Viikon Aivoradio 6/2018

”Van Halen – Hot for Teacher: Ihan tämän kuumeen takia sopii tunnelmaan.

Sacrilege – Feed the Cold: samaan fiilikseen tämäkin.

Stam1na – Lääke: Myös tämä on päässä soinut viikon ”teeman” vuoksi.

Pearl Jam – Alive: Vielä jotakuinkin.

Deftones – Digital Bath: Tyylikäs intro.

TesseracT – Luminary: Maistiaisia huhtikuussa julkaistavalta levyltä. Voi tulla kova.

N.W.A. – Straight Outta Compton: Tällä kuulemma saa ei-toivotut vieraat häipymään.

Sydän, sydän – Ensin täytyy laulaa laulunsa: Bändi, johon en vieläkään ole muistanut tutustua kunnolla.

Weezer – Beach Boys: Eihän minun saisi, mutta tykkäsin tästä silti.

Eels – The Deconstruction: En vielä tiedä syytä, mutta tämäkin miellytti.”
-T-

”Saxon: Nosferatu (The Vampire’s Waltz)

Saxon jaksaa paahtaa yli 40-vuoden kokemuksella. Ei tämä uusi levy huono ole, bändin diggailijat varmaan lämpenevät ja voi tällä uusiakin faneja saada.

Wolves in the Throne Room: The Old Ones Are with Us

Weaverin luontorakkaiden veljesten paluu black metal-kantaan kuuden vuoden jälkeen. Levy otettu osittain ristiriitaisesti vastaan, mutta tässä biisissä on kyllä tunnelma kohdallaan

Monolith Cult: Disconnection Syndrome

Uutta doomia Brittien saarelta. Uppo-outo ennen bongausta jostain TOP2017-listalta. Miellyttävää ja hieman ehkä ennalta-arvattavaa, mutta kuuntelin levyn loppuun saakka ihan helposti.

Diablo Swing Orchestra: The Age of Vulture Culture

On mennyt ohitse että tältä ruotsalaispumpulta oli tullut uusi levy. Tämä on sekametelisoppaa, mutta kun pääsee jyvästä kiinni että meno on rapiaa ja raikasta.

Illimitable Dolor: Abandoned Cuts of River

A-luokan funeral doomia Australiasta. Suositus kuunnella kuulaana pakkasyönä roihuavan takkatulen ääressä, joten kuuma juomaa mukista siemailleen.
-Spinebrain-

”Lasten Hautausmaa – Tove: Musikaalista tarinan kerrontaa yhtyeen III – albumilta.

Lee Ritenour – Midnight Lady: Päivän hempeily. Lee aloitti studiomusiikkona jo 16 vuotiaana ja studiosessioita on nyt, 50 vuotta myöhemmin, 66 vuotiaalla Leellä yli 3000. Useinmiten hänellä on käsissään Gibson, joka julkaisikin 1981 hänelle nimikkomallin LR-10. Tällä kertaa herra hempeilee akustisesti.

Rory Gallagher – Bullfrog Blues (live): Viime viikolla kirjoitin Rorystä näille sivuille. Mutta muistutukseksi, kuten Lee Ritenourillekin, niin myös hänelle on tehty nimikkokitaramalli. Tosin Fenderin toimesta. Niin ja Gallagher on parhaimmillaan livenä.

Ray Davies – Poetry: Toiset on vain luotuja tekemään mukavaa musiikkia. Ray omaa sen taidon, jolla saadaan helponoloiseen ralliin se jokin – koukku, joka tarttuu ja pitää otteessaan. Poetry on Kinks-miehen viimevuotiselta albumilta Americana.

Wigwam – Prophet: Suomiprogea parhaimmillaan yhtyeen Being albumilta 1974. Kappale, kuten lähes koko albumi, on Jukka Gustavsonin kirjoittama.

Jorma Kääriäinen & Riku Niemi Orchestra – Kädenjälki: Kaikkihan me muistamme Jorman Agentsien solistina, mutta tämänkin levy ilmesty jo 10 vuotta sitten – eikä Jorma ollut enää yhtyeen solisti. Kääriäinen palasi soolouralle 2006.

Tom Waits – Jersey Girl: Tomin alkuperäisversio vuodelta 1980. Waitsin ja taustan tasapainoinen seesteisyys luo ainutlaatuisen savuntuoksuisen tunnelmaan. Raastavan kaunista.

Kate Bush – And Dream of Sheep. Kate ja piano -kaikki mitä tarvitaan.

CSN & Y – Time After Time: albumilta 1974, joka äänitettiin kokoonpanon tuolloisella kesäkiertueelta, mutta julkaistiin vasta 2014.

FFS – Little Guy from the Suburbs: Muistatteko Sparksin Los Angelista ? Veljekset Ron ja Russel Mael tekivät 70-kuvuiia omantakeista, persoonallista, avantgardista musiikkia nimellä the Sparks. 2015 he löyttäytyivät yhteen glagowlaisen Franz Ferdinand bändin kanssa ja julkaisivat FFS nimeään kantavan albumin.”
-Yyte-

” Pearl Jam – Brain of J: Harvemmin kuunteluun päätyvältä Yield-levyltä, joka tarttui mukaan taannoiselta Espanjan reissulta. Tämähän rokkasi!

The Surfing Magazines – Voices Carry Through the Mist: Auscultoonkin jaettu viime vuoden tuotos. Neilyoungmainen tunnelma.

Dire Straits – Expresso Love: Dire Straits-tuotanto on tällä viikolla soinut ja tätä kirjoittaessa on viimeistä levyä vaille paketissa. ”Expresso Loven” olemassa olo meinaa useasti unohtua, mutta olipa taas mainio kappale kun kuulokkeisiin pamahti.

The Jayhawks – Real Light: Tätä bändiä ei ole koskaan tullut kuunneltua. Helpompaa Wilcoa.

Benjamin Booker – Believe: Spotifysta löytyneeltä vuoden 2018 biisilistalta. Soiva lauluääni ja retrohtava instrumentaatio saivat paikan heti omalta soittolistalta.”
-A-

Viikon biisi (6/2018): Dire Straits – Sultans of Swing (1978)

Dire Straitsin, bändin nimeä kantanut, debyyttilevy julkaistiin 40 vuotta sitten. Sultans of Swing sementoi välittömästi asemansa kitararock-musiikin aatelistossa. Mark Knopflerin säveltämä ja sanoittama laulu sai alkunsa, kun Knopfler oli todistamassa pienen jazz-yhtyeen konserttia. Vaatimattomasta yleisömäärästä ja meiningistä huolimatta bändi oli esitellyt itsensä ”swingin sulttaaneiksi”. Knopfler viehtyi kontrastista keikkakokemuksen ja bändin esittelyn välillä.

Dire Straitsista kehittyi myöhemmin 1980- ja 90-luvuilla soundipolitiikan kärkinimiä kansainvälisessä rock-musiikissa. Vuonna 1978 yhtye kuitenkin soitti vielä vaatimattomammalla laitteistolla ja äänitti pienemmissä studioissa. ”Sultans of Swingin” levylle saakka päätynyt versio taltioitiin Lontoon Basing Street-studiolla helmikuussa 1978. Sittemmin biisi kuultiin toki jokaisella bändin (ja sittemmin myös herra Knopflerin soolo-) keikoista ja jyhkeämmin soundein, mutta tärkeä osa alkuperäisen ”Sultansin” viehätystä on sen kuiva soundi. Se nimittäin soi kuten tarinansa pääosassa oleva bändikin: köyhästi, mutta taitavasti.

”Sultans of Swingin” sovitus on kuin ajankuva tuon hetkisestä Dire Straitsista keikalla: Knopflerin veljeksistä Mark laulussa ja kitarassa sekä veli David toisessa kitarassa, John Illsley tunnistettavasti bassossa sekä Pick Withers rummuissa. Withersin rumputyö tuo soitantoon sopivan ripauksen tekstin kontekstiin kuuluvaa jatsia. Davidin tarkka kitara- ja Illsleyn vastaava bassotyöskentely tarjoavat pohjan, josta ponnistaa tietenkin Markin ikonimainen johtava kitarointi.

Mark on todennut jälkikäteen haastatteluissa että monet ”Sultansin” kitarakuvioista ovat äänitystilanteessa improvisoituja. Sittemmin niistä on tullut kiinteä osa sävellystä ja tapaa, jolla kappale ”kuuluu” esittää. Keikkaversioissa, erityisesti Dire Straitsin loppuaikoina, sovitus kuitenkin venyi reilusti toiselle kymmenelle minuutille ja tarjoili pitkän loppusoiton jossa yhtye pääsi irroittelemaan isommin. Tuolloinkin kuitenkin esimerkiksi alkusoitto ja levyversiossa kuultavat kitarasoolopätkät olivat vahvasti mukana.

Tätä kappaletta pohtiessa etualalla on usein instrumentaatio sanoituksen jäädessä kauemmas valokeilasta. Ilman tekstin kohtauksia kuitenkaan ei itselleni soittokaan olisi niin jäsenneltyä. Heti ensimmäiset rivit asettavat kuulijan sateisille, iltaan kääntyville englantilaisille kaduille. Myöhemmin kun mainitaan tarkistamaan ”guitar George” esittelemässä sointuja, niin ne todella kuullaan. Kuten sanottua, niin biisi soi kuten tarinansakin.

SULTANS OF SWING

You get a shiver in the dark
It’s raining in the park but meantime
South of the river you stop and you hold everything
A band is blowing Dixie double four time
You feel alright when yoy hear that music ring

Well, now you step inside but you don’t see tuo many faces
Coming in and out of the rain you hear the jazz go down
Competition in other places
Oh, but the horns, they’re blowing that sound
Way on down south, way on down south London town

You check out guitar, George
He knows all the chords
Mind it’s strictly rhythm
He doesn’t wanna make it cry or sing
Left-handed old guitar is all he can afford
When he gets up under the lights to play his thing

And Harry doesn’t mind if he doesn’t make the scene
He’s got a daytime job, he’s doing alright
He can play the honky tonk like anything
Saving it up for Friday night
With the Sultans
With the Sultans of Swing

And a crowd of young boys, they’re fooling around in the corner
Drunk and dressed in their best brown baggies and their platform soles
They don’t give a damn about any trumpet-playing band
It ain’t what they call ”Rock ’n’ Roll”
And the Sultans
Yeah, the Sultans, they play Creole, Creole

And then the man, he steps right up to the microphone
And says at last just as the time bell rings
”Goodnight, now it’s time to go home.”
Then he makes it fast with one more thing
”We are the Sultans
We are the Sultans of Swing”

Dire Straitsin, bändin nimeä kantanut, debyyttilevy julkaistiin 40 vuotta sitten. Sultans of Swing sementoi välittömästi asemansa kitararock-musiikin aatelistossa. Mark Knopflerin säveltämä ja sanoittama laulu sai alkunsa, kun Knopfler oli todistamassa pienen jazz-yhtyeen konserttia. Vaatimattomasta yleisömäärästä ja meiningistä huolimatta bändi oli esitellyt itsensä ”swingin sulttaaneiksi”. Knopfler viehtyi kontrastista keikkakokemuksen ja bändin esittelyn välillä.

Dire Straitsista kehittyi myöhemmin 1980- ja 90-luvuilla soundipolitiikan kärkinimiä kansainvälisessä rock-musiikissa. Vuonna 1978 yhtye kuitenkin soitti vielä vaatimattomammalla laitteistolla ja äänitti pienemmissä studioissa. ”Sultans of Swingin” levylle saakka päätynyt versio taltioitiin Lontoon Basing Street-studiolla helmikuussa 1978. Sittemmin biisi kuultiin toki jokaisella bändin (ja sittemmin myös herra Knopflerin soolo-) keikoista ja jyhkeämmin soundein, mutta tärkeä osa alkuperäisen ”Sultansin” viehätystä on sen kuiva soundi. Se nimittäin soi kuten tarinansa pääosassa oleva bändikin: köyhästi, mutta taitavasti.

”Sultans of Swingin” sovitus on kuin ajankuva tuon hetkisestä Dire Straitsista keikalla: Knopflerin veljeksistä Mark laulussa ja kitarassa sekä veli David toisessa kitarassa, John Illsley tunnistettavasti bassossa sekä Pick Withers rummuissa. Withersin rumputyö tuo soitantoon sopivan ripauksen tekstin kontekstiin kuuluvaa jatsia. Davidin tarkka kitara- ja Illsleyn vastaava bassotyöskentely tarjoavat pohjan, josta ponnistaa tietenkin Markin ikonimainen johtava kitarointi.

Mark on todennut jälkikäteen haastatteluissa että monet ”Sultansin” kitarakuvioista ovat äänitystilanteessa improvisoituja. Sittemmin niistä on tullut kiinteä osa sävellystä ja tapaa, jolla kappale ”kuuluu” esittää. Keikkaversioissa, erityisesti Dire Straitsin loppuaikoina, sovitus kuitenkin venyi reilusti toiselle kymmenelle minuutille ja tarjoili pitkän loppusoiton jossa yhtye pääsi irroittelemaan isommin. Tuolloinkin kuitenkin esimerkiksi alkusoitto ja levyversiossa kuultavat kitarasoolopätkät olivat vahvasti mukana.

Tätä kappaletta pohtiessa etualalla on usein instrumentaatio sanoituksen jäädessä kauemmas valokeilasta. Ilman tekstin kohtauksia kuitenkaan ei itselleni soittokaan olisi niin jäsenneltyä. Heti ensimmäiset rivit asettavat kuulijan sateisille, iltaan kääntyville englantilaisille kaduille. Myöhemmin kun mainitaan tarkistamaan ”guitar George” esittelemässä sointuja, niin ne todella kuullaan. Kuten sanottua, niin biisi soi kuten tarinansakin.

SULTANS OF SWING

You get a shiver in the dark
It’s raining in the park but meantime
South of the river you stop and you hold everything
A band is blowing Dixie double four time
You feel alright when yoy hear that music ring

Well, now you step inside but you don’t see tuo many faces
Coming in and out of the rain you hear the jazz go down
Competition in other places
Oh, but the horns, they’re blowing that sound
Way on down south, way on down south London town

You check out guitar, George
He knows all the chords
Mind it’s strictly rhythm
He doesn’t wanna make it cry or sing
Left-handed old guitar is all he can afford
When he gets up under the lights to play his thing

And Harry doesn’t mind if he doesn’t make the scene
He’s got a daytime job, he’s doing alright
He can play the honky tonk like anything
Saving it up for Friday night
With the Sultans
With the Sultans of Swing

And a crowd of young boys, they’re fooling around in the corner
Drunk and dressed in their best brown baggies and their platform soles
They don’t give a damn about any trumpet-playing band
It ain’t what they call ”Rock ’n’ Roll”
And the Sultans
Yeah, the Sultans, they play Creole, Creole

And then the man, he steps right up to the microphone
And says at last just as the time bell rings
”Goodnight, now it’s time to go home.”
Then he makes it fast with one more thing
”We are the Sultans
We are the Sultans of Swing”