Metallimusiikin olemus – 66. Mieluummin lumihanhi kuin musta joutsen

CAMEL – SNOW GOOSE (1975)

Camel on päässyt oikeustoimiin pari kertaa. Ensimmäisen kerran Mirage-albumin johdosta. Sen kannet olivat lähes suora kopio Camel-tupakka-askista. Lopulta savukeyhtiö teki bändin kanssa sellaisen sopimuksen, että keikoilla mainostettiin ja jopa jaettiin Camel-savukkeita ja vahvistimet oli päällystetty yhtiön ilmeellä. Toinen kerta saatiin tulille Snow Goose –albumin takia. Se perustui Paul Gallicon kirjaan ja Gallicon ei näin suorasta tarinan lainauksesta pitänyt. Varsinkin, kun ensimmäisissä painoksissa kirjan tekstejä oli lainailtu levyn kansiin. Tarina ei vaihtunut, mutta levyn ilme hiukan. 

Camel perustettiin nimellä The Brew vuonna 1971. Sen jälkeen bändin kosketinsoittajaksi hankittiin Peter Bardens, samalla nimeksi vaihtui CamelBändin alkupään tuotanto on instrumentaali– ja konseptitavaraa. Loppupään tuotantoja ovat käyneet tekemässä monet muusikot ja vain pahoista terveysongelmista kärsinyt Andrew Latimer on mukana alkuperäisjäsenistä.  

Konsepti- ja instrumentaalisääntöä tottelee myös vuoden 1975 Snow Goose. Albumilla on tuolle aikakaudelle jopa ihmeellisen vähän häiritsevä äänimaailma. Väkisin vaikeaksi sävellettyä musiikkia on hyvin vähän. Musiikki pikemminkin soljuu joutuisasti eteenpäin. Sävelet ovat kauniita ja sovitukset sulavia. Progressiivista musiikkia albumi joka tapauksessa on, mutta se ei missään mielessä syöksy progemaailmaan soittotaidon esiintuomisen varjolla.  

Konseptialbumien kautta Camel on lyönyt pitkään pysyneen leiman myös metallimusiikin tukirakenteisiin. Sellainen 1980-luvun proge on Camelia ihaillut paljonkin, mutta ihailuja on paljon myös myöhemmissä ja vähän epätodennäköisemmissäkin yhteyksissä. Neo-progressiivisen musiikin (Marillion, Fish…) esikuva bändi helposti on. Sitä ovat kuitenkin todella paljon ihailleet myös Porcupine Treen Steven Wilson ja Opethin Mikael Åkerfeldt. Mainitaan myös Rick Astley, jonka “mielen albumi oli räjäyttänyt”.  

Itse pidän tällaisesta taustamusiikista paljon. Kappaleet ovat lyhyitä, mutta silti hienosti yhteen sovitettuja.  Esimerkiksi Rhayader, jossa koko albumin läpi kulkeva kepeys tulee hienosti esille.