Musa-Tasting V – Metallin esi-isät

Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston metalliaiheeseen liittyen. Siellä oli artikkeli: ”List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music”. Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.

Viidennessä Ausculton Musa-Tastingissa kuunneltiin Jäsen T:n mielestä Metallin esi-isät-osion parhaat kymmenen biisiä.

Lista, jolta biisit on valittu:
Elvis Presley – Elvis Presley
Chuck Berry – Berry is on Top
Little Richard – Here’s Little Richard
Howlin’ Wolf – Moanin’ in the Moonlight
Willie Dixon – I Am Blues
Bo Diddley – Go Bo Diddley
Link Wray and The Wraymen – Link Wray and The Wraymen
Dick Dale and his Del-Tones – Surfer’s Choice
Bob Dylan – Highway 61 Revisited
The Yardbirds – Having a Rave Up With The Yardbirds
The Sonics – Here Are the Sonics!!!
The Troggs – From Nowhere
Steppenwolf – Steppenwolf
The Kinks – Kinks
Buffalo Springfield – Buffalo Springfield Again
The Gun – Gun
Spooky Tooth – Spooky Two
The Rolling Stones – Sticky Fingers
The Rolling Stones – Exile on Main Street
David Bowie – Rise and Fall of the Ziggy Stardust and the Spiders from the Mars

Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, junamatkaaja.
A – Ausculton jäsen MT, metallin suurkuluttaja ensi kertaa maistelemassa.
P – Länkipohjan länkkäri neljättä kertaa analysoimassa.

10/10. Bob Dylan – Ballad of a Thin Man. (1965, Highway 61 Revisited)

Kappale on tehty ja julkaistu vuonna 1965. Kappale on Highway 61 Revisitedin tavallisin kappale, mutta sen sanat ovat oudot. Sehän myös kertoo ulkopuolisesta tai oudosta, erikoisesta ihmisestä. Hyvin vahvoja huhuja on siitä, että kappale kertoisi David Bowiesta. Sen on myös huhuttu kertovan homoseksuaalisuudesta.

https://open.spotify.com/track/0f5N14nB8xi0p3o4BlVvbx

https://www.youtube.com/watch?v=hC4r3QFnmQ8

P: Jos haetaan metallivaikutteita, niin ihan aluksi assosioitui ajatukseni kohti doomia. Tavallaan raskasta ja simppeliä, soinnullisesti alaspäin kulkevaa säveltä. Jos kuvittelisi laulut örinäksi niin päästään tarinallisesti samalle tasolle. Soundaa ihan hyvältä vaikkei ihan saakaan tarinasta selvää. Toisaalta tässä on kaikuja myös puhe/rap-sceneenkin.

T: Joo, Dylanin laulutapa on vähän sellainen. Dylanin kappaleet ei ihan suoraan taida koskaan aueta. Minusta bluesissa on aina jotain siistiä. Bluesissa on minusta myös jotain pahaa. pahempaa kuin örinässä. Tuo kappale kuvaa minusta aika hyvin soundeiltaan eristäytyneisyyttä.

MT: Bob Dylania on vaikea olla sivuuttamatta, kun mietitään populaari rockmusiikin historiaa. Ensinnäkin kyseessä oli biisi, jota en ole koskaan aikaisemmin kuullut. Näin ollen minulla ei ole lähtökohtaisesti siitä mitään vertailupohjaa tai muistijälkeä. Vahvalla blues-viballa tässä minun korvaani mentiin ja surullisuus ja melankolisuus loistavat kevyesti läsnäolollaan. Oletan että tämä musiikki vaatii nimenomaan oikean tilan ja paikan, saunan jälkeen puolihikisenä se ei toiminut täysin tietokoneen ruudulla mutta kyllä tuon mielellään kuunteli. Kovana kertosäemiehenä kaipasin ehkä hieman iskevämpää kertsiä, mutta tälläisenäkin se istui hyvin avaukseksi.

T: 7,77
MT: 8,1
P: 6
Tasting-rating: 7,31/10

9/10. The Gun – Race With The Devil. (1968, Gun)

Gurvitzin veljekset eli myöhemmin Curtisin veljekset, tekivät aikamoisen albumin vuonna 1968. Metallin edelläkävijöitä siinä mielessä, että soolot ovat aika metallimaisia. Myös sinfoniaelementtejä löytyy kiitettävästi. Tätä kappaletta ovat coveroineet Jimi Hendrix ja Judas Priest noin esimerkkinä.

https://www.youtube.com/watch?v=kFyEjUXGE2I

P: Aikalailla tulee Manowar-vibat. Onhan tämä selkeästi johtolanka Saksan metallibändeille. Rock ’n rollin tässä kyllä huomaa, kun toinen kitara sitä jauhaa taustalla koko ajan Toisaalta se myös hivenen häiritsee.

MT: Toi tietty räkäisyys ja riffi laittoivat kyllä jalan heti vipattamaan.

P: Kuulostaa aika ajattomalta soundimaailman suhteen.

T: Tolle ajalle minusta aika kova kitaristi. Enemmän tilu kun ne yleensä tuohon aikaan olivat. Jos metalliin vetää viivaa. Ja lisähuomio erityisesti levyn kansissa, vois olla vaikka mitä örriblackista. Hienoja hirviöitä.

M: Siinä mielessä todellakin ajaton ja varmasti tuohon aikaa pahennusta herättänyt. En ihan ehkä suoraan power metalliin tai true metalliin asti mene, mutta olihan tuossa progea ehkä jotain stonerin esiastetta. Onhan tuo kansitaide Rhapsodya tai Manowaria, nyt löydän sen kyllä.

P: Kansitaiteesta tulee mieleen Sepulturan vanhat.

T: 7,95
MT: 8,37
P: 8,45
Tasting-rating: 8,26/10

8/10. The Gun – Rupert’s Travel. (1968, Gun)

Sama levy, samat jampat. Sävellystaitoja oli sen verran, että tällainen youllknowmyname-mäinen instrumentaalikin onnistui hienosti. Varmasti olisi kiva soittaa. Jää ainakin päähän soimaan.

https://www.youtube.com/watch?v=z58BxC0KbeM

T: Minulla on joku fiksaatio näihin instrumentaaliteoksiin. Elokuvamusiikkia Tarantino-hengessä. Miettikää, vuonna 1968!?! Nämä jätkät on oikeasti olleet edellä aikaansa. Tossakin rumpusetti on aikamoista.

P: Audioslave…Grunge…James Bond… Tämä olis ihan hyvin voinut soida -90 luvulla flanellijampoilla. Loistavan kuulosta kyllä. Mutta metallivaikutteet menevät vahvasti grunge-heavy metal-rock´n roll-blues-puolelle. Siinäpä se sukupuu tais tullakin.

MT: Semmoinen pikku anekdootti, että itse olen oppinut kuuntelemaan instrumentaalimusiikkia vasta 2000-luvulla, joten olen siinä vähän märkäkorva. Mutta onhan tässä James Bondia kyllä selkeesti. itselleni instrumentaaleille pitää antaa aikaa ja tilaa kasvaa, tässä kaikki oli typistetty reiluun kahteen minuuttiin, joten olisi kaivannut biisille hieman lisää elämänkaarta. Olihan se silti harmiton ja semmoinen vaaraton mutta kuitenkin miellyttävä ja ei-ärsyttävä.

T: Minusta tuo oli taas pikkusen liian pitkä, tai siinä ei ihan niin paljon tapahdu. Tai olisi kaivannut vähän muutosta tai dynamiikkaa. Mutta ymmärrän kyllä, että MT:lle postrock-miehenä pitäs olla 12 minuuttia.

T: 8,13
MT: 7,91
P: 8,83
Tasting-rating: 8,29/10

7/10. David Bowie – Starman (1972, The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars)

Kappaleen ei pitänyt alun perin edes mahtua albumille, mutta levy-yhtiön Dennis Katz oli sitä mieltä, että kappaleessa on hittiainesta. Se syrjäytti Chuck Berry-coverin Round and Roundin ja jäi melkoisena klassikkona kaikkien mieleen.

https://open.spotify.com/track/0pQskrTITgmCMyr85tb9qq

https://www.youtube.com/watch?v=sI66hcu9fIs

P: En ole oikein ymmärtänyt tätä biisiä. Ihan ok. Ehkä alistajalasieni kautta huomaan näkeväni glam rock-piirteiden alkua asusteiden osalta. Toisaalta yllättävyyden näkökulmasta vahva Queen-fiilis. Vahva linkki myös The Darknessiin.

T: Tämä on siitä outo biisi, etten välillä siedä sitä. Enkä oikein siedä Bowietakaan. En kuitenkaan koskaan käännä kanavaa, jos tulee. Bowien ääni ei ole kaunis. Mutta onhan se vaikuttanut musiikkiin, vaikkei haluttaiskaan. Metalliin välillisesti ihan helvetisti. Kasvomaalit  Kiss  Immortal… Kisshän on kertonut ottaneensa maalijutut Bowielta, mutta ne vaan veti sen överiksi. Tähtihän sielläkin on kasvoissa.

MT: Kun kuulin biisin teininä ekan kerran niin ei sitten lähtenyt yhtään, kuten ei mikään muukaan Bowien musa. Viime aikoina, varsinkin herran kuoleman jälkeen, sitä on kyllä veivattu meidän saunassa ahkerasti. Yritän kovasti miettiä mitä metallia tässä on… En kyllä ihan heti löydä oikein mitään. Artistissa on varmasti särmää kyllä, mutta mun korvaan biisissä on enemmänkin semmoista Beatlesia.

T: Enemmän sitä minun mielestä on artistissa. Ei tässä biisissä. Tää on vahingossa kuultuna parempi.

P: Tämä olis edelleen hitti jonkun Coldplayn tekemänä.

T: 8,21
MT: 7,666
P: 5,46
Tasting-rating: 7,11/10

6/10. Buffalo Springfield – Expecting to Fly (1967, Buffalo Springfield Again)

Neil Youngin säveltämä ja esittämä kappale. Nousi Billboardin Hot-listalla sijalle 98. Sen tunnetuimmat esiintymiset lienevät elokuvissa Fear and Loathing in Las Vegasissa sekä vähän uudemmassa Joyssa.

https://open.spotify.com/track/3uVmR6oQq0NluVZXkipKHV

https://www.youtube.com/watch?v=hzMl0-bhNcM

MT: Kaunis ja eteerinen biisi, jonka kuulin nyt ensimmäistä kertaa. Enkä tästäkään heti mitään metallia löydä. Enemmänkin semmoinen diskon viimeiset hitaat-biisi, kieli korvaan ja menoksi.

T: En minäkään ennen metallin olemus-hässäkkää ollut kuullut koko bändistä. Hirveästi tässä on Pink Floydia. Kuitenkin sellainen 6-10 vuotta ennen Pink Floydia. Voisi toisaalta olla myös Porcupine Treetä. Tykkään tuommoisesta musiikista iltaisin.

MT: Jos Porcupine niin miksei myös Blackfield? Tämä oli ihan kiva ja nätti kappale muttei ehkä tunnetasolla jättänyt syviä viiltoja.

P: Sanoituksissa on metallia. Porcupinea minäkin tuossa kuulin. Metallia ei ollut kuin sanoituksissa ja ehkä hiukan tunnelmassa.

T: 8,3
MT: 7,56
P: 5,1
Tasting-rating: 6,99/10


5/10. The Troggs – Wild Thing (1966, From nowhere)

Nousi Billboard listan ykköseksi vuonna 1966. Chip Taylorin säveltämä biisi, jopa levyttämä. Mutta The Troggs teki tämän tunnetuksi. Tämänkin on Jimi coveroinut. Suomessahan tämä on soinut Big Cat (Lion)-patukan mainoksessa.

https://open.spotify.com/track/2cM6hAcaR3zsh2oYYV2MWU

https://www.youtube.com/watch?v=YlLspwQaKqQ

P: Alice Cooper yleisestä tunnelmasta ja sanotuksista mutta hivenen fiiliksellä Led Zeppeliiniin. Selkeästi Black Sabbath-riffityksiä. Tiedä vaikka Iommi olis ollut tällä keikalla ja kuunnellut tarkkana korvana riffitysten merkityksen. Eiks Sabbath samana vuonna perustettu?

MT: No siis autenttisuudesta toki plussaa: pahvilaatikkorummut ja kitarat ilman särkijää sekä nokkafuckinghuilusoolo. Onhan tämä kvlt jo isosti.

T: Se ei muuten mun käsittääkseni ole nokkahuilu, vaan urut. Minusta tuossa on aika paljon seksiä. Sitä olisi ilman lauluakin. Tässäkin on se glam rock-vivahde.

P: Riffien kautta tämä on ehkä lähinnä metallin ydintä.

MT: Joo, toi on lähinnä metalliriffiä niistä mitä ollaan tänään tähän mennessä kuultu.

T: Minä ymmärrän, että tämä on Metallin olemus-listalla siksi, että nämä halus särkeä kitarasoundia. On tässä myös punk-yhteys. Eikä metallia olisi ilman punkia. Eihän toi taitavaa ole.

MT: Eikä tarvikaan olla. Mietipä Kissiä, onko se taitavaa?? No ei. Koko bändihän perustettiin siksi, että jätkät saisi pesää. Simmons on kaatanut semmoiset 2,500 kottaraista.

T: No mitäpä bändiä ei siksi olisi perustettu. Ei Gene Lemmylle pärjää.

T: 8,3
MT: 8,27
P: 8,21
Tasting-rating: 8,26/10

4/10. The Gun – The Sad Saga of the Boy and the Bee (1968, Gun)

Edelleen Gun-levyn materiaalia. Tässä jälleen monimuotoista sävellystyötä sekä omaperäiset sanat, joita ei valitettavasti minun taidoilla netistä löytynyt. Soolo-osio on hieno. Musiikkina olisi aika lähellä oman bändini musiikkia.

https://www.youtube.com/watch?v=2an6dXX-KWk

MT: James Bond meets Pink Floyd meets Jimi Hendrix meets Yes. Hyvin semmoinen elokuvamainen, näen videon jo silmieni edessä. Kitara on vaimeahko taustalla, mutta jouset ovat hienot ja rumpali hoitaa hommansa komeasti… Yritän kovasti miettiä heavy-verrokkia… En löydä heti. Biisinä todella hieno ja semmoinen sarjakuvamainen.

P: Tässä metallivivahteet menevät progen suuntaan. Jos omistaisin vinyylisoittimen olisi pakkohankinta.

T: Tässä on riffeissä mun mielestä jo paljonkin heviä. Jopa jotain Megadethin esiastetta kikkailussa. On tuo kitaristi oikeasti aika taitava. Bumblebee  Manowar  Extreme…

P: Ai saakeli, kun oli hyvin kaivettu Extremen Pornograffiti ja mehiläinen… Paganini… Ynkkä! Vahva tilutus-scenen luoja. Pojat on klassisensa kuunnelleet.

MT: Äijät keulii siellä nyt. Mutta kyllä minä nuo neoklassisen heavy metallin elementit allekirjoitan.

T: 8,39
MT: 8,58
P: 8,74
Tasting-rating: 8,57/10

3/10. Dick Dale and his Del-Tones – Misirlou Twist (1962, Surfer’s Choice)

Dick Dale oli taustoiltaan libanonilaisen isän ja puolalais-valkovenäläisen äidin lapsi. Hän tuli Jenkkeihin armeijan takia, mutta muutti pian Kaliforniaan surffailemaan. Hän keksi tavallaan kokonaan oman tyylin soittaa. Siihen kuului paljon syntyperänsä mukaisia sävelkuvioita ja omituista soitantaa. Mies ei muuten koko elämänsä aikana juonut alkoholia. Hän myös esiintyi aurinkolasit päässä, koska omasi yliherkät silmät. Kappalehan on tutuksi tullut Tarantinon elokuvasta.

https://open.spotify.com/track/5AUzSx4CEHaRKn2Yfck0NJ

https://www.youtube.com/watch?v=ZIU0RMV_II8

P: Onkohan Timo Tolkki kuunnellut tätä aikoinaan? Toisaalta tämä menee myös Iron Maideniin.

MT: Alkuhan nyt oli sitä Flight Of the bumblebeetä by Manowar. Tässä oli musta jämäkät saundit.

T: Olisko esim. bläkkistä ilman tuota soittotekniikkaa? Sit tuossa oli myös se itämaameininki. Tästä tuli mieleen jopa System of a Down.

T: 8,48
MT: 8,43
P: 7,43
Tasting-rating: 8,11/10

2/10. Bob Dylan – Like A Rolling Stone (1965, Highway 61 Revisited)

Monessa listauksessa maailman parhaaksi pop-kappaleeksi nimetty biisi. Tällä Dylan rikkoi kappaleiden ”kolmen minuutin”-standardin, sillä kappale kestää yli 6min. Mielenkiintoista siinä on myös se, että laulu ja soitto ovat eri lailla jaollisia. Soitto menee neljään ja laulu kolmeen. Se ei ole helppoa tehdä, vaikka yrittäisi. Laulu on klassikko. Siitä tekee klassikon myös sanat ja se, että Dylan itse esittää sen joka kerta hyvin eri tavalla.

https://open.spotify.com/track/3AhXZa8sUQht0UEdBJgpGc

https://www.youtube.com/watch?v=dxLMr784l0Q

P: En nyt oikein löytänyt tästä sitä metallin ydintä… Tämä menee ehkä tähän 1990-2000 vaihteen Bon Jovi-teemaan. Aika kaukaa haettu siis metallivaikutelma. Leslie kyllä pauhaa taustalla, että ehkä se on se linkki. Varsinkin kevyempään ja popahtavampaan tyyliin. Ehkä Leslie määritti kahden tyylisuunnan kehityksen. Toisesta tuli kevyempää Rolling stones, Doors, Bon Jovi, yms. vähän kevyemmät. Oisko se toinen suunta sitten sinne raskaampaan, jopa doomiin menevä suunta?

T: Tää on ehkä vähän liian pitkä, mutta sanat on varmasti Dylanissa se juttu. Jos se on Nobelin saanut, niin onhan se merkittävä hahmo. Onhan se vaikuttanut asenteellaan vaikka mihin. Se, ettei reagoi Nobelin palkintoon ja sit vastaa kohteliaasti, on todella taitavaa kannanottoa. Mahdoton sanoa, onko se tahallaan vai vahingossa tehty. Jotain minkä vois Marilyn Manson tehdä. Metallia tässä ei hirveesti ole. Luulen, että se joka sen metallilistauksen on tehnyt, on miettinyt metallia myös ilmiönä. Ei pelkkänä musiikkina.

P: Meinasin just sanoa, että liikut aika kaukana kunnes nappasin Marilynin helmasta kiinni. Nyt ymmärrän linkin. Toisaalta myös Dylanin hahmo norjametallin mystisiin hahmoihin.

T: Meinasin aiemmin viitata Vikernesiin toisinajattelijana, mutta pidin sitä liian raakana.

MT: Kertsi lähtee, mutta saisi räjähtää vieläkin kovemmin. Mutta on se hieno kappale kuitenkin. Klassikkostatuksensa ansainnut.

T: 8,75
MT: 8,55
P: 8,79
Tasting-rating: 8,70/10

1/10. Steppenwolf – Born to Be Wild (1968, Steppenwolf)

Kappale, jonka merkitys kokonaiselle aikakaudelle on iso. Sen merkitys on todella iso myös moottoripyöräilylle juuri sen takia, että Easy Rider on elokuva, jonka takia kappale tuli tunnetuksi. Soundit ovat rouheat, eikä tästä tietysti rokki paljon paremmaksi tulekaan.

https://open.spotify.com/track/63OFKbMaZSDZ4wtesuuq6f

https://www.youtube.com/watch?v=mLhpXUtxS1c

MT: Heavy metal Thunder!!!!

T: Tämä on ilmeisesti ensiesitys heavy metal-termille.

MT: Onhan tässä vuodeksi 1968 aivan jäätävä meno. Toki motoristit varmasti ovat tehneet biisistä oman Graalin maljansa, mutta onhan tässä nyt metallia niin paljon, että pohjalle jää vain kakkosnelosen vahvuista kettinkiä: on hammondia, melkeinpä blaastirumpua ja ennen kaikkea tunnistettava ja mahtava kitarasoundi.

P: Tämä on se Dylanin Lesliestä lähtenyt toinen linja, jonka juuret menee aina sinne Vikernesin metsikköön. Leslie! Tässä on myös vahva riffitys, joka linkkinä selkeästi metalliin… Sabbath, Zeppelin, jne.

MT: Kyllä! Deep Purple, Uriah Heep, Budgie ja Diamond Head. Tässä on just sitä, mä ajan nyt Harrikkaa ja sitten juon kaljaa! Että mitä sä teet??

T: Bassosoolo ja tuo lopetus. Paljon heviä. Alkukantaista vapautta, pahuutta, äijäilyä. Harlikka ja tie. P:hän sen tietää. Tää on jo pikkupoikana ollut mun mielestä hieno biisi.

P: Tiesin kyllä hetken aikaa… kunnes tuli äijäily ja hippeily, sekä mullan ja kaiken maailman kaarnansyönti.

T: 8,84
MT: 9,15
P: 7,68
Tasting-rating: 8,56/10

Raadin TOP-lista:
1. Bob Dylan – Like a Rolling Stone 8,70
2. The Gun – The Sad Saga of The Boy and Bumblebee 8,57
3. Steppenwolf – Born to be Wild 8,56
4. The Gun – Rupert’s Travel 8,29
5. The Troggs – Wild Thing 8,26
6. The Gun – Race With The Devil 8,26
7. Dick Dale and his Del-Tones – Misirlou Twist 8,11
8. Bob Dylan – Ballad of a Thin Man 7,31
9. David Bowie – Starman 7,11
10. Buffalo Springfield – Expecting to Fly 6,99

Metallimusiikin olemus – 20. Ziggy Stardust eli kun glam rockin keksinyt alter ego saa ihmisestä vallan

Jos puhutaan maailman parhaista rock-levyistä, tulee jonkun suusta varmasti Ziggy Stardust. Levyn koko nimi on The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars(1972). Tekijänä tietenkin viime vuonna edesmennyt David Bowie.

Vuotta aiemmin ilmestynyt Honky Dory oli jo ok, mutta Ziggy Stardust oli läpimurto. Konseptialbumi, joka kertoo avaruudesta Maahan saapuneesta rocktähdestä. Albumin kiertue oli kokonaisvaltainen taideteos. Bowie esiintyi itse Ziggy Stardustina, joka oli meikattu hyvin erikoisesti. Media tosin syytti Bowieta Alice Cooperin kopioinnista. Todellisuudessa tämä oli huhu, sillä Bowie oli inspiroinut hahmon brittirokkari Vince Taylorista ja parista muusta hahmosta. Ziggy Stardustin hahmo oli huumeaddikti ja seksuaalisesti häilyvä. Tämä rooliksi luotu alter ego tahtoi kuitenkin ottaa vallan myös todellisuudessa ja David Bowie eli pitkän aikaa melkoisen huuruista elämää.

Musiikillisesti albumilta löytyy monenmoista rockia ja räimettä. Sen voi aika helposti luokitella glam rockiksi. Riffit ovat tarttuvia ja visuaalinen asu on kimalteleva. Moonage Daydreamissa ja Ziggy Stardustissa on kuultavissa hevielementtejä, It Ain’t Easyssa Led Zeppeliniä ja onhan Suffragette Citykin aika hakkaava rytmiltään. Varsinkin jos torvet ja pianon ottaisi pois. Bowien vokaalit vaihtelevat Starmanin leppoisuudesta joidenkin kappaleiden karjumiseen, josta voi löytää jopa grungen elementtejä. Koko paketissa on ehkä eniten queenmäisyyttä, joka ei myöhempiä aikoja tunteville mikään ihme pitäisi ollakaan. Sieltähän löytyy esimerkiksi Under Pressure.

Metallille levy on varmasti tuonut paljon paljolti David Bowien hahmon takia. Kasvojen maalailua, outoja hiustyylejä ja androgyynisyyttä on myöhemmistä metallihahmoista helppo löytää. King Diamond ja KISS ovat kertoneet Bowien olleen kova vaikutin. Myös Immortalin Abbath on jossain todennut roolihahmonsa olleen sekoitus Bowieta ja Kissiä. Itse näen Marilyn Mansonissa paljon Bowieta. Niin ulkomusiikillisesti kuin musiikillisestikin.

Onko albumi hyvä? Taideteoksena kyllä, tarinana kyllä. Musiikkina se on ehkä hiukan vanhahtavan oloista 1980-luvulla syntyneelle, mutta ehdottomasti paikkansa täällä ansaitsee. Sen vaikutus myöhempään musiikkiin on joka tapauksessa valtava.

Levyn annista kokonaisuutena kertoo ehkä parhaiten Moonage Daydream. Sen live-versiosta näkee muutakin meininkiä aika paljon.

https://www.youtube.com/watch?v=BOWY8hDxNAY

https://open.spotify.com/album/48D1hRORqJq52qsnUYZX56

Toomion vuosi 2016

Vuosi 2016. Musiikkia on taas kuunneltu hemmetisti. Last.fm:n rullaamanakin aika monta päivää. Siihen päälle kun lyödään kaikki scrobblaamaton musiikki, on määrä aika hirmuinen. Kuten viime vuonna jo totesin, tulee vuosilistat oikeammiksi aina jälkijunassa. Näin myös 2015 vuoden levyt ovat päivittyneet. Laitan teille piruuttani jälleen kahden viimeisenkin vuoden tilastoja.

Ensin pieni koonti eniten kuunneltuihin artisteihin, albumeihin ja kappaleisiin. Nämä eivät siis ole mielestäni parhaita. Näitä vain olen kuunnellut SCROBBLATTUNA eli Spotifysta eniten. En ole niin pikkutarkka että jaksaisin itse laittaa listaan kaikkea, mitä olen autossa tai YouTubesta kuunnellut.

ENITEN KUUNNELLUT ARTISTIT

Tänä vuonna Type O Negative on ollut kovassa soitossa. Se oli niitä harvoja bändejä, joita kuuntelin läpi vuoden. Jopa Brasilian reissulla, vaikkei se oikeastaan siihen ympäristöön yhtään sopinutkaan. Myös Eppu Normaali on palannut listoille. Miksipä ei? Dream Theaterin paljous johtuu sen jumalattoman pitkästä uudesta albumista.

1. Type O Negative
2. Opeth
3. Dream Theater
4. Leprous
5. Anathema
6. Stam1na
7. Eppu Normaali
8. Gojira
9. Radiohead
10. Soilwork

ENITEN KUUNNELLUT ALBUMIT

Tämä se on aina hullu lista. Stam1na on kärjessä siksi, että albumi on hyvä ja Stam1nan musiikki vaatii aina monta kuuntelukertaa. Aphrodite’s Child jäi kuunteluun vain ja ainoastaan Saimaan keikan takia. Oli sen verran kova cover-veto Four Horsemenista, että piti kuunnella alkuperäistäkin useampaan kertaan. Garden of Delete on siitä hauska, että se oikeasti on jotain, mitä musiikki tulevaisuudessa yhä enemmän tulee olemaan – outoa tämän ikäiselle.

1. Stam1na – Elokuutio
2. Aphrodite’s Child – 666
3. Oneohtrix Point Never – Garden of Delete
4. UNKLE – War Stories
5. Radiohead – A Moon Shaped Pool
6. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen
7. Leprous – The Congregation
8. Devin Townsend Project – Trancendence
9. Opeth – Sorceress
10. Katatonia – The Fall of Hearts

ENITEN KUUNNELLUT KAPPALEET

Jätän tässä, kuten aiemmissakin listauksissa kappaleet, joita olen kuunnellut vain jutunkirjoittamismielessä tai esimerkiksi urheilukilpailussa DJ:nä toimiessa. Myös perheeni käyttää tiliäni välillä, joten jätän Sannin tältä listalta pois. Siitäkin huolimatta tylsä on lista, mutta Stam1na on saanut kuuntelua. Burn The Witch on hyvä kärkipaikan pitäjä, koska biisi lienee vuoden paras. Ainakin lähelle.

1. Radiohead – Burn The Witch
2. Stam1na – Mätä Hohtava Omena
3. Stam1na – Pienet Vihreät Miehet
4. Stam1na – Ikoneklasmia
5. Stam1na – Pala Palalta
6. Stam1na – D.S.M.
7. Stam1na – Elokuutio
8. Devin Townsend Project – Failure
9. Klone – Gone Up In Flames
10. Stam1na – Kuudet Raamit

Sitten tämän vuoden parhaiden listauksiin kahta edellistä vuotta muistellen… Aloitamme albumeista ja tällä kertaa laitan biisejäkin. Viime vuonna en niin tainnut tehdä.

VUODEN ALBUMIT 2014

1. Pepe & Saimaa – Saimaa (sijoitus viime tammikuussa 1.)
2. Cynic – Kindly Bent to Free Us (4.)
3. Opeth – Pale Communion (3.)
4. Fallujah – The Flesh Prevails (4.)
5. Saor – Aura (5.)
6. Yann Tiersen – Infinity (6.)
7. The War On Drugs – Lost In The Dream (*)
8. Anathema – Distant Satellites (7.)
9. The Contortionist – Language (8.)
10. Lotus Thief – Rervm (*)

VUODEN ALBUMIT 2015

1. Batushka – Litourgiya (*)
2. Leprous – The Congregation (1.)
3. Blind Guardian – Beyond the Red Mirror (2.)
4. Saimaa – Matka Mielen Ytimeen (8.)
5. Between the Buried and Me – Coma Ecliptic (*)
6. Soilwork – The Ride Majestic (3.)
7. Deafheaven – New Bermuda (4.)
8. Killing Joke – Pylon (*)
9. Paradise Lost – The Plague Within (5.)
10. False – Untitled (*)

Ja näin päästään vuoteen 2016.

VUODEN ALBUMIT 2016

Lista on yllättävä. Kaksi vuosi sitten ennustamaani artistia mahtuu TOP10-albumeihin. Käyn vielä koonnin noista ennustuksista, joten palataan siihen kohta.

1. David Bowie – Blackstar

Enpä olisi uskonut, että David Bowien albumi vaikuttaa näin syvästi. Juu, ennustin sen aika kovaksi, mutta tein sen siksi, että yksi sinkku oli tuolloin jo julkaistu. Albumi on outo sekoitus kuolemaa ja fuusiojazzia sävytettynä totuttelua vaativalla laululla. On ilman muuta selvää, että esittäjän kuolema tuo teokseen ison säväyksen. Mutta taideteoksena koko julkaisu on aivan maaginen, eikä se varmaankaan ole vielä kaikkea paljastanutkaan. Tämä on todella kova levy, mutta sitä ei pysty kuuntelemaan usein.

2. Oranssi Pazuzu – Värähtelijä

Bändihän oli nimenä tuttu. Sen ilmestyminen ulkomaisillekin top-listoille herätti mielenkiinnon niin, että otin ihan työstettäväksi erään pimeän junamatkan aikana. Tämä on jonkinlainen hypnoottinen riitti, kuten Mansikkamaagi taisi todeta Ausculton keskustelussa. Komeaa jälkeä tekee bändi ulkomailla. Soisi suomalaistenkin tämän ymmärtävän.

3. Gojira – Magma

Gojiraa odotettiin kovin. Hyvä levy saatiinkin, mutta ei ehkä ihan niin kova kuin aikaisemmat. Tai sitten se vaatii vielä aikaa. Bändi teki pienen muutoksen musiikissaan, mitä pitää arvostaa, vaikkei siitä itse aina pitäisikään. Niinhän se pitääkin tehdä. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka Metallican alkupää onkin parempaa kuin loppupää, olisi bändiltä aika hölmöä tehdä vain alkupään kaltaista musiikkia pelkästään siksi, että kuulijat haluavat.

4. Haken – Affinity

Tämän bändin näin livenäkin. Hienosti soittivat, vaikken ihan tällaiselle musiikille livenä parhaiten syty. Albumi promotointeineen on veikeästi stailattu eikä kappaleissakaan ole mitään vikaa. Kikkailumusiikin ja DT:n ystäville.

5. Stam1na – Elokuutio

Stam1nasta oli oletus, ettei se enää ikinä pääse minun listalla hyville sijoille. Onneksi olin väärässä. Tämä on hieno albumi. Sen arvoa lisää se, että jäsen A on tällä saatu kuuntelemaan myös metallia. Ausculto-tiimi alkaa muutenkin olla aivopesty joka suuntaan.

6. Devin Townsend Project – Transcendence

Myös Devin yllätti positiivisesti. Levyllä on pari pirun komeaa biisiä ja hyvää massaa on loputkin. Myös muutama kitarasoolo on siihen suuntaan kuin pitää. Armoton muusikko, jolla kunnianhimo ei lopu. Elämäkerran valmistumista odotellessa.

7. Radiohead – A Moon Shaped Pool

Bändille ominaisesti uusi levy tuli täysin puskista. Hajanainen teos, kuten lähes kaikki bändin muutkin albumit. Siellä on kuitenkin pari niin mammuttimaista sävellystä, että halu nähdä bändi livenä on kasvanut entisestään.

8. Twelve Foot Ninja – Outlier

Kyllä. Bändi on aikaisemmalla levyllään korkealla minun listoilla. Sitten tuli mieleen katsoa, että ovatko tehneet aiemmin mitään. Eivät juuri olleet, mutta uusi levy oli tullut huomaamattani listoille. Musiikki ei ihan ole minun genreä, mutta se on niin hienosti tuotettu ja huumorilla sivelty, etten voi olla pitämättä.

9. Borknagar – Winter Thrice

Porkkana on legenda. Se, että bändi miellyttää edelleen, on ihme. Kymmenes albumi sisältää hienoja norjalaisia vuonometalliteoksia. Huvittavana yksityiskohtana kerrottakoon, että rumpuja soittaa ”liian kaunis mies hevirumpaliksi”.

10. Darkher – Realms

Erikoista, mutta uhkaavaa on tämä Darkher. Naisvokaalit ja hidas tempo. Ei ole nimestään huolimatta oikein metallia. On ehkä enemmän ambientia. Hieno teos jylhillä soundeilla.

Ennustin seuraavaa sakkia kärkeen (suluissa lopullinen sijoitus):

1. Gojira (3.)
2. David Bowie (1.)
3. Deftones (16,)
4. Pearl Jam (-)
5. Red Hot Chili Peppers (19.)
6. Kanye West (49.)
7. Meshuggah (41.)
8. Metallica (33.)
9. Dream Theater (44.)
10. Elton John (45.)

Voipa noista sanasen sanoakin. Deftones oli lopulta aika kova pettymys. Soundimaailma on kyllä hyvä ja grungekin toimii, mutta biisit eivät. Pearl Jam ei saanutkaan ulos albumia. RHCP jatkoi perisyntiään ja teki viisi biisiä liian pitkän levyn, muutenhan se olisikin ylhäällä. Kanye ei lähellekään päässyt sinne, mitä odotin. Tylsempää tavaraa. Meshuggah taas tekee sitä, mitä siltä odotetaan jopa niin tarkasti, ettei se jaksa innostaa. Metallica kun olisi jättänyt puolet biiseistä pois, olisi se ollut aika ylhäälläkin. Lopulta voidaan todeta, että se yllätti positiivisesti, vaikkei top10:in päässytkään. Dream Theater on myös näitä turvonneita teoksia. Aivan liian pitkä. Väliin ehtii nukahtaa parikin kertaa. Elton on laadukas, muttei ihan minun musiikkia.

VUODEN BIISIT 2016

Yhden vuoden aikana huikeaksi klassikoksi kasvaminen vaatii biisiltä paljon, jopa epäreilusti liikaa. Hyvää materiaalia kuitenkin tulee aina. Tässä jonkinlainen listaus näistä.

1. Leonard Cohen – You Want It Darker

Vakuuttavan uran tehneen miehen vakuuttava joutsenlaulu

2. Radiohead – Burn The Witch

Radiohead saa melkein jokaiselle albumille pari aivan loistavaa kappaletta. Tämä on myös sellainen. Greenwood on jälleen onnistunut tekemään kappaleeseen kohtuullisen oudon jousisovituksen.

3. David Bowie – Blackstar

Mies, joka ujutti viimeiselle levylleen kaksi joutsenlaulua: Tämän hänen julkisminälleen ja seuraavan omalle elämälleen.

4. David Bowie – Lazarus

Videon kera kuunneltuna niin koskettava, ettei sitä ihan joka päivä pysty katselemaan.

5. Oranssi Pazuzu – Havuluu

Erikoisen levyn hypnoottisin kappale. Bassokuvio saa pään pyörälle. Se on ansio sekin.

6. Vesala – Rakkaus ja Maailmanloppu

Arvaan, että tätä ihmetellään. Minusta tämä on hyvin tehty kappale. Se on vähemmän PMMP:tä kuin muu levy, ja se osoittaa hyvin sen, miten Paula on äänenkäyttäjänä kehittynyt valtavasti.

7. Miljoonasade – Sähköinen Rouva Maa

Usein on jäsen A:n kanssa puhuttu, kuinka Heikki Salo sortuu liikaan nokkeluuteen teksteissään. Minusta tämä kantaa itsensä. Tässä on lisäksi ihan tarttuva melodia.

8. Twelve Foot Ninja – One Hand Killing

Todella pätevältä proge-metallibändiltä hiukan erilainen, huumorin kautta musiikkia lähestyvä kappale. Se on joka tapauksessa niin helkatin hyvin sovitettu, että kestää kuuntelua.

9. Devin Townsend Project – Offer Your Light

Deviniltä aika epätyyppillisen räimivä kappale. Vaikka muoto on lähempänä power metallia, kuin hänelle tavallista riffittelyä, on tässä osoitus tarttuvan kappaleen tekotaidoista.

10. Oranssi Pazuzu – Lahja

Tässä kappaleessa taas perkussiopuoli on sen verran outo, että jää päiväksi päähän. Oranssi Pazuzu ei ole helppo, mutta loistava se on.

ENNUSTE VUODELLE 2017

Mitäs tältä vuodelta sitten toivoisi? Ehkä vähän vähemmän artistien kuolemia. Tosin ainahan sitä jollekin kovia hahmoja lähtee. Tänä vuonna meni kuitenkin ennätyspaljon tällaista maailmanlaajuisesti tunnettua porukkaa. Listaan alle vielä tämän vuoden TOP 10-levyt.

1. Pain of Salvation
2. Tool
3. Pearl Jam
4. Sigur Rós
5. Eppu Normaali
6. Mastodon
7. U2
8. System of a Down
9. The Offspring
10. Gorillaz

MUSA-TASTING IV: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – B:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta B:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin tuossa viikko takaperin.

Lista, jolta biisit on valittu:

B52s – B52s (1st Album)
Bad Brains – I Against I
Bad Company – Bad Company (1st Album)
Badly Drawn Boy – Hour of Bewilderbeast
Badu, Erykah – Mama’s Gun
Baez, Joan – Joan Baez (1960)
Baker, Anita – Rapture
Band – Band (2nd Album)
Band – Music from Big Pink
Banhart, Devendra – Rejoicing in the Hands
Barrett, Syd – Madcap Laughs
Basement Jaxx – Remedy
Basie, Count – Atomic Mr Basie
Bauhaus – Mask
Beach Boys – Pet Sounds
Beach Boys – Surf’s Up
Beach Boys – Today!
Beastie Boys – Ill Communication
Beastie Boys – Licensed to Ill
Beastie Boys – Paul’s Boutique
Beatles – A Hard Day’s Night
Beatles – Abbey Road
Beatles – Beatles [aka White Album]
Beatles – Revolver
Beatles – Rubber Soul
Beatles – Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band
Beatles – With the…
Beau Brummels – Triangle
Beck – Guero
Beck – Odelay
Beck – Sea Change
Beck, Jeff – Truth
Bee Gees – Odessa
Bee Gees – Trafalgar
Bees – Sunshine Hit Me
Belle & Sebastian – If You’re Feeling Sinister
Belle & Sebastian – Tigermilk
Ben, Jorge – África Brasil
Beta Band – Heroes t Zeros
Beta Band – Hot Shots II
Big Black – Atomizer
Big Brother & the Holding Company – Cheap Thrills
Big Star – # 1 Record
Big Star – Third (aka Sister Lovers)
Birthday Party – Junkyard
Björk – Debut
Björk – Medúlla
Björk – Vespertine
Black Crowes – Shake Your Money Maker
Black Flag – Damaged
Black Sabbath – Black Sabbath (1st Album)
Black Sabbath – Paranoid
Black Sabbath – Vol 4
Black, Frank – Teenager of the Year
Blondie – Parallel Lines
Blood, Sweat & Tears – Blood, Sweat & Tears (2nd Album)
Blue Cheer – Vincebus Eruptum
Blue Nile – A Walk Across the Rooftops
Blur – Blur (1997)
Blur – Modern Life is Rubbish
Blur – Parklife
Bo Radleys – Giant Steps
Boards of Canada – Music Has the Right t Children
Bon Jovi – Slippery When Wet
Bonnie Prince Billy – I See a Darkness
Booker T & the MGs – Green Onions
Boston – Boston (1st Album)
Bowie, David – ‘Heroes’
Bowie, David – Aladdin Sane
Bowie, David – Hunky Dory
Bowie, David – Low
Bowie, David – Rise & Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars
Bowie, David – Station t Station
Bowie, David – Young Americans
Bragg, Billy – Talking with the Taxman About Poetry
Bragg, Billy & Wilc – Mermaid Avenue
Brel, Jacques – Olympia 64
Brown, James – Live at the Apoll (1963)
Brubeck, Dave – Time Out
Buckley, Jeff – Grace
Buckley, Tim – Goodbye & Hello
Buckley, Tim – Greetings from LA
Buckley, Tim – Happy Sad
Buena Vista Social Club – Buena Vista Social Club (1997)
Buffal Springfield – Again
Bukem, LTJ – Logical Progression
Burke, Solomon – Rock ‘n’ Soul
Burman, Rahul Dev – Shalimar (Soundtrack)
Burning Spear – Marcus Garvey
Bush, Kate – Dreaming, the
Bush, Kate – Hounds of Love
Bush, Kate – Sensual World
Butthole Surfers – Locust Abortion Technician
Buzzcocks – Another Music in a Different Kitchen
Byrds – Fifth Dimension
Byrds – Notorious Byrd Brothers
Byrds – Sweetheart of the Rodeo
Byrds, Mr Tambourine Man
Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä ja väsynyt henkilö.
A – Ausculton jäsen A, tänään Lieksasta käsin operoiva populäärimusiikin ystävä.
R – Muusikko ja musiikin kuluttaja laajalla skaalalla.

10/10. Jeff Buckley – Hallelujah. (Grace -1994)

Jeff Buckley oli tavallaan aikansa James Dean. Kolmikymppisenä kuolleen miehen Hallelujah-coverointi Leonard Cohenin satoja kertoja levytetystä kappaleesta nousi uuteen loistoon Shrek-elokuvan myötä. Äänen käyttö on kohtuullista.

https://www.youtube.com/watch?v=y8AWFf7EAc4

T: Tätä soitettiin joskus niin paljon, että meni vähän maku. Nyt se on taas osoittautunut aika hyväksi. Harvoin kuultuna maukas.

R: Hyvin on intensiivinen ja herkkä tämä Jeffin versio. Toimii erittäin hyvin mies ja kitara-meiningillä ja hyvä, ettei sitä muulla tavoin kasvatettu. Vaikka usein olen tämän kuullut, niin ei vielä ihan puhki kulunut korvien välissä. 8,8/10.

A: Heti alkuun todettava että hieman yllätyin että Tomi tähän ottautui. Biisi on toki itsellekin tuttu, mutta tämän Buckleyn version olen kuunnellut lähinnä ohimennen. Tämähän on melkeinpä Leonard Cohenin alkuperäistäkin intiimimpi ja vähempi säkeistöjen määrä on minusta ihan hyvä valinta. Hallelujah on aina ollut mystinen biisi, samalla niin pieni mutta toisaalta aika helkkarin iso.

T: Kyllä sanoista menee Cohenille aika paljon pisteitä. Tietysti sävellyksestäkin. Mutta käsittääkseni Leonard on itsekin pitänyt tätä Jeffin versiota aika kovana.

A: Nerokas se ekan säkeistön ”it goes like this / the fourth the fifth…”-kohta, kun se sävellys tosiaan menee niin. 8,6/10.

T: Gracella on aika kovat soundit. Tuossa biisissä on oikeastaan kaikki tarpeellinen. Se on outoa miten jostain Shrekistä se nousi noin kovaksi. Örkit halaa, kova juttu. 8,4/10.

Tasting-rating: 8,6/10

9/10. Bon Jovi – Livin’ on a Prayer. (Slippery When Wet -1986)

1986 on tapahtunut kyllä paljon. Ja varsinkin musiikin saralla. Tämä on jälleen niitä kappaleita, mistä kuulee Desmond Childin mukana olon. Kitarointi on parasta Samboraa ja lyriikkapuoli ilmentää oletetusti tuon ajan poliittista ilmapiiriä Yhdysvalloissa. Vaikka se onkin perinteisen tarinan sisään naamioitu.

https://www.youtube.com/watch?v=lDK9QqIzhwk

T: Onko atsolle tuttu? 😉

R: Talk Box rules.

T: Tuohon joudun sanomaan, että se on oikeastaan se ainut mistä en tässä tykkää. En tykkää kyllä E-pianostakaan. Eikä se johdu siitä, että juna on kouvolassa. Mutta bassottelu on aika Desmondia. Tässä on minusta hirvittävän paljon samaa kuin Hyvää ja Kaunista-biisissä. Kova kitarointi, kahden henkilön vaikea elämä ja lama-aikaa. Kolmas Nainen tuli vaan Suomen laman alkuun.

R: Tästä tulee jostain syystä mieleen kotomaisen Boycottin Gotta Rock.

A: Kiitos Tomi. Joskus aikoinaan kirjoitin EGA and the Boysin nettisivujen blogiin kokonaisen kirjoituksen tästä biisistä, mutta sitä sivustoa ei enää ole joten en voinut kopioida sitä tähän. Tässä on kaikki kohdallaan itselleni: teksti on samalla universaali ja samalla pienten ihmisten tarina, kitarointi skulaa (talk box & ikoninen soolo!), bassolinja pumputtaa mukavasti ja Jon Bon Jovi itse laulaa paremmin kuin koskaan. Säkeistön ja kertosäkeen välinen ”We’ve gotta hold on”-osio on mahtavan biisin huikein kohta. Yksinkertaisesti yksi maailmankaikkeuden parhaista biiseistä. Tämä oli pitkään minulla kaikkien aikojen parhaan biisin tittelissä kiinni ja kamppailee siitä edelleen, jos sellaisen listan erehtyy kokoamaan… 10/10.

T: Tässäkin eroamme. se ”we’ve gotta hold on”-kohta on liian jenkki ja ärsyttävin laini tässä biisissä.

R: Tässä huomaa sen eron, mikä on nuorella, vasta kuuluisuuteen päässeellä porukalla ja sitten sillä, joka on veivannut jo 10 – 20 vuotta. Reilu tekemisen meininki ja polleasti. Ja myöhemmin kuultavissa myös muissa Desmond Childin tuotannoissa.

T: Vaikka Bon Jovin biisit ovat edeleen melkein yhtä hyviä, niin se asenne kuuluu tässä läpi. 8,5/10.

A: Muistaakseni tuo on vielä niitä, mitkä on kirjoitettu Samboran äidin kellarissa. Liittyen tuohon asenteeseen ja meininkiin. Biisien tekeminen ja onnistuminen on ollut elämää suurempi prosessi.

R: Ja näillä janttereillahan oli ainakin heidän omien sanojensa mukaan tavoitteena se, että biisin pitää toimia pelkällä akkarilla ja laululla. Olin pahimmassa musiikinkulutusiässä, kun tuo lätty tuli pihalle. Sen verran vanha ja kulunut, että minulta vain 7,5/10.

Tasting-rating: 8,7/10

8/10. Blur – Song 2. (Blur -1997)

Blur tuli isosti läpi vuonna 1997, kun bändin nimeä kantava albumi ilmestyi. Edelleen monien yhteyksien kestohitti Song 2 kuulostaa tuoreelta. Song 2 oli kappaleen työnimi, mutta jäi elämään. Biisin videota pidetään useissa medioissa yhtenä parhaista musiikkivideoista.

https://www.youtube.com/watch?v=SSbBvKaM6sk

T: Kuinka moni on kuullut ensimmäisen lainin ”I’ve got a Headache?” kuitenkin lauletaan, että ”I got my head checked”?

A: Parasta tässä on tuo näkkileipäsoundilla soitettu riffi ja b-osan asenne (I’m feeling heavy metal!). Itselleni on ollut aina aivan sama mitä tässä lauletaan, vaikka tätä on tullut keikallakin esitettyä, niin en ole ikinä asiaa ajatellut sen enempää… Onneksi ei kestä kahta minuuttia pidempään, sillä tuo mökkälä alkaisi ottamaan päähän. Tässä se on kuitenkin ihan toimiva tehokeino. 8,9/10.

T: Samaa nuoruuden asennetta kuin äskeisessä. On muuten mahtava biisi soittaa, vaikkei osaisikaan.Distorted bass toimii usein.

R: 90-luku oli meikäläisen ruuhkavuodet eli kersaa pukkasi ja musa jäi hetkeksi hieman taka-alalle. Mutta silti: brittirock/pop 90-luvulta ei vaan ole koskaan oikein kolahtanut. Hieman punkahtava tausta ja siihen tuommoinen – hieman ei niin tosissaan laulu päälle. 70-luvun punkista ja sen asenteesta kovasti diganneelle ei mene… Ja olikohan tää Blur edes britti?????

A: Onhan nämä. Brittipopin kovinta aaltoa. Jännä huomio muuten tuo 70-luvun punk vs. tämä.

R: Jonkin verran tulee mieleen jopa nämä Kalifornian surffipunkkarit tuosta biisistä. Ja se ei välttämättä ole hyvä juttu. Basso seuraa kitaraa tai päinvastoin. Pointseja 5/10. Huomioikaa meikäläisen arvioissa se seikka, että sanoitukset ovat minulle hienoinen arvoitus eli en niitä juurikaan kuuntele / tulkitse.

T: Mittaa juuri sopivasti, ehkä jopa puoli minuuttia liikaa. 8,5/10.

Tasting-rating: 7,5/10

7/10. David Bowie – Starman. (The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -1972)

Yksi musiikkimaailman suurista kummajaisista. Outo, honottava ääni ja vähintäänkin mystinen habitus. Over the Rainbowin jäljissä kulkeva kertosäe nosti kappaleen yhdeksi kaikkien aikojen parhaista singleistä.

https://www.youtube.com/watch?v=tRcPA7Fzebw

A: Bowien tuotanto odottaa haltuunottoa aikanaan, mutta tämä levy on tullut kuunneltua jo pariin kertaan. Brittiläistä eleganssia ja huolella tehtyä tavaraa. Yleistunnelman haikeuden sävy on kyllä kaunis…

T: Vaikkei tuo Bowie kovin kummoinen lauluääneltään ole, niin kyllä sillä on vaikuttavia sävellyksiä.

R: Kertsiin lähdön tidiit-ti-tit-ti-di on hieman koominen soundeineen, mutta muutoin hyvä pop-ralli. Davidin laulu menee tuolloin vielä hieman enemmän ylärekisterissä, mitä nämä 80-luvun lopun jälkeiset tuotokset. Tässäkin on omalla kohdalla hieman samaa vaivaa, mitä Bon Jovinkin biisissä, eli kuultu ehkä noin 100 kertaa liian monta kertaa.

A: Jos ja kun Bowieta tulee joskus kuunneltua, niin sieltä voi kyllä tuotannosta löytyä mielenkiintoisia juttuja.

T: Kosketinsoittajana on pakko tykätä näistä jousista tässä.

R: Tämän ajan Bowie-tallenteissa tykkään tuosta sähkökitarasoundista ja kuinka se tuodaan aika selkeästi esille, silloin kun on tarve.

A: Tässä on ylipäätään aika mukavan selkeä äänimaailma. 9,1/10.

T: Se on muuten jännä, ettei loppu mene revittelyksi. Kuitenkin vuosi -72, jolloin kaikkien biisien pitäis mennä.

R: Luureilla kuunnellen tuli tuosta intro-säkeistö siirtymässä aika jännä fiilis. Stereokuva vähän heilahti. Mutta jokaisen pitäisi osata tehdä biisiin loppu – fade out on niin OUT! PIsteitä kuitenkin 7,5/10.

T: Mulla ihan sama fiilis. Todella outo kun luureilla kuuntelen. 8,6/10.

Tasting-rating: 7,5/10

6/10. Black Sabbath – War Pigs. (Paranoid -1970)

Kappaleen piti aluksi olla nimeltään Walpurgis, joka on eräänlainen satanistien joulu. Se oli levy-yhtiön mielestä liian pahaa, ja kappale muuttui muotoon War Pigs, joka on eräänlainen julistus sotapropagandaa vastaan. Tämä on ihan ymmärrettävää Vietnamin sodan aikoina. Myös levyn nimi piti olla War Pigs, mutta Paranoidista tuli suurempi hitti ja levykin sai sen nimen.

https://www.youtube.com/watch?v=M4FuqVbwifk

T: Tässä biisissä ei ole fade out. Noiden sireenien jälkeen lähtevä haikkanapsuttelu on kyllä pikkusen progehtava biisiin lähtö. Kun kuitenkin pääasiassa olen proge-tyyppi, niin tässä on aika paljon sellaista pakottamatonta rytmittelyä. Ozzy Osborne on vähän ja vähän enemmänkin löysä, mutta kyllä se tässä menee.

R: Geezer Butlerilla on kitaristin mieli – sillä on melko lailla sellaiset kuviot, minkä tyyppiset tulee itsellekin mieleen basson varressa jammaillessa. Oikeastaan mielenkiintoista, että suuri osa nykyisen hyvinkin raskassoutuisen metallin tekijät pitävät Black Sabbatihia esikuvanaan. Harva vaan on ottanut onkeensa Black Sabbathin – minun mielestä – parhaita puolia eli mahottoman hyvin groovaavan svengin. Tätäkin on tullut jauhettua aikaslailla paljon, mutta tämä on kestänyt aikaa ja kuuntelukertoja. Myönnän: rakastan vanhaa Black Sabbath –matskua. Tony Iommi pystyy loihtimaan muistettavia riffejä/melodioita sortumatta liikaan kikkailuun.

T: Tätä on varmaan ollut aikoinaan mukava soittaa. Tämänkin bändin rytmiryhmä on nimittäin koko lailla pätevä. Faith No Moren versio on aika hyvä sekin. Nuorempana inhosin tätä kipaletta, mutta vanhempana osaa arvostaa tällaista alkukantaisuutta. Ja aina olen oikeastaan arvostanutkin kaikkia paitsi Ozzya.

A: Nehän räimäytti. Tässäkin on yleisfiiliksessä jotain siistiä. Erityismaininnat outro-soitannalle, Bill Wardin rumputyöskentelylle ja Ozzyn lauleskelulle joka tähän kyllä käy. Sabbathissa on kyllä kohtalaiset soittajat. 8,3/10.

R: Ozzyn nasaali laulanta ei varmasti kaikille osu – ei ihan satasella minullekaan, mutta siihen on tuon musan kyljessä jo tottunut.

T: Pakko kysyä, mitä tykkää R Black Sabbathin levyistä joilla laulaa Tony Martin? Mun mielestä nekin on Iommilta aika kovia sävellyksellisesti. 8,6/10 tällekin.

R: Tunnustan, etten ole niitä juurikaan kuunnellut, joten en pysty vakavasti arviota antamaan. Viimeisimmästä tykkäsin kyllä. Siis Black Sabbathin tuoreimmasta ja tod. näk. viimeiseksi jäävästä. 9,1/10.

Tasting-rating: 8,7/10

5/10. The Beatles – Blackbird. (The Beatles – 1968)

Kappale löytyy Beatlesin White Albumilta, vaikka oikeastaan on vain Paul McCartneyn soolosuoritus. John Lennon on kuitenkin tekijöihin merkitty. Tarina kertoo rotutaisteluista 60-luvun Ameriikoissa. Kuten Macca on itsekin sanonut, on inspiraatio lähtenyt Bachin sävellyksestä.

https://www.youtube.com/watch?v=BrxZhWCAuQw

R: Olen aina inhonnut clikkiä ja tuo vasempaan korvaan tunkeva naputtava – liekö stomppi vai mikä – ärsyttää suuresti. Beatles-laulelma, joka olisi saanut päättyä siihen ensimmäiseen kohtaan, jossa se vaikutti loppuvan. Lopussa ei ollut enää oikein mitään uutta tuotavaa tähän. Olikohan tämä ennen vai jälkeen, kun Paul McCartney kuoli ja korvattiin kaksoisolennolla?

T: Tää on ensimmäinen biisi, jonka olen kitaralla osannut jotenkin soittaa. (Enää en osaa…) Jostain syystä olen aina tästä tykännyt, vaikka Beatlesillä on runsaasti hyvin keskinkertaista materiaalia. Mutta niinhän se on nykyäänkin näillä TOP-artisteilla. Eli tässä on paljon legendaarisuus-pisteitä. Liian pitkä ainakin tuo videoversio, en tiedä onko se noin pitkä oikeasti. (2.18 alun perin.) 8,7/10.

R: Hyvin oli kuitenkin tunnistettavissa Beatles-kamaksi. Nippa nappa peittoaa Blurin: 6/10.

A: Allekirjoitan R:n toteamuksen ”klikistä”. Näppäilysäestkysestä olen aina tykännyt tässä biisissä ja rivistä ”you were only waiting for this moment to be free”. McCartneylla (ja John Lennonilla) oli jonkinmoinen käsitys laulumelodioille… 8,3/10.

Tasting-rating: 7,7/10

4/10. Joan Baez – El Preso Numero Nueve. (Joan Baez – 1960)

Poliittisten laulelmien kulta-aikana pinnalle noussut Joan Baez on nimestään huolimatta syntyperäinen USA:n kansalainen. Toki hiukan verta oli Meksikostakin, mutta eniten Englannista ja Skotlannista. El Preso Numero Nueve eli Vanki Numero Yhdeksän tulee sen verran autenttisesti, että synnyinseudun voisi suosiolla heittää Etelä-Amerikan puolelle.
Video on huono, mutta siinä on ”hiukan” lavapreesensiä.

https://www.youtube.com/watch?v=osunPKggwCQ

T: Meidän rumpali mittaa keikkojen kovuuden kylmien väreiden määrällä. En voi mitään, että aina menee kylmät väreet kun mennään tuonne ylärekisteriin.

R: Minulla oli takavuosina ystävä, jonka luona tuli riiausreissuilla vietettyä aikaa. Siellä tuli kuultua yliannostus tällaista työväenlaulutyyppistä materiaalia. Mentäessä laulussa ylärekisteriin, on kyllä
melkoisen kovaäänistä koilotusta. Anteeksi. Saman artistin Diamonds and Rust ja esittäjänä Judas Priest uppoaa huomattavasti paremmin. 4.9/10.

A: Jos joskus biisi pystyy välittämään tunnelman totaalisen vieraalla kielellä, niin silloin ollaan ytimessä. Ja Baezhan nyt on ensi kuulemalta heti jäätävän kova tulkitsija ja laulaja (”kohtalaisen” raju tosiaan tuo falsetti”.) Tekstikin on tiukka, mutta jää taustalle itselleni. 8,6/10.

T: Ilman minkäänlaista poliittista kantaa, tässä on jotain todella vaikuttavaa. Ei ole ihme, että tällä on porukka lähtenyt taistolaistouhuihin. minulle tämä oli todella huima veto. 9,6/10.

Tasting-rating: 7,7/10

3/10. Björk – Play Dead (Debut – 1993)

Debut-albumi ei nimestään huolimatta ole debyytti. Sen Islannin tunnetuimpiin kuuluva laulaja teki jo 11-vuotiaana. Ihan ei tavallista musiikkia ole nainen tehnyt, eikä suuri osa ole radiokamaa. Mutta ne parhaat kappaleet ovatkin sitten aika huikeita. Tämä kappale on tehty yhdessä David Arnoldin kanssa, jolla on meriittejä esimerkiksi Bond-musiikeista välillä 1997-2008.

https://www.youtube.com/watch?v=vMdIxPnM5hA

T: Björkin tapa laulaa vaatii vähän enemmän totuttelua kuin näiden edellisten. Mutta onhan se hullu äänenkäyttäjä. Mieletön tuo bassolinja taustalla.

R: Kun musa on about kuunneltavaa ja artisti selkeästi tunnistettavissa, on se aina plussaa. Tässä ambient-tausta kohtaa persoonallisen tulkitsijan. Edelliseen verrattuna tässä laulajan siirtyessä ylärekisteriin kuuntelunautinto paranee. Prkl….n fade ou……….

A: Nyt tuli ensimmäinen joka ei ollut alkuunkaan tuttu entuudestaan. Itse ei tosiaan ole Björkiä tullut kuunneltua juuri yhtään, ja tämä oli ehkä vähän liian hämyinen ja utuinen minulle, ei saa kerta kuulemalla oikein kiinni. Bassolinjan merkitsin itsellekin muistiin, että ansaitsee erityismaininnan. 7,4/10.

T: Kiipparina tulee aika paljon tällaisia juttuja kuunneltua, missä jouset tai kosketinsoundit tuovat oikeasti jotain oleellista kappaleisiin. 9,7/10.

R: Minulle tuo Björkin laulu(ääni) on hänen musansa parasta antia. Olikohan se kertsi vai mikä tämä osuus, missä noustiin vähän korkeammalle. Se toimi todella hyvin niin laulun kuin myös sen bassolinjan osalta. Biisistä jäi hyvä fiilis. 9,1/10.

Tasting-rating: 8,7/10

2/10. The Beatles – Eleanor Rigby (Revolver – 1966)

Jälleen Paul McCartney on sävellystyössä elementissään. Kappaleen tekee kuitenkin tunnetuksi jouset, jotka ovat George Martinin säveltämät. Kappale on saanut Grammy-palkinnon ja siitä on olemassa sellainenkin erikoisuus kuin video vuodelta 1966.

https://www.youtube.com/watch?v=51UH_u7WxCo

T: Jouset jumalauta. Marttiinin Jori on ollut nerolla päällä.

R: Vaikka en niin kauheasti pidä Maccan laulusoundista tämän tyyppisissä zibaleissa, niin onhan tämä biisinä erittäin hyvä. Jouset toimivat hyvin. Tosin arri olisi pitänyt antaa Otto Donnerin tehtäväksi, niin olisi päästy vielä hieman vähäelkeisempään toteutukseen kuten Dave Lindholmin Ainolla.

A: Jonkinlainen tunnelma tuossa biisissä heti ensimmäisestä nuotista alkaen. George Martinin jousethan tuossa on se juttu kyllä. Jotenkin Eleanor Rigby on aina ollut ahdistava biisi, mutta onhan tuossa tekstissäkin aikamoinen idea nyt kun sitä luki. Eleanor Rigby kerää häiden jälkeen riisit kirkon portailta ja sitten kun hän kuolee, niin hautajaisiin ei tule ketään… Vähäelkeisempi olisi saattanut ehkä toimiakin.

R: Pitäisköhän sitä vanhoilla päivillä vielä ruveta keskittymään noihin sanoituksiinkin? Sitä kun ei edes taustalauluja vedä, niin ei nuo sanoitukset ole koskaan olleet niin läheisiä.

T: Nykyään siinä on myös se, ettei ehdi lukemaan niitä sanoja. Junnuna pysty kattoo niitä levyn kansista. Nyt koira syö toista kättä ja tyttö toista. 9,7/10.

R: Ja kun pääset tähän ikään, niin siitä cd-paperista et kykene sitä lukemaankaan. Pisteitä 8,9/10. (Maccan laulu verottaa).

A: Ehkä aavistuksen levoton kuitenkin se jousisovitus, vaikka komea onkin. 8,7/10. On tämä tänään parempi kuin Hallelujah.

Tasting-rating: 9,1/10

1/10. David Bowie – Life On Mars? (Hunky Dory – 1971)

Rick Wakeman koskettelee pääasiassa Yes-yhtyeessä, mutta on tuonut tälle kappaleelle maagiset pianotiluttelut. Huikea jousisovitus ja Bowien hulluuden rajamailla häilyvä ääni tekevät kappaleesta erinomaisen muistettavan pätkän. Myös sanoituspuoli on kohtuullisen kummallinen.

https://www.youtube.com/watch?v=v–IqqusnNQ

T: Nyt pitää sanoa, että se taitaa olla sanat, jotka tämän tuonne kärkeen nostaa. No ok, ne jouset tulevat tässäkin kuin parhaimmissa Bond-biiseissä.

R: Pianon kannattelema biisi. Tässäkin kitarasoolot/välisoitot mukavan erottuvat. Erityisesti jäin kuuntelemaan virvelissä käytettyä viivettä (tuskin oli soitettu??). Lopun jouset oli hyvä päätös.

A: Bowien tuotannosta tuli jo aiemmin mainittua. Jouset ovat tässäkin mainiot sekä tuo pienoinen sähkökitaraliidi. Pitäisi kuunnella pari kertaa lisää että sanoitus aukeaisi, sillä tätä ei ole liiemmin tullut kuunneltua. Kertosäkeen melodia voisi olla rahtusen parempikin ehkä… Yleissoundi on kuitenkin 70-lukulaisen selkeä tässäkin.

T: Tämä on aika jännästi pianoteltu. Nyt vasta tajusin tuon loppupuolen huilupätkän tuolla. Aika outo välisoitto. 9,9/10.

A: Hyvin soiteltu kokonaisuudessan. 8,6/10.

R: Ja tätäkin on tullut jauhettua levylautasella sen verran, että on jo hieman kulunut. Tasan 8/10.

Tasting-rating: 8,8/10

Raadin TOP-lista:
1. The Beatles – Eleanor Rigby 9,1
2. David Bowie – Life on Mars? 8,8
3. Björk – Play Dead 8,7
4. Black Sabbath – War Pigs 8,7
5. Bon Jovi – Livin’ On a Prayer 8,7
6. Jeff Buckley – Hallelujah 8,6
7. David Bowie – Starman 8,4
8. Joan Baez – El Preso Numero Nueve 7,7
9. The Beatles – Blackbird 7,7
10. Blur – Song 2 7,5