Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 160. Deep Purple – Sometimes I Feel Like Screaming

Alavuden Tusanpuoli ja lukioaikainen hieronta. Melkosta hieromista oli tietysti koko elämä, mutta tämä liittyi juoksuharrastukseen. Hieroja oli vannoutunut Deep Purple -fani, ja perehdytti minut sille tielle.

Purpendicular oli juuri ilmestynyt ja se kuulosti vähän kummalta. Tämä toki Steve Morsen takia. Ritchie Blackmore oli poissa ja Steve ekaa kertaa puikoissa.

Monisyinen kappale jää helposti hyräilylistalle, mutta sen eniten kiinnostusta herättävä kohta on Morsen mahtava kitarasooloilu kappaleen lopussa. Morse vuolee kitarastaan juoksutuksia, kuin kuorisi perunaa. Niin helpolta se kuulostaa.

Morsen yksikseen tapaillessa kappaletta, olivat Jon Lord ja Roger Glover tulleet ihmettelemään sävelmää ja niin siitä oli samana päivänä tehty Deep Purplen biisi.

Helppo kuunnella ja tykästyä.

Categories
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 56. Huumorilla Metallican esikuvaksi

BUDGIE – NEVER TURN YOUR BACK ON A FRIEND (1973)

Budgien kolmas albumi alkaa kuin historian siiville tiputettu Rage Against the Machine aloittaisi levynsä. Hetken kuunneltuaan, voi todeta ettei ole ihme, että Metallica on Breadfanin kovertanut vuonna 1987. Onhan tämä nyt selkeästi thrashin alkuaineista kehitelty soppa. Tuo coverointi oli myös Budgie-rumpali Ray Phillipsin elämän pelastus, sillä vararikon partaalla liikkunut Phillips sai Metallica-levytyksen jälkeen sen verran tekijänoikeusmaksuja, että nousi kurjuuksista takaisin elävien kirjoihin. Toisaalta on kyllä sanottava, että Budgie hakkaa rujoudessaan tuon Metallica-version selkeästi. Budgie kuulostaa pelottavammalta.

Kitaristi Tony Bourge jatkaa edelleen riffejä, jotka ovat vaikuttaneet monen raskaamman rokin esittäjän soittoon. Siinä on Morelloa, Hammettia, Mustainea… Vakuuttavaa jälkeä vuonna 1973. Rumpali Phillips hoitaa tonttinsa sooloja myöten komeasti, eikä Shirley Basseyta esikuvanaan pitävä Burke Shelley ole ollenkaan kehno laulaja.

Tekemisestä myös paistaa vilpitön ilo. Hommaa ei oteta niin vakavasti kuin esimerkiksi King Crimsonin voisi kuvitella tekevän. Esimerkiksi hauskasti nimetty You’re the Biggest Thing Since Powdered Milk alkaa manowarmaisella bassottelulla ja jatkuu taitavasti soitettuna jamitteluna ihan loppuun asti.

Metalliyhteyksiä on vaikka millä mitalla. Ensiksikin albumin kannen on tehnyt Roger Dean, joka esimerkiksi Yesin kansitaidetta on luonut. Toiseksi albumi olisi sisältänyt Winston Churchillin puhetta vuodelta 1940, mutta lupa-asioiden vuoksi se kuitenkin poistettiin CD-versioilta. Tässäkin ollaan oltu metallin eturintamassa, sillä kyllä jokaisen proge-bändin kuuluu lainata jotain historiallista puhetta jollekin albumilleen.

Albumi on täysin kuunneltavaa raskaampaa rokkia ja jos soundit olisivat paremmat, olisi se helppo luokitella jopa metalliksi. Progressiivisuutta tältä albumilta ei siinä määrin löydy kuin monelta muulta tässä osiossa tavatulta bändiltä. Metalliin vaikuttava teos jo pelkän Breadfanin vuoksi se silti on. Tässäpä siis teille se.

Kuva: artrockstore.com

Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 173. AC/DC – T.N.T.

Armeijan jälkeen muuttelin serkkupojan kamppeita kohti Hervantaa. Jostain syystä muuttomusiikiksi valikoitui AC/DC.

Bändi on jo toistamiseen listalla. Eikä ennakkoasetelmissa järjestys pitänyt olla tämä. Mutta on se vain.

Kappale julkaistiin vuonna 1975 ja 1976. Miksi näin? No siksi, että albumi ilmestyi nimellä T.N.T. Australiassa ja vasta seuraavana vuonna maailmanlaajuisesti albumilla High Voltage.

Yksinkertainen kappalerakenne ja bändin aina niin pelkistetty ilmaisu kyllä vetoaa. Sanat ovat uhkaavat rock-sanat. Oikeasti eivät kerro oikein mitään, mutta kyllä tälläkin pääsi listalle, jonka kappaleita ei suositeltu soitettavan WTC-terrori-iskujen aikoihin.

Kyllä tämä soi leppoisasti kesäisellä Hämeenkadulla.

Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 181. The Who – Won’t Get Fooled Again

David Caruso asettaa aurinkolasit silmille ja Pete Townsendhin kitara rämähtää soimaan.

C.S.I. Miamin tunnusmusiikkina toiminut Won’t Get Fooled Again oli siihen asti ollut minulle vain ”ihan ok”. Sarja kuitenkin iski, eikö vähiten siksi, että Caruso oli ollut niin NYPD Bluessa kuin Hill Street Bluesissakin. Siihen oli leikattu vielä niin sopivat pätkät, että kappaleesta on muodostunut ikuinen ”älä skippaa” -klassikko.

1971 tehty Won’t Get Fooled Again oli kantaaottava ja nimenomaan vallankumouksellinen teos myös syntetisaattorin takia. Se oli osa Tommyn menestyksen myötä Townsendhille pakkomielteeksi muodostunutta Lifehouse-teemateosta. Albumin piti kertoa orjuutetusta kansasta, jonka rock-konsertti pelastaa. Lifehouse jäi lopulta tekemättä, mutta moni kappale siltä jäi elämään. Suurin osa niistä julkaistiin Who’s Next -albumilla.

WGFA:n leimallisimpia elementtejä ovat mahtipontiset kitarat ja hyvin progrehtava syntikkariffi. Myös lopussa tuleva Roger Daltreyn huuto on ikoninen. Tarinan mukaan sen nauhoitus kuului tien toiselle puolelle asti, ravintolaan, jossa muu bändi ruokaili. Myös rytmiryhmää kannattaa tarkkailla. John Entwistle vetelee melkoisia viivoja bassollaan samaan aikaan, kun lähes ilman haikkaa soittava Keith Moon räimii perunoita kellariin.

Pituudeltaan kappale on pitkä kuin historian kaksoistunti. Ei se kuitenkaan ole häiritsevä tekijä, vaikkei erilaisia osia niin paljon olekaan. Bändi on ollut tuohon aikaan vedossa. Myös tuotanto on onnistunut, sillä soundit kuulostavat edelleen hyviltä, joskin vähän hiljaisilta.

Aurinkoiseen elokuun iltaanhan tämä uppoaa kuin kuuma koira voihin.

Categories
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 191. Aerosmith – Dream On

Aerosmithiin olen aina suhtautunut hyväksyvästi. Kasari- ja ysäriklassikot on toki kuunneltu jo aikanaan, mutta Dream Oniin olen tutustunut vasta rock-radioiden kautta. Ja suhteellisen myöhään. Heitetään arvioksi noin seitsemän vuotta sitten.

Dream On julkaistiin vuonna 1973 debyyttialbumi Aerosmithin toisena sinkkuna. Se oli Steven Tylerin pianolla säveltämä kappale, jota ei ikinä pitänyt levyttää. Stevenin itsensä mukaan se on ainut debyyttialbumin kappale, joka on laulettu hänen luonnollisella äänellään. Muissa oli liikaa näytttelyä ja yritystä olla matala soul-ääni.

Kappale on hyvin yksinkertainen, mutta samalla se on aito. Dream Onin sointukulku on Tylerin kertoman mukaan saanut alkunsa jo hänen isänsä pianoharjoituksista. Pikku-Steven makasi pianon alla ja kuunteli isänsä harjoituksia. Kappale myös osoittaa kuinka lahjakas laulaja Tyler oli jo nuorna miesnä. Kappaleessa odotetaan sitä lopun kirkuen laulettua ”dream onia”. Ei unohdeta myöskään Toxic Twinsin toista osapuolta, kitaristi Joe Perrya. Kitarakin nimittäin kulkee aivan linjassa.

Dream On on parhaimmillaan aamuruuhkassa, mikä Joensuussa tapahtuessaan onkin unta. Aamun ensimmäistä kahvia odotellessa.