Toomion TOP200-biisit: 191. Aerosmith – Dream On

Aerosmithiin olen aina suhtautunut hyväksyvästi. Kasari- ja ysäriklassikot on toki kuunneltu jo aikanaan, mutta Dream Oniin olen tutustunut vasta rock-radioiden kautta. Ja suhteellisen myöhään. Heitetään arvioksi noin seitsemän vuotta sitten.

Dream On julkaistiin vuonna 1973 debyyttialbumi Aerosmithin toisena sinkkuna. Se oli Steven Tylerin pianolla säveltämä kappale, jota ei ikinä pitänyt levyttää. Stevenin itsensä mukaan se on ainut debyyttialbumin kappale, joka on laulettu hänen luonnollisella äänellään. Muissa oli liikaa näytttelyä ja yritystä olla matala soul-ääni.

Kappale on hyvin yksinkertainen, mutta samalla se on aito. Dream Onin sointukulku on Tylerin kertoman mukaan saanut alkunsa jo hänen isänsä pianoharjoituksista. Pikku-Steven makasi pianon alla ja kuunteli isänsä harjoituksia. Kappale myös osoittaa kuinka lahjakas laulaja Tyler oli jo nuorna miesnä. Kappaleessa odotetaan sitä lopun kirkuen laulettua ”dream onia”. Ei unohdeta myöskään Toxic Twinsin toista osapuolta, kitaristi Joe Perrya. Kitarakin nimittäin kulkee aivan linjassa.

Dream On on parhaimmillaan aamuruuhkassa, mikä Joensuussa tapahtuessaan onkin unta. Aamun ensimmäistä kahvia odotellessa.

Toomion TOP200-biisit: 192. Queen – Headlong

Vuosi 1989. Tajusin Queenin olemassaolon. Liikkui huhuja, että Freddie Mercury on sairas. Vuosi 1991. Freddie kuolee, autoon ilmestyy Greatest Hits 2 -kasetti. Headlong aloitti tuon kokoelmakasetin b-puolen.

11-vuotiaana jollain tapaa ymmärtää, mikä on hyvin laulettua ja soitettua musiikkia. Queen oli. Tuntui oikealta tykätä bändistä. Rokkipoliisin alokasaika oli alkanut.

Headlongin piti alunperin tulla Brian Mayn sooloalbumille, mutta kuultuaan Mercuryn laulavan sen, päätti May ”lahjoittaa” biisin Queenille. Krediitit on Innuendo-levyllä annettu koko bändille, kuten jokaisella sen kappaleista. Mayn idea se kuitenkin oli.

Sanoitus varastaa vähän vanhemman Breakthrun tekstejä. Breakthrussa lauletaan ”I want to rush headlong into this ecstasy”. Headlongin sanoituksessa on muutenkin samaa. Päätä pahkaa elämässä eteenpäin, seurauksista välittämättä.

Headlongin alku on laukkakompillaan mahtava. Kun kappaleen rakenteeseen perehtyy tarkemmalla korvalla, huomaa Queenin nerokkuuden sovituksessa. Miettikääpä kappaletta ilman lauluja. On nimittäin melko tyhjä. Taitavaa soittoa, mutta liikaa ahtamatta. Kaiken kruunaa Mayn hieno soolo.

Headlongin video on Queenin kolmanneksi viimeinen ennen Freddien kuolemaa. Videolla miehen terveyden heikkenemisen voi jo kasvoista aistia, vaikkei se esiintymiseen näytä muuten vaikuttavankaan.

Niin kuin olen aiemminkin maininnut. Tämä oli pienelle juoksijapojalle tärkeä tsemppibiisi. Hengitinkin sen tahtiin juostessani Leenan kaupalta Osman tiehaaraa kohti.

Toomion TOP200-biisit: 198. AC/DC – Thunderstruck

”Keskimmäinen jono laulaa ’TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TI-TA-TI-TI-TI-TA-TI’ ja reunimmaiset jonot huutavat oikeissa kohdissa ’THUNDER’!” Näin sitä edettiin ruokalasta kohti iltalaskentaa noin kultaisina armeija-aikoina.

Hittimittari tai joku vastaava se oli, kun kappaleen ensi kertaa kuulin. Angus Youngin koulupuku, kuolematon liidiriffi ja rumpali Chris Sladen napakat iskut jättimäisiin, ylös nostettuihin lattiatomeihin. Kyllä se heti veti puoleensa.

Malcolm ja Angus sävelsivät kappaleen Anguksen keksimän tiluriffin päälle. Idea kappaleen nimeen on urbaanilegendan mukaan tullut lentokoneeseen iskeneestä salamasta. Tiedä häntä. Vuosi oli 1990 ja Thunderstruck toimi The Razors Edge -albumin singlenä sekä avausraitana. Pisteitä nostaa se, että tämän esittää AC/DC. Ei tämä Elton Johnin esittämänä ihan samoihin kerroksiin nousisi. Suomessa tämä oli listaykkönen. Albumikin myi Suomessa platinaa. USA:ssa se oli listakakkonen ja britessä neljäs.

Lyriikat sisältävät kaikki tällaiseen rokkiin tarvittavan: naiset, matkat ja sääilmiö. Kivaa on ja meininkiä. Brian Johnson kun laulaa ”I was caught
in the middle of a railroad track”, niin sen pitää riittää. Ja se riittää.

Autolla äijäporukan viikonlopun viettoon ajellen, kesäilta kuumimmillaan, olut kylmimmillään, velat muuttuu saataviksi jne. Kyllä te tiedätte.

<br>

Metallimusiikin olemus – 30. Maailman ensimmäinen platinaa myynyt albumi

IRON BUTTERFLY – IN-A-GADDA-DA-VIDA (1968)

Moni on varmasti selaillut joskus maailman eniten myyneitä albumeita. Iso osa on tuttuja nimiä, mutta muutamia oudompiakin vastaan tulee. Esimerkiksi Iron Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida (1968).

Oudosta nimestään huolimatta albumi on myynyt noin 30 miljoonaa kappaletta. Sen suosiosta kertoo aika paljon myös se, että se oli US Billboardin listalla 144 viikkoa. Se on tavallaan myös kautta aikain ensimmäinen platinalevyllä palkittu albumi. Oikeasti tämä titteli on Eagles-yhtyeellä, joka tosin sai sen kokoelma-albumilla.

Yhtye oli Kaliforniasta lähtöisin ja sen historiaan kuuluvat monet miehistövaihdokset, joista iso osa on tapahtunut kuolemantapausten johdosta. Bändin pää-äänenkäyttäjänä toimi tällä albumilla Doug Ingle, joka naputteli laulun ohessa myös urkujensa koskettimistoa. In-A-Gadda-Da-Vida, joka sai nimensä pikkupäissään lausutusta In The Garden of Eden-kappaleesta, on kuuluisa oikeastaan vain nimikkokappaleensa takia. Se on noin 17 minuuttia pitkä, ja sillä kuullaan sellaisetkin hevielementit kuin pitkät rumpu- ja kitarasoolot keskellä kappaletta. Menestys tuli kuitenkin kolmen minuutin mittaan lyhennetyllä radioversiolla. Kappaleessa on aika selkeä Sunshine of Your Love-sävy, mutta riffi on raskaampi.

Muuten albumi sisältää urkukikkailua The Doorsin tapaan. Laulu on aika pulskeaa, vaikka siitä voi löytää Elviksenkin sävyjä. Taustalauluissa on taitavia stemmoja ja harmonioita.

Metallikytkennät ovat oikeastaan parin kappaleen varassa. Jo mainittu In-A-Gadda-Da-Vida ja Are You Happy näistä parhaina esimerkkeinä. Metalliksi laulajan ääni on melkoisen pehmeä, mutta saa tästä sellaista aikansa Ghost-viritelmää, kun oikein ponnistaa mielikuvituksensa äärirajoille. Tekoraskasta poppia.

Laitetaan esimerkkikappaleeksi kärsivällisyyttä vaativa nimibiisi.

Kuva: NME.com

Metallimusiikin olemus – 17. Spooky Tooth teki biisin, jota syytettiin itsemurhista

1960-luvun loppupuolta on tässä jo jonkin verran käsiteltykin. Sieltä ponnisti myös varsin tuntemattomaksi jäänyt Spooky Tooth. Brittibändi, joka liikkui psykedelian ja hard rockin välimaastossa. Yhtyeen erikoisuus oli sen kaksi kosketinsoittajaa, jotka molemmat vastasivat myös laulupuolesta. Mike Harrison hoiteli pianoa ja Gary Wright urkuja. Jälkimmäinen liikkuu soittotyylinsä puolesta hyvin samoilla seuduilla Jon Lordin kanssa. Yhteistyötä hän on kuitenkin tehnyt myöhemmin Beatles-miesten kanssa.

Hammondiin on saatu mukavasti säröä, eli perinteisen hevirockin puolelle mennään. Biisien riffit ovat junnaavia ja sitä kautta jopa stonermaisia piirteitä omaavia. Jompikumpi laulajista kuulostaa aika paljon Purplen Ian Gillanilta ja toinen taas on sekoitus Rob Halfordista ja Ken Hensleystä. Musiikillisesti tulee eniten mieleen kuitenkin Led Zeppelin. Paljon on raakoja kitarariffejä, mutta myös kliiniä puolta on ujutettu kappaleisiin.

Vaikutus metalliin on ehdottomasti tältä urkupuolelta haettavissa. Edellä mainitut nimet osoittavat myös vaikutuksen olleen kohtuullinen näihin enemmän metallisiinkin nimiin. Myös biisi nimeltä Evil Woman on selkeä askel pimeän puolelle.

Albumin kovin hitti lienee Better by You, Better than Me, jolla on jo sitten kovastikin metallikulttuuriin kuuluvaa historiaa. Vuonna 1978 Judas Priest teki kappaleesta versioinnin, jonka takia joutui ihan oikeuteen asti. Vuonna 1990 kaksi nuorta heppua päättivät päättää päivänsä haulikolla, ja Judas Priest haastettiin oikeuteen osasyyllisenä tapahtumaan. Näin siksi, että tässä kappaleessa laulettiin ”Do It”, jonka omaiset näkivät selvänä vaikuttimena itsemurhiin. Bändi todettiin syyttömäksi, mutta levy-yhtiö joutui maksamaan oikeuskuluja 40 000 dollaria. Judas Priest-vokalisti Halford kommentoi tapausta seuraavasti: ”Mitä järkeä bändin on käskeä fanejaan tappamaan itsensä? Sehän ei bisneksen kannalta kovin järkevää ole.”

Albumiesimerkkinä on Spooky Two (1969), joka jatkaa ajan hengen mukaista sekaisuuden linjaa. Muutamia hyviä kappaleita kummasti aseteltuna. Albumin tuottaja kannattaa tässä kuitenkin mainita. Se on Jimmy Miller, joka on tuottanut tämän lisäksi muitakin kohtuullisia levyjä. Esimerkiksi Rollareiden Sticky Fingersin ja Motörheadin Overkillin. Mies kuitenkin kuoli rock-kuoleman – maksa petti.

Biisiesimerkkinä juuri tuo surullisenkuuluisa ”itsemurhabiisi”.

https://open.spotify.com/album/7Ehr4tstOQtGR8SILkfhsn