Categories
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 60. Köyhäintalosta maailmanmenestykseen

GENESIS – THE LAMB LIES DOWN ON BROADWAY (1975)

Edellinen vuosi oli tahkottu aiemman levyn kiertuetta ja rahaa. Selling England by the Pound oli nimittäin menestys. Noilla tuloilla bändi varasi osuvana vastaiskuna köyhäintalon kolmeksi kuukaudeksi harjoittelutilakseen. Uuden albumin sävellystyö laskettiin suurimmaksi osaksi soittajien käsiinkun laulaja Peter Gabriel keskittyi lyriikoihin ja tarinaan.  

Kuten usein menestystä saaneiden albumeiden jälkeen käyalkoi Genesiksenkin luomisprosessi sisältää enemmän tuskaa. “Osa jäsenistä meni naimisiin, osa sai lapsia ja osa oli eroamassa ja silti bändi yritti pysyä yhdessä jossain maaseudullatotesi kitaristi Steve Hackett. Kosketinsoittaja Tony Banksin mielestä Lamb Liesin harjoittelu on ollut yhtyeen vähiten mukavaa aikaa. 

Peter Gabriel oli työstämässä hänen viimeiseksi jääväänsä Genesis-albumiaHän erosi väliaikaisesti jopa albumia tehdessä karatakseen muiden projektiensa pariin. Gabriel kuitenkin keskittyi tarinaan ja sen sisältöönTarina oli mutkikas. Se kertoi puertoricolaisesta Raelista ja hänen kokemista sattumuksistaanmutta otti myös kantaa aikakauden tapahtumiin. 

Kun albumi ilmestyi ja kiertue oli liikkellä, Gabriel kertoi muulle bändille häipyvänsä sen loputtuaGabriel halusi keskittyä perheeseensämutta ongelmaksi koettiin myös se, että media piti Gabrielia isompana tähtenä kuin bändiä muuten pidettiin. Gabriel ei itsekään tästä pitänyt ja lopulta ero oli kaikille jonkinmoinen helpotus. 

Briteissä albumi nousi sijalle 10 ja menestyi progebändiksi muutenkin ihan hyvinTällä hetkellä se on kirjatusti myynyt lähes miljoonaa kopiota ympäri maailmanNiistä USA:ssa yli puoli miljoonaa. 

Tiellä metalliin se ei minusta ole kärkipään vaikuttajiavaikka kitarasoundeissa alkaakin kuulumaan metallisuutta. Varsinkin Broadway Melody of 1974kappaleen taustakompissaMyös tupla-albumimuotti ja konsepti tarinasta on myöhemmillekin progebändeille ollut tuttu 

Pidän eniten In the Cagen soundimaailmastajoka sujuvasti kertoo yhdellä soitolla albumin sisällöstänykyaikaisuudesta ja soittotaidosta kaiken oleellisen. Se myös kuvastaa hyvin New Yorkin hektistä elämänmenoaVaihtoehtoisesti näkyviin myös albumin aikainen live-veto kappaleestaOnhan Gabriel eläytynyt koko lailla vahvasti kappaleisiin. 

Categories
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 58. Fuusiojazzia ja tulevaisuuden kitarasooloja

GENESIS – SELLING ENGLAND BY THE POUND (1973)

Selling England by the Pound oli Foxtrotin tapaan menestys. Jopa huomattava sellainen. Itse asiassa se on parhaiten menestynyt niistä Genesis-levyistä, joilla Peter Gabriel vaikuttaa.

Steve Hackett on iskussa. Kitaransoitossa on myöhempien aikojen tilutusta ja on ilmiselvää, että Pelle Miljoonan väki on ainakin vahingossa ottanut ensimmäisestä kappaleesta vaikutteita (kohta alkaa noin 2.20). Kitarointi on hyvin monipuolista ja metallisuuden piikkiin menee monikin asia. Samoja elementtejä voi kuulla 1990-luvun Steve Vain teoksissa. Ei siis ole mitenkään ihme, että Hackett itse pitää albumia Genesiksen parhaana. Tuolloin hän oli aikaansa edellä. 

Ensimmäinen biisi menee varsinkin rumpaloinnin osalta melkomoiseksi kikkailuksi. Phil Collins oli tuohon aikaan syvästi vaikuttunut fuusio jazzista ja se soitossa kuuluu. Erinomainen rumpali hän on, siitä ei mihinkään pääse. Soiton dynamiikka on kuin luonnon muovaama. Hyvin elävä ja maanläheinen, vaikkei tahtilajit samoja adjektiiveja saakaan.

Vaikka albumi paljon myikin, eivät kaikki siitä pitäneet. Esimerkiksi levy-yhtiön mielestä sillä oli liikaa instrumentaaliosuuksia. Osa kriitikoista koki albumin tarkoituksellisen sekavana. Mutta karavaani kulkee, koirat haukkuvat. Selling England by the Pound myi Jenkeissä ja Briteissä kultaa. Kanadassa jopa platinaa.

Albumi on ollut metalliväelle tai ainakin sen progehaaralle tärkeä. Rushin Neil Peart pitää sitä parhaana rumpualbumina. Marillionin Fish taas lyyrisesti erinomaisena. Yngwie Malmsteen on usein maininnut sen yhtenä isona vaikuttimenaan ja jopa Jeesusta suurempi John Lennon sanoi julkisesti todella pitävänsä albumista.

Ei se taustamusiikkia ole, mutta kyllä se kuunnella kannattaa. Varsinkin soiton takia. Esimerkkibiisinä Dancing with the Moonlit Knight, jossa kitarasoolot eivät ole tuosta maailmasta.

Kuva: proglodytes.com

Categories
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 53. Keulakuva naamiaisissa

Genesis – Foxtrot (1972)

Genesiksen perustivat laulaja Peter Gabriel ja kiippari Anthony Banks vuonna 1967. Aluksi bändin oli tarkoitus olla yhteisö, joka vain sävelsi musiikkia muille. Lopulta sen oli kuitenkin pakko alkaa esittämään tuotoksiaan itse.

Peter Gabriel oli alun perin hyvin teatraalinen hahmo ja tämä on näkynyt koko miehen uran ajan hänen lavaolemuksessa. Tästä ja ajan hengestä johtuen kappaleista tahtoi tulla pitkiä ja mahtipontisia. Pitää muistaa, että Foxtrotilla esiintyi yhtyeen klassikkokokoonpanona pidetty viisikko. Näillä hahmoilla on väkisin saattanut tulla aika eeppistä materiaalia.

Gabriel laulussa oli lumoava esiintyjä. Kitaran kanssa taiteili Steve Hackett ja koskettimissa Tony Banks, jonka albumi-introa pidetään yleisesti yhtenä hienoimmista. Rytmiryhmän muodostivat basisti Mike Ruhterford ja rumpali Phil Collins. Phil Collins on muuten yksi niistä kolmesta artistista, joka on onnistunut myymään yli 100 miljoonaa albumia sekä bändin jäsenenä, että sooloartistina.

Foxtrot oli kohtuullisen suosittu, muttei jättimenestys. Vuonna 1972 progressiivista rockia oli paljon tarjolla. Foxtrot nousi Englannissa listasijalle 12. Singleillä ei ollut mainittavaa myyntiä. Albumi kuitenkin nosti bändin tunnetuksi. Suurin menestyksen tae olivat Gabrielin mystiset sanoitukset. Esimerkiksi Get ’Em Out by Fridayssa kerrotaan ihmisten geneettisestä muuntamisesta pienikokoisemmiksi, jolloin heitä mahtuisi rakennuksiin tuplamäärä. Ja tämä on varmasti helpoimmasta päästä tajuttavaksi.

Metallia levyltä on vaikea hakea, mutta soittotaidon puolelta ja eeppisistä sekä kunnianhimoisista rakenteista se helposti tulee. Hackettin kitarasoundi on melko rupuinen, mutta albumin kokonaissointi on tasapainossa. Progea tämä on ihan siinä mallissa, missä itse ”progejättien musiikin” ymmärrän. Varsinkin Collins on progerumpalina juuri sellainen, kuin kuuluukin.

Soittajat ovat timanttisia. Ilman Genesistä tuskin olisi Dream Theateria ja Rushiakaan.

Kyllä Watcher of the Skies on progestandardina tähän laitettava.