Toomion TOP100: 78. Sara – Kromi

Tuottaja: Ari Laurila, Sara
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 2002
Levy-yhtiö: Kråklund Rekords

Alunperin inhosin Saraa. Se oli hiukan teennäinen bändi Kaskisista. Koittivat keksiä suomalaisia sanoituksia, jotka kuulostavat englannilta. Pöh.

Sitten kuulin Saattueen, tykästyin ja sitä kautta sotkeuduin Kromiin. Saattue kuulostaa nykyään millenium-soundeissaan huvittavalta, mutta Kromi on kestänyt aikaa hyvin.

”Paljon on Toolia, vähän Deftonesia, mutta eniten se kuulostaa itseltään.”

Musiikkityyli on määrittelemätöntä metallin ja vaihtoehtorockin välimailla harhailevaa synkistelyä. Paljon on Toolia, vähän Deftonesia, mutta eniten se kuulostaa itseltään.  Suomalaiselta vaihtoehtometallilta. Riffit ja laulumelodiat ovat hyvin kaukana tavanomaisista ja varsinkin tavanomaisista suomalaisista. Kromia ei varmaankaan ole liiemmin mietitty. Kaikki vain on. Todella hienoja sovituksellisia oivalluksia levyllä silti on. Esim. Kooman jousisovitukset.

On bändejä, joista voi sanoa millaiset biisien nimet heille sopii. Tämän levyn kappalelistasta voi nähdä, että usein liikutaan kylmissä ja elottomissa kaupunkilähiöissä.

”Ruosteen ruman peiton,
Illan viileän verhot,
Kaiken alta hohtaa kromi”
– Kromisade

Kitarasoundi on aikalaistensa tapaan raskasta surinaa. Soundit muutenkin. Silti on todella hienoja sovituksellisia oivalluksia levyllä silti on. Esim. Kooman jousisovitukset. Jorma Korhonen oli taiteilija isolla T:llä ennenkuin muutti nimensä Joaksi. Okei, on sitä vieläkin. Jorma vain soi paremmin.

Tätä voi kuunnella pakkassäässä matkalla Seinäjoelle.

PARHAAT HETKET
KSK Mahtava varhaisaikuisen kuvaus siitä, kun tavallaan alkaa omasta mielestään katselemaan maailmaa ulkopuolelta.

EI LÄHDE
Pintamelodia on niin vaikea, se ei oikein vie minnekään.

https://open.spotify.com/album/5BjQE4XkXFUvaIAmAsFO8G

Toomion TOP100: 84. Anssi Tikanmäki – Maisemakuvia Suomesta

Tuottaja: Pekka Aarnio
Julkaistu: 30.11.1981
Levy-yhtiö: Johanna Kustannus

Levy on pian saavuttamassa Suomen vanhan kultalevyrajan (25 000). Se on hyvinkin lähelle kautta aikojen myydyin suomalainen instrumentaalilevy.

Levyn tuli kuunteluun siskonmiehen suosituksesta. Toki Anssi Tikanmäki nimenä oli kuultu useaan otteeseen, mutta eipä sitä miehen soolotuotantoon ollut törmännyt missään.

Levyllä on ollut tarkoitus musiikin keinoin kuvata suomalaisia maisemia. _Siinä on mielestäni onnistuttu todella hyvin. Jopa kansitaiteessa on jotain hyvin perisuomalaista, vaikkei se mikään taiteen helmi muuten olekaan. Kappaleet on nimetty siten, että suunnilleen kaikilla suomalaisilla on jonkinlainen kuva paikoista, joista ne kertovat. Kansiteksteistä löytyy pieni teksti jokaisesta kappaleesta. Nuo tekstit ovat luettavissa myös Tikanmäen omilla sivuilla.

”Levyllä soittavat muusikot ovat silloista, ja osa nykyistäkin, Suomen kärkikastia.”

Lapin tunturit – jylhää ja mahtipontista vaellushenkeä, Savolainen metsä – vallatonta, jopa folk-henkistä poljentoa. Jos taas Pohjanmaata haluaa jotenkin äänellisesti kuvata, niin Aamu Lakeuksilla onnistuu siinä sen verran komeasti, että se voisi hyvin olla Häjyt-elokuvan tunnussävelenä. Kappale tuoksuu mutaisilta kevätpelloilta ja tulvivilta jokiuomilta.

Levyllä soittavat muusikot ovat silloista, ja osa nykyistäkin, Suomen kärkikastia. Erityisesti Peter Lerchen kitara soi niin omaleimaisesti, että tyylikkyydessä harva pääsee lähelle. Sävellykset ovat samankaltaisia kuin Pekka Pohjolan teokset, ja jonkin verran ihmettelen sitä, että mies ei soittajakaartiin kuulu. Tällaisiin tunnelmankuvauksiin ei ole Suomen maalta moni päässyt. Ehkä Magyar Posse lähimmäksi.

Jos joku kaipaisi kotimaamme kuvausta soundtrackina, antaisin melko varmasti tämän levyn. Vaikka soundeissa on hiukan 80-lukua, ovat tunnelmat kuin omasta lapsuudestani. Hieno teos, jonka kuuluisi soida Suomen läpi matkustettaessa.

PARHAAT HETKET
Lapin Tunturit Kuin vaeltamassa jylhässä tunturimaisemassa olisi.
Aamu LakeuksillaJotain hienoa ja jotain surullista, kuten Pohjanmaasta puhuttaessa aina.

EI LÄHDE
Kyllä lähtee. Kaikki.

http://open.spotify.com/album/526aRFO5ojkeqb9yJaWoCF

Toomion TOP100: 98. Kolmas Nainen – Hyvää ja Kaunista

Tuottaja: Mikko Karmila
Nauhoitettu: 1990
Julkaistu: 1990
Levy-yhtiö: Sonet

Yksi Suomen myydyimmistä levyistä.

Vaikka bändin parhaat biisit eivät olekaan Hyvää ja Kaunista-levyllä, on se silti kokonaisuutena aikamoinen paketti. 

Niin, niin, niin. Olen Alavudelta kotoisin. Sen takia altistuminen Kolmannelle Naiselle on ollut lähes väistämätöntä. Eikä se paha asia ole.

Levyn aloittama ns. Alavus-soundi soi varmaan vieläkin paikallisissa bändeissä. Ainakin 90-luvulla se soi vahvasti.

Soundit ovatkin hyvät. Studiossa on tehty pitkää päivää, jotta levy kuulostaisi tanakalta. Sitähän tällainen musiikki vaatii. Onhan se kuitenkin tavallaan sellaista Suomen southern rockia. Tuottaja Mikko Karmila, joka nykyisin aika pitkälti metallimusiikin tuottajana toimii, on keräillyt tähän aikaan kannuksiaan. Voittipa vuonna 1991 jopa Vuoden tuottaja-palkinnon.

Kansitaiteesta en ole pitänyt koskaan. Eivätkä kannet kyllä voi monen mielestä hienot ollakaan. Se ei onneksi ole pääasia levyä arvioitaessa. Jääkööt kannet oman aikansa tyylikoukuksi.

”Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa.”

Levy on täynnä hyviä riffejä ja vahvoja sanoituksia. Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa. Ja livenä sitten totisesti tulkitseekin jo eri tahtiin.

Bändi rokkaa kokolailla kivasti. Jos pitäisi veikata, millaisia levyjä löytyy Sakari Pesolan levyhyllystä, niin Stevie Ray Vaughanin tuotanto kokonaisuudessaan voisi olla hyvä veikkaus. Ja kyllähän se kuuluu, että bändi on pysynyt suunnilleen samana koko historiansa ajan. Aikojen saatossa jotkut kokeiluista ei vaan onnistu. Vaikka pitääkin muistaa, että ns. ”oikeasti soittavat bändit” tekevät musiikkiaan myös niin, että sitä on kiva (jopa haastavaa) soittaa. Joskus silläkin ehdolla, ettei se välttämättä aina ole kuulijalle mukavin lopputulos. (Vrt. Yngwie Malmsteen.)

Biiseistä monet ovat tuttuja ja moneen kertaan tulkittuja. Kolmea ensimmäistä kappaletta en viitsi edes analysoida. Kovia ovat, se tiedetään. Jostain syystä sanoituksista tarinana puree juuri Maailma on Tyly-biisin sanoma. Tuollaisia tarinan kuvaamia jätkiä oli Alavuden seudullakin monia. Erityisen komeasti kotiseudun mielenmaisemaa kuvastaa seuraava pätkä:

”Se keräs kiuaskivet reppuun,
heitti repun selkään,
souti selälle ja sukelsi
– Maailma on Tyly

Tästä asti aikaa on niin loppuunsoitettu, että siihen meinaa tukehtua. Muut biisit ovat kuitenkin kestäneet kulutusta hiukan paremmin. Suomi-rockin merkkiteoshan tämä levy on. Paljon kovempi kuin moni Eppujen lätty.

Tätä kuunnellaan Sapsalammin leirintäalueen laiturilla. Syödään irtojäätelöä ja mietitään, josko illalla lähtis kalaan Rämäsenperälle. On kuulemma niin isoja haukia, että tarvii nollavitosta siimaa.

PARHAAT HETKET

  • Valehtelisin Jos Väittäisin – Vaikka suomalaiset radiot ovat tätäkin yrittäneet voimasoitollaan tuhota, on se säilyttänyt oman kyynisen suuruutensa hienona pianoballadina.
  • Talot ja Tienhaarat – Yksi alavutelaisimpia kappaleita, mitä tiedän. Oikeastaan vain saman yhtyeen Paskanhajua menee edelle.
  • Maailma on Tyly – Pirullisen kova rokki. Hanhiniemen huuliharppu tekee mukavan säväyksen tähän.

EI LÄHDE

  • Hehkuva Kivi – On täytekappaleen oloinen pläjäys.
  • Hyisen Viiman Maa – Sekava kappalerakenne ja torvet ovat vähän hölmö yritys.

http://open.spotify.com/album/4OUBR8BqjYg7DO5RUGxodC

Atson Aikakone: Vuosi 2010 & Jenni Vartiainen – Seili

Debyyttilevyn hienon menestyksen jälkeen oli odotettavissa, että omalaatuinen pop-ilmaus jatkuisi ja kehittyisi: ennusmerkit kävivät komeasti toteen.

Jenni Vartiaisen soolouran toinen levy Seili julkaistiin digitaalisesti ja rajoitettuna CD-eränä maaliskuun viimeisenä päivänä 2010, varsinaisen CD-julkaisun seuratessa 14. huhtikuuta. Debyyttilevyn hienon menestyksen jälkeen oli odotettavissa, että omalaatuinen pop-ilmaus jatkuisi ja kehittyisi: ennusmerkit kävivät komeasti toteen.

Levy käynnistyy mystisellä, pianon ohjaamalla instrumentaalibiisillä Koti. Vartiainen itse pianon takana. Koko levylle asetetaan tunnelma, joka on selvästi aistittavissa. Vajaan puolentoista minuutin laulu nivoutuu komeasti seuraavaan,…

…joka kantaa nimeä Seili. Ilmapiiri vaihtuu kuin elokuvan kohtauksessa: nyt tämä tarina käynnistyy toden teolla! Pääosassa Sofia Ryysyläinen. Seili kasvaa ja kasvaa vaivihkaa, ensimmäisessä b-osassa, tarkalleen ottaen ”halki synkän veen vene hiljalleen lipuu saareen syrjäiseen”-kohdassa kirjaan kuuntelupäiväkirjaan ylös että ”tässä on mahtia!”. Popahtavat (komealla tavalla) soundit uivat sisään vastapainona avausbiisin pianolle. Elektronisten rumpujen tullessa mukaan tunnelma tiivistyy ja syntikatkin ottavat vallan. Viimeinen osio on kuin eri biisistä päästen yllättämään. Kuulija kysynee että ”mikä ihmeen Seili?”. No, ”mukana naulat ja lautaa / niistä leposijan saa / sata on Seilissä hautaa / ja satoja vielä kaivetaan”: sellainen paikka se on.

Kolmantena tulee levyn ykkössingle En haluu kuolla tänä yönä. Silloin kun tämä soi radiossa niin tämähän lähinnä masensi, sillä eihän itsarista voi laulaa levyn ensimmäisellä singlellä, jos tahtoo tehdä hyvän levyn. Siinä kävikin vähän kylmästi, sen siitä saa kun syrjäkorvalla vain kuuntelee, sillä eihän tässä lauletakaan…

Tässä on mahtipontinen, syntikoiden johdattama intro, joka saa laulun haiskahtamaan hitiltä ennenkuin solisti itse edes tulee mukaan kuvioon. Sävellys on muutenkin kuin popin käsikirjasta. Tekstikin on osuva, mitä nyt poistumaan-maistumaan riimipari kuulostaa pahasti ontuvalta. Toisaalta heti perään tuleva ”mulla olis yksi toive / yksi pieni pyyntö vaan” on mahtava rivi, varsinkin Vartiaisen tässä laulamana.

C-osassa ja sitä seuraavassa hiljaisessa säkeistössä on pop-musiikin teemaa perinteisimmillään ja hienoimmillaan: ”kaikelle on aikansa, mutta nyt biletetään”. Vaikka tässä biisissä soitantopohjakin on suomalaisen pop-musiikin parhaimmistoa, tuntuu silti että Vartiaisen laulusuoritus onnistuu kannattelemaan koko pakettia.

Neljännen Nettiin-veisun banjoaloitus on hämmentävä, ikäänkuin laulun ”ulkopuolelta”, luoden kontrastin sille, että tekstissä ei periaatteessa ole mitään hauskaa. Annankadun kaksion maininta antaa tekstille selkeää inhimillisyyttä verrattuna edellisiin, jotka voivat sijoittua minne vain.

Kertosäe on tässäkin terästä. ”Tätäkö se tarkoitti?” voisi kysyä aika monestakin hommasta. Toinen säkeistö on vähän ns. ”kädenlämpöinen”. Munapää-ilmaus tulee vähän puun takaa, mutta istuu tekstin tarinaan mainiosti. Tässä laulussa säkeistöt toimivatkin oikeastaan erityisesti pohjana ja eräänlaisena oikeutuksena kertosäkeelle, joka onneksi tosiaan on vallan vahva. Tässäkin on pakollinen hiljainen väliosa vielä ennen loppukertosäkeitä…

Sitten onkin vuorossa Missä muruseni on: allekirjoittaneen mielestä ehkäpä 2000-luvun komein suomalainen slovari. Mystinen ilmapiiri leijuu koko laulun ajan ilmassa: kuka on ”hän”, minne hän on mennyt ja miksi – mihinkään ei tule vastausta.

Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan…” asettaa tunnelman, joka on käsinkosketeltavissa. Ei mitään ylimääräistä, ei ääntäkään. Tähdenlento ja seuraava toive ovat aika klassista tavaraa pop-tekstissä, tietyllä tapaa kulutettuakin kielikuvaa. Tässä kuitenkin paikallaan. Kertosäkeen melodia on hulppean kaunis ja muutama mainio nuottivalinta tekevät siitä jopa omaperäisen. Onko täällä seassa jopa jotain vanhahtavaa suomalaista kansanperinnemelodialinjaakin?

Pikkuhiljaa mukaan uivat myös (roto-?)tomit. Teksti on toisessakin säkeistössä vahva, kuten kertosäkeessä. Jälkimmäisessä choruksessa onkin entistä enemmän poweria, kun rummut tulevat mukaan pianon ja jousien liidatessa pakettia. Kertosäkeiden välissä kuultava pianofilli on loppupuoliskon kulmakivi, kuten Vartiaisen muovaama laulumelodia ”leiki hetki hänen hiuksillaan”-rivin kohdalla. Plussaa myös siitä, että tämä loppuu ilman fade outia. Komea laulu!

Tästä on tarkka mielikuva siitä kuuntelukerrasta, kun ”Missä muruseni on” osoitti mahtinsa. Se tapahtui nimittäin syksyisessä Lieksa-cityssä, olisiko ollut syyskuun loppua 2010. Ajeltiin bänditoveri Antin kanssa ympäri kylää päätyen lopulta pitkästi aamuyön puolella (olisiko ollut aamukahden maita?) Lieksan satamaan. Päätettiin sitten fiilistellä selkeää tähtitaivasta maaten selällään laiturilla, kuunnellen musiikkia Antin kännykästä. Sieltä tuli Missä muruseni on: aika monesti se on ensimmäinen mielikuva, joka tästä biisistä tulee.

Hittiä seuraa putkessa: seuraavana Duran Duran. Ilman varsinaista introa käynnistyvä biisi asettaa jälleen tapahtuma-ajan selkeästi heti alussaan toteamalla ”näin myöhään yöllä… mutta lauantai-aamu…”. Yökerhomäisen hämyinen tunnelma on aistittavissa ja siihen vanha kunnon Duran Duran istuu oikein napakasti, taidetaan olla siis lähimenneisyydessä.

B-osassa on jälleen hittihakuisuutta, mutta toimivaa sellaista. ”Tältäkö se tuntuu / kun löytää oikean / hei tältäkö se tuntuu / ennen kuin me suudellaan / ensimmäisen kerran / mä olen elossa / hei ota minut kiinni / ennen kuin yö katoaa”. Tässä on muuten hyvä kikka, joka silloin tällöin tulee jossain teksteissä vastaan. Mihin tuo ”ensimmäisen kerran” viittaa: ensimmäiseen suudelmaan vai siihen että ensimmäisen kerran kertoja tuntee olevansa elossa?

Kakkossäkeistössä on yksityiskohtia: Simon Le Bon, Rio ja jopa Jenni itse, aika harvinaista. Samainen säkeistö sisältää myös levyn kammottavimman riimin pakoon-pogoo…

Tämän biisin rumpukompista oli lukioaikaan puhetta parin rumpalikaverin kanssa. Ne kommentit ovat jääneet elävästi mieleen: ”siellä on joku tyyppi ohjelmoinut ensin rummut tietokoneella ja sitten joku h**o on käynyt soittamassa ne oikeilla rummuilla nauhalle”.

Tässäkin laulussa kuullaan hiljainen osa ennen viimeisiä kertosäkeitä. Tällä kertaa kyseessä ei ole varsinainen säkeistö, vaan ikäänkuin erillinen väliosa, jota syntikka liidaa. Loppuun vielä kertosäkeistöä, joka on kyllä hittikamaa.

Seuraava raita käynnistyy piano-introlla, jollainen on kuultu aika monesti. Onko tämä Oasiksen Stop Crying Your Heart Out? Ei, vaan Minä ja hän.

Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut”. Silloin kun lauletaan viimeisistä lauluista, niin ollaan vakavien juttujen äärellä. Tunnelmassa on jälleen jotain itämaista ja mystistä, kuten oli ”Murusessakin”: johtunee varmaan tuosta sitarilta kuulostavasta kielisoittimesta. Perkussioraita on tässä erityisen vahvasti sovitettu ja soitettu, shakerin rytmi on yksinkertaisuudessaan kiehtova. Ei sen tarvitse poiketa kuin 16-osa-nuotti, ja eloa tulee kummasti. Muutenkin soittimia kuulostaa olevan mukana aika vähän, tai ainakin harkiten soitetusti.

Minä ja hän / tiedän sen / meillä on sielu / yhteinen”. Perus-pop-kauraa, mutta toimii. Teemana on myös klassinen ajatus siitä, että rakkaus kestää ikuisesti. Tämä oli laulu, joka jäi ensimmäisellä kuuntelukerralla aikoinaan mieleen.

Viimeisen säkeistön jälkeinen kertosäkeeseen lähtö on aiemmista poikkeava, kuten viimeisten kertsien melodiakulku muutenkin, sehän piristää kummasti tätä muutenkin hienoa laulua! Loppukin on ”oikea” eikä fade out, jes!

Kiittämätön onkin sitten aivan eri soundimaailmasta kuin aiemmat. Akustiset kitarat soivat ja atmosphääri on muutenkin intiimi alusta asti, tässä ollaan lähes ”iholla”.

Vahvoja rivejä seuraa toistensa perään. ”Kameroilla muisti / tuijotan mun jalkoja” herättää mielikuvan päähenkilöstä. ”Kun on vielä nuori kaikkee pitää kokeilla / elä, opi, koe, et’ myöhemmin ei kaduta” on jonkinasteinen elämänviisaus. Kertosäe ei ole niin hitin kuuloinen kuin monissa muissa, mutta tekstiltään erittäin vakavasti otettava. Bilemeininkiä ei tavoitellakaan.

Toisessakin säkeistössä on laatutekstiä. ”Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa / enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata”. Vibrafoni/kellopeli kilkahtelee ja jousetkin tulevat mukaan loppupuolella, yleisilme on kuitenkin akustinen. Tekstin viimeisillä riveillä tulee vielä viimeinen käänne tässä tarinassa. Loppu on tässäkin aito eikä feidaus.

Elektroninen rumpukomppi käynnistää levyn viimeisen pop-rallin nimeltään Eikö kukaan voi meitä pelastaa. Tämä kärsii hieman paikastaan albumin biisijärjestyksessä: tuntuu, että edeltävät slovarit syövät alussa komeasti kasvatetun pop-momentumin. Yritystä kuitenkin löytyy: varsinkin ”jos etsit mua / niin täällä oon…”-kohdasta eteenpäin. Itseasiassa kertosäehän on sittenkin samalta tuotantolinjalta kuin alkulevyn ralleissa, tämähän käynnistyy kuitenkin!

Ei tämä kuitenkaan niin vahva ole kuin moni muu pop-kappale tällä levyllä jääden hieman valjuksi, vähän kuin liukuhihnakopioksi. ”Eikö kukaan voi meitä pelastaa” on kyllä hyvin sanottu. Syntikat ajavat taas soitannon keulilla ja rummuissa on mahtipontisuutta.

Levyn päättää Halvalla. Paitsi että kyseessä on viimeinen laulu, on siinä myös samankaltaista tunnelmaa kuin oli Vartiaisen ensimmäisellä Ihmisten edessä-levyllä kolme vuotta aiemmin (eli 2007).

Vartiainen on tässä samaan tapaan iholla kuin Kiittämättömässä. Tietty levollisuus on koko laulun ajan läsnä, kertosäe on kaunis kuin mikä. Intiimiys ja henkilökohtaisuus hehkuvat.

Vain hiuksiasi hiljaa kosketan / en rakkaudesta mitään ymmärrä” – päähenkilö tunnustaa asioita, mutta kaikki on silti hyvin.

C-osa on komea. ”Hei ollaan vain paikoillaan / turha on etsiä kauempaa / kun on hieno maailma jo tarjolla”. Tämä lienee hyvä muistaa itse kenenkin. Tämä osio tehoaa, vaikka kierrättääkin aika monesta yhteydestä tuttua sointukiertoa. Vartiainen paikkaa tämän muutamalla erinomaisella bluesahtavalla nuottivalinnalla laulun melodialinjassaan. Taustasoitannassa esiin nousevat jouset, jotka riipaisevat kuulijan sisintä.


Itse pidän tätä kyllä suomalaisen ja suomenkielisen popin kovimpana levynä ainakin 2000-luvulla. Pitäisi ottaa enemmän haltuun menneitäkin tuolta sektorilta, niin tietäisi löytyykö vastaavia pidemmältäkään ajanjaksolta. Varsinkin Jukka Immosen tuotanto ja hyvällä tavalla ”kasarihtavat” soundit toimivat, nehän ovat muutenkin olleet taas muodissa.

Viimeisimmillä kuuntelukerroilla tämä on kuulostanut vieläkin paremmalta kuin tuoreltaan. Loppupääkin on kovaa tavaraa, vaikka ensimmäisillä kuuntelukerroilla alun tutummat singlehitit hyppäävätkin korville. Pakko myös mainita, että nyt tammikuussa kuunnellessa tätä levyä tuli sellaisia fiboja, että harvoin on suomalaisesta levystä tullut: onpas kovia lauluja toistensa perään!

http://open.spotify.com/album/7E2TPXpykiM2vn86yt7446

Toomion TOP100: 100. PMMP – Kovemmat Kädet

Tuottaja: Jori Sjöroos
Nauhoitettu: 2004-2005
Julkaistu: 9.3.2005
Levy-yhtiö: BMG

Suomen albumilistalla 57. viikkoa.

SINKUT
Päiväkoti
Oo Siellä jossain mun
Matkalaulu
Pikkuveli (,joka löytyy Kumivirsi-painokselta. Pakko mainita, koska alkuperäinen
esittäjä Noitalinna Huraa!, on lähtöisin kotiseudultani.)

PMMP:n toinen levy sisälsi aika yllättävää materiaalia ensimmäisen levyn kevytkenkäisyyden jälkeen.

Pinkit kannet kertovat tyttöilystä, mutta silti siinä on jotain Bitch Alertin kaltaista alkukantaisuutta ja raivoa. Kansitaide kuvaa albumin musiikillista antia mukavasti. Ja onhan Kovemmat kädet myös nimenä onnistunut. Tavallaan tartutaan tekemiseen vähän kovemmin. Ei ehkä ravisteta niin paljon, mutta ote on luja ja pitävä.

Levyn ensimmäinen single Päiväkoti osoitti, että nyt ollaan onkimassa syvemmältä. Päiväkodin lapset iskevät nuoren äidin ajatusmaailmaan. Tuohon saa nykyisin jonkinlaisen mielenmaiseman, kun itsekin omistaa jälkikasvua. Kuinka lapset seisoskelevat pihalla posket punaisina. Mahtipontinen jousisoitto lopussa toimisi melkein millaiseen musiikkityyliin tahansa.

Levyn biiseissä on vakavia, jopa ahdistavia tekstejä. Mutta löytyy myös reippaita ralleja pikkutyttöjä varten.  Ensimmäisiä keski-iän kriisin oireista alkaa olla merkkejä. Se on tietysti helppo sanoa, kun on sen vaiheen jo itse ohittanut. Tästä levystä kun jakaisi kevyet ja raskaat kappaleet, tulisi helvetillisen hyvä raskas punk-levy ja sitten kivaa pikkutyttöpoppia.

”Tosiasiassa vain sillä on väliä, mitä ja miten tuo yksinkertainen melodia puetaan sanoiksi.”

Kappaleiden laulumelodiat ovat erittäin yksinkertaisia, jopa monotonisia. Se ei raskaamman musiikin ystävälle ole millään lailla puute. Usein laulumelodiat kuitenkin seuraavat kitarariffiä, joka kertoo karua kieltä siitä, kuinka nuori bändi tässä vaiheessa vielä oli. Varmaankin ovat kappaleet kitaralla sävellettyjä. Tosiasiassa vain sillä on väliä, mitä ja miten tuo yksinkertainen melodia puetaan sanoiksi. Kovempien käsien raskaiden osioiden laulumelodiat ovat kuitenkin keskimäärin oivaltavampia.

Rohkeita instrumentteja ja soundeja on käytössä monin paikoin. Jotkin sähkörumpuhässäkät alkavat olla vähän muodista pois, ja softasynatkin ovat kymmenessä vuodessa parantuneet huomattavasti. Mutta tuotannollinen idea niissä on hyvä. Sjöroosin monipuolinen soittotausta näkyy sävellyksissä. Erityisesti Maria Magdalenassa on nerokasta soundien ja ääniyhdistelmien käyttöä. Tuollaiseen keittoon pitää jo vähän tuntea instrumenttien maustemaailmaa. Toisena esimerkkinä on Oo Siellä Jossain Mun bassosoundi. Softabassoa underwater-efektillä veikkaisin. Kuulostaa niin kakstuhattaluvulta, mutta ei riitä levyä pilaamaan.

”Albumi on kyllä hiukan jäsentämätön, juuri sellaisella nuoren naisen tavalla.”

Albumi on kyllä hiukan jäsentämätön, juuri sellaisella nuoren naisen tavalla. Kaikkea ylianalysoidaan, muttei oikein päästä ytimeen. Se ei tällä kertaa haittaa, mutta kokonaisuus siitä vähän kärsii. Jos kuitenkin vähän haluaa miettiä, miltä tämä livenä kuulostaisi, niin onhan tämä siihen kokonaisuudeltaan aivan erinomainen. Vauhtia, raskautta, mukanalaulettavia kertosäkeitä, iloa ja surua ja bändille soittamista.

Toimisiko tämä englanniksi? Ehkä kuitenkaan ei. Sanoituksia leimaa niin vahva suomalaiseen kulttuuriin viittaava tematiikka, että luulen sisällön jäävän toisella kielellä vähän tyhjäksi.

Tämä levy oli pinnalla silloin kun tapasin nykyisen vaimoni, joten kyllä äänimaailmat siihen ajanjaksoon vievät. Tämä levyhän täyttää siis kohta 10 vuotta. Kyllä tässä joku on jumalattoman vanha. Suomen parhaita levyjä tämä silti on. Varmaan illan aloittelulevynä tämä toimii parhaiten. Sitä tosin tulee nykyisin tehtyä niin harvoin, että tämä voi olla vain aavistus.

Parhaat hetket

Mummola – Raivoa ja tarttuva kertosäe
Matoja – Apulannan parhaan materiaalin jalanjäljissä. Matoja toimi bändin aktiiviaikojen loppuun asti live-keikkojen yhtenä kohokohtana.
Maria Magdalena – Hieno kunnianosoitus Mana Manalle. Se onkin edelleen yksi parhaista PMMP:n kappaleista. Sen viimeisten keikkojen erilainen sovitus oli niin jylhää kuultavaa, että meinasi Eino Leino jäädä toiseksi. On tätä säveltäessä kyllä Black Sabbathiakin kuunneltu.

Ei lähde

Auta Mua – Hiukan väkisin Mirallekin tehty jotain laulettavaa. Kuulostaa 4R:ltä. Se ei ole kehu.

http://open.spotify.com/album/2m4N0V7cTJZuqaMsNRbZej