. From Small Things (Big Things One Day Come)(request)
12. Pink Cadillac (request)
13. BRILLIANT DISGUISE (request) (tour premiere)
14. Because The Night
15. She’s The One
16. Pay Me My Money Down (Band and fans doing a conga sort of dance around the back of the pit!)
17. Darlington County
18. Shackled And Drawn
19. Waitin’ On A Sunny Day
20. The Rising
21. Badlands
22. Land of Hope And Dreams

23. Queen Of The Supermarket (acoustic) (request)
24. Thunder Road
25. Born To Run
26. Dancing In The Dark
27. Tenth Avenue Freeze-Out

——————————————————-

8.5.:

Kakkoskeikalle lähtökohdat olivat huomattavan erilaiset kuin edeltävälle päivälle. Keikkapaikalle pääsi suoraan hotellilta ilman 7 tunnin matkustuksia ja bändin maineen tuntien myös keikka tulisi olemaan täysin poikkeava. Tällä kertaa oma jonotusnumero oli 203, joten kohennusta ykköskeikkaan oli huomattavasti.

Itse jonotus sujui jouhevammin kuin edellisenä päivänä ja tulipa siinä sivussa turistua myös briteistä saapuneen tyypin kanssa, joka totesi olevansa ”pilalle hemmoteltu” saatuaan todistaa Brucea vuodesta 1975. Turkuun hän oli tullut keikkapaikan takia, sillä Brittien keikoillaan Springsteen kiertää pääasiassa suuria stadioneita. HK Areenahan oli tämän kiertueen pienin esiintymispaikka yleisömäärässä mitattuna…

Sen pidemmittä puheitta itse keikkaan. Oma paikka tällä kertaa suunnilleen 3. rivissä lavan oikeassa reunassa suoraan Stevie Van Zandtin ja Garry W. Tallentin edessä. Järkkäriltä saadut korvatulpat olivat huippujuttu: ne korvissa soundimaailma parantui huomattavasti. Kaikki kitarat erottuivat ja laulut myös.

Heti show’n avaus oli komea. Olin päivällä käynyt ostamassa ainoan itseltä hyllystä puuttuneen E Street Band -levyn ”Magic”, ja hotellilla sen sisälehtistä lueskellessa mietin että jos siltä levyltä jotain tulisi, niin olisi hienoa… Joten keikan avauskaksikko napsahti aikalailla kohdilleen! Ensin I’ll Work For Your Love (Bruce soolona akustisen ja huuliharpun kanssa) ja perään Long Walk Home: nyt ollaan liikkeellä täysin eri linjalla ykkösiltaan nähden. Nämä biisit eivät nimittäin ole ykköshittejä tai tunnetuimpia juttuja, vaan fanien suosikkeja. Kolmos- ja nelosbiiseillä hypättiin rokkivaihteelle The River -levyn kaksikolla The Ties That Bind -> Out in the Street. ”Ties” on omia suosikkeja tuolta levyltä, avausbiisinä asettaa levyn tunnelman kohdilleen. OITS puolestaan ei ole koskaan oikein iskenyt, mutta nyt yleisö innostui siitä yllättävän paljon, hienoa livemeininkiä!

Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen toivekylttiveto. Atlantic City potki jylhästi, Max rumpujen takana oli elementissään, Van Zandtilla mandoliini. Tässä oli hienoa yhteissoittoa, kun bändi fillaili vuoron perään älyttömän tyylikkäästi. Ja onhan se sanoitukseltaankin hieno: ”Everything dies, baby that’s a fact / but maybe everything that dies someday comes back”.

Seuraavat kolme (Wrecking Ball, Death to My Hometown, Hungry Heart) olivat toisintoa ensimmäiseltä keikalta ja toimivat yhtä hienosti jälleen. Hungry Heartissa yleisö lauloi jopa äänekkäämmin kuin edellisellä kerralla.

Sitten alkoikin todellinen kylttienkeräyssessio. Ja nyt saatinkiin mahtavaa tavaraa. Alkuun kaksi biisiä ensimmäiseltä levyltä (Blinded by the Light -> Does This Bus Stop at 82nd Street?), joissa torvisektio pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Bus Stopissa oli jälleen paljon sooloja ja lopussa perkussiobattle Weinbergin ja Everett Bradleyn välillä, järkyttävän hyvä bilebiisi. Seuraavana vuorossa ollut Ain’t Good Enough for You oli itselle koko reissun parhaita vetoja. Nyt tuli sitä The Promise -kamaa jota edellisen päivän keikan jälkeen toivottiin. Ja kun kyseessä on ollut oma suosikki tuolta levyltä aina sen julkaisusta asti, niin meikäläinen oli aivan myyty tuon esityksen jälkeen. Ja ne torvisektiot, taas…

Mutta viimeinen toiveveto oli se todellinen manna faneille: kaikkien aikojen ensimmäinen liveveto biisistä Wages of Sin. Tämä on julkaistu Tracks-albumilla, joka koostuu sessioista ylijääneistä biiseistä ja b-puolista, vuonna 1998. Alunperin se nauhoitettiin vuonna 1982 Born in the U.S.A. -levylle, ja nyt se soitettiin belgialaiselle fanille, joka oli Brucen mukaan kantanut toivekylttiä ”jokaisella Brucen keikalla”. Ei olisi uskonut, että ennen vetämätön biisi on kyseessä, niin hieno versio siitä saatiin. Tuntui kuin yleisö olisi vaipunut jonkinlaiseen hiljaiseen hurmokseen, aivan hiljaa kuunneltiin tuota haikeankaunista laulua.

Ja samassa tunnelmassa jatkettiin kun vuoroon tuli The River. Upea oli tämäkin kuten edellisenäkin iltana.

Youngstown rykäisi käyntiin raskaamman vaiheen. Mahtava biisi alunperin akustispainotteiselta The Ghost of Tom Joad -albumilta (1995), mutta E Street Band vetää tämän raskaspoljentoisena rokkina, jossa Nils Lofgren pääsee kitaran kanssa revittämään outrossa kunnolla. Yksi keikan parhaista vedoista! Perään kaksi muuta kitarabiisiä Murder Incorporated (tässä oli hyvä draivi ja lopussa Brucen ja Steven kitaralikkien vaihtoa!) ja Johnny 99, jossa nähtiin sooloja vähän joka soittajalta ja osa torvisektion pojista pääsi lavan etuosaan jammailemaan. Open All Nightissa sitten otettiin lähes koko bändi revittelemään boogiewoogieta aivan yleisön eteen. Ei muuten uskoisi, kun kuuntelee biisin levyversiota, jossa ei ole käytännössä muuta kuin sähkökitarariffi…

Pääsetin loppu oli samankaltainen kuin ykkösiltana, ainoana uutena biisinä oli Lonesome Day. Tänään tämän osuuden flow oli kuitenkin jollain tavalla parempi ja saumattomampi. Waitin’ on a Sunny Dayssa lavalle nostettu poika yllätti kaivamalla taskustaan paperille kirjoitetun räpin ja räppäämällä sen Weinbergin kompin päälle. Bruce näytti alkuun todella hämmentyneeltä, mutta kun homman juoni valkeni, niin häntä ja muuta bändiä nauratti aikalailla!

Encoren alkuun saatiin vielä yksi todellinen hienous, Racing in the Street. Pitkä ja kaunis versio, jossa tuntui että lopun pianovetoinen osuus ei lopu koskaan. Roy Bittanilta huikeaa soittoa, yleisö kuunteli hiirenhiljaa…

Keikan loppuun lyötin vielä viimeinen rokkivaihe silmään. Niinkuin viime vuoden Helsingin muisteluissa tuli sanottua, niin tämmöisessä E Street Band on kovin kone mitä löytyy. Eikä siihen nytkään ollut vastaan sanomista. Varsinkin Born in the U.S.A. ja Born to Run ovat semmoisia jyriä, että harvassa on tuollaiset biisit. Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-out olivat samanlaisia varmoja fiiliksennostattajia kuin edellisiltana ja loppuun saatiin vielä yksi hauskanpitobiisi American Landin muodossa.

Toisen keikan videoita löytyy klikkaamalla tästä.

Loppukumarrusten jälkeen Bruce totesi vielä, että ”see you soon!”. Toivottavasti, sillä kyllä tätä ryhmittymää vielä voisi lähteä katsomaan. Keikasta saisi fiiliksen irti, vaikka ei ymmärtäisi musiikista mitään, niin mukaansa imaiseva esiintyjä on kyseessä. Ja kaikille bändeissä soittaville olisi suotavaa käydä katsomassa näiltä tyypeiltä, että miten vedetään maailman paras rock ’n’ roll -show!

Keikat voisi vetää pakettin vielä muutamalla lauseella. Tiistai-illan ykköskeikka oli näin jälkikäteen katsottuna jonkinlainen lämmittely, aivan yhtä kovaan hurmokseen ei päästy kuin kakkosiltana. Molemmilla keikoilla kuitenkin oli omat vahvuutensa ja esityksinähän show’t poikkesivat toisistaan täysin. Molemmat mahtavia rokkielämyksiä!

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: Yhteenveto

Vielä viimeinen katsaus Bruce Springsteen TOP56-biisilistaan yhteenvedon muodossa. Isketään samalla kaikki arviot yhden sivun taakse, joten jos joskus iskee halu palata näiden kirjoitelmien pariin niin ne löytyvät sitten mukavasti yhdeltä sivulta.

Bruce Springsteen: TOP56-biisit:

56 – The Promise (The Promise, 2010)
55 – Devils & Dust (Devils & Dust, 2005)
54 – Kingdom of Days (Working on a Dream, 2009)
53 – The Wrestler (Working on a Dream, 2009)
52 – Better Days (Lucky Town, 1992)
51 – We Take Care of Our Own (Wrecking Ball, 2012)
50 – Save My Love (The Promise, 2010)

49 – From Small Things (Big Things One Day Come) (The Essential Bruce Springsteen, 2003)
48 – The Wall (High Hopes, 2014)
47 – Radio Nowhere (Magic, 2007)
46 – Kitty’s Back (The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, 1973)
45 – Brilliant Disguise (Tunnel of Love, 1987)
44 – Loose Ends (Tracks, 1998)
43 – Lucky Town (Lucky Town, 1992)
42 – Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park. N.J., 1973)
41 – Dancing in the Dark (Born in the U.SA., 1984)
40 – Sad Eyes (Tracks, 1998)

39 – Nothing Man (The Rising, 2002)
38 – I’m Goin’ Down (Born in the U.S.A., 1984)
37 – I Wish I Were Blind (Human Touch, 1992)
36 – I Wanna Be with You (Tracks, 1998)
35 – Streets of Philadelphia (Greatest Hits, 1995)
34 – Downbound Train (Born in the U.S.A., 1984)
33 – Girls in Their Summer Clothes (Magic, 2007)
32 – Empty Sky (The Rising, 2002)
31 – American Skin (41 Shots) (High Hopes, 2014)
30 – Ain’t Good Enough for You (The Promise, 2010)

29 – Glory Days (Born in the U.S.A., 1984)
28 – Darkness on the Edge of Town (Darkness on the Edge of Town, 1978)
27 – Hungry Heart (The River, 1980)
26 – Tenth Avenue Freeze-Out (Born to Run, 1975)
25 – Born in the U.S.A. (Born in the U.S.A., 1984)
24 – Secret Garden (Greatest Hits, 1995)
23 – Bobby Jean (Born in the U.S.A., 1984)
22 – None But the Brave (The Essential Bruce Springsteen, 2003)
21 – Youngstown (The Ghost of Tom Joad, 1995)
20 – Waitin’ on a Sunny Day (The Rising, 2002)

19 – Tougher Than the Rest (Tunnel of Love, 1987)
18 – Atlantic City (Nebraska, 1982)
17 – Back in Your Arms (Tracks, 1998)
16 – Land of Hope and Dreams (Wrecking Ball, 2012)
15 – The Ghost of Tom Joad (The Ghost of Tom Joad, 1995 / High Hopes, 2014)
14 – Because the Night (Live 1975/-85, 1986 / The Promise, 2010)
13 – Prove It All Night (Darkness on the Edge of Town, 1978)
12 – If I Should Fall Behind (Lucky Town, 1992)
11 – Rosalita (Come Out Tonight) (The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, 1973)
10 – Long Walk Home (Magic, 2007)

9 – Badlands (Darkness on the Edge of Town, 1978)
8 – New York City Serenade (The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, 1973)
7 – Incident on 57th Street (The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle, 1973)
6 – Jungleland (Born to Run, 1975)
5 – Racing in the Street (Darkness on the Edge of Town, 1978 / The Promise, 2010)
4 – The River (The River, 1980)
3 – Born to Run (Born to Run, 1975)
2 – Thunder Road (Born to Run, 1975)
1 – Blood Brothers (Greatest Hits, 1995)

Tämän listan laatiminen käynnistyi siis oikeastaan jo loppuvuodesta 2014, jolloin kuuntelin koko tuotannon kronologisessa järjestyksessä listausta samalla hahmotellen. Keväällä 2015 otin sitten työn alle varsinaisen kirjoittamisen ja löin listasijat lukkoon niin, ettei niitä tarvinnutkaan sitten enää hirveämmin missään vaiheessa vaihtaa. Kaneettina mainittakoon, että ”Streets of Philadelphia” meinasi unohtua, siksi etukäteen mainostettu 55 biisin listaus muuttui 56:ksi loppuhetkillä.

Miksi sitten ei tasakymmenlukuista biisimäärää? Sisäinen fani iski sen verran pintaan, että piti saada jokainen studiolevy edustetuksi näihin kirjoituksiin. ”Devils & Dust” oli sijalla 56 vielä päivää ennen listan aloittamista, mutta lopulta päädyin vaihtamaan sen ja ”The Promisen” paikkaa. Mutta siis, kaikki Springsteenin studioalbumit olivat lopulta edustettuina listalla. Laitetaan tähän vielä jakauma albumeittain:

6 biisiä:
Born in the U.S.A. (1984)

4 biisiä:
The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle (1973)
Born to Run (1975)
Darkness on the Edge of Town (1978)
Tracks (1998)
The Promise (2010)

3 biisiä:
Lucky Town (1992)
Greatest Hits (1995)
The Rising (2002)
Magic (2007)
High Hopes (2014)

2 biisiä:
The River (1980)
Tunnel of Love (1987)
The Ghost of Tom Joad (1995)
The Essential Bruce Springsteen (2003)
Working on a Dream (2009)
Wrecking Ball (2012)

1 biisi:
Greetings from Asbury Park, N.J. (1973)
Nebraska (1982)
Human Touch (1992)
Devils & Dust (2005)

Itseasiassa tuosta lukumäärästä tulee summaksi 58, sillä kaksi biisiä oli edustettuna kahdelta albumilta: The Ghost of Tom Joad ja Racing in the Street. Hieman yllättävää itselle, että Born in the U.S.A. oli noinkin vahvasti edustettuna. Toisaalta Born to Run sai kärkikahinoihin huomattavasti laajemman osanoton. Laajuutta löytyy Springsteenin tuotannosta kyllä. Yllätyksekseni huomasin myös sen, että The Riverin biisit jäivät kahteen, vaikka kokonaisuus on etenkin tämän vuoden (2016) puolella kohonnut huomattavasti meikäläisen listoilla.

Kiitoksia siis tästä matkasta. Ohessa vielä linkit Spotify- ja Youtube-soittolistoihin oheisista biiseistä.

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/6E6CQ7NqUt6t5h0T43k3et

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 1 – Blood Brothers

Albumilta Greatest Hits (1995).

Springsteenin artistin ura on tämän listan yhteydessä jo käyty läpi. Yhteistyö The E Street Bandin kanssa käynnistyi vuonna 1972 ja koki alun vaikeudet sekä suursuosion ensin Born to Runin (1975) ja sittemmin Born in the U.S.A.:n (1984) myötä. BITUSA olikin viimeinen varsinainen bändialbumi, sillä Tunnel of Lovea (1987) äänitettäessä soittajia käytettiin vähemmän eivätkä he olleet enää yhtäaikaa studiossa. Vuonna 1989 Springsteen hajoitti yhtyeen eikä hyödyntänyt heidän palveluitaan yli puoleen vuosikymmeneen. Välit olivat viileät ja tulevaisuus hyvin epävarma. Yhtyeen jäsenet lähtivät omille teilleen, muuttivat ympäri Yhdysvaltoja ja osa oli hyvinkin vihaisia Springsteenin päätöksestä.

Tammikuussa 1995 ESB kuitenkin koottiin yhteen, sillä Springsteen oli julkaisemassa uransa ensimmäistä kokoelmaa, Greatest Hitsiä. Mukaan tahdottiin uusia taltiointeja, joihin bändiä tarvittaisiin. Biisejä valikoitui mukaan neljä, joista osa oli vanhempia aihioita. Blood Brothers syntyi kuitenkin Springsteenin kynästä sessioita edeltävänä päivänä.

Olen huomannut tätä listaa kirjoittaessani, että kuunnellessani Bruce Springsteeniä keskityn erityisesti sanoituksiin. Se on hieman yllättävää, sillä olen pitänyt itseäni enemmänkin musiikki-osaston ja soitannon kuuntelijana. Se voi johtua toki E Street Bandistakin, sillä he soittavat niin tarkasti Brucea ja tekstejä tukevalla tavalla ja samalla ”näkymättömästi”, ettei musiikki vie huomiota itse laululta. Toby Scott, joka miksasi myös Greatest Hitsin uudet raidat, on todennut ettei hänen tarvitse erikseen nostaa soittimien äänitasoja saadakseen esimerkiksi eri soittimien rakentamat fillit kuuluviin: bändi tietää jo soittaessaan, milloin on minkäkin instrumentin hetki nousta esiin tai siirtyä taka-alalle.

Greatest Hits-kokoelman kappaleiden äänityssessioista koottiin myös tämän biisin nimeä kantava Blood Brothers-dokumentti, josta välittyy myös yhtyeen sisäinen jännite. Nuo sessiot koottiin äärettomän pikaisesti, sillä Springsteen sai idean kokoelmasta torstai-iltana ja maanantaina oltiin jo studiossa. Itse biisin sävel ja sanat syntyivät siis vielä tuossa välissä. Sessiot aloitettiinkin Blood Brothersilla, joka ei lähtenyt alkuunkaan toimimaan vaan lähinnä runnottiin läpi kuin vihaisena versiona. Toinenkaan versio ei asettunut uomiinsa, ja jo liki luovuttanut bändi päätti yrittää vielä kerran, kun Bruce sai idean lempeämmästä tunnelmasta. Tuo kolmas versio päätyi sitten albumille ja tämän listan kärkipaikalle.

Dokumentti tekee tehtävänsä myös siinä, millainen mielikuva biisistä välittyy. Heti ensimmäisistä akustista kitarasta näppäillyistä äänistä aina viimeisiin fade-outia edeltäviin nuotteihin mieleen alkaa ilmestyä muistijälkiä milloin Springsteenistä ja E Street Bandista studiossa työstämässä tätä biisiä, milloin omista kavereista ja seikkailuista vuosien varrelta. Weinbergin sudeilla soittama komppi, äänimaiseman oikeasta reunasta mukaan soljuva Bittanin piano, keskellä jämäkästi seisova Tallentin basso sekä oikealta mukaan ilmestyvät Federicin urut sekä Clemonsin saksofoni luovat lempeän äänivallin, jonka tunnistaisi E Street Bandiksi missä vain. Jossain kahden viimeisen ja Springsteenin välillä esiintyy myös Nils Lofgrenin kitara pienillä, vaimennetuilla nuoteillaan.

Blood Brothersin, jos minkä, säestyksessä on kokemuksen tuomaa tyylitajua. Sävellys on käytännössä aika yksinkertainen Drop D-vireessä näppäilty akustisen kitaran sointukuvio, jossa säkeistön jälkimmäinen osio alkaa vieläpä perinteisesti IV-tason soinnulla. Niin sen kuuluu tässä mennäkin. Teksti onkin sitten melkoinen näytös.

Tekisi mieleni sanoa, että jos tästä sanoituksesta ei löydä jotain mikä resonoi, niin silloin on jotain pielessä. Springsteenillä ja ESB:llä oli selvästi puhumattomia asioita, mutta Bruce siirsi niitä lauluun jota ryhdyttiin yhdessä työstämään. Siksi tästä biisistä välittyy aika ytimeen menevä suloisenkatkeranhaikeus. Greatest Hitsin sisälehtisestä löytyy biisintekijän omat kommentit kaikista kokoelman lauluista. Osasta on pidempiä kirjoituksia, mutta Blood Brothersin kohdalla niitä ei tarvittu. Springsteen kirjoitti ainoastaan: ”It was good to see the guys”.

Itselleni Blood Brothers oli jonkin aikaa käytännössä täytebiisi, joka työstettiin uuden materiaalin pakon edessä. Vuosien varrella tämän biisin sanoma kuitenkin iskostui alitajuntaan kuin varkain. Musiikkia voi kuunnella puuhailun taustalla tai siihen keskittyen, mutta se on parhaimmillaan silloin kun siihen paneutuu ja se herättää tunteita. Sen tämä teos tekee joka kerta.

Teksti on kasvutarina ystävistä. Siitä, millainen on matka lapsuuden leikeistä aikuisuuden haasteisiin ja mitä merkitsevät he, joiden kanssa tuo matka taivalletaan. Kun muistetaan Springsteenin kiristyneet välit bändin kansssa noihin aikoihin, ovat nämä sanat aika koskettavia. Aikoinaan on luvattu seisottavan rinta rinnan, vaikka ympäröivä maailma kävisi päälle millaisella voimalla. Nyt kun tuo hyökkäys on alkanut, aika on alkanut tehdä tehtäväänsä ja muistot ja aika itsessään alkavat häipyä pois.

Toisen säkeistön sanoitus kokonaisuudessaan on mielestäni Springsteenin paras. Aikuistuvan maailma avautuu: sen kovuus hioo unelmista särmät, pehmentäen ne todellisuudeksi. Lupaukset, jotka luvataan viattomina, muuntuvat ainoastaan vitseiksi. Kaikki se, mikä aiemmin näytti mustalta ja valkealta, helpolta käsittää, onkin nyt vain harmaata massaa, johon ihmiset kadottavat itsensä töiden, laskujen ja arjen alle. Yhtäkkiä ei olekaan enää tarjolla suojaa, jonka ystävät ovat tarjonneet ja jonka on saattanut ottaa itsestään selvyytenä.

Yksinkertaisen ja säkeistön sointukiertoa seuraavan huuliharppusoolon jälkeen kuullaan pieni B-osa, jossa muistellaan pikaisesti matkalle jääneitä menneitä muistoja ja ihmisiä, mutta käännetään nopeasti katse takaisin eteenpäin viimeiseen, Springsteenille niin tyypilliseen hiljaiseen säkeistöön. Kolmannessa säkeistössä melkeinpä kuiskaava laulutyyli saa aikaan vaikutelman äänestä, joka puhuu kuulijan pään sisällä. Epäluulo siitä, muistavatko tai ajattelevatko vanhat kaverit vielä toisiaan, piipahtaa varmasti kaikkien mielessä jossain vaiheessa. Sitä miettii, uskaltaisiko ottaa luurin kouraan ja soittaa ja onko millään yhdessä koetulla lopulta merkitystä. Lopputulema Brucen pohdinnassa on kaunis: samojen tähtien alla kuljetaan kuitenkin ja menneet pitää taltioida sydämeen.

Bruce taitaa olla itsekin ymmärtänyt Blood Brothersin erityisyyden. Siitä kertoo biisin keikkahistoria: se on nimittäin esitetty ainoastaan kolme kertaa. Kaksi ensimmäistä olivat maailmankiertueiden viimeisten keikkojen viimeisenä biisinä (New York 2000 ja 2003), viimeisin kuultiin Orlandossa huhtikuussa 2008 keikalla, joka oli ensimmäinen E Street Bandin alkuperäisjäsen Dan Federicin menehtymisen jälkeen. Tuolloin Blood Brothers avasi setin vaihtoehtoisena, kovempana versiona. Keikkaversiossa viimeinen säkeistö on lisäksi muunnettu erilaiseen muotoon, joka on suoraan omistettu ESB:lle:

Now I’m out here on this road, out on this road tonight
I close my eyes and feel so many friends around me in the early evening light
And the miles we have come and the battles won and lost
Are just so many roads traveled, so many rivers crossed
And may God give us strength and the faith in one another
’Cause it’s a good night for a ride ’cross the river to the other side, my blood brothers

Loppukaneetiksi soveltuukin tuo kiertueenpäätösversio Madison Square Gardenista kesältä 2000. Allekirjoitan myös Youtube-kommentin, joka haastaa katsomaan kyseisen videon kuivin silmin varsinkin nyt, kun tietää taustat. Bruce itsekin joutuu nieleskelemään kyyneleitään useaan otteeseen ja tulkitsee laulun sydämellään. Erityisesti ilmeensä kohdassa ”makin’ a fool’s joke out of the promises we make” on näkemisen arvoinen. Videon laatu on VHS-aikaa, mutta tunne välittyy.

Näin päättyy Bruce Springsteenin TOP56-biisilistaus. Pitkä pohdinta kärkikaksikon järjestyksestä ei kuitenkaan muuttanut listausta mihinkään siitä, mihin se vuosi sitten asettui. Blood Brothersia ei tule koskaan skipattua, jos se soittimissa vastaan tulee. On ollut iltoja, jolloin se on soinut repeatilla samalla kun on tullut pohdittua mistä itse on tulossa ja minne mahtaa olla menossa.

Tätä listaa on ollut ilo tehdä ja uppoutua Bruce Springsteenin tuotantoon koko laajudeltaan. Kiitoksia seurasta!

We played king of the mountain out on the end
The world come chargin’ up the hill, and we were women and men
Now there’s so much that time, time and memory fade away
We got our own roads to ride and chances we gotta take
We stood side by side each one fightin’ for the other
We said until we died we’d always be blood brothers

Now the hardness of this world slowly grinds your dreams away
Makin’ a fool’s joke out of the promises we make
And what once seemed black and white turns to so many shades of gray
We lose ourselves in work to do and bills to pay
And it’s a ride, ride, ride, and there ain’t much cover
With no one runnin’ by your side my blood brother

On through the houses of the dead past those fallen in their tracks
Always movin’ ahead and never lookin’ back

Now I don’t know how I feel, I don’t know how I feel tonight
If I’ve fallen ’neath the wheel, if I’ve lost or I’ve gained sight
I don’t even know why, I don’t know why I made this call
Or if any of this matters anymore after all

But the stars are burnin’ bright like some mystery uncovered
I’ll keep movin’ through the dark with you in my heart
My blood brother

https://www.youtube.com/watch?v=j5-QMHFiIA4

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 2 – Thunder Road

Albumilta Born to Run (1975).

Maailman parhaan levyn avausraita. Thunder Road toimii kutsuna Born to Runin kesäyötunnelmiin ja tarinaan, jossa riittää nyansseja kuin koko illan elokuvassa. Itse asiassa biisin nimi onkin lainattu Robert Mitchumin elokuvasta vuodelta 1958: Springsteen ei tosin koskaan nähnyt itse elokuvaa vaan ainoastaan sen julisteen elokuvateatterin aulassa.

Thunder Road rakentuu kuin maalaus, kerros kerrokselta. Alun huuliharppu ja piano-kombinaatio rakentuu rubaton omaisesti tunnustellen, kunnes Springsteen liittyy laulullaan asettaen kappaleen varsinaiseen rytmiinsä ja saattelee tarinan ensiaskeleet liikkeelle. Ovi käy, Maryn mekko värähtää tuulessa hänen astellessaan kuistin läpi. Roy Orbison laulaa taustalla yksinäisille Only the Lonelya, jollainen kertojakin on ollut mutta nyt hän on löytänyt Marynsa ja aikoo vakaasti pitää hänestä kiinni läpi pelottavan ja epävakaan tulevaisuuden.

Show a little faith, there’s magic in the night / you ain’t a beauty but hey you’re all right / oh, and that’s all right with me”. Jos tekisin listan parhaista laulun riveistä keneltäkään, tuo olisi lähellä. Se tekee temppunsa Thunder Roadille: noilla sanoilla kertoja laskee tämän tarinan pilvilinnoista maan tasalle, yli-ihmisistä tavallisiin. Ilmassa on taikaa, sen voi aistia ja se riittää – voiko tai tarvitseekokaan enempää pyytää?

Kuten edeltävällä sijalla olleessa Born to Runissa, myös Thunder Roadissa puhutaan uskalluksesta ottaa askel liikkeelle pois vanhasta. Mennyttä voi jäädä murehtimaan ja tuhlata elämänsä kesät niinkin odottaen jotain mitä ei todennäköisesti koskaan tule, ainakaan paikalleen jäämällä. Siksi täytyy hypätä kyytiin, kuten kertoja Marylle toteaa: “All redemption I can offer, girl, is beneath this dirty hood”. Jos on pienikin mahdollisuus hyvään, se tulee hyödyntää.

Matkatessa kohti “jotain” tuuli puhaltaa kasvoille, yö avautuu ja tie vie kohti määränpäätä, ehkä pidemmällekin. “We got one last chance to make it real”: yksiselitteistä sanomaa. Tekstistä näkee myös, että toinen New Jerseyn suurbändi Bon Jovi on edeltäjiinsä perehtynyt, sillä kuten Livin’ on a Prayerissa, myös tässä pyydetään tarttumaan käteen ja lähtemään mukaan. “Thunder Road” väijyy odottamassa, vaikkei sitä huomaisi: se täytyy vain löytää.

“Well I got this guitar / and I learned how to make it talk”, taitaa olla omakohtaista 25-vuotiaan Brucen puhetta. Viimeisessäkin säkeistössä on mahtavia tekstirivejä, kuten toteamus siitä kuinka Maryn isän kuistilta on niin lyhyt ja samalla niin pitkä matka lähteä ja hypätä kertojan autoon, jonka ovi on auki mutta matkalla voi olla hintansa. Sitä mikä se on ei tarvitse selittää, kuulija saa itse kehitellä jatkon. “Tonight we’ll be free / all the promises’ll be broken”.

Viimeisessä säkeistön puolikkaassa tunne korostuu, kun koetetaan viimeisen kerran paeta menneen haamuja, joita edustavat paitsi ihmiset myös konkreettiset muistot kuten valmistujaismekko, joka on nyt jäänyt repiytymään jalkoihin. Monet mahdollisuudet ovat menneet mutta uusia tulee. Viimeiset kaksi sanoituksen riviä ovat sellaiset, jotka moni fani on tatuoinut sydämeensä: “It’s a town full of losers / and I’m pulling out of here to win”. Juuri tästä on Springsteenissä kyse.

Entä ESB:n rooli sitten? Thunder Road edustaa E-kadun porukkaa tyylikkäimmillään. Tässä kokoonpano on jo klassisimmillaan ja bändi soi niinkuin pitääkin. Kuten muullakin albumilla, pääosan varastavat kuitenkin saksofoni ja ennenkaikkea piano, joka säestää koko kappaleen ajan. Tallentin basso ja Weinbergin rummut tekevät saumatonta, huomaamatonta yhteistyötä, johon keskittymällä löytää hienoja yksityiskohtia. Lopukkeessa kuultava riffi on uljas ja se soi kuin lopputekstien taustamusiikkina.

Tämä on mahtava teos. Ollaan aika kaukana perinteisestä ja kertakäyttöisestä pop-materiaalista, mutta tarttumapintaa löytyy silti ensikertalaisellekin. Vaikka itse olen kuunnellut tätä läpi kuluneen vuosikymmenen, niin silti löytyy uusia asioita, joita ei ole huomannut olevankaan. Thunder Roadin kanssa on käynyt muutamaan kertaan niin, että olen laittanut sen soimaan ja löytänyt itseni kuuntelemasta sitä seuraavan Born to Runin kokonaisuudessaan. Silloin se lienee avausbiisinä täyttänyt tehtävänsä täydellisesti.

Keikoilla tätä biisiä on soiteltu usein viimeisen neljän kymmenen vuoden ajan. Alkuaikoina se toimi keikkojen avausnumerona versiona, jossa Springsteen lauloi ainoastaan Bittanin pianon säestyksellä. Tuo versiointi on taltioitu Live 1975/-85-boksin avausraidaksi, ja on ehdottomasti kuuntelun arvoinen. Itselleni se oli ensimmäisiä välähdyksiä Springsteenin maailmasta ja nostaa karvat pystyyn yhä edelleen. Kyseessä on huikea, hieman eri näkökulmasta tuleva tunnelma.

Thunder Road kannattaa laittaa soimaan, istua alas ja ottaa sanoitus esille, sillä seuraavan vajaan viiden minuutin ajan maailmassa on kaikki hyvin. ”Show a little faith, there’s magic in the night…”

The screen door slams
Mary’s dress waves
Like a vision she dances across the porch
As the radio plays
Roy Orbison singing for the lonely
Hey that’s me and I want you only
Don’t turn me home again
I just can’t face myself alone again
Don’t run back inside
darling you know just what I’m here for
So you’re scared and you’re thinking
That maybe we ain’t that young anymore
Show a little faith, there’s magic in the night
You ain’t a beauty but hey you’re all right
Oh and that’s all right with me

You can hide ’neath your covers
And study your pain
Make crosses from your lovers
Throw roses in the rain
Waste your summer praying in vain
For a savior to rise from these streets
Well now I’m no hero
That’s understood
All the redemption I can offer, girl
Is beneath this dirty hood
With a chance to make it good somehow
Hey what else can we do now

Except roll down the window
And let the wind blow back your hair
Well the night’s busting open
These two lanes will take us anywhere
We got one last chance to make it real
To trade in these wings on some wheels
Climb in back, heaven’s waiting on down the tracks
Oh come take my hand
We’re riding out tonight to case the promised land
Oh Thunder Road, oh Thunder Road
oh Thunder Road
Lying out there like a killer in the sun
Hey I know it’s late we can make it if we run
Oh Thunder Road, sit tight, take hold
Thunder Road

Well I got this guitar
And I learned how to make it talk
And my car’s out back
If you’re ready to take that long walk
From your front porch to my front seat
The door’s open but the ride ain’t free
And I know you’re lonely
For words that I ain’t spoken
But tonight we’ll be free
All the promises’ll be broken

There were ghosts in the eyes
Of all the boys you sent away
They haunt this dusty beach road
In the skeleton frames of burned-out Chevrolets
They scream your name at night in the street
Your graduation gown lies in rags at their feet
And in the lonely cool before dawn
You hear their engines roaring on
But when you get to the porch they’re gone on the wind
So Mary climb in
It’s a town full of losers
And I’m pulling out of here to win.

https://www.youtube.com/watch?v=pvfFuASYgfM