Metallimusiikin olemus – 39. Frippin tarkoin varjeltu kaaos

KING CRIMSON – IN THE COURT OF THE CRIMSON KING (1969)

Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.

Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.

Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.

Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.

Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.

Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.

Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.

Koko levyä ei netistä löydy.

Kuva: teamrock.com

Toomion TOP100: 55. Tesseract – One

Tuottaja: Acle Kahney, Amos Williams, Francesco Cameli
Nauhoitettu: 2010
Julkaistu: 22.3.2011
Levy-yhtiö: Century Media Records

SINGLET
– Nascent

Tesseract on bändi, jonka tuotantoon tutustuin myös epäkronologisessa järjestyksessä. Käytännössä se on täynnä djentin peruselementtejä, varustettuna astetta paremmilla laulusuorituksilla.

Nimensä mukaisesti kansitaide on geometriaa. Tesserakti on nimittäin 4-hyperkuutio, joka on kuution neliulotteinen kuvaus. Helppoa, eikö? Samaan tapaan helppoa on musiikki. Lyriikoiden voisi kuvitella olevan abstraktia höttöä, mutta tarkemmalla tutkimisella levy taitaa kertoa aika vaikeastakin ihmissuhteesta.

Tämä levy on aggressiivisempi kuin tuoreempi Altered State. Se on hiukan raskaampi ja suorempi. Ei se silti tarkoita, että mennään AC/DC:n perässä asfalttitietä, vaan kyllä siellä riittävästi on mutkia ja hyppyjä ja haastavia pätkiä. Bändissä on kaoottista psykedeliaa, muuten niin säntillisessä musiikissa. Väliin saattaa silti mahtua jopa joku grungemainen kertosäe.

”Jopa monet pro-rumpalit ovat sanoneet, että osa rytmityksistä on sellaisia, ettei tiedä miten ne pitäisi laskea.”

Aikamoista kunnioitusta täytyy antaa kaikille bändin muusikoille. Jopa monet pro-rumpalit ovat sanoneet, että osa rytmityksistä on sellaisia, ettei tiedä miten ne pitäisi laskea. Siihen kun laitetaan päälle Daniel Tompkinsin laulut, niin tuotos on aika eheä.

Jos haluaa kuunnella musiikkia, jossa on paljon kuunneltavaa, muttei silti kuulosta täyteen ahdetulta, on Tesseract siihen mainio vaihtoehto. Tämä on myös musiikkina sitä ”uutta metallia”. Eli jos aikaisemmin Dream Theaterit oli ihan jees, niin tästä sitten niille seuraaja. Tai jos tykkäisi Meshuggahista puhtaammalla laululla.

PARHAAT HETKET
Concealing Fate, Part One: Acceptance Kova biisi ja hieno melodia.

EI LÄHDE
Concealing Fate, Part Five: Epiphany Jonkin verran liian raskas ja ”meshuggahmainen” tämän levyn muuhun antiin.