Metallimusiikin olemus – 48. Poskelleen mennyttä parodiaa

JETHRO TULL – THICK AS A BRICK (1972)

Aqualungin (1971) valtaisan menestyksen jälkeen laulaja huilisti Ian Anderson oli kummissaan. Ihmiset pitivät Aqualungia konseptialbumina, millaiseksi sitä ei ollut tarkoitettu. Tästä harmistuneena Anderson halusi kettuillakseen tehdä kaikkien aikojen konseptialbumin.

Thick as a Brick sävellettiin suurimmaksi osaksi vasta nauhoituksen aikaan. Bändin panos oli kuitenkin niin valtava, että koko teos äänitettiin purkkiin vain parin viikon aikana.

Anderson halusi tehdä sanoituksista ja kappalerakenteista tarkoituksellisen monimutkaisia ja kiharaisia juuri tuon konseptialbumiharmituksen takia. Voisi sanoa, että Thick as a Brick oli jonkinlainen kostoretki väärinymmärretyn Aqualungin puolesta. Tämä kuitenkin vähän epäonnistui, sillä yleisö ei ymmärtänyt Andersonin tarkoituksellista huumoria ja musiikin parodiallista tarkoitusta.

Anderson jopa keksi sanoituksien taakse fiktiivisen Gerald Bostockin, 8-vuotiaan lapsineron, joka muka kannessakin esiintyy. Kansi sinällään on teos sekin. Kuvitteellisen englantilaisen kaupungin sanomalehti, jossa on useampi sivu keksittyä tarinaa, ilmoituksia, kilpailuja jne.

Musiikillisesti albumi on enemmän rock, kuin aiempi Aqualung. Se on myös enemmän progea, vaikka tarkoitus oli olla vain parodiaa. Albumilla on Andersonin mukaan myös jazz-improvisaatiopätkiä ”puukkoina itseään täynnä olevien progejättien soittajille”. Alkuperäinen versio on kammottava mörkö, jossa on kaksi reilun parinkymmenen minuutin kappaletta. Cd-versio on onneksi jaettu kahdeksaan pätkään.

Kaikesta kummallisuudesta huolimatta albumi myi valtavia määriä. Se meni ykköseksi USA:ssa, viidenneksi Briteissä ja toiseksi Saksassa. Live-esiintymisetkin olivat kitaristi Martin Barren kanssa todella vaikeita, koska muistettavana oli valtava määrä tahtilajin muutoksia.

Kuten jo aiemmin tuli todettua, tulee Jethro Tullista aina mieleen Ayreon ja Deadsoul Tribe. Metalliksi tämä ei vielä musiikillisesti muuten mene, mutta Andersonin parodia taisi vain ruokkia teemalevyjen ja progejättien muutenkin valtavaa määrää ja kokoa. Tuota parodiaa bändin metallisemmatkaan ihailijat eivät välttämättä ole ymmärtäneet oikein.

Esimerkkinä voi laittaa Thick as a Brickin live-esiintymisen vuodelta 1978.

Kuva:  tennesean.com

Metallimusiikin olemus – 41. Lutonin pillipiipari

 JETHRO TULL – AQUALUNG (1971)

Kun taivaltaa pitkin progressiivisen rockin alkumetrejä, tulee väkisinkin törmänneeksi Jethro Tullin Aqualungiin. Se on eräänlainen ”progestandardi” monelle. Ja helpostihan siitä sellainen tulee, jos reilu seitsemän miljoonaa on albumia myyty. Kansitaiteessa esiintyy legendaarinen ”kerjäläinen”, joka on lähes suora kopio Ian Andersonin hahmosta. Mieshän itse vihaa kantta, vaikka siitä on levynkantena tullut lähes ikoninen.

Aqualungia äänitettiin Island -studiolla, jossa samaan aikaan runtattiin kasaan Led Zeppelinin nelosalbumia. Ihan ok tekele sekin. Ennen nauhoituksia bändin basisti vaihtui ja tilalle tuli Jeffrey Hammond, jonka bassottelu melko vähäisestä soittotaustasta huolimatta on lähes albumin parasta antia.

Bändin nimi tulee 1600-1700-lukujen vaihteessa eläneestä maataloustieteilijästä. Siihen viitaten Jethro Tull onkin musiikillisesti folkin ja progen sekoitusta. Ainahan siitä folkia tehdään, jos kappaleessa soitetaan huilua. Sen laulaja Ian Andersson toki osaakin aika hemmetin hyvin. Noin joka toisen kappaleen aikana kuullaan hiukan tiukempaakin riffittelyä, jonka voisi vertauttaa vähän tuoreempaankin proge-rockiin.

Jethro Tullin musiikki on lopulta melko kevyttä ja ilmavaa. Silti varsinkin tämän albumin tematiikka liippaa hyvin läheltä tämän päivän raskaampia yhtyeitä. Vähäosaisten heikkoa asemaa ja kirkon sekä uskontojen epäkelpoisuutta käsitellään suorasti ja kiertoilmaisuin. Myös sellaiset otsikot kuin väestön liikakasvu, teollistuminen ja globalisaatio ovat mukana. Aiheeltaan siis alati ajankohtainen levy. Näiden teemojen takia se sai osakseen myös vastareaktioita. USA:n uskonnollisempi osa julisti albumin pannaan ja jopa poltti sen kopioita.

Esikuvana bändin keulahahmo Anderson on pitänyt saksofonisti Roland Kirkiä, joka myös käytti hyvin erikoisia soittotekniikoita. Tuota tyyliä ovat myöhemmin matkineet ainakin Dead Soul Tribe ja Arjen Lucassen omissa projekteissaan. Esikuvana Jethro Tull on ollut hyvin monelle metallivaikuttajalle. Iron Maidenin Steve Harris ja Bruce Dickinson, Blind Guardianin Marcus Siepen, doom-bändi Blood Ceremony sekä esimerkiksi Dream Theaterin John Myung ovat todella vaikuttuneet bändin musiikista. ”Suurin” tunnettu fani taitaa kuitenkin olla Rushin Geddy Lee, joka on monessa otteessa ihastellut Jethro Tullin kykyä säveltää dynaamisia ja monisyisiä kappaleita.

Aqualung tosiaan menestyi hyvin. Se nousi Briteissä sijalle neljä ja Yhdysvalloissakin sijalle seitsemän. Se itseasiassa on suhteellisen helppoa kuunneltavaa, vaikkakin pitkien kappaleiden myötä vaatii keskittymistä.

Lähimmäksi bändin tunnelmaa päästään ehkä albumin tunnetuimmalla kappaleella Locomotive Breath, jossa todella on höyryveturimaista meininkiä. Laitetaan siitä vielä live-versio, josta pääsee paremmin sisään bändin kehuttuun lavailmeeseen.