Toomio’s TOP100: 78. Sara – KromiToomion TOP100: 78. Sara – Kromi

Producer: Ari Laurila, Sara
Recorded: 2001
Published: 2002
Label: Kråklund Rekords

At first I hated Sara. It was a little pretentious band from Kaskinen. Attempted to manage with Finnish lyrics that sound like English. Poof.

Then I heard Saattue, and I liked it. So I found Kromi. Saattue sounds funny with its millennium-sounds, but Kromi has withstood the time well.

”Much has taken from Tool, little from Deftones, but most of it sounds themselves.”

The musical style is wandering gloominess betwixt of undefined metal and alternative rock. Much has taken from Tool, little from Deftones, but most of it sounds themselves. Finnish alternative metal. The riffs and vocal melodies are very far from conventional, and especially the usual Finnish.

There are bands that can say which kind names of the songs suits them the names of the songs. This album track list you can see that often they move in the cold and lifeless city neighborhoods.

The guitars are played with a heavy buzz. Vocalist Jorma Korhonen was an artist with a capital A, before changed his name to Joa. Okay, he’s still very cool artist.

This can listen in the cold temperatures on the way to Seinäjoki.

THE BEST MOMENTS
KSK Awesome description of the time when early adult start to get their own opinion, to look at the world outside.

NOT SO BRILLIANT
Pintathe melody is so difficult, it didn’tt really take you anywhere.

https://open.spotify.com/album/5BjQE4XkXFUvaIAmAsFO8GTuottaja: Ari Laurila, Sara
Nauhoitettu: 2001
Julkaistu: 2002
Levy-yhtiö: Kråklund Rekords

Alunperin inhosin Saraa. Se oli hiukan teennäinen bändi Kaskisista. Koittivat keksiä suomalaisia sanoituksia, jotka kuulostavat englannilta. Pöh.

Sitten kuulin Saattueen, tykästyin ja sitä kautta sotkeuduin Kromiin. Saattue kuulostaa nykyään millenium-soundeissaan huvittavalta, mutta Kromi on kestänyt aikaa hyvin.

”Paljon on Toolia, vähän Deftonesia, mutta eniten se kuulostaa itseltään.”

Musiikkityyli on määrittelemätöntä metallin ja vaihtoehtorockin välimailla harhailevaa synkistelyä. Paljon on Toolia, vähän Deftonesia, mutta eniten se kuulostaa itseltään.  Suomalaiselta vaihtoehtometallilta. Riffit ja laulumelodiat ovat hyvin kaukana tavanomaisista ja varsinkin tavanomaisista suomalaisista. Kromia ei varmaankaan ole liiemmin mietitty. Kaikki vain on. Todella hienoja sovituksellisia oivalluksia levyllä silti on. Esim. Kooman jousisovitukset.

On bändejä, joista voi sanoa millaiset biisien nimet heille sopii. Tämän levyn kappalelistasta voi nähdä, että usein liikutaan kylmissä ja elottomissa kaupunkilähiöissä.

”Ruosteen ruman peiton,
Illan viileän verhot,
Kaiken alta hohtaa kromi”
– Kromisade

Kitarasoundi on aikalaistensa tapaan raskasta surinaa. Soundit muutenkin. Silti on todella hienoja sovituksellisia oivalluksia levyllä silti on. Esim. Kooman jousisovitukset. Jorma Korhonen oli taiteilija isolla T:llä ennenkuin muutti nimensä Joaksi. Okei, on sitä vieläkin. Jorma vain soi paremmin.

Tätä voi kuunnella pakkassäässä matkalla Seinäjoelle.

PARHAAT HETKET
KSK Mahtava varhaisaikuisen kuvaus siitä, kun tavallaan alkaa omasta mielestään katselemaan maailmaa ulkopuolelta.

EI LÄHDE
Pintamelodia on niin vaikea, se ei oikein vie minnekään.

https://open.spotify.com/album/5BjQE4XkXFUvaIAmAsFO8G

Toomio’s TOP100: 84. Anssi Tikanmäki – Maisemakuvia SuomestaToomion TOP100: 84. Anssi Tikanmäki – Maisemakuvia Suomesta

Producer: Pekka Aarnio
Published: 30.11.1981
Label: Johanna Kustannus

The album will soon be reaching the old Finnish gold record limit (25, 000). It is very close to be the most sold Finnish instrumental record.

My brother-in-law recommended to listen to this album. Sure, I was heard Anssi Tikanmäki name on several occasions, but his solo production was not familiar.

The album is meant to describe the Finnish landscapes by music. That is managed very well. Even the cover art is something so Finnish, that I can’t ask for more. The songs are named so, that approximately all Finns have some kind of picture the places they describe.  In booklet can be found in a small text of each song. Those texts are also available on the Tikanmäki’s homepage.

”The album is played by the Finnish top musicians.”

Lapin Tunturit – The rugged and grandiose spirit of hiking, Savolainen Metsä – Exuberant, even folk-inspired rhythm. If you want somehow describe the Ostrobothnia by sounds, the aswer is Aamu Lakeuksilla. The song smells like a muddy spring and the flooded fields.

The album is played by the Finnish top musicians. For example, Peter Lerche guitar is so unique that few people on style gets close. The compositions are similar to Pekka Pohjola’s works and some wonder that the man is not included the album’s cast.

If anyone would miss our homeland description by the soundtrack, I would give this album. Although the sounds is a little 80’s, are the feelings as my own childhood. Fine piece of work, which would played when traveling through Finland.

THE BEST MOMENTS
Lapin Tunturit Like wandering through a rugged mountain scenery.
Aamu LakeuksillaSomething great and something sad, such always when talking about the Ostrobothnia.

NOT SO BRILLIANT
Everything is brilliant.

http://open.spotify.com/album/526aRFO5ojkeqb9yJaWoCFTuottaja: Pekka Aarnio
Julkaistu: 30.11.1981
Levy-yhtiö: Johanna Kustannus

Levy on pian saavuttamassa Suomen vanhan kultalevyrajan (25 000). Se on hyvinkin lähelle kautta aikojen myydyin suomalainen instrumentaalilevy.

Levyn tuli kuunteluun siskonmiehen suosituksesta. Toki Anssi Tikanmäki nimenä oli kuultu useaan otteeseen, mutta eipä sitä miehen soolotuotantoon ollut törmännyt missään.

Levyllä on ollut tarkoitus musiikin keinoin kuvata suomalaisia maisemia. _Siinä on mielestäni onnistuttu todella hyvin. Jopa kansitaiteessa on jotain hyvin perisuomalaista, vaikkei se mikään taiteen helmi muuten olekaan. Kappaleet on nimetty siten, että suunnilleen kaikilla suomalaisilla on jonkinlainen kuva paikoista, joista ne kertovat. Kansiteksteistä löytyy pieni teksti jokaisesta kappaleesta. Nuo tekstit ovat luettavissa myös Tikanmäen omilla sivuilla.

”Levyllä soittavat muusikot ovat silloista, ja osa nykyistäkin, Suomen kärkikastia.”

Lapin tunturit – jylhää ja mahtipontista vaellushenkeä, Savolainen metsä – vallatonta, jopa folk-henkistä poljentoa. Jos taas Pohjanmaata haluaa jotenkin äänellisesti kuvata, niin Aamu Lakeuksilla onnistuu siinä sen verran komeasti, että se voisi hyvin olla Häjyt-elokuvan tunnussävelenä. Kappale tuoksuu mutaisilta kevätpelloilta ja tulvivilta jokiuomilta.

Levyllä soittavat muusikot ovat silloista, ja osa nykyistäkin, Suomen kärkikastia. Erityisesti Peter Lerchen kitara soi niin omaleimaisesti, että tyylikkyydessä harva pääsee lähelle. Sävellykset ovat samankaltaisia kuin Pekka Pohjolan teokset, ja jonkin verran ihmettelen sitä, että mies ei soittajakaartiin kuulu. Tällaisiin tunnelmankuvauksiin ei ole Suomen maalta moni päässyt. Ehkä Magyar Posse lähimmäksi.

Jos joku kaipaisi kotimaamme kuvausta soundtrackina, antaisin melko varmasti tämän levyn. Vaikka soundeissa on hiukan 80-lukua, ovat tunnelmat kuin omasta lapsuudestani. Hieno teos, jonka kuuluisi soida Suomen läpi matkustettaessa.

PARHAAT HETKET
Lapin Tunturit Kuin vaeltamassa jylhässä tunturimaisemassa olisi.
Aamu LakeuksillaJotain hienoa ja jotain surullista, kuten Pohjanmaasta puhuttaessa aina.

EI LÄHDE
Kyllä lähtee. Kaikki.

http://open.spotify.com/album/526aRFO5ojkeqb9yJaWoCF

Toomio’s TOP100: 98. Kolmas Nainen – Hyvää ja KaunistaToomion TOP100: 98. Kolmas Nainen – Hyvää ja Kaunista

Producer: Mikko Karmila
Recorded: 1990
Published: 1990
Label: Sonet

One of Finland’s best-selling albums of all time.

Although the band’s best songs are not in this album, it is still a quite amazing package.

Yes, yes, yes, I was born in Alavus. Therefore, exposure of Kolmas Nainen’s music has been almost inevitable. Maybe it’s not a bad thing.

The album launched the so-called Alavus-sound, that could still be heard in local bands music. At least in the 90’s, it sounds strong.

Sounds are good. There has been a long days in the studio, so this album would sound so strong. Like this kind of music it should be. After all, it could be of a Finnish southern rock. The album was produced by Mikko Karmila, famous metal music producer. He won Producer of the Year-award in 1991. He’s partly responsible for the strong sounding of this LP.

Cover art is pretty ugly. I think that many will agree with me. Fortunately, it is not the story of whole album. It shall abide in the style of its time.

”As a singer Pauli Hanhiniemi is not the world’s greatest virtuoso, but He’s one of the best lyricists in Finland.”

The album is full of good riffs and strong lyrics. As a singer Pauli Hanhiniemi is not the world’s greatest virtuoso, but He’s one of the best lyricists in Finland. And in live, his interpretation takes a totally different aspect.

The band rocks the whole way nicely. If you had to guess what kinds of albums can be found Sakari Pesola’s music collection, will Stevie Ray Vaughan could be a good bet. This band has stayed about the same throughout its history. Although it should be remembered, that the so-called ”really playing bands” make music also so, that the playing feels nice. Sometimes the result is not the most pleasant to listener. Yngwie Malmsteen for example.

Many of the songs are familiar, and to innumerable interpretations. The first three songs I did not even bother to analyze. They’re crazy, it is known. Tästä asti aikaa is so “burnt out” in radios, that I’m gonna choke. Other songs have stood the test of consumption a little better. This album is the milestone of Finnish rock. Much better than many of Eppu Normaali’s albums.

Works in English? Why not. Not anything wrong with it.  Musical style is very international, or traditional southern rock. Give a chance!

This must be listen in the campsite of Sapsalampi. Eating ice cream and figuring out world. If the evening allows, going fishing to Rämäsenperä. It is reportedly so big pikes that you need 0,5mm line to get them.

THE BEST MOMENTS

  • Valehtelisin Jos Väittäisin – Although the Finnish radios have even tried to destroy the power of this song, it retained its own cynical greatness. Very beautiful ballad.
  • Talot ja Tienhaarat – One of the best songs to describe living in Alavus. Actually, just the same band’s Paskanhajua takes precedence.
  • Maailma on Tyly – Damn good hard rock. Hanhiniemi’s harmonica makes a nice touch to this.

NOT SO BRILLIANT

  • Hehkuva Kivi – It’s feels like a filler piece.-
  • Hyisen Viiman Maa – Confused song structure. Horns are a little goofy.

http://open.spotify.com/album/4OUBR8BqjYg7DO5RUGxodCTuottaja: Mikko Karmila
Nauhoitettu: 1990
Julkaistu: 1990
Levy-yhtiö: Sonet

Yksi Suomen myydyimmistä levyistä.

Vaikka bändin parhaat biisit eivät olekaan Hyvää ja Kaunista-levyllä, on se silti kokonaisuutena aikamoinen paketti. 

Niin, niin, niin. Olen Alavudelta kotoisin. Sen takia altistuminen Kolmannelle Naiselle on ollut lähes väistämätöntä. Eikä se paha asia ole.

Levyn aloittama ns. Alavus-soundi soi varmaan vieläkin paikallisissa bändeissä. Ainakin 90-luvulla se soi vahvasti.

Soundit ovatkin hyvät. Studiossa on tehty pitkää päivää, jotta levy kuulostaisi tanakalta. Sitähän tällainen musiikki vaatii. Onhan se kuitenkin tavallaan sellaista Suomen southern rockia. Tuottaja Mikko Karmila, joka nykyisin aika pitkälti metallimusiikin tuottajana toimii, on keräillyt tähän aikaan kannuksiaan. Voittipa vuonna 1991 jopa Vuoden tuottaja-palkinnon.

Kansitaiteesta en ole pitänyt koskaan. Eivätkä kannet kyllä voi monen mielestä hienot ollakaan. Se ei onneksi ole pääasia levyä arvioitaessa. Jääkööt kannet oman aikansa tyylikoukuksi.

”Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa.”

Levy on täynnä hyviä riffejä ja vahvoja sanoituksia. Laulajana Pauli Hanhiniemi ei ole maailman suurin virtuoosi, mutta sanoittajana on Suomen parhaimmistoa. Ja livenä sitten totisesti tulkitseekin jo eri tahtiin.

Bändi rokkaa kokolailla kivasti. Jos pitäisi veikata, millaisia levyjä löytyy Sakari Pesolan levyhyllystä, niin Stevie Ray Vaughanin tuotanto kokonaisuudessaan voisi olla hyvä veikkaus. Ja kyllähän se kuuluu, että bändi on pysynyt suunnilleen samana koko historiansa ajan. Aikojen saatossa jotkut kokeiluista ei vaan onnistu. Vaikka pitääkin muistaa, että ns. ”oikeasti soittavat bändit” tekevät musiikkiaan myös niin, että sitä on kiva (jopa haastavaa) soittaa. Joskus silläkin ehdolla, ettei se välttämättä aina ole kuulijalle mukavin lopputulos. (Vrt. Yngwie Malmsteen.)

Biiseistä monet ovat tuttuja ja moneen kertaan tulkittuja. Kolmea ensimmäistä kappaletta en viitsi edes analysoida. Kovia ovat, se tiedetään. Jostain syystä sanoituksista tarinana puree juuri Maailma on Tyly-biisin sanoma. Tuollaisia tarinan kuvaamia jätkiä oli Alavuden seudullakin monia. Erityisen komeasti kotiseudun mielenmaisemaa kuvastaa seuraava pätkä:

”Se keräs kiuaskivet reppuun,
heitti repun selkään,
souti selälle ja sukelsi
– Maailma on Tyly

Tästä asti aikaa on niin loppuunsoitettu, että siihen meinaa tukehtua. Muut biisit ovat kuitenkin kestäneet kulutusta hiukan paremmin. Suomi-rockin merkkiteoshan tämä levy on. Paljon kovempi kuin moni Eppujen lätty.

Tätä kuunnellaan Sapsalammin leirintäalueen laiturilla. Syödään irtojäätelöä ja mietitään, josko illalla lähtis kalaan Rämäsenperälle. On kuulemma niin isoja haukia, että tarvii nollavitosta siimaa.

PARHAAT HETKET

  • Valehtelisin Jos Väittäisin – Vaikka suomalaiset radiot ovat tätäkin yrittäneet voimasoitollaan tuhota, on se säilyttänyt oman kyynisen suuruutensa hienona pianoballadina.
  • Talot ja Tienhaarat – Yksi alavutelaisimpia kappaleita, mitä tiedän. Oikeastaan vain saman yhtyeen Paskanhajua menee edelle.
  • Maailma on Tyly – Pirullisen kova rokki. Hanhiniemen huuliharppu tekee mukavan säväyksen tähän.

EI LÄHDE

  • Hehkuva Kivi – On täytekappaleen oloinen pläjäys.
  • Hyisen Viiman Maa – Sekava kappalerakenne ja torvet ovat vähän hölmö yritys.

http://open.spotify.com/album/4OUBR8BqjYg7DO5RUGxodC

Atso’s Time Machine: Year 2010 & Jenni Vartiainen – SeiliAtson Aikakone: Vuosi 2010 & Jenni Vartiainen – Seili

Seili is the second solo album by Jenni Vartiainen. It was released digitally on 31 March 2010, followed with the official physical CD-release on 14 April. After the success of her debut album it was expected that her quite unique pop expression was to progress: hence happened.

The album starts with a mystical instrumental song, driven by piano. In Koti it’s Vartiainen herself who sits behind the keyboards. The atmosphere the song sets to whole record can be easily sensed. With its duration of just under 1:30 the song is nicely linked to the next one…

…which bears the name Seili. The atmosphere changes like in a scene from a movie: now the story starts to really evolve! The main character in the song is called Sofia Ryysyläinen. Seili evenly grows and gets bigger and in the first chorus (in the line “halki synkän veen vene hiljalleen lipuu saareen syrjäiseen”to be precise) I marked in my listening diary that “this song has some power!”. The “poppy” (in a good way) sounds come in opposite the piano that led the first song. When the electronic drums start to bang the feel of the song gets more tight and the synthesizers take power. The last section of the song gets to surprise, It’s like from another song. The listener is pretty likely to ask the question “what is Seili?”. Well, the next line summarizes it up rather well: mukana naulat ja lautaa / niistä leposijan saa / sata on Seilissä hautaa / ja satoja vielä kaivetaan. It means that with nails and timber one can make a tomb, and in Seili there’s hundred of them and more to come.

The third track of the album is also its first single En haluu kuolla tänä yönä. When this first came out on the radio it depressed me, because you can’t sing about suicide on the first single if you want to make a great record. Well, it was just that I hadn’t listened this closely enough: it’s not about those things at all…

This song has a flamboyant intro led by synthesizers. It makes this song sound like a hit before the main vocalist even starts! The composition is great, like from “Pop music’s textbook”. Lyrics are apt as well, but the rhyming of poistumaan-maistumaan limps pretty badly.

In the C-section and the following quiet verse the song declares it’s theme, which is pop-music’s folklore at its most traditional: “everything has it’s time, but now it’s time to party”. Although the musical ground and use of instruments is as good as it gets in finnish pop music, it feels that Jenni’s vocal performance manages to carry the whole thing.

The fourth song, Nettiin, starts with a baffling banjo, creating a contrast to the text that doesn’t really have anything funny in it. The reference to “Annankadun kaksio” (=the two-room apartment in Annankatu) gives the lyrics a clear amount of humanity as opposed to its predecessors.

The chorus is great in this song as well. The question “tätäkö se tarkoitti? (=is this what it meant)” could be asked from many things. The second verse is a little bit lame. The expression “munapää (=dickhead)” comes out of nowhere but has its place in the text. The verses in this song serve as base (and as a kind of justification) for the chorus which fortunately enough is quite strong. This one also has the quiet middle section before the last couple of refrains…

Next song to follow is Missä muruseni on: perhaps the greatest Finnish ballad released on the 21st century. The mystical atmosphere floats for the whole song: who is the one missed in this song, where has he/she gone and why – none of this questions gets to have an answer.

The first line ”Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan… (=At night I went sleeping in the balcony again)” sets the scene. There’s nothing too much, not a single sound. The reference of a shooting star and the wish that follows are among the classic of pop-lyric, but sound good. The melody in the chorus is beautiful and there’s a few splendid choice of notes that make it even unique. I think there might be even some obsolescent Finnish folk song melody there somewhere?

The drums come in little by little and the text in the second verse is strong. The following chorus has more power than the first since the drums really kick in. The song is driven by piano and strings. There’s a piano fill that can be heard in the middle of the choruses: it’s the cornerstone of the latter half of the song with the vocal performance by Vartiainen. Especially the divergent melody in the line “leiki hetki hänen hiuksillaan” is wonderful. This song also ends without fade out. Great, great song.

The next was also a big hit: Duran Duran. The song starts without an actual intro, setting the time of the event pretty clearly right in the beginning: “näin myöhään yöllä… mutta lauantai-aamu… (=this late in the night… but Saturday-morning). The hazy atmosphere of a night club can be sensed and the reference to Duran Duran is apposite: this song is very likely to occur in recent history.

Once again the chorus has its hit affinity. Tältäkö se tuntuu / kun löytää oikean / hei tältäkö se tuntuu / ennen kuin me suudellaan / ensimmäisen kerran / mä olen elossa / hei ota minut kiinni / ennen kuin yö katoaa (=Is this how it feels / when you find the one / hey, is this how it feels / before we kiss / for the first time / I feel like I’m alive / hey, catch me / before the night disappears”). The chorus also has a nice trick: where does that “first time” refer to: the first kiss or the first time the main character feels alive?

There’s some nice details in the second verse: Simon Le Bon, Rio and even Jenni herself, that’s pretty rare. The same verse also has the most horrible rhyme of the album pakoon-pogoo…

I remember when the record came out and we had some conversation about the drum track of this specific song with some drummer friends. The comments were something like “there has been a guy who programmed the drum track first with a computer, and then there was some f**got who played them with real drums”.

This song also has the quiet section before the last refrains. This time it is not an actual verse, but a separate middle section led by keyboard. The remainder of the song is the hit-sounding-chorus.

The next song starts with a piano-intro that has been heard many times. Is this Oasis’ Stop Crying Your Heart Out? No, it’s Minä ja hän.

Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut… (=After I have sung my last song…). When a song talks about a last song, it has to be taken seriously. There’s something oriental and mystical in the air once again, just like in “Missä muruseni on”: must be the sitar-sounding instrument in the arrangement. The percussion track is especially well arranged and played, the rhythm of the shaker is simple but intriguing. It only makes the expection of a single sixteenth-note, bringing much more life to the sound.

The text is basic pop but still working well. The theme is a classical thought of love lasting forever. This was a song, that caught my attention from the first listen.

The last transformation from the verse to the chorus is divergent, like the melodies in the last few refrains. This one also ends without fade out, yeah!

Kiittämätön comes from a different world of sounds than the previous ones. Acoustic guitars chime and the atmosphere is intimate from the beginning.

The lyrics contain strong lines one after another. ”Kameroilla muisti / tuijotan mun jalkoja” (=The cameras’ got a memory / I’m looking at my feet) creates an image of the central character in this song. ”Kun on vielä nuori kaikkee pitää kokeilla / elä, opi, koe, et’ myöhemmin ei kaduta(“=When you’re still young you have to try everything / live, learn and experience so you don’t have to be sorry later on) can be taken as a some sort of wisdom. The chorus in this song isn’t as poppy as in some other songs on this album but it’s lyrics are to be taken very seriously.

Second verse also has some quality writing. ”Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa / enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata(=You are there, everything’s fine / and I don’t want to tell about anything since I don’t want to hurt you). Vibraphone makes its clicks and a string section also comes in but the general appearance of sound is acoustic. The last few lines of the song also give a kind of “twist” in the story.

Eikö kukaan voi meitä pelastaa is started by a electronic drum beat. This song suffers a bit from its placement in the song order: there’s a feeling that the slow songs ahead might weaken the pop-momentum created in the first half of the album. However, the song can’t be accused of not trying to build it once more, especially from the line “jos etsit mua / niin täällä oon” ahead. In fact, the chorus comes from the same production line as the ones in the previous ones.

Eikö kukaan voi meitä pelastaa isn’t as strong a song as many of the other ones on this album. It remains a bit pale, sort of a copy manufactured on an assembly line. ”Eikö kukaan voi meitä pelastaa (=can’t we be saved by anyone) is a fine line, however. There’s keyboards all over the place and the drums sound grand.

The album is closed with Halvalla. Except that it’s the last song of the record it also bears a resemblance to artists’ first record Ihmisten edessä three years prior, in the year 2007.

Vartiainen gets to the listeners skin in a some way as in Kiittämätön. There’s a certain tranquility in the whole song, with the refrain being as beautiful as what. There’s a glow of intimacy in this one.

Vain hiuksiasi hiljaa kosketan / en rakkaudesta mitään ymmärrä(=I only touch your hair softly / without understanding anything about love) – the character confesses things, but everything is still alright.

The C-section is magnificent. ”Hei ollaan vain paikoillaan / turha on etsiä kauempaa / kun on hieno maailma jo tarjolla (=Hey let’s stay here / we don’t have to look from afar / since we have a beautiful world just here)”. This is something to be remembered. This section is effective even if the chord progression is familiar from many other songs. Vartiainen patches this with a few nice bluesy choice of notes. In the background there’s once again a string section playing sounds to tear the listeners innermost.


I personally think this is the best pop record from Finland in the 21st century. Maybe I should listen more records from this genre from the previous decades to find out if there’s any contestants from those times either. Especially well are working the production by Jukka Immonen and the sounds, nicely echoing from the 80s.

During the last few listening sessions this record has sounded even better than what it sounded like on the first time around. The latter half of the record is also great although during the first listens the radio hits from the beginning tend to grab the attention. I also have to mention the fibes I got during the last sessions with this record, that were something not often experienced with Finnish records: damn, this one has great songs one after another!

http://open.spotify.com/album/7E2TPXpykiM2vn86yt7446Jenni Vartiaisen soolouran toinen levy Seili julkaistiin digitaalisesti ja rajoitettuna CD-eränä maaliskuun viimeisenä päivänä 2010, varsinaisen CD-julkaisun seuratessa 14. huhtikuuta. Debyyttilevyn hienon menestyksen jälkeen oli odotettavissa, että omalaatuinen pop-ilmaus jatkuisi ja kehittyisi: ennusmerkit kävivät komeasti toteen.

Levy käynnistyy mystisellä, pianon ohjaamalla instrumentaalibiisillä Koti. Vartiainen itse pianon takana. Koko levylle asetetaan tunnelma, joka on selvästi aistittavissa. Vajaan puolentoista minuutin laulu nivoutuu komeasti seuraavaan,…

…joka kantaa nimeä Seili. Ilmapiiri vaihtuu kuin elokuvan kohtauksessa: nyt tämä tarina käynnistyy toden teolla! Pääosassa Sofia Ryysyläinen. Seili kasvaa ja kasvaa vaivihkaa, ensimmäisessä b-osassa, tarkalleen ottaen ”halki synkän veen vene hiljalleen lipuu saareen syrjäiseen”-kohdassa kirjaan kuuntelupäiväkirjaan ylös että ”tässä on mahtia!”. Popahtavat (komealla tavalla) soundit uivat sisään vastapainona avausbiisin pianolle. Elektronisten rumpujen tullessa mukaan tunnelma tiivistyy ja syntikatkin ottavat vallan. Viimeinen osio on kuin eri biisistä päästen yllättämään. Kuulija kysynee että ”mikä ihmeen Seili?”. No, ”mukana naulat ja lautaa / niistä leposijan saa / sata on Seilissä hautaa / ja satoja vielä kaivetaan”: sellainen paikka se on.

Kolmantena tulee levyn ykkössingle En haluu kuolla tänä yönä. Silloin kun tämä soi radiossa niin tämähän lähinnä masensi, sillä eihän itsarista voi laulaa levyn ensimmäisellä singlellä, jos tahtoo tehdä hyvän levyn. Siinä kävikin vähän kylmästi, sen siitä saa kun syrjäkorvalla vain kuuntelee, sillä eihän tässä lauletakaan…

Tässä on mahtipontinen, syntikoiden johdattama intro, joka saa laulun haiskahtamaan hitiltä ennenkuin solisti itse edes tulee mukaan kuvioon. Sävellys on muutenkin kuin popin käsikirjasta. Tekstikin on osuva, mitä nyt poistumaan-maistumaan riimipari kuulostaa pahasti ontuvalta. Toisaalta heti perään tuleva ”mulla olis yksi toive / yksi pieni pyyntö vaan” on mahtava rivi, varsinkin Vartiaisen tässä laulamana.

C-osassa ja sitä seuraavassa hiljaisessa säkeistössä on pop-musiikin teemaa perinteisimmillään ja hienoimmillaan: ”kaikelle on aikansa, mutta nyt biletetään”. Vaikka tässä biisissä soitantopohjakin on suomalaisen pop-musiikin parhaimmistoa, tuntuu silti että Vartiaisen laulusuoritus onnistuu kannattelemaan koko pakettia.

Neljännen Nettiin-veisun banjoaloitus on hämmentävä, ikäänkuin laulun ”ulkopuolelta”, luoden kontrastin sille, että tekstissä ei periaatteessa ole mitään hauskaa. Annankadun kaksion maininta antaa tekstille selkeää inhimillisyyttä verrattuna edellisiin, jotka voivat sijoittua minne vain.

Kertosäe on tässäkin terästä. ”Tätäkö se tarkoitti?” voisi kysyä aika monestakin hommasta. Toinen säkeistö on vähän ns. ”kädenlämpöinen”. Munapää-ilmaus tulee vähän puun takaa, mutta istuu tekstin tarinaan mainiosti. Tässä laulussa säkeistöt toimivatkin oikeastaan erityisesti pohjana ja eräänlaisena oikeutuksena kertosäkeelle, joka onneksi tosiaan on vallan vahva. Tässäkin on pakollinen hiljainen väliosa vielä ennen loppukertosäkeitä…

Sitten onkin vuorossa Missä muruseni on: allekirjoittaneen mielestä ehkäpä 2000-luvun komein suomalainen slovari. Mystinen ilmapiiri leijuu koko laulun ajan ilmassa: kuka on ”hän”, minne hän on mennyt ja miksi – mihinkään ei tule vastausta.

Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan…” asettaa tunnelman, joka on käsinkosketeltavissa. Ei mitään ylimääräistä, ei ääntäkään. Tähdenlento ja seuraava toive ovat aika klassista tavaraa pop-tekstissä, tietyllä tapaa kulutettuakin kielikuvaa. Tässä kuitenkin paikallaan. Kertosäkeen melodia on hulppean kaunis ja muutama mainio nuottivalinta tekevät siitä jopa omaperäisen. Onko täällä seassa jopa jotain vanhahtavaa suomalaista kansanperinnemelodialinjaakin?

Pikkuhiljaa mukaan uivat myös (roto-?)tomit. Teksti on toisessakin säkeistössä vahva, kuten kertosäkeessä. Jälkimmäisessä choruksessa onkin entistä enemmän poweria, kun rummut tulevat mukaan pianon ja jousien liidatessa pakettia. Kertosäkeiden välissä kuultava pianofilli on loppupuoliskon kulmakivi, kuten Vartiaisen muovaama laulumelodia ”leiki hetki hänen hiuksillaan”-rivin kohdalla. Plussaa myös siitä, että tämä loppuu ilman fade outia. Komea laulu!

Tästä on tarkka mielikuva siitä kuuntelukerrasta, kun ”Missä muruseni on” osoitti mahtinsa. Se tapahtui nimittäin syksyisessä Lieksa-cityssä, olisiko ollut syyskuun loppua 2010. Ajeltiin bänditoveri Antin kanssa ympäri kylää päätyen lopulta pitkästi aamuyön puolella (olisiko ollut aamukahden maita?) Lieksan satamaan. Päätettiin sitten fiilistellä selkeää tähtitaivasta maaten selällään laiturilla, kuunnellen musiikkia Antin kännykästä. Sieltä tuli Missä muruseni on: aika monesti se on ensimmäinen mielikuva, joka tästä biisistä tulee.

Hittiä seuraa putkessa: seuraavana Duran Duran. Ilman varsinaista introa käynnistyvä biisi asettaa jälleen tapahtuma-ajan selkeästi heti alussaan toteamalla ”näin myöhään yöllä… mutta lauantai-aamu…”. Yökerhomäisen hämyinen tunnelma on aistittavissa ja siihen vanha kunnon Duran Duran istuu oikein napakasti, taidetaan olla siis lähimenneisyydessä.

B-osassa on jälleen hittihakuisuutta, mutta toimivaa sellaista. ”Tältäkö se tuntuu / kun löytää oikean / hei tältäkö se tuntuu / ennen kuin me suudellaan / ensimmäisen kerran / mä olen elossa / hei ota minut kiinni / ennen kuin yö katoaa”. Tässä on muuten hyvä kikka, joka silloin tällöin tulee jossain teksteissä vastaan. Mihin tuo ”ensimmäisen kerran” viittaa: ensimmäiseen suudelmaan vai siihen että ensimmäisen kerran kertoja tuntee olevansa elossa?

Kakkossäkeistössä on yksityiskohtia: Simon Le Bon, Rio ja jopa Jenni itse, aika harvinaista. Samainen säkeistö sisältää myös levyn kammottavimman riimin pakoon-pogoo…

Tämän biisin rumpukompista oli lukioaikaan puhetta parin rumpalikaverin kanssa. Ne kommentit ovat jääneet elävästi mieleen: ”siellä on joku tyyppi ohjelmoinut ensin rummut tietokoneella ja sitten joku h**o on käynyt soittamassa ne oikeilla rummuilla nauhalle”.

Tässäkin laulussa kuullaan hiljainen osa ennen viimeisiä kertosäkeitä. Tällä kertaa kyseessä ei ole varsinainen säkeistö, vaan ikäänkuin erillinen väliosa, jota syntikka liidaa. Loppuun vielä kertosäkeistöä, joka on kyllä hittikamaa.

Seuraava raita käynnistyy piano-introlla, jollainen on kuultu aika monesti. Onko tämä Oasiksen Stop Crying Your Heart Out? Ei, vaan Minä ja hän.

Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut”. Silloin kun lauletaan viimeisistä lauluista, niin ollaan vakavien juttujen äärellä. Tunnelmassa on jälleen jotain itämaista ja mystistä, kuten oli ”Murusessakin”: johtunee varmaan tuosta sitarilta kuulostavasta kielisoittimesta. Perkussioraita on tässä erityisen vahvasti sovitettu ja soitettu, shakerin rytmi on yksinkertaisuudessaan kiehtova. Ei sen tarvitse poiketa kuin 16-osa-nuotti, ja eloa tulee kummasti. Muutenkin soittimia kuulostaa olevan mukana aika vähän, tai ainakin harkiten soitetusti.

Minä ja hän / tiedän sen / meillä on sielu / yhteinen”. Perus-pop-kauraa, mutta toimii. Teemana on myös klassinen ajatus siitä, että rakkaus kestää ikuisesti. Tämä oli laulu, joka jäi ensimmäisellä kuuntelukerralla aikoinaan mieleen.

Viimeisen säkeistön jälkeinen kertosäkeeseen lähtö on aiemmista poikkeava, kuten viimeisten kertsien melodiakulku muutenkin, sehän piristää kummasti tätä muutenkin hienoa laulua! Loppukin on ”oikea” eikä fade out, jes!

Kiittämätön onkin sitten aivan eri soundimaailmasta kuin aiemmat. Akustiset kitarat soivat ja atmosphääri on muutenkin intiimi alusta asti, tässä ollaan lähes ”iholla”.

Vahvoja rivejä seuraa toistensa perään. ”Kameroilla muisti / tuijotan mun jalkoja” herättää mielikuvan päähenkilöstä. ”Kun on vielä nuori kaikkee pitää kokeilla / elä, opi, koe, et’ myöhemmin ei kaduta” on jonkinasteinen elämänviisaus. Kertosäe ei ole niin hitin kuuloinen kuin monissa muissa, mutta tekstiltään erittäin vakavasti otettava. Bilemeininkiä ei tavoitellakaan.

Toisessakin säkeistössä on laatutekstiä. ”Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa / enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata”. Vibrafoni/kellopeli kilkahtelee ja jousetkin tulevat mukaan loppupuolella, yleisilme on kuitenkin akustinen. Tekstin viimeisillä riveillä tulee vielä viimeinen käänne tässä tarinassa. Loppu on tässäkin aito eikä feidaus.

Elektroninen rumpukomppi käynnistää levyn viimeisen pop-rallin nimeltään Eikö kukaan voi meitä pelastaa. Tämä kärsii hieman paikastaan albumin biisijärjestyksessä: tuntuu, että edeltävät slovarit syövät alussa komeasti kasvatetun pop-momentumin. Yritystä kuitenkin löytyy: varsinkin ”jos etsit mua / niin täällä oon…”-kohdasta eteenpäin. Itseasiassa kertosäehän on sittenkin samalta tuotantolinjalta kuin alkulevyn ralleissa, tämähän käynnistyy kuitenkin!

Ei tämä kuitenkaan niin vahva ole kuin moni muu pop-kappale tällä levyllä jääden hieman valjuksi, vähän kuin liukuhihnakopioksi. ”Eikö kukaan voi meitä pelastaa” on kyllä hyvin sanottu. Syntikat ajavat taas soitannon keulilla ja rummuissa on mahtipontisuutta.

Levyn päättää Halvalla. Paitsi että kyseessä on viimeinen laulu, on siinä myös samankaltaista tunnelmaa kuin oli Vartiaisen ensimmäisellä Ihmisten edessä-levyllä kolme vuotta aiemmin (eli 2007).

Vartiainen on tässä samaan tapaan iholla kuin Kiittämättömässä. Tietty levollisuus on koko laulun ajan läsnä, kertosäe on kaunis kuin mikä. Intiimiys ja henkilökohtaisuus hehkuvat.

Vain hiuksiasi hiljaa kosketan / en rakkaudesta mitään ymmärrä” – päähenkilö tunnustaa asioita, mutta kaikki on silti hyvin.

C-osa on komea. ”Hei ollaan vain paikoillaan / turha on etsiä kauempaa / kun on hieno maailma jo tarjolla”. Tämä lienee hyvä muistaa itse kenenkin. Tämä osio tehoaa, vaikka kierrättääkin aika monesta yhteydestä tuttua sointukiertoa. Vartiainen paikkaa tämän muutamalla erinomaisella bluesahtavalla nuottivalinnalla laulun melodialinjassaan. Taustasoitannassa esiin nousevat jouset, jotka riipaisevat kuulijan sisintä.


Itse pidän tätä kyllä suomalaisen ja suomenkielisen popin kovimpana levynä ainakin 2000-luvulla. Pitäisi ottaa enemmän haltuun menneitäkin tuolta sektorilta, niin tietäisi löytyykö vastaavia pidemmältäkään ajanjaksolta. Varsinkin Jukka Immosen tuotanto ja hyvällä tavalla ”kasarihtavat” soundit toimivat, nehän ovat muutenkin olleet taas muodissa.

Viimeisimmillä kuuntelukerroilla tämä on kuulostanut vieläkin paremmalta kuin tuoreltaan. Loppupääkin on kovaa tavaraa, vaikka ensimmäisillä kuuntelukerroilla alun tutummat singlehitit hyppäävätkin korville. Pakko myös mainita, että nyt tammikuussa kuunnellessa tätä levyä tuli sellaisia fiboja, että harvoin on suomalaisesta levystä tullut: onpas kovia lauluja toistensa perään!

http://open.spotify.com/album/7E2TPXpykiM2vn86yt7446

Toomio’s TOP100: 100. PMMP – Kovemmat KädetToomion TOP100: 100. PMMP – Kovemmat Kädet

Producer: Jori Sjöroos
Recorded: 2004-2005
Published: 9.3.2005
Label: BMG

57 weeks in the Finnish album chart

SINKUT
Päiväkoti
Oo Siellä jossain mun
Matkalaulu
Pikkuveli (which can be found on Kumivirsi-edition. Forced to mention, because the original performer Noitalinna Huraa! is coming from my native region.)

PMMP’s second album featured quite surprising material after their first album.

Pink cover is the sign of girls stuff, but still there is something like Bitch Alert’s (Finnish punk band) primitiviness and rage. The cover art picturing album’s music well. Kovemmat Kädet (tougher hands) also describes well the material and theme of album. They grap a little bit harder. But the music has not be shaken so much, but the grip is firm and tight.

The album’s first single, Päiväkoti (Day-care center) showed that this album is floating on a much deeper sea. Kindergarten and children hit the young mother’s idea of the world. Nowadays I am father myself, so I somehow get this idea too. How the kids stand in the yard. The epic strings at the end of song could fit in almost any style of music. Brilliant.

The songs have serious, even distressing lyrics. But you can also find happy rallies for little girls. There’s a signs of the first symptoms of midlife crisis. Of course it’s easy to say so now,  when I’ve already passed that part of life. If we split this album to two parts: the soft and the heavy, there’s hellishly good heavy punk-album and then there’s a nice little pop-album for teenagers.

”In fact, only it does matter, what and how to bring a simple melody clothed in words.

Vocal melodies are very simple, even monotonous. There’s nothing wrong for the lover of heavier music. Often the vocal melodies following a guitar riff, which tells the harsh language of how green the band was then. In fact, only it does matter, what and how to bring a simple melody clothed in words. Heavy sections of the vocal melodies are better.

You can hear brave choices of instruments and sounds in many places. Some electric drum stuff start to be a bit “out”, and soft synths have significantly improved in ten years. But the idea of production is excellent. Sjöroos diverse background is reflected in the compositions. Maria Magdalena is a brilliant example for sound combinations that he uses. That kind of soup needs a wide vision of the instruments in available. Another example is the Oo Siellä Jossain Mun’s bass sound. Softsynth bass with underwater effect, I would guess. Sounds so last century, but not enough to ruin the album.

”The album is a little illogigal, just a young woman’s way.

The album is a little illogigal, just a young woman’s way. Over-analyze everything, but not to find a way to reach the goal. It does not harm this time, but cause little suffering. However, if you give a little time thinking about what it would sound like live, you’ll realize that this is the most excellent form in its entirety. Fast tempo, heavy and soft parts, choruses you can sing along, joy and sorrow and a lot of playing for the band.

Could this work in English? Maybe not. The lyrics is characterized strongly in Finnish culture. I think in another language the content leaves a little bit empty.

This was on the top when I met my current wife, so the sound takes me back in time. This year the album will be ten years old. Yes, I’m so damn old. Finland’s best records this still is. Probably this works best for the start of a party. However, I do something like that so rarely nowadays, that this may be just a hunch.

THE BEST MOMENTS

Mummola – Rage and catchy chorus.
Matoja – On the footsteps of Apulanta’s (Finnish punk band) best tracks. Matoja worked as one of the highlights in their live shows in past years.
Maria Magdalena – Maria Magdalena is a great tribute to the Finnish band called Mana Mana. It is still one of the best PMMP songs. In the last gigs a different arrangement was so rugged that even Eino Leino stay in second place. Someone has listened Black Sabbath, when composed this, I suppose.

NOT SO BRILLIANT

Auta Mua – Something to sing for Mira. Sounds like 4R (Finnish pop band trying to sound like international).

http://open.spotify.com/album/2m4N0V7cTJZuqaMsNRbZejTuottaja: Jori Sjöroos
Nauhoitettu: 2004-2005
Julkaistu: 9.3.2005
Levy-yhtiö: BMG

Suomen albumilistalla 57. viikkoa.

SINKUT
Päiväkoti
Oo Siellä jossain mun
Matkalaulu
Pikkuveli (,joka löytyy Kumivirsi-painokselta. Pakko mainita, koska alkuperäinen
esittäjä Noitalinna Huraa!, on lähtöisin kotiseudultani.)

PMMP:n toinen levy sisälsi aika yllättävää materiaalia ensimmäisen levyn kevytkenkäisyyden jälkeen.

Pinkit kannet kertovat tyttöilystä, mutta silti siinä on jotain Bitch Alertin kaltaista alkukantaisuutta ja raivoa. Kansitaide kuvaa albumin musiikillista antia mukavasti. Ja onhan Kovemmat kädet myös nimenä onnistunut. Tavallaan tartutaan tekemiseen vähän kovemmin. Ei ehkä ravisteta niin paljon, mutta ote on luja ja pitävä.

Levyn ensimmäinen single Päiväkoti osoitti, että nyt ollaan onkimassa syvemmältä. Päiväkodin lapset iskevät nuoren äidin ajatusmaailmaan. Tuohon saa nykyisin jonkinlaisen mielenmaiseman, kun itsekin omistaa jälkikasvua. Kuinka lapset seisoskelevat pihalla posket punaisina. Mahtipontinen jousisoitto lopussa toimisi melkein millaiseen musiikkityyliin tahansa.

Levyn biiseissä on vakavia, jopa ahdistavia tekstejä. Mutta löytyy myös reippaita ralleja pikkutyttöjä varten.  Ensimmäisiä keski-iän kriisin oireista alkaa olla merkkejä. Se on tietysti helppo sanoa, kun on sen vaiheen jo itse ohittanut. Tästä levystä kun jakaisi kevyet ja raskaat kappaleet, tulisi helvetillisen hyvä raskas punk-levy ja sitten kivaa pikkutyttöpoppia.

”Tosiasiassa vain sillä on väliä, mitä ja miten tuo yksinkertainen melodia puetaan sanoiksi.”

Kappaleiden laulumelodiat ovat erittäin yksinkertaisia, jopa monotonisia. Se ei raskaamman musiikin ystävälle ole millään lailla puute. Usein laulumelodiat kuitenkin seuraavat kitarariffiä, joka kertoo karua kieltä siitä, kuinka nuori bändi tässä vaiheessa vielä oli. Varmaankin ovat kappaleet kitaralla sävellettyjä. Tosiasiassa vain sillä on väliä, mitä ja miten tuo yksinkertainen melodia puetaan sanoiksi. Kovempien käsien raskaiden osioiden laulumelodiat ovat kuitenkin keskimäärin oivaltavampia.

Rohkeita instrumentteja ja soundeja on käytössä monin paikoin. Jotkin sähkörumpuhässäkät alkavat olla vähän muodista pois, ja softasynatkin ovat kymmenessä vuodessa parantuneet huomattavasti. Mutta tuotannollinen idea niissä on hyvä. Sjöroosin monipuolinen soittotausta näkyy sävellyksissä. Erityisesti Maria Magdalenassa on nerokasta soundien ja ääniyhdistelmien käyttöä. Tuollaiseen keittoon pitää jo vähän tuntea instrumenttien maustemaailmaa. Toisena esimerkkinä on Oo Siellä Jossain Mun bassosoundi. Softabassoa underwater-efektillä veikkaisin. Kuulostaa niin kakstuhattaluvulta, mutta ei riitä levyä pilaamaan.

”Albumi on kyllä hiukan jäsentämätön, juuri sellaisella nuoren naisen tavalla.”

Albumi on kyllä hiukan jäsentämätön, juuri sellaisella nuoren naisen tavalla. Kaikkea ylianalysoidaan, muttei oikein päästä ytimeen. Se ei tällä kertaa haittaa, mutta kokonaisuus siitä vähän kärsii. Jos kuitenkin vähän haluaa miettiä, miltä tämä livenä kuulostaisi, niin onhan tämä siihen kokonaisuudeltaan aivan erinomainen. Vauhtia, raskautta, mukanalaulettavia kertosäkeitä, iloa ja surua ja bändille soittamista.

Toimisiko tämä englanniksi? Ehkä kuitenkaan ei. Sanoituksia leimaa niin vahva suomalaiseen kulttuuriin viittaava tematiikka, että luulen sisällön jäävän toisella kielellä vähän tyhjäksi.

Tämä levy oli pinnalla silloin kun tapasin nykyisen vaimoni, joten kyllä äänimaailmat siihen ajanjaksoon vievät. Tämä levyhän täyttää siis kohta 10 vuotta. Kyllä tässä joku on jumalattoman vanha. Suomen parhaita levyjä tämä silti on. Varmaan illan aloittelulevynä tämä toimii parhaiten. Sitä tosin tulee nykyisin tehtyä niin harvoin, että tämä voi olla vain aavistus.

Parhaat hetket

Mummola – Raivoa ja tarttuva kertosäe
Matoja – Apulannan parhaan materiaalin jalanjäljissä. Matoja toimi bändin aktiiviaikojen loppuun asti live-keikkojen yhtenä kohokohtana.
Maria Magdalena – Hieno kunnianosoitus Mana Manalle. Se onkin edelleen yksi parhaista PMMP:n kappaleista. Sen viimeisten keikkojen erilainen sovitus oli niin jylhää kuultavaa, että meinasi Eino Leino jäädä toiseksi. On tätä säveltäessä kyllä Black Sabbathiakin kuunneltu.

Ei lähde

Auta Mua – Hiukan väkisin Mirallekin tehty jotain laulettavaa. Kuulostaa 4R:ltä. Se ei ole kehu.

http://open.spotify.com/album/2m4N0V7cTJZuqaMsNRbZej