Viikon biisi (12/2018): Glen Hansard & Marketa Irglova – Falling Slowly (2007)

Vuonna 2007 valmistui irlantilainen, John Carneyn ohjaama musiikkielokuva nimeltään Once. Se on tarina kahdesta muusikosta, joiden kamppailua urallaan ja elämässään filmi kuvaa. Elokuvan soundtrackilla kuultavat originaalit laulut ovat pääosanäyttelijöiden Glen Hansardin ja Marketa Irglovan käsialaa. Falling Slowly päätyi lopulta Oscar-voittajaksi asti parhaan alkuperäislaulun kategoriassa.

Kauniisti ja harkitulla sovituksella rakentuva kappale alkaa akustisella kitarakuviolla sekä Hansardin ja Irglovan yhteen sointuvilla äänillä. Harmonia on eheä, rikkomaton, ja b-osioon lähdettäessä kuultava nostatus on luonnollinen paitsi voimakkuutensa, myös melodiansa kannalta. Periaatteessa nyanssit ovat pieniä, mutta tässä teoksessa niillä on suuri merkitys. Jokaisen osion sävelkulku, olipa se sitten soitettu tai laulettu, on korvamadon arvoinen. Hansardin korkeassa rekisterissä on samaa sieluun asti ulottuvaa voimaa kuin Eddie Vedderillä parhaimmillaan, ja ovatpa herrat tätä laulua joskus yhdessä esittäneetkin. Loppupuolella mukaan liittyvät piano ja jouset tukevat äänivallia taiten. Oli hankala uskoa että tämä laulu soi C-duurissa, sillä draamaa ja syvyyttä löytyy normaalisti siinä sävellajissa soivia kappaleita huomattavasti enemmän.

”Falling Slowly” on rakkauslaulu puhtaimmillaan. Sen sanoitus on tunnerikasta kuvaa hetkestä, jolloin sen kaksi kertojaa uppoutuvat samaan tunteeseen. ” I don’t know you / but I want you / All the more for that”, heti avaussäkeistön alkupuolisko, paljastaa syvimmät salat. Kun b-osa kaikessa jylhyydessään kohoaa soimaan, vahvistuvat myös sanat: ”Take this sinking boat and point it home / we’ve still got time”. Toisessa säkeistössä menneet haavat paljastetaan ja halutaan kuulla, mutta silti tahdotaan luottaa siihen, että mahdollisesti uppoavakin paatti saadaan rantaan turvallisesti.

Hansardin ja Irglovan duettokohtaus myös itse elokuvassa on hieno. Tapa, jolla he musiikkikaupan pianon ja akustisen kitaran kanssa käyvät kappaleen rakennetta ja sointuja läpi on hyvin aidosti kuvattu ja luo kappaleelle ulottuvuuden, jollaiselle harvoin pääsee seikkailemaan.

FALLING SLOWLY

I don’t know you
But I want you
All the more for that

Words fall through me
And always fool me
And I can’t react

And games that never amount
To more than they’re meant
Will play themselves out

Take this sinking boat and point it home
We’ve still got time
Raise your hopeful voice, you have a choice
You’ll make it now

Falling slowly, eyes that know me
And I can’t go back

Moods that take me and erase me
And I’m painted black

You have suffered enough
And warred with yourself
It’s time that you won

Take this sinking boat and point it home
We’ve still got time
Raise your hopeful voice, you have a choice
You’ve made it now

Falling slowly sing your melody
I’ll sing it loud

Vuonna 2007 valmistui irlantilainen, John Carneyn ohjaama musiikkielokuva nimeltään Once. Se on tarina kahdesta muusikosta, joiden kamppailua urallaan ja elämässään filmi kuvaa. Elokuvan soundtrackilla kuultavat originaalit laulut ovat pääosanäyttelijöiden Glen Hansardin ja Marketa Irglovan käsialaa. Falling Slowly päätyi lopulta Oscar-voittajaksi asti parhaan alkuperäislaulun kategoriassa.

Kauniisti ja harkitulla sovituksella rakentuva kappale alkaa akustisella kitarakuviolla sekä Hansardin ja Irglovan yhteen sointuvilla äänillä. Harmonia on eheä, rikkomaton, ja b-osioon lähdettäessä kuultava nostatus on luonnollinen paitsi voimakkuutensa, myös melodiansa kannalta. Periaatteessa nyanssit ovat pieniä, mutta tässä teoksessa niillä on suuri merkitys. Jokaisen osion sävelkulku, olipa se sitten soitettu tai laulettu, on korvamadon arvoinen. Hansardin korkeassa rekisterissä on samaa sieluun asti ulottuvaa voimaa kuin Eddie Vedderillä parhaimmillaan, ja ovatpa herrat tätä laulua joskus yhdessä esittäneetkin. Loppupuolella mukaan liittyvät piano ja jouset tukevat äänivallia taiten. Oli hankala uskoa että tämä laulu soi C-duurissa, sillä draamaa ja syvyyttä löytyy normaalisti siinä sävellajissa soivia kappaleita huomattavasti enemmän.

”Falling Slowly” on rakkauslaulu puhtaimmillaan. Sen sanoitus on tunnerikasta kuvaa hetkestä, jolloin sen kaksi kertojaa uppoutuvat samaan tunteeseen. ” I don’t know you / but I want you / All the more for that”, heti avaussäkeistön alkupuolisko, paljastaa syvimmät salat. Kun b-osa kaikessa jylhyydessään kohoaa soimaan, vahvistuvat myös sanat: ”Take this sinking boat and point it home / we’ve still got time”. Toisessa säkeistössä menneet haavat paljastetaan ja halutaan kuulla, mutta silti tahdotaan luottaa siihen, että mahdollisesti uppoavakin paatti saadaan rantaan turvallisesti.

Hansardin ja Irglovan duettokohtaus myös itse elokuvassa on hieno. Tapa, jolla he musiikkikaupan pianon ja akustisen kitaran kanssa käyvät kappaleen rakennetta ja sointuja läpi on hyvin aidosti kuvattu ja luo kappaleelle ulottuvuuden, jollaiselle harvoin pääsee seikkailemaan.

FALLING SLOWLY

I don’t know you
But I want you
All the more for that

Words fall through me
And always fool me
And I can’t react

And games that never amount
To more than they’re meant
Will play themselves out

Take this sinking boat and point it home
We’ve still got time
Raise your hopeful voice, you have a choice
You’ll make it now

Falling slowly, eyes that know me
And I can’t go back

Moods that take me and erase me
And I’m painted black

You have suffered enough
And warred with yourself
It’s time that you won

Take this sinking boat and point it home
We’ve still got time
Raise your hopeful voice, you have a choice
You’ve made it now

Falling slowly sing your melody
I’ll sing it loud

Viikon biisi (5/2018): Pearl Jam – Sirens (2013)

Pearl Jam on yhtye, jonka olemassaolon olin tiedustanut jo aiemmin, mutta jonka ensimmäinen kuuntelemani levy oli vasta Lightning Bolt vuoden 2014 helmikuussa. Joidenkin levyjen ja biisien kohdalla ensikerta jää mieleen ja tuolloin kävi juuri noin: kun albumin neljäs raita Sirens oli soinut, laitoin Spotifyn kiinni ja astelin Levy-Eskoille hankkimaan julkaisun hyllyyn.

”Sirens” on maaginen laulu. Sen säveltänyt Mike McCready on todennut inspiroituneensa käytyään Roger Watersin keikalla ja niinpä hän päätti koettaa säveltää jotain Pink Floyd-henkistä materiaalia. Biisissä onkin, ainakin allekirjoittaneen korviin, kuultavissa pinkfloydmainen utu. Akustinen kitara soi capo kolmosnauhalla, riisuen alimmat nuotit pois äänivallista. Pearl Jamissa on alusta asti vakuuttanut ja miellyttänyt vanhakantainen bändisointi, jossa tilaa ei muutenkaan täytetä ylimääräisellä. McCready komppaa akustisella ja Stone Gossard täyttelee hiljakseen sähköisellä kitaralla pienillä, delaylla maustetuilla nuoteilla. Matt Cameron ja Jeff Ament soittavat pehmeää, mutta tarkkaa ala-osastoa rytmiryhmänä. Liian harvalle huomiolle jää myös Boom Gasparin kosketinsoitantoa: ne muutamat pianofillit ovat hyvin keskeinen osa tätä laulua.

Sävellyksellisesti biisi on kaunis. Sitä on hankala pohtia ilman Eddie Vedderin laulusuoritusta. Vedder on parhaimmillaan ja koskettavimmillaan päästessään käyttämään molempia vahvuusalueitaan: sekä alarekisterin lämpö että falsetin piikki pääsevät kuulijan ihon alle välittömästi. Lisäksi kitaraefektinä soolossa käytetty viive osuu rytmiin täydellisesti, erityisesti sen loppuosassa.

Sanoituksessa Vedder käsittelee hetken katoavaisuutta ja kuolevaisuutta koskettavasti. Sävelen kaltaisesti tekstissäkään ei ole kiire. ”Let me catch my breath to breathe and reach across the bed / just to know we’re safe I am a grateful man”. Taattua Pearl Jamia, taattua Eddie Vedderiä. Henkilökohtaista ja samalla universaalia. Vaikka kaikki muuttuu, eivätkö hyvät hetket voisi säilyä häivähdyksen kauemmin? ”But all things change / let this remain”.

SIRENS

Hear the sirens
Hear the sirens

Hear the sirens
hear the circus so profound
I hear the sirens
more and more in this here town

Let me catch my breath to breathe
and reach across the bed
Just to know we’re safe
I am a grateful man
The slightest bit of light
and I can see you clear

Have to take your hand
and feel your breath
for fear this someday will be over
I pull you close, so much to lose
knowing that nothing lasts forever

I didn’t care, before you were here
I danced in laughter with the everafter
But all things change
Let this remain

Hear the sirens
Covering distance in the night
The sound echoing close
Will they come for me next time?

For every choice mistake I’ve made
it’s not my plan
To send you in the arms of another man
And if you choose to stay I’ll wait
I’ll understand

It’s a fragile thing
This life we lead
If I think too much I can get overwhelmed by the grace
By which we live ouy lives with death over our shoulders

Want you to know
that should I go I always loved you
held you high above, true
I study your face
and the fear goes away

Pearl Jam on yhtye, jonka olemassaolon olin tiedustanut jo aiemmin, mutta jonka ensimmäinen kuuntelemani levy oli vasta Lightning Bolt vuoden 2014 helmikuussa. Joidenkin levyjen ja biisien kohdalla ensikerta jää mieleen ja tuolloin kävi juuri noin: kun albumin neljäs raita Sirens oli soinut, laitoin Spotifyn kiinni ja astelin Levy-Eskoille hankkimaan julkaisun hyllyyn.

”Sirens” on maaginen laulu. Sen säveltänyt Mike McCready on todennut inspiroituneensa käytyään Roger Watersin keikalla ja niinpä hän päätti koettaa säveltää jotain Pink Floyd-henkistä materiaalia. Biisissä onkin, ainakin allekirjoittaneen korviin, kuultavissa pinkfloydmainen utu. Akustinen kitara soi capo kolmosnauhalla, riisuen alimmat nuotit pois äänivallista. Pearl Jamissa on alusta asti vakuuttanut ja miellyttänyt vanhakantainen bändisointi, jossa tilaa ei muutenkaan täytetä ylimääräisellä. McCready komppaa akustisella ja Stone Gossard täyttelee hiljakseen sähköisellä kitaralla pienillä, delaylla maustetuilla nuoteilla. Matt Cameron ja Jeff Ament soittavat pehmeää, mutta tarkkaa ala-osastoa rytmiryhmänä. Liian harvalle huomiolle jää myös Boom Gasparin kosketinsoitantoa: ne muutamat pianofillit ovat hyvin keskeinen osa tätä laulua.

Sävellyksellisesti biisi on kaunis. Sitä on hankala pohtia ilman Eddie Vedderin laulusuoritusta. Vedder on parhaimmillaan ja koskettavimmillaan päästessään käyttämään molempia vahvuusalueitaan: sekä alarekisterin lämpö että falsetin piikki pääsevät kuulijan ihon alle välittömästi. Lisäksi kitaraefektinä soolossa käytetty viive osuu rytmiin täydellisesti, erityisesti sen loppuosassa.

Sanoituksessa Vedder käsittelee hetken katoavaisuutta ja kuolevaisuutta koskettavasti. Sävelen kaltaisesti tekstissäkään ei ole kiire. ”Let me catch my breath to breathe and reach across the bed / just to know we’re safe I am a grateful man”. Taattua Pearl Jamia, taattua Eddie Vedderiä. Henkilökohtaista ja samalla universaalia. Vaikka kaikki muuttuu, eivätkö hyvät hetket voisi säilyä häivähdyksen kauemmin? ”But all things change / let this remain”.

SIRENS

Hear the sirens
Hear the sirens

Hear the sirens
hear the circus so profound
I hear the sirens
more and more in this here town

Let me catch my breath to breathe
and reach across the bed
Just to know we’re safe
I am a grateful man
The slightest bit of light
and I can see you clear

Have to take your hand
and feel your breath
for fear this someday will be over
I pull you close, so much to lose
knowing that nothing lasts forever

I didn’t care, before you were here
I danced in laughter with the everafter
But all things change
Let this remain

Hear the sirens
Covering distance in the night
The sound echoing close
Will they come for me next time?

For every choice mistake I’ve made
it’s not my plan
To send you in the arms of another man
And if you choose to stay I’ll wait
I’ll understand

It’s a fragile thing
This life we lead
If I think too much I can get overwhelmed by the grace
By which we live ouy lives with death over our shoulders

Want you to know
that should I go I always loved you
held you high above, true
I study your face
and the fear goes away