Viikon Aivoradio 49 – Suomi-teema

Olemme päättäneet luoda viikoittain päivittyvän Spotify-soittolistan. Viikon Aivoradiossa on jokaiselta Ausculton jäseneltä 5-10 kappaletta, jotka kullakin on jollain tapaa viikon aikana päässä soinut. Nämä eivät todennäköisesti ole samoja biisejä, jotka Facebookin aikajanalla kulkevat.

Toivomme, että tältä perjantaisin päivittyvältä listalta löytyy jokaiselle mukava kattaus musiikkia. Pääsääntöisesti emme liiku missään teemassa, vaan laitamme tänne vain jollain tapaa päihimme jääneitä kappaleita. Jäsenemme myös kirjoittavat pienimuotoisen päivityksen listan koostumukseen.

Fredi: Synkkä kappale. Ensimmäisiä kappaleita, jonka halusin ehdottomasti kuulla uudelleen.

Pekka Ruuska: Ei ole mitenkään suosikki, mutta osasin soittaa tämän.

Pentti Hietanen: On hetki oli kappale, jonka soitin jossain koulun juhlassa. Siskoni lauloi. Hieno sävellys.

Popeda: Kersantti Karoliinan sanoja opeteltiin ulkoa kasetilta.

Juice Leskinen Grand Slam: Yksi Suomen parhaista sanoituksista.

Stratovarius: Opettelin korvakuulolta soittamaan ankealla Korgin DS-8:lla.

Children of Bodom: Tätäkin osasin soittaa yllättävän pitkälle.

Tapio Rautavaara: Kappale, jonka aikana tajusin, että minähän tosiaan osaan jotain soittaa.

Sara: Kitaralla opettelin tätäkin. Ei ole edes hirvittävän hankala.

Eppu Normaali: Liekö maailman paras suomalainen rock-kappale?”
– T

Kalevala – Capseller: Suomalaista rock’n’rollia yhtyeeltä, joka oli olemassa jo ennen Hurriganesia. Yhtyeessä ovat soittaneet mm. Remu Aaltonen ja Albert Järvinen. Yhtyeen perusti Juha Salonen 1969. Remu sai potkut 1971 ja perusti Hurriganesin Kalevalan jatkaessa toimintaansa. Capseller on yhtyeen toiselta albumilta Boogie Jungle vuodelta 1975.

Anna Eriksson – Sanokoot mitä vaan: Yyte ja Anna Eriksson? Sanokaa mitä vaan, mutta tämä on Annalta huikea suoritus. Suomi-iskelmästä musiikin suuntaan täydellä latauksella kappaleen sanomaan eläytyen.

Piirpauke – Kuunnousu: Maanantai-iltana oli kaunis täysikuu luoden omaa tunnelmaansa hiihtoladulleni. Kappale on yhtyeen ensimmäiseltä albumilta vuodelta 1957.

Pepe Willberg – Elämän seppeleet: Käsittämättömän hyvä ja monipuolinen laulaja. Pepe & Saimaa -levy on hiottu kokonaisuus, joka vahvistaa Pepen karismaa tulkitsijana.

Ratz´n´Roll – Mama on the Backstage: Yhtyeen rumpalin, nuoruuden ystäväni, Pertti Siivolan, muistolle. Hän kuoli noin vuosi sitten 1.12.2016. ”Pempi” oli minua kaksi päivää vanhempi, sydämellinen ja positiivinen, elämäniloinen kaveri.

Tikanmäki Attack & Roope Latvala – Maamme: Suomi 100 -viikon päätteeksi vielä tämä hieno tulkinta kansallislaulustamme. Se löytyy albumilta Anthems, joka sisältää upeita, kunnioituksella tehtyjä heavyversioita kansallishymneistä.”
– Yyte

Juice Leskinen: Paremman puoliskon suosikkibiisi artistilta, jonka arvo silmissäni kasvaa koko ajan kohisten.

Pekka Streng: Valinta myös sohvan toiselta puoliskolta. Vaatii kuulemma tietyn mielentilan täysin toimiakseen…

Havukruunu: Lienee kovimpia, ellei kovin kotimainen metallijulkaisu tänä vuonna. Pakanahenkistä mustaa metallia, joka kolahti allekirjoittaneelle hemmetin isosti.

Blue Eyed Sons: Miten tällä bändillä ei voi vielä olla levytyssopimusta? Suomen Rival Sons, tajuttoman kova bändi ja vokalisti!
Periphelion Ship: Suomalaista progeosaamista. Ei vielä timantti, mutta kasvupotentiaalia löytyy.

Rättö & Lehtisalo: Rätön ja Lehtisalon luova hulluus on vienyt minut täysin mennessään. Tuntuu että nämä hemmot voivat tehdä mitä tahansa ja aina osuu ja uppoaa.

Grave Pleasures: Paluu ruotuun. Tämä on sitä post-punkkia, josta meikkis diggaa.”
– Spinebrain

Tapio Rautavaara – Päivänsäde ja menninkäinen: Suomalaisten rakkauslaulujen numero yksi.

Leevi and the Leavings – Mitä kuuluu, Marja-Leena: Suomalainen mies herkimmillään.

Jaakko Teppo – Hilma ja Onni: Suomalainen mies herkimmillään.

Saimaa – Myrskylyodon Maija: Mahtava sävellys, mahtava bändi.

Topi Sorsakoski & Agents – Yksi ainoa ikkuna: Jos johonkin biisiin nivoutuu suomalainen juhannusyö, niin tähän.”
– A

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve

Toomio’s TOP100: 70. Stratovarius – EpisodeToomion TOP100: 70. Stratovarius – Episode

Producer: Timo Tolkki
Recorded: 1995-1996
Published: 22.4.1996
Label: Noise

When Episode released, it has the biggest producing budget in Finland.

SINGLET
– Father Time
– Will The Sun Rise
– Speed of Light

”tick-tock-tick-tock-tick-tock…”

And this album starts so. This is among the firsts CDs I bought. I had heard Visionsalbum in my friends car, but it sold out, and I was therefore forced to buy this one.

Covers were dreamy and made by the real artist. Something for a teenager, who didn’t have any idea, where to go. It was easy to accept. Singing high and fast guitar playing was the measure of all musical skill. The singer was even from Ostrobothnia and there were foreigners with them too. It was a super band.

“The song-writing pen of Timo Tolkki was bright and all instruments sound stiff.”

While the album includes a lot of yearning for teenage, is not sound bad nowadays either. The song-writing pen of Timo Tolkki was bright and all instruments sound stiff. Although upcoming Visions was bigger success, I think this has better songs.

Timo Kotipelto didn’t sing only in the upper register, the tempo is not just 180+ and compositions have insights. Tolkki was a tolerable guitarist, Jörg Michael was Jörg Michael, and Jens Johansson’s genius on keyboards surely can never be denied.

The first two tracks selected fine, they are catchy and force to listen the rest songs, which needs more concentration. It’s a excellent power metal album. Not just shredding and turbo, but also the subtle nuances.

This should listen in June while rain whipping the window, sipping hot chocolate and playing computer.

THE BEST MOMENTS
Will The Sun RiseOne of the best direct power metal songs
Speed of LightOne of the best direct power metal songs 

NOT SO BRILLIANT
EternityI’ve always liked this song slightly dragging. Its location on the album is also absolutely false.

https://open.spotify.com/album/14rXyCP2maRi3FjoxkQGLYTuottaja: Timo Tolkki
Nauhoitettu: 1995-1996
Julkaistu: 22.4.1996
Levy-yhtiö: Noise

Episode oli ilmestymisaikanaan kalleimmalla budjetilla tuotettu suomalainen äänite.

SINGLET
– Father Time
– Will The Sun Rise
– Speed of Light

”tik-tak-tik-tak-tik-tak…”

Niin se alkaa tämä levy. On hyvinkin ensimmäisien ostamieni cd-levyjen joukossa. Olin kuullut Visionsia kaverin autossa, mutta se oli suuren menekin vuoksi kaupasta loppu. Olin siten pakotettu tähän.

Kannet olivat unenomaiset ja taiteilijan tekemät. Jotain mihin nuoren, jolla ei ollut suunnastaan tietoa, oli helppo tarttua. Korkealta laulaminen ja nopea kitaransoitto oli kaiken musiikillisen taidon mittari. Laulaja oli vieläpä Pohjanmaalta ja ulkomaalaisiakin oli bändiin saatu. Oli kyseessä superyhtye.

”Power metal-kynä oli Timo Tolkilla syönnillään ja soundit kohdillaan.”

Vaikka levyyn sisältyy paljon teini-iän kaipuuta, ei se teoksena nykyäänkään hullummalta kuulosta. Power metal-kynä oli Timo Tolkilla syönnillään ja soundit kohdillaan. Vaikka tuleva Visions olikin kovempi menestys, on tässä mielestäni paremmat biisit.

Timo Kotipelto ei laula pelkästään ylärekisterissä, tempo ei ole pelkästään 180+ ja sävellyksissä on oivalluksia. Tolkkikin on siedettävä kitarassaan, Jörg Michael on oma itsensä, eikä Jens Johanssonin neroutta koskettimissa voine koskaan kiistää.

Kaksi ensimmäistä kappaletta on valittu hienosti, ne ovat tarttuvia ja pakottavat kuuntelemaan loputkin biisit, jotka vaativatkin sitten kuuntelulta enemmän. On tämä erinomainen power metal-albumi. Ei pelkkää tilutusta ja turboa vaan myös nyansseja.

Tätä pitäisi kuunnella kesäkuun vesisateen piiskatessa ikkunaa, kaakaota juoden ja tietokonetta pelaten.

PARHAAT HETKET
Will The Sun RiseYksi parhaista suorista power metalli-biiseistä edelleen.
Speed of Light – Yksi parhaista suorista power metalli-biiseistä edelleen.

EI LÄHDE
EternityOlen aina pitänyt tätä hivenen laahavana. Sen paikka levyllä on myös ehdottoman väärä

https://open.spotify.com/album/14rXyCP2maRi3FjoxkQGLY

Live review: For the Imperium & Waltari @Virgin Oil, 27.3.2015Keikka-arvio: For the Imperium & Waltari @Virgin Oil, 27.3.2015

Rainy day in Helsinki. I got a surprise offer from drummer (Northern Discipline & Deviant Compound) to take a look For the Imperium’s gig in Virgin Oil. I took the offer, because the drummer is my very good friend.

Long travel and breezy pizza eaten we headed to Virgin Oil with mixed expectations. FTI’s gigs were always good, but what was to be expected now when the crew has been changed? The guitarist took off, new guitarist came and keyboardist has been included. The last two records have been qualified stuff, although I must say that this band works quite differently from the album after it has been seen live.

I hadn’t been in Virgin Oil Before, but the place looked pretty nice. The space is slightly bulky, so the sound is certainly challenging to get good. When we walked in, we noticed a couple of familiar characters, a bassist Jyri Helko and a drummer Tuomas Rauhala behind the merchandise desk. The band comes to the audience. It’s always a big plus.

We took place on the middle of the floor. However, we moved a little to the left, that we can see the drummer operation (= in gig with the drummer). The band started with a new material, and as always Hakim Hietikko took the audience well. Actually, no matter, what this man sing, it works. And his sweaty essence always adds credibility. Keyboards by Panu Rauhala clearly brought more air to compositions, and if  before there was a strong rhythm instrument-sound, now they lived smoothly with the rest of the band.

I had heard new Titans Fall-songs only from the teaser clips. So I did not have the new songs was not very strong bond. Still it was clear that the material is straighter than before. Tricks and hooks were at least as challenging as they used to, but they were rare. It’s hard to say whether it’s a shame or a great thing that the old Breathing Life In You get the audience to the best noise?

New guitarist Jonas Björkroth was still a little green fruit on stage, and the musicianship wasn’t enough replacing the humor that former guitarist brought. But let’s allow him time to learn. This lack became patched by solo sections of Rauhala bros. Especially the drummer taught to the public, what the dynamics are. Sakae’s set sparkled green so much, that if solo would be longer, there would two of the four Turtles have incarnated on stage. So, once again, the band played decent show!

My intention was to fly away after the FTI’s show, but next band piled up so quickly, that I decided to look at the first half of the Waltari.

The circus-looking band full of musicians on different ages climbed on stage. Kärtsy Hatakka sneaked behind a microphone. The man has always been somewhat amusing revelation, and he must know it pretty well, too.

Kärtsy with his nasal voice is still quite a good singer, and songs are pretty good too. Other band was a bit boring, but Kärtsy’s charisma tied also me. And, after all, The Stage is a fuckin’ song!

When I walked to the hotel, I saw one fight and one man peeing on the wall. Pasila showed its best. In any case, both of the bands is worth of live-experiencing.  But I’m not really sure either would be a warm-up band.Sateinen päivä Helsingissä. Tuli yllätystarjous rumpalilta (Northern Discipline & Deviant Compound) lähteä katsomaan For The Imperiumia Virgin Oiliin. Otin tietenkin tarjouksen vastaan, ihan jo silläkin varjolla että kyseinen rumpali on hyvä ystävä.

Pitkä matka ja reipas pizza alla suuntasimme Virgin Oiliin ristiriitaisin odotuksin. FTI:n keikat olivat aina ennenkin olleet hyviä, mutta mitä oli odotettavissa nyt, kun miehistössä on tapahtunut muutoksia? Kitaristi läks, uusi tuli ja kosketinsoittajakin on otettu mukaan. Kaksi edellistä levyä ovat olleet pätevää tavaraa, joskin on sanottava, että tämä bändi toimii levyltä ihan eri tahtiin vasta sen jälkeen kun on sen livenä nähnyt.

Ennen en Virgin Oilissa ollut käynyt, mutta paikkana ihan mukavan oloinen. Tilana hivenen hankalan muotoinen, joten soundit on varmasti haastava saada kohdilleen. Sisään kävellessä huomasimme pari tuttua hahmoa, eli basisti Jyri Helkon sekä rumpali Tuomas Rauhalan fanituotepöydän takana. Bändi tulee yleisön luo. Siitä aina plussaa.

Otimme kaverini kanssa tiukan paikan keskeltä lattiaa. Siirryimme tosin hiukan vasemmalle, että näemme rumpalin toiminnan (= keikalla rumpalin kanssa).  Bändi aloitti uudella materiaalilla, ja kuten aina ennenkin Hakim Hietikko ottaa yleisön kyllä mainiosti. Oikeastaan sama mitä mies laulaa, mutta perille se menee. Ja hikinen olemus lisää aina uskottavuutta. Koskettimet Panu Rauhalan toimesta toivat selkeästi lisää ilmaa sävellyksiin, ja ennen vahvasti esillä olleet rytmisoittimet soivat nyt sulavammin yhteen muun bändin kanssa.

Uusia Titans Fall-biisejä olin kuullut juuri niiden teaser-pätkien verran. Eli uusiin biiseihin ei kovin vahvaa sidettä vielä ollut. Tälläkin otannalla oli selvää se, että materiaali on suorempaa. Jipot ja koukut ovat vähintäänkin yhtä haastavia kuin aiemmin, mutta niitä tuli vain harvemmin. Paha on sanoa onko se sääli vai hieno asia, että vanha Breathing Life In You saa yleisössä suurimman möykän aikaiseksi.

Uusi kitaristi Joona Björkroth oli lavalla vielä hiukan raakile, eikä soittotaito riittänyt ihan korvaamaan entisen kitaristin mukanaan tuomaa spiikki-huumoria. Annetaan kaverille kuitenkin aikaa opetella. Tämän puutteen paikkasivat Rauhalan veljesten soolo-osiot, jossa varsinkin rumpali opetti yleisölle, mitä dynamiikka on. Sakaen setti hehkui sen verran reippaasti vihreää, että jos soolo olisi yhtään pidempään jatkunut, olisi lavalle inkarnoitunut kaksi neljästä Turtlesista.  Eli bändi veti jälleen kerran kelpo shown!

Ensimmäisen bändin repiessä kamppeensa noin viidessä minuutissa lavalta pois, tuli seuraava bändi laittelemaan omansa tilalle. Oma aikomus oli lähteä kiitämään FTI:n keikan jälkeen, mutta kasasivat penteleet kamppeensa sen verran reippaasti, että päätin katsoa alkupuolta myös Waltarista.

Lavalle kiipesi aikalailla sirkuksen näköinen joukkio eri-ikäisiä muusikoita. Eikä kulunut aikaakaan, kun mikrofonin varteen hiippaili itse Kärtsy Hatakka basso kaulassa. Mieshän on aina ollut jotakuinkin huvittava ilmestys, ja tietää sen varmasti hyvin itsekin. Miehen tunnistaa varmasti itsekseen, jos ei sekoita häntä Simpsonien Krusty-klovniin.

Kärtsy on nasaaliäänestään huolimatta (tai siitä johtuen) edelleen ihan hyvä laulaja, eikä biiseissäkään ole valittamista. Muu bändi oli hippasen tylsä, mutta Kärtsyn karisma jaksoi sitoa meikäläisenkin hetkeksi katsomaan. Ja onhan The Stage helvetin kova biisi.

Hotellille kulkiessa näin yhden pahoinpitelyn ja seinään kuseskelun. Pasila näytti parastaan. Joka tapauksessa kumpikin bändi on livenä kokemisen arvoinen. Siitä en ole kyllä varma kumman pitäisi olla lämppäri.