Viikon Aivoradio 23

Lake Jons – Think of It: Tuli suositus kuunnella Lake Jons-yhtyeen uusi nimikkolevy. Aivan pätevää tavaraa.

Coldplay – God Put a Smile Upon Your Face: Mistä tulikin mieleen kuunnella vanhaa Coldplayta. Jäsen T tätä on hehkutellut jo kauan ja nyt sorruin itsekin.

Billy Joel – Piano Man: Olin ikäni soittanut alun huuliharppukuvion väärin, joten piti ottaa tämä biisi tehokuunteluun virheen poisoppimiseksi.

The Smashing Pumpkins – Solara: Uusi Smashing Pumpkins -veisu oli yllättävänkin verevä!

Stella – Kaksikko: Kaivettiin bänditreeneissä Stella-arkistosta harvemmin kuultu raita esille. Soittivat tämän myös viimeisillä keikoilla syksyllä 2013.”

-A-

Airbag – Disconnected: Pink Floydin tapaista hiimailua uudella sävyllä.

Anssi Tikanmäki – Aamu lakeuksilla: On tässä tavoitettu jotain, minkä kokee vain jos herää sumuiseen peltomaisemaan.

Lostprophets – Last Train Home: Tämä oli vaikea päätös. Kappale on hyvä, vaikka bändin keulahahmo onkin hyvin sairas ihminen. Ei syytetä siitä kuitenkaan koko bändiä.

Type O Negative – Less Than Zero: Olen näitä elämäni kärkilevyjä aika harvoin kuunnellut, etteivät kulu. Tämä tuli automatkalla radiosta ja sekös oli hienoa.

Muse – Bliss: Ei ole tullut hetkeen kuunneltua ”Musseekaan”. Ajoittain mainio.

Steve Vai – Survive: Alkaa räväkästi. Levy, jolla Devin Townsend marssi kuuluisuuteen. Aika kova.

David Gilmour – On an Island: David osaa. Soinnut osuvat aina oikeaan kohtaan.

Annika Eklund – Shanghain valot: Terävä päivitys iskelmäkenttään oli tämä. Bond-teemasta pisteet.

Freud, Marx, Engels & Jung – Danny-show: Tytär halusi kuulla tämän kolme kertaa putkeen. Kuulemma hyvät sanat.

A-ha – Take On Me: ”Isi, tämä biisi oli tosi hyvä! Laita mun soittolistalle! Onkohan siitä musiikkivideo?” Kyllä, tyttöni. On siitä.”

-T-

Steely Dan – Your Gold Teeth: En omista kultahammasta vielä (ja toivottovasti en koskaan). Kappale on tämän Donald Fagenin ja Walter Beckerin perustaman yhtyeen toiselta albumilta Countdown to Ecstasy. Tyylilteltyä musiikkia R&B, pop ja jazz vaikuttein 45 vuoden takaa.

Clarence Clemons – A Man in Love: E Street Bandin sielu CC kuoli 18.6.2011 69 vuotiaana – sanomansa kuitenkin puree soitollaan.

Barry White – It’s Ecstasy When You Lay Down Next to Me: Nuorempaa en oikein kehdannut julkisesti sanoa tämän olevan hyvää tehtyä musiikkia.

Plastic Penny – Pleasure Without Pain My Love: Yhtye oli 60-luvun lopun pääasiassa psykedelistä musikkia soittava orkesteri. Albumi Two Sides of Penny julkaistiin 1968, jolloin kokoonpanossa oli mm Nigel Olsson (rummut) ja Mick Grabham (kitara).
Nigelin nimi löytyy useimmiten Elton Johnin tuotannosta.

John Mayer – Do You Know Me: Kun pojalla on kitara ja kun saa naapurilta Steve Rayn Vaughanin kasetin, niin muusikkohan hänestä tulee – etenkin, jos on lahjoja soittoon.”

-Yyte-

”Aki ja Turo – Mahtisonni: Älä kysy mistä, mutta juuri tämä biisi soi päässä kun heräsin. Näillä mennään.

The Coveralls – Kesä2018: Kuuntelin vahingossa jotain Ylen kanavaa ja siellä tuli levyraati. Tämä biisi voitti ylivoimaisesti. Onhan tässä Greendayt, Neluumäet ja Klamydiat hienosti kimpassa ja energia on kohdallaan. Hyvän tuulen kesäbiisi.

Hypnopazuzu – Your Eyes In the Skittle Hills: Vaatii tietyn mielentilan toimiakseen täysillä, mutta kun se löytyy niin voi veljet: kyseessä on cowa levy!

Bonfire – Feed The Fire (Like The Bonfire): Muistaako kukaan enää tätä sakemannien melodista rock / AOR pumppua? Uudella levyllä uusi laulaja ja ruuvia on kiristetty, yllätti housut nilkoissa!

Crystal Ball – Crystallizer: Kertsiriffi jäi päähän kuin leka!! Kesäbiisi ehdottomasti.

Valgrind – Victorious: Italian dödisjyrä osoittaa että vaikka kilometreja mittarissa jo parikymmentä vuotta, niin soitto taittuu vielä mallikkaasti

Cryptic Void – Subterranean Vault Of The Mysteries: Aina on aikaa 62 sekuntia erittäin hyvälle deathgrindille

Judas Priest – Evil Never Dies: Tänään tarjolla RockFestissä, mutta yllättäen itse en taivu paikalle. Uusi levy antaa kuitenkin vahvaa osviittaa että perintö jatkuu vielä muutaman vuoden.”

-Spinebrain-

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve?si=mS97uEz2ROKc_tt10eFKJQ

Bruce Springsteenin ”Darkness on the Edge of Town” 40 vuotta

Bruce Springsteenin neljäs studioalbumi Darkness on the Edge of Town julkaistiin 2.6.1978. Neljäkymmentä vuotta täyttävä levy on useille Springsteen-faneille tuotantonsa jalokivi, joka paljaudessaan selättää jopa edeltäjänsä Born to Runin äänivallin ja mahtavuuden.

”Darknessiin” pohtimiseen tuo oman leimansa, kun muistaa sitä edeltäneen historian artistin uralla. Born to Run oli syössyt Springsteenin ja E Street Bandin musiikkimaailman ykkösluokkaan. Sitä seurasi kuitenkin merkittävä oikeusjuttu Brucen ja managerinsa Mike Appelin välillä, joka taas johti siihen, ettei yhtye voinut levyttää kolmeen vuoteen. Vaikka moinen kuulostaa nykyään arkipäivältä, tuolloin sitä pidettiin artistillisena itsemurhana. ”Kukaan ei enää muistakaan tätä bändiä”, väitettiin.

Mutta, vaikka levynteko estyi, kollektiivi jatkoi laulujen tekemistä ja erittäin ahkeraa keikkailua. Sen sointi tiukkeni ja Springsteen alkoi hahmottaa, millaisella kokonaisuudella hän tahtoi Born to Runin jälkeen jatkaa. Tarkoituksena olikin tulla useampi askel takaisin päin BTR:n pömpöösiydestä, Wall-of-Sound-henkisestä äänimaailmasta ja rönsyilevistä sävellyksistä sekä teksteistä. Niiden tilalle tulivatkin henkilökohtaisemmat sanoitukset sekä myös tuolloin pinnalle nousemassa olleeseen uuteen aaltoonkin vivahtavat sävellykset.

Siinä missä Born to Runin voi kuvitella tapahtuvan yhtenä päättymättömänä kesäyönä, ehdottomasti Springsteen-klassikoiden ykkösluokkaan lukeutuvalla Badlandsillä (ja tietenkin ikonisella rumpufillillä) käynnistyvä Darkness on the Edge of Town soi kauttaaltaan tummemmissa väreissä. ”Lights out tonight, trouble in the heartland” sanovat jo ensimmäisen biisin ensimmäiset sanatkin. Kellopeli kilkattaa, Springsteenin kitara vaikertaa ja kertosäe iskee päin naamaa: 

”Badlands, you gotta live it every day

let the broken hearts stand

as the price you’ve gotta pay

We’ll keep it pushin’ till it’s undestood

And these badlands start treating us good”

-Badlands

Adam Raised a Cain jatkaa terävästi. Kuten nimestä voi päätellä, sisältää teksti raamatullisia viittauksia. Sävelmaisema on kuiva ja sitä kuljettavat riisuttu riffi ja Brucen laulu. 

”You’re born into this life paying

for the sins of somebody else’s past”

-Adam Raised a Cain

Kolmas raita Something in the Night ei itselleni avautunut ihan ensimmäisinä vuosinakaan tämän albumin parissa. Eräänä pimeänä kevätiltana, kun tähdet olivat sopivassa asennossa, päädyin sitten etsimään sen sanoituksen silmien eteen kuuntelun yhteydessä. Havaitsinkin sen istuvan ”Darknessin” teemoihin täydellisesti. Roy Bittanin piano, erityisesti intron rakentuessa, on aavemaisen kaunis. Teksti on yksi levyn parhaita. Kai sitä jokainen etsii jotain.

”You’re born with nothing / and better of that way / soon as you’ve got something / they send someone to try and take it away”

-Something in the Night

Hi-hat-tikutuksella käynnistyy puolestaan ainoastaan yksi biisi Springsteen-tuotannossa, Candy’s Room. Nopeatempoinen, liki punk-henkinen kappale kulkee jälleen Bittanin pianon ja Weinbergin kompin kuljettamana kestäen vain vajaat kolme minuuttia. Se toimii myös tunnelman keventäjänä albumin kokonaiskuvassa. Brucelta kuullaan vihmerä kitarasoolo laulussa, joka selittää itse itsensä.

”There’s a sadness hidden in that pretty face

a sadness all her own from which no man can keep Candy safe.” 

-Candy’s Room

LP-Darknessin A-puolen päättää itselleni albumin rakkain kappale, Racing in the Street. ”Racing” on niitä lauluja, joihin tulee palattua tasaisin väliajoin. Haikeankaunis sävellys, jonka teksti käsittelee saman kaltaisia aiheita kuin albumilla aiemmin kuultava Something in the Night. Melkeinpä karikatyyri-springsteenmäisesti autojen pariin verhoillun sanoituksen ihmiskohtalot värisyttävät joka kerta. Bittanin piano on jälleen pääosassa sekä alku- että loppusoitoissa ja myös Garry Tallentin harkitut bassolinjat kiinnittävät huomion. Tästä kappaleesta on pakko nostaa kaksi tekstikohtaa esille.

”Some guys they just give up living

and start dying little by little, piece by piece

some guys come home from work and wash up

and go racin’ in the street”

”She sits on the porch of her daddy’s house

but all her pretty dreams are torn

she stares off alone into the night

with the eyes of one who hates for just being born

For all the shut-down strangers and hot-rod angels

rumbling through this promised land

tonight my baby and me we’re gonna ride to the sea

and was these sins off our hands”

-Racing in the Street

Vinyylin kääntyessä sen jälkipuoliskon käynnistää myös Springsteen-klassikko The Promised Land. Tunnistettavalla huuliharppu-introlla alkava kappale on hieman tempoisampi kuvaus, joka jatkaa edeltäjäkappaleen linjoilla kuin itsenäisenä jatko-osana. Se onkin toiminut keikkasuosikkina koko olemassaolonsa ajan. Läpi biisin kuullaan erityisesti hienoja tekstillisiä kuvia.

”Blow away the dreams that tear you apart

blow away the dreams that break your heart

blow away the lies that leave you nothing but lost and brokenhearted”

”The dogs on Main Street howl

’cause they understand

if I could take one moment into my hands

mister, I ain’t a boy, no I’m a man

and I believe in a promised 

-The Promised Land

Kahden merkittävän ja ison biisin jälkeen lasketaan jälleen kierroksia hieman yli kaksiminuuttisella Factorylla. Siinä Springsteen kuvaa, isänsä kokemuksiin pohjaten, sitä kuinka arki ja työ voivat jyrätä alleen vahvankin miehen ja jättäen jälkeensä ei-mitään.

”End of the day, factory whistle cries

men walk through these gates with death in their eyes

and you just better believe, boy

somebody’s gonna get hurt tonight

it’s the working, the working, just the working life.”

-Factory

Albumin viimeisellä triolla kokonaisuus lyö vielä isoja kortteja pöytään. Streets of Fire, muutamassa soinnussaan hyvinkin yksinkertainen mutta vaikuttavasti esitetty, avaa loppusuoran. Tätä kuunnellessa voin nähdä maailman, jossa kappale tapahtuu. Dan Federicin urut ovat kuuluvasti esillä ja kertosäe iskeytyy ilmoille napakasti.

”I live now only with strangers

I talk to only strangers

I walk with angels that have no place

Streets of fire”

-Streets of Fire

Levyn kaksi viimeistä lukeutuvat ykköskategorian Bruce-klassikoihin. Ensimmäisenä niistä kajahtaa ilmoille Prove It All Night. Siinä ei enää olla niin yksin, mutta samat kysymykset ja epäilyt esiintyvät edelleen. ”But if dreams came true oh wouldn’t that be nice / but this ain’t no dream we’re living through tonight”. Kertosäe on niitä, jotka kuulostavat tutuilta jo ensikuulemalla. Klassista E-kadun bändiä ovat myös alun kellopelikuvio sekä Big Manin saksofonisoolo.

”Baby, tie your hair back in a long white bow

meet me in the fields out behind the dynamo

you hear the voices telling you not to go

they made their choices and they’ll never know

what it means to steal, to cheat, to die

what it’s like to live and die

To prove it all night, prove it all night

girl, there’s nothing else that we can do

So prove it all night, prove it all night

and girl I’ll prove it all night for you” -Prove It All Night

Albumin päättää ja paketoi sen nimikkoraita Darkness on the Edge of Town. Edeltäjäbiisiä rauhallisemmin käynnistyvä, mutta sittemmin jykevämpään poljentoon asettuva laulu on tekstiltään säveliään mielenkiintoisempi. Läpi levyn kertoja on käynyt sisäistä kamppailuaan ja tässä kappaleessa viime riveillä hän löytää jonkinlaisen, jos ei nyt maalin, niin ainakin välietapin.

”Tonight I’ll be on that hill ’cause I can’t stop

I’ll be on that hill with everything I got

lives on the line where dreams are found and lost

I’ll be there on time and I’ll pay the cost

for wanting things that can only be found

in the darkness on the edge of town” -Darkness on the Edge of Town

Hyvää 40-vuotispäivää, Darkness on the Edge of Town! Levy, joka on ollut mukana soiden keväisin kesäseikkailuita odotellessa, huhtikuisissa räntäsateissa ja lokakuisissa pimeissä illoissa, kun sade ropisee kasvoille kaupungilla kävellessä. Ehdottomasti tärkeä levy allekirjoittaneelle.

https://open.spotify.com/album/4KT6G8fj8EEIfsyr75hbgc?si=vCwzUfkFSvuFCDRoQIz_AA

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 6 – Jungleland

Albumilta Born to Run (1975).

Born to Run-albumilla Bruce ja ESB maalailivat philspectormaisesti uransa suurimmalla pensselillä. Laaja-alaiset sanoitukset saivat seurakseen massiiviset, Wall of Soundia lähennelleet sovitukset, joita luodessaan E Street Band oli monien mielestä parhaimmillaan. Levyn huipennuksena kuullaan Jungleland, joka on kuin koko albumin teeman kaari yhden biisin muodossa: alun toiveikkuus hiipuu lopulta epätoivoon.

Junglelandiin huipentuu Springsteenin tarinankerronnallinen kirjoitustapa, jossa näkökulma tapahtuu ulkopuolisen silmin kolmannessa persoonassa. Jälleen pääosassa on nuori pari, “Magic Rat” ja “Barefoot Girl”, mutta tarina on universaali resonoiden vahvasti missä vain. Tässäkään biisissä ei mennä rakenteellisesti perinteisintä reittiä: kappale muun muassa etenee neljässä eri tempossa ja sävellajissa ja kaikki instrumentit eivät ole mukana lähellekään koko aikaa. Esimerkiksi kun rummut ja sähkökitarat häipyvät saksofonisoolon jälkeen, ei niitä enää varsinaisesti kuulla komppaamassa koko loppubiisin aikana.

Esiteltäessä Magic Ratia ja tyttöään piano säestää kuvausta, kuin korostaakseen romantiikkaa. “Together they take a stab at romance”. Toisessa säkeistössä selviää, että Rat onkin ongelmissa lain kouran ajaessa häntä takaa. Apua ei kuitenkaan ole saatavilla, vaan omillaan on pärjättävä. Viidakon lait, “Jungleland”. “From the churches to the jails / tonight all is silence in the world”. Kuin sattumalta massiiviset urut tulevat mukaan sanan “church” kohdalla.

Bändi liittyy mukaan varsinaisesti vasta nyt. Kaksi ensimmäistä riviä asettavat taustat mahtavasti, erityisesti jälkimmäinen: “They’ll meet ’neath that giant Exxon sign that brings this fair city light”. Eli alkuaikojen levyjen tapaan tässäkin on varjoissa tapahtuvia välien selvittelyjä, koska muuhunkaan ei ole varaa. Elämä vie. Velkoja maksetaan ja tavataan ihmisiä, jotka katoavat yhtä nopeasti kuin ilmaantuvatkin.

Stevie van Zandtin soittaman kitarasoolon ja biisin romanttisimman tekstinpätkän (“Lonely-hearted lovers struggle in dark corners”) jälkeen kuullaan Clarence Clemonsin ikoninen saksofonisoolo. Springsteenin nuotti nuotilta ja lopulta eri osista kokoama soolo, josta on kirjoitettu ja sanottu kaikki mahdollinen. Vaikka (rakkauden-?)tuskissaan vaikeroiva soitto toimii mahtavasti jo yksinään, on se Junglelandin tarinan osana huikeimmillaan dominoiden koko Wall of Soundia. Tunnelman laskeutuessa viimeisiin säkeistöihin ja ylimääräisen soitinmekkalan hiipuessa pois ilmassa on taikaa.

Lopulta jäljellä on vain kaksi: päähenkilöt. Kohta heistäkään vain toinen, kun Magic Rat saa luodista kesken välien selvittelyn. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta, teatteri pyörii vaikka näyttelijät vaihtuvat. Niin Ratin kuolema kuin tytön suru jäävät huomiotta. Surumielinen säestys tukee tekstiä loistavasti.

“Outside the street’s on fire in a real death waltz / between flesh and what’s fantasy”. Crescendossa tapahtuva nousu tähän riviin nostaa biisin viimeisen kerran korkeimmalle portaalle, josta se ei enää laskeudu. Kyseessä on yksi ensimmäisiä viittauksia Springsteenin myöhempään merkkiteemaan, eli (amerikkalaisen) unelman ja todellisuuden välissä tapahtuvan tasapainoilun kuvaamiseen. Harvat edes yrittävät tehdä päätöksensä nin, että asiat olisivat paremmin, ja usein he jotka yrittävätkin vain loukkaavat itseään tai jotakuta muuta. Kun kappaleen varsinainen teksti päättyy, voidaan kuulla heidän vaikerointiaan “Jungelandissa”.

E Street Band on Junglelandissa omimmillaan. Kaikille soittimille on oma roolinsa isossa kuvassa, joka tosiaan on massiivinen. Isoimmassa valokeilassa on tottakai Clemons saksofoninsa kanssa, mutta tässä biisissä voi keskittyä kehen tahansa yksittäiseen soittajaan ja ihastella heidän rooliaan.

Jungleland on tottakai ollut keikkojen huippukohta aina 70-luvun puolivälistä saakka. Clarence Clemonsin menehdyttyä kesällä 2011 se oli hetken poissa biisilistoilta, mutta palasi mukaan heinäkuun lopulla 2012 Göteborgissa, jolloin fonisoolon soitti C:n veljenpoika Jake. Tuosta hetkestä tulikin yksi lisä legendaarisiin Springsteen & ESB-hetkiin sekä Brucen, osan bändiläisistä että yleisön pyyhkiessä kyyneleitään Göteborgin illassa. “Jos yhdellä soololla voisi pelastaa maailman, se olisi tämä”.

Vaikka Junglelandin kuvaama maailma on karu, on kappale mahtavan kaunis. Suosituksena juuri tällaisiin keväisiin iltakävelyihin, kun asfaltti rapisee kenkien alla ja kesän tuoksun voi tuntea jo ilmassa sekä aistia, miten sen seikkailut kutsuvat kokemaan itsensä.

The rangers had a homecoming in Harlem late last night
And the Magic Rat drove his sleek machine over the Jersey state line
Barefoot girl sitting on the hood of a Dodge
Drinking warm beer in the soft summer rain
The Rat pulls into town rolls up his pants
Together they take a stab at romance and disappear down Flamingo Lane

Well the Maximum Lawman run down Flamingo chasing the Rat and the barefoot girl
And the kids round here look just like shadows always quiet, holding hands
From the churches to the jails tonight all is silence in the world
As we take our stand down in Jungleland

The midnight gang’s assembled and picked a rendezvous for the night
They’ll meet ’neath that giant Exxon sign that brings this fair city light
Man there’s an opera out on the Turnpike
There’s a ballet being fought out in the alley
Until the local cops, Cherry Tops, rips this holy night
The street’s alive as secret debts are paid
Contacts made, they vanished unseen
Kids flash guitars just like switch-blades hustling for the record machine
The hungry and the hunted explode into rock’n’roll bands
That face off against each other out in the street down in Jungleland

In the parking lot the visionaries dress in the latest rage
Inside the backstreet girls are dancing to the records that the D.J. plays
Lonely-hearted lovers struggle in dark corners
Desperate as the night moves on, just a look and a whisper, and they’re gone

Beneath the city two hearts beat
Soul engines running through a night so tender in a bedroom locked
In whispers of soft refusal and then surrender in the tunnels uptown
The Rat’s own dream guns him down as shots echo down them hallways in the night
No one watches when the ambulance pulls away
Or as the girl shuts out the bedroom light

Outside the street’s on fire in a real death waltz
Between flesh and what’s fantasy and the poets down here
Don’t write nothing at all, they just stand back and let it all be
And in the quick of the night they reach for their moment
And try to make an honest stand but they wind up wounded, not even dead
Tonight in Jungleland

https://www.youtube.com/watch?v=fOOg9uljxns