Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 23 – Bobby Jean

Albumilta Born in the U.S.A. (1984).

Tammikuinen, kuulas aamu Lieksa-cityssä vuonna 2010. Allekirjoittanut oli polkemassa kouluun ja päättänyt ottaa kuunteluun ensimmäistä kertaa Born in the U.S.A.-levyn oikein ajatuksen kanssa. Tuona aamuna, nykyisen yläasteen kohdalla, soi Bobby Jean. Joskus biisien ensimmäisestä kuulokerrasta jää selkeä muistijälki. Muistan, että olin lukenut Bobby Jeanista jo kirjoista ja fanifoorumeilta ja ymmärsinkin heti, miksi sen oli kehuttu osuvan tiettyyn osaan kuulijoiden sielua.

Vuoden 1984 helmiin lukeutuva Bobby Jean on sikäli mielenkiintoinen kappale, että siinä ei ole varsinaista kertosäettä ollenkaan. Ainoastaan kolme säkeistöä sekä kertaalleen kuultava bridge-osio. Tekstinkuljetus toimii itsessään niin hyvin, ettei niitä osaa kaivatakaan. Springsteen itse on kuvaillut laulua ”tarinana nuorten ystävyydestä”, joka kuitenkaan ei tämän biisin tapauksessa kestä loputtomiin. Päähenkilön nimikään ei paljasta, laulaako kertoja mies- vai naispuoliselle henkilölle.

Roy Bittanin piano kuljettaa musiikillisesti jykevästi etenevää kappaletta, jonka perussointukierron viimeinen sointu antaa sille mukavan persoonallisen säväyksen: tuo sointukiertohan on A-E/G#-D-H7. Aiemmin mainitussa bridge-osiossa poiketaan perinteisiin sävyihin musiikillisesti, mutta Brucen laulusuoritus takaa sen, että tuokin osio toimii. Itseasiassa koko biisin ajan kantavana voimana on Springsteen itse: ystävyyssuhteen katoaminen ajan tuuliin ja sen aikaansaama kaipaus välittyvät kuulijalle. Bobby Jeanissa on myös mallikas näyttö siitä, miten Clarence Clemonsia parhaimmillaan on käytetty: silloin kun sanat loppuvat kesken, niin Clemons viimeistelee tunteen kuvauksen. Lopun saksofonisoolo kruunaa nimittäin tämän kappaleen.

Tietyllä tapaa Bobby Jean jatkaa Nebraska-levyn tarinankerrontamaista kerrontaa. Siitä on hankala nostaa yksittäisiä huippukohtia esille, sillä jokainen osio seisoo omilla jaloillaan ja koskettaa. Ensimmäisessä säkeistössä kuullaan, kuinka ystävä on lähtenyt ilman mahdollisuutta hyvästien jättöön ja selviää, että parimme on tuntenut toisensa 16-vuotiaista saakka. Toisessa säkeistössä muistellaan menneitä: silloin kun muu maailma on hyökännyt päälle on toveruksillamme ollut paitsi yhteinen musiikkimakunsa ja vaatetuksensa myös toisensa.

Bridgessä kuvataan hieno kohtaus: kerrotaan ystävyydestä, joka on kestänyt maailmantuskan ja kipeimmätkin ajat, mutta on nyt häipynyt pois eikä vastaavaa koskaan enää tule. Tämä osio yhdistettynä jo aiemmin mainittuun Brucen mallikkaaseen laulusuoritukseen tenhoaa.

Loppukin on komea: kertoja toivoo, että toveri kuulisi tämän laulavan vielä missä ikinä meneekin ja että silloin vanhat hyvät ajat vielä palaisivat mieleen, vaikka ne ovatkin mennyttä. Juuri kun tuntuu, että kertoja on antamassa tunteilleen vallan, kuin purskahtamassa itkuun, herää Big Manin saksofoni henkiin jatkaen tarinan maaliinsa.

Bobby Jean nimenä ei siis kerro, onko kyseessä mies vai nainen, ystävyys- vai parisuhde. On epäilty, että biisi kertoisi pohjimmiltaan Steve Van Zandtista, Brucen oikeasta kädestä, joka vuonna 1984 lähti soolouralle kymmenvuotisen yhteistyön jälkeen mutta palasi bändiin Reunion-aikakaudella vuonna 1999. Vaikka Bruce ei tätä ole myöntänyt, on yleinen konsensus hyvin pitkälti näin.

Live-arsenaaliin tämä kappale on kuulunut käytännössä aina ja varsinkin 2000-luvulla vakiinnuttanut paikkansa encore-setissä. Suomen keikoilla 2010-luvulla se ei kohdalle ole tosin valitettavasti osunut. Lontoossa vuonna 2013 taltioidussa versiossa kuullaan introriffi torvisektiolla höystettynä sekä nähdään jo perinteeksi muodostunut käsienheiluttelu, klisee, joka kuitenkin toimii.

Well I came by your house the other day, your mother said you went away
She said there was nothing that I could have done
There was nothing nobody could say
Me and you we’ve known each other ever since we were sixteen
I wished I would have known I wished I could have called you
Just to say goodbye Bobby Jean

Now you hung with me when all the others turned away turned up their nose
We liked the same music we liked the same bands we liked the same clothes
We told each other that we were the wildest, the wildest things we’d ever seen
Now I wished you would have told me I wished I could have talked to you
Just to say goodbye Bobby Jean

Now we went walking in the rain talking about the pain from the world we hid
Now there ain’t nobody nowhere nohow gonna ever understand me the way you did
Maybe you’ll be out there on that road somewhere
In some bus or train traveling along
In some motel room there’ll be a radio playing
And you’ll hear me sing this song
Well if you do you’ll know I’m thinking of you and all the miles in between
And I’m just calling one last time not to change your mind
But just to say I miss you baby, good luck goodbye, Bobby Jean

https://www.youtube.com/watch?v=hWAkBrSEh3I

https://www.youtube.com/watch?v=E97mzd_3xvE

Bruce Springsteen – TOP56-biisit: 50 – Save My Love

Albumilta The Promise (2010).

”This was a song about the radio… Back in the day when the only thing you had that kept you alive was your little radio under the pillow late at night. And you know somewhere… someplace… somehow… the one you loved was listening to the same song at the same time on the same station. And somehow… the world didn’t feel quite as mortally… And that’s our job here tonight.” -Save My Loven spiikki, Berliini, 30.5.2012.

Save My Love sikiää alunperin Darkness on the Edge of Townin sessioista hieman 70-luvun puolenvälin jälkeen. Sitä ei kuitenkaan tuolloin äänitetty, vaan sen vuoro tuli kolme vuosikymmentä myöhemmin The Promisella. Tuolloin Bruce kaivoi muistiinpanovihkostaan esiin vanhan aihion ja äänitti koko paketin kesällä 2010 yhdessä E Street Bandin kanssa.

Darkness-sessioissa luotiin paljon musiikkia, josta osa viittasi vahvastikin 60-luvun poppiin. Save My Love on juuri tätä osastoa. Bruce on todennut joskus kirjoittelevansa omaksi ilokseen yksinkertaisia pop-lauluja, jotka useimmiten päätyvät suoraan roskakoriin. Tämä ei sinne onneksi joutunut.

Bändin soundissa on tässä laulussa tilaa. Pianosoundin tunnistaa missä vain ja sen ympärille kietoutuu kitaroita sekä vanha kunnon elektroninen kellopeli. Vain hieman reilun kahden ja puolen minuutin kestossaan tässä ei ole ylimääräisiä sooloja, vaan laulu ja teksti kuljettavat biisiä.

Bruce tiivisti edellämainitussa Berliinin spiikissä Save My Loven mainiosti. Ainahan ilmassa leijailee jotain, joka muistuttaa jostain tai jostakusta. Ja usein siihen liittyy toive, ettei toinenkaan osapuoli olisi täysin unohtanut.

Now there’s something coming through the air
That softly reminds me
Tonight I’ll park out on the hill
And wait until they find me

You’re slipping through the ether
A voice is coming through
So keep me in your heart tonight
And I’ll save my love for you

Tässä laulussa ilmassa leijailee radiosta kuuluva laulu, jonka kyytiin hypätään. Vaikka välimatkaa olisi, niin sen hetken kun se yksi tietty laulu soi, häviävät kilometrit väliltä.

So turn up your radio and darling dial me in close
We’re riding on the airwaves
And we’re traveling coast to coast
Over river and highway
Your voice comes clear and true
Though we’re far apart tonight
I’ll save my love for you

Hold me in your arms and our doubts won’t break us
If we open up our hearts love won’t forsake us
Just let the music take us
And carry us home

”Just let the music take us / and carry us home”. Sen musiikki voi tehdä. Hetken aikaa maailma ei tunnu niin pahalta, kuten Bruce spiikissään totesi.

Viimeisessä säkeistössä radiossa soiva laulu alkaa tuntua jo rukoukselta. Sen tuomat tunteet ovat jo aika voimakkaita (”tearing me apart”) mutta silti se vie sen yhden tietyn luo. ”So turn up your radio / and I’ll save my love for you”.

Save My Loven soundi on ehtaa E-kadun bändiä. Muutamia kertoja livenä esitetystä biisistä laitetaan esille edellä jo esiin nostettu Berliinin versio spiikkeineen päivineen.

Atson Aikakone: Bruce Springsteen – 1973 & Greetings from Asbury Park, N.J.

Bruce Springsteenin julkaisu-uran debyytti “Greetings” julkaistiin vuoden 1973 ensimmäisellä viikolla. Ensikuunteluilla paikoin runsaastikin rönsyillyt levy otti aikansa auetakseen: nyt sen salaisuudet alkavat pikkuhiljaa aueta.

Itsellä tämä levy oli ensi kertoja kuuntelussa kesällä 2010, jolloin Springsteenin tuotantoon tuli ensi kertaa perehdyttyä huolella. Ensivaikutelma oli se, että levyllä on muutama erityisen toimiva biisi, hitusen kehittymätöntä, tahattomasti rönsyilevää soitantaa sekä paljon tekstiä. Samat elementit sieltä löytyvät edelleen: muutamassa vuodessa ne ovat kuitenkin jäsentyneet paikoilleen.

Blinded by the Light avaa levyn helisevällä kitaraintrolla ja lyriikkatykityksellä: ”Madman drummers bummers and Indians in the summer with a teenage diplomat” – ja siinä oli vasta ensimmäinen rivi. Heti ensimmäisestä laulusta saakka on kuitenkin havaittavissa sittemminkin Springsteenin tuotantoon liittyvä oleellinen seikka: kuulijalle jää tilaa tulkita tekstejä (kunhan tässä tapauksessa saa ensin jonkinlaisen käsityksen, mistä tässä lauletaan).

Sävellyksessä ja melodiassa on riittävästi koukkuja ja tekstissä hienoja rivejä. Riimejäkin löytyy joka riviltä: tarinan mukaan Springsteen sanoitti tämän tekstin riimisanakirjan kanssa. Paikka paikoin onkin vaara, että noihin aikoihin reilu parikymppinen biisintekijä kompuroisi omaan näppäryytensä. Kertosäe (”And she was blinded by the light ->) on loppujen lopuksi aika perinteikäs pätkä ja tehokkaasti päähän jäävä sellainen.

Blinded by the Light on pari kertaa sattunut omalle kohdalle Springsteenin keikoilla: ensin Helsingin 2012 keikan akustisessa lämmittelyosiossa ja sitten Turun jälkimmäisellä keikalla 2013. Turun versiosta jäi mieleen se, kun Bruce unohti yhden osan kokonaan välistä, piti bändin useamman tahdin ajan E-duurissa ja laski sitten käyntiin seuraavan osan: ”en muista tätä, hypätään takaisin säkeistöön!”.

Kakkosbiisi jatkaa soitannollisesti kepeässä tunnelmassa. Growin’ Up käynnistyy piano-arpeggiolla, johon Bruce liittyy laulullaan hetken kuluttua. Tässä ei ole lopulta hirvittävästi soittimia: edellä mainittujen lisäksi rytmiryhmä basson ja rumpujen muodossa, saksofoni sekä hieman kitaraa. Tässä kuullaan myös näppärä pianosoolo.

Sanatykitys jatkuu edelleen tarinassa, joka kertoo nimensä mukaisista tapahtumista. Minne sitä tahtoisi päätyä ja mitä reittejä? ”I hid in the clouded wrath of the crowd but when they said ”Sit down” I stood up”.

Rivissä “And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car” on jotain mystistä: kokonainen kohtaus yhdessä paketissa, kuulijan vastuulla on päätellä tapahtumat.

Mary Queen of Arkansas on puolestaan hempeämpi, singer-songwriter-mallisempi laulu. ”Mary” toimii tunteiden kohteena monissa Springsteenin lauluissa läpi tuotannon aina 2000-luvulle saakka. Tässä kuljetaan aika vapaissa sfääreissä sekä rytmin että melodian osalta. Vaati ainakin itseltä useamman kuuntelun, että pääsi millään tavalla kartalle tästä biisistä.

Sanoituksessa on epävarmuutta: ” You’re not man enough for me to hate or woman enough for kissing” tai “ But I know a place where we can go Mary / Where I can get a good job and start all over again clean”.

Nelosbiisinä käynnistyvä hieman reilu 2-minuuttinen Does This Bus Stop at 82nd Street? on menevämpi yksilö. Lyhyen akustisen kitaran johtaman intron jälkeen käynnistyy ”ylistyslaulu julkiselle liikenteelle” kuten Springsteen tämän itse Helsingissä 2012 esitteli. Tuolloin tästä oli muotoutunut melkoinen bilebiisi täynnä sooloja kaikilta soittajilta (mukana oli jopa perkussiot vs. rummut –battle!). Levyversio on tiiviimpi: tässä ei sooloja kuulla, vaan ainoastaan tekstin ohjaamia kohtauksia. ”Broadway Mary, Joan Fontaine, advertiser on a downtown train”. Viimeiset kaksi riviä puolestaan pohjustavat seuraavan, itse asiassa levyn komeimman, raidan: “Senorita, Spanish rose, wipes her eyes and blows her nose / Uptown in Harlem she throw a rose to some lucky, young matador.”

Lost in the Flood, raita viisi. Pianon säestämänä käynnistyvä kertomus, joka kasvaa komeasti voimakkaaksi lauluksi. ” The ragamuffin gunner is returnin’ home like a hungry runaway”. Paljon tapahtumia, kertosäkeen kysyessä symbolisia kysymyksiä. Varsinkin keskimmäinen ns. b-osa on kova: ” And he said ”Hey kid, you think that’s oil? Man, that ain’t oil that’s blood”. Tässä laulussa on paljon pätkiä, jotka pistävät miettimään.

Lost in the Flood kolahti itselleni Lontoon Hammersmith Odeonilta vuonna 1975 taltioidulta DVD:ltä. Tuossa versiossa oli hieman enemmän särmää. 70-luvun puolen välin jälkeen Springsteen hyllytti biisin keikkaseteistä aina vuoteen 1999 asti, sen jälkeen sitä on silloin tällöin kuultu. Nykyisessä sovituksessaan siitä onkin kehittynyt melkoinen eepos: raskassoutuinen, entistä kovanaamaisempi versio, jossa kuullaan särökitaroita ja usein Brucen itsensä soittama outrosoolo.

Levyn kovinta biisiä valitessa Lost in the Flood on kärkijoukoissa: useimpina päivinä jopa ykkönen.

LP-levyllä B-puoli käynnistyy kauniilla laululla The Angel, joka käynnistyy edellisen tapaan pianolla. Tasainen sävellys, jossa ei varsinaisesti ole kuin yksi, kolme kertaa toistuva osa. Dramatiikkaa ja tietynlaista haikeutta huokuva tunnelma, jossa rauhoitutaan edellisen laulun rytinästä. Tämä oli pitkään täysin livenä soittamaton biisi: ensimmäisen ja ainoan kerran E Street Band-show’ssa tämä kuultiin vuonna 2009 Working on a Dream-kiertueen viimeisellä etapilla Buffalossa, jossa koko Greetings-albumi soitettiin alusta loppuun.

Levyn päätöskolmikko on kova. Tuon trion avauksena kuullaan For You. Bändi syöksyy alusta asti mukaan lauluun, jota teksti jälleen kuljettaa melkoista vauhtia. ” Princess cards she sends me with her regards
/ barroom eyes shine vacancy, to see her you gotta look hard
”. Tilanne on aika selkeä: “I came for you, for you, I came for you but you did not need my urgency”.

Tunnelmassa on jotain hätäistä, lähes lopullista. Komeita rivejä (ja jopa riimejä!) toistensa perään.

Wounded deep in battle, I stand stuffed like some soldier undaunted
To her Cheshire smile.
I’ll stand on file, she’s all I ever wanted

Crawl into my ambulance, your pulse is getting weak
reveal yourself all now to me girl while you’ve got the strength to speak

Melkoista (teini-)romantiikkaa. Tätä levyä kuunnellessaan ylipäätään on hyvä muistaa, että Bruce oli albumin nauhoitusten aikaan 24-vuotias: biisit ovat siis aika nuoren miehen kynästä lähtöisin. Kovat rivit jatkuvat, viimeisen säkeistön kruunatessa stoorin:

You were not quite half so proud when I found you broken on the beach
Remember how I poured salt on your tongue and hung just out of reach
And the band they played the homecoming theme as I caressed your cheek
That ragged, jagged melody she still clings to me like a leech.

Tarinan voi tässä ottaa joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Niin tai näin, jos tekstiin uppoutuu niin katsantokannasta riippumatta tässä puhutaan aika tiukkaa tekstiä. Parhaan rivin pysti menee kuitenkin seuraavalle pätkälle, jossa on myös jotain kovasti nättiä:

And don’t call for your surgeon even he says it’s too late
It’s not your lungs this time, it’s your heart that holds your fate

Mahtava laulu, jonka tunnelma on mystisyydessään albumin mieleenjäävimpiä.

Seuraavassa laulussa tunnelma pysyy selkeästi aistittavissa, kun vuoroon tulee ehkä levyn isoin hitti Spirit in the Night. Keikkasuosikki, joka kuultiin myös Turun ensimmäisellä keikalla toukokuussa 2013. Heti alun saksofonilinjojen jälkeen kuulee, että nyt ollaan hyvillä vesillä.

Jälleen kuullaan paljon sanoja ja hieman horjuvaa soittoa. Ensimmäinen säkeistö asettaa tapahtumille lähtökohdan: persoonalliset hahmot kuten Crazy Jane, Wild Billy, Hazy Davy ja Killer Joe lähtevät illanviettoon Greasy Laken rannalle. Kaikenlaista tapahtuu, hahmoista paljastuu puolia ja bileet ovat ikimuistoiset. Aivan kuin ”spirits in the night”.

Laulun tarina toimisi ilman musiikkiakin: se on kuin novelli. Laulumelodian on pakko ottaa hieman vapauksia, että kaikki sanat saadaan kuuluviin. Mahtavia tekstinpätkiä tässäkin on biisi täynnä.

Tämäkin laulu on ollut keikkaseteissä pitkään. Viimeisimmillä kiertueilla, varsinkin suuremman torvisektion myötä, tuo foniriffi on kokenut uuden elämän. Muutenkin sovitukseen tuli lisää nyansseja version venyessä paikoin todella pitkäksi. ”Spirit” piti paikkansa komeasti 40 vuotta nuorempienkin biisien joukossa.

Albumin päätösraitana rokkaa It’s Hard to Be a Saint in the City., jossa nuori Springsteen laulaa komealla itseluottamuksella. ”I had skin like leather and the diamond-hard look of a cobra / I was born blue and weathered but I burst just like a supernova”. Piano kilkuttaa komeasti: tämä rokkaa!

I was the king of the alley, mama, I could talk some trash”. Uho jatkuu läpi biisin. Sävellys on hieman erilainen kuin muissa levyn lauluissa, koko jutussa on enemmän kulmia. Korville nousevat etenkin lopun sähkökitarakuviot: keikoilla tuolla paikalla on kuultu jo 70-luvulta saakka Springsteenin ja luottokitaristi Steve Van Zandtin kitarabattlea. Myös tämä toimii myös 2010-luvulla komeasti: särmikkäämmillä ja rouheammilla soundeilla soitanto saadaan tukemaan tekstin lähes aggressiivista itseluottamusta tehokkaammin.

Sinne päättyi Springsteenin debyytti vuosimallia 1973: Greetings from Asbury Park, N.J. Kokonaisuudessaan vivahteikas levy, jolta löytyy menopaloja, paljaampia tunnelmakuvauksia sekä pari isompaa laulua. Tällä levyllä on paljon enemmän hyviä kuin huonoja lauluja: oikeastaan ainoastaan Mary Queen of Arkansas ja The Angel jäävät hieman välikäteen yksittäisinä numeroina, mutta albumikokonaisuudessa rauhoittavat kokonaisuutta kummasti. Kohokohdiksi nousevat raidat 1, 5 ja 7: Blinded by the Light, Lost in the Flood sekä For You. Eikä myöskään Spirit in the Nightia voi jättää mainitsematta: se kalskahtaa hitiltä, jollainen se olikin.

Springsteenin levytysura jatkui jo saman vuoden lopulla hieman jalostuneemmassa muodossa albumilla The Wild, the Innocent & the E Street Shuffle. ”WIESS” saa vuoronsa sitten ajallaan…

http://open.spotify.com/album/4hQ5RfHzq1SGJNfZWrpg7C