Keikka-arvio: Bon Jovi, Tampere, 26.5.2013

Tässä jälleen eräs keikkaraportti, joka tuli aikanaan julkaistua toisella sivustolla, jota ei enää internetistä löydy. Nyt kun Bon Jovin viimeisimmästä Suomi-keikasta on kulunut päivälleen neljä vuotta, onkin tälle mainio hetki.

—————————————————————-

Eilen oli ohjelmassa yksi suurimmista suosikeista, Bon Jovi, Tampereen Ratinan stadionilla. Aikaisemmista Jovi-keikoista poiketen tuli tällä kertaa hommattua astetta kalliimpi lippu ns. ”Golden Circle” -alueelle, eli keikkatunnelma oli taattu. Kun sääkin suosi auringon porottaessa täydeltä taivaalta, olivat olosuhteet harvinaisen kohdallaan.

Kysymysmerkkejäkin oli ilmassa. Parilla aiemmalla keikalla Jon Bon Jovin ääni ei ollut oikein kestänyt, ja Bulgariassa keikka oli jouduttu jopa typistämään, sillä herrasta ei meinannut lähteä pihaustakaan. Toinen ja suurempi arvuuttava tekijä oli se, että Richie Sambora ei tällä kertaa olisi mukana. Koska Richie on itselleni yksi merkittävimmistä esikuvista, oli menetys kirpaiseva. Vaikka herraa tuurannut kitaristi Phil X olikin hyvässä vedossa ja hoiti tilanteen ammattilaisen tavoin, päätin jo ennen keikkaa keskittyä alkuperäisen kolmikon (Jon Bon Jovi, rumpali Tico Torres sekä kosketinsoittaja David Bryan) touhuiluun.

Homma lyötiin käyntiin pari minuuttia yli iltakahdeksan. Introvideon jälkeen Tico fillasi rummuillaan käyntiin uuden levyn rallin That’s What the Water Made Me. Jon asteli lavalle akustisen kitaran, farkkutakin ja todella 80-lukulaisten aurinkolasien kanssa. Hyvä meininki ja menevä aloitus, tässä liveversiossa oli pitkä outro!

Parin seuraavan biisin osalta käsikirjoitus oli tuttua kauraa jo parilta edelliseltä bändin keikalta. Mutta ei sille mitään mahda, että You Give Love a Bad Name, Born to Be My Baby ja Raise Your Hands ovat mahtavia biisejä, ennenkaikkea ensimmäisenä mainittu. Kertosäkeitä laulettiin kuorossa ja Raise Your Handsissa ei tarvinnut yleisöä kahtaa kertaa käskeä, kyllä ne kädet nousivat!

Seuraavien parin biisin ajaksi tunnelma hieman laantui, kunnes jälleen lyötiin löylyä It’s My Lifen muodossa. Tämän aikana Jon kiipeili lavarakennelmissa yleisön eläessä vinhasti mukana koko biisin ajan. Yhdet illan kovimmista yhteislauluista.

Sitten mentiinkin uudelle osastolle parin biisin ajaksi. Ykkössinkku Because We Can on alkanut kummasti kuulostaa paremmalta viime aikoina, ja livenä oli kiva huomata kuinka yleisökin oli tehnyt kotiläksynsä sen osalta. Sen ja What About Now’n vastaanotto osoitti, että uusi levy on tullut kuunneltua.

Bändin ensimmäinen hitti Runaway käynnisti jälleen bailuvaihteen. Todella mahtava versiointi ja draivi oli tässä! We Got It Going On edusti jälleen uudempaa tuotantoa, WGIGO:n liveversio kepittää studioäänityksen selvästi. Keep the Faith puolestaan oli kokenut muodonmuutoksen, kun sen loppuhuipennuksena nähtiin kunnon instrumentaalijami, jonka aikana Jon jopa häipyi lavalta jättäen soittajat valokeilaan. Ennenkaikkea David Bryanin työskentely sai aikaan melkoiset suosionosoitukset, mahtavaa!

Tunnelmaa tasoiteltiin parin seuraavan kappaleen ajan. (You Want to) Make a Memory on uudempaa tuotantoa vuodelta 2007, ja olikin kaunis veto. Biisin sovitus on sellainen, että siinä ei ole mitään ylimääräistä ja sai tuollaisessa stadionympäristössäkin laulun tuntumaan intiimiltä. Vanha suosikki Someday I’ll Be Saturday Night puolestaan oli hieman aiemmasta poikkeava, akustinen versio. Jon lauloi hieman matalammalta kuin perinteisesti. Yleisö kuitenkin tykkäsi.

Sitten alettiin lisätä kaasua, kun pääsetti alkoi lähestyä loppuaan. Last Man Standing oli positiivinen yllätys ja harvemmin soitettu biisi, todella hyvää revitystä koko bändiltä. Sitä seurasi pari uudempaa biisiä, kunnes vanha keikkajyrä I’ll Sleep When I’m Dead villiinnytti yleisön, ainakin siitä kohti missä itse olin! Paras versio tuosta biisistä, mitä olen kuullut. Bad Medicine rullasi myös niinkuin odottaa sopi, ja Jon otti kunnolla kontaktia yleisöön tämän biisin aikana.

Ykkös-encore alkoi hienolla biisillä In These Arms. Perinteisen kaunis versio, jota seurasi yksi tunnetuimmista, Wanted Dead or Alive. Se biisi ei livenä voi epäonnistua tunnelman nostatuksessa. Have a Nice Day oli puolestaan todella rok ja sisälsi mahtavia efektejä screeneillä, tästä jäi mieleen bändin draivi ja Ticon työskentely. Ensimmäisen encoren viimeinen biisi oli sitten Livin’ on a Prayer. Kun kyseessä on yksi maailmankaikkeuden parhaista biiseistä, niin on aina yhtä hienoa kuulla se livenä ja todeta, että on se iskenyt muihinkin. LOAP oli jälleen paras esimerkki siitä, miten Bon Jovi on yleisönsä kanssa yhtä: livemusiikkia parhaimmillaan.

Tässä vaiheessa bändi kävi kumartamassa ja häipyi, mutta palasi hetken kuluttua kun yleisö oli taputtanut ja huutanut riittävästi. Kakkosencoren kattaus olikin todella hieno, ainakin omasta mielestäni. Ensimmäisenä tuli ehkäpä uuden levyn paras biisi I’m With You, jota on soitettu vain pari kertaa tällä kiertueella. Tämän biisin kertosäe muistuttaa vanhoja hittejä, eikä pahalla ollenkaan. Todella hyvä veto! IWY:n jälkeen Jon katseli yleisön toiveplakaatteja, ja totesi yrittävänsä erästä biisiä, kunhan ensin muistelisi miten se menee. Niinpä hän mumisi hetken kitaransa kanssa ja totesi, että ”tästä tietää että on hyvä fiilis, kun soittaa mitä haluaa eikä välitä mistään muusta”. Vuorossa oli uuden levyn What’s Left of Me, yksi albumin parhaista ja todella harvoin kiertueella soitettu, vain pari kertaa ennen tätä. Hienosti bändi klaarasi tämänkin! Toisen encorekattauksen päätösbiisi oli kuitenkin se, joka kruunasi tämän keikan henkilökohtaisesti allekirjoittaneelle. Hetken aikaa biisiä arvottuaan Jon totesi, että ”entäpä jos vedetään These Days, ja niinpä David Bryan aloittikin biisin piano-intron. Hieno, ajaton klassikkobiisi, jonka näkemisestä oli tullut haaveiltua monta vuotta. Tuolta These Days -levyltä soitetaan ylipäätään biisejä liian harvoin, tämäkin esitys sen todisti. Mahtava versio, ja kuten sanottua, henkilökohtaisella tasolla illan selkeästi mieleenpainuvin.

TD:n jälkeen porukka kävi jälleen kumartamassa ja kiittämässä yleisöä, mutta päätyivät soittamaan vielä yhden hitin. Lopetusbiisiksi valikoitui Always, jonka yleisö otti jälleen vastaan melkoisella rakkaudella. Kenelläpä ei tuohon biisiin liittyisi henkilökohtaisia muistoja, sellaisella hartaudella sitä laulettiin mukana. Hieno lopetus hienolle keikalle ja ennenkaikkea mahtavalle loppuhuipennukselle!

Astellessani stadionilta pois oli fiilis positiivisen yllättynyt. Vaikka Samboran puuttuminen epäilytti paljolti etukäteen, pysyi show kasassa hyvin. Phil X ja Bobby Bandiera hoitivat kitarahommat, eivät toki yltäneet Richien tasolle, mutta homma soundasi riittävän hyvältä. Kun Sambora puuttui, oli Jon Bon Jovin pakko olla paljon kontaktissa yleisön kanssa ja pidettävä energiaa yllä, ja siinä hän onnistuikin paremmin kuin aiemmilla näkemilläni bändin keikoilla. Myös David Bryan oli liekeissä ja ilo soittamiseen paistoi miehen olemuksesta koko keikan ajan. Ja taustalaulut lähtivät todella mallikkaasti ja olivat miksauksessa ilahduttavan pinnassa, hienoa David!

Kokonaisuudessaan jälleen New Jerseyn pojilta hieno keikka ja hintansa väärti. Toivottavasti tulevat jälleen joskus näihin maisemiin, varmasti tulee lähdettyä tarkastamaan. Rok!

YouTube-soittolista keikalta kuvatuista omista kännykkävideoista löytyy tästä.

Biisilista, Bon Jovi, Ratinan Stadion, 26.5.2013:

1. That’s What the Water Made Me 

2. You Give Love a Bad Name 

3. Born to Be My Baby 

4. Raise Your Hands 

5. Lost Highway 

6. Captain Crash & the Beauty Queen From Mars 

7. It’s My Life 

8. Because We Can 

9. What About Now 

10. Runaway 

11. We Got It Going On 

12. Keep the Faith 

13. (You Want to) Make a Memory 

14. Someday I’ll Be Saturday Night 

15. Last Man Standing 

16. We Weren’t Born to Follow 

17. Who Says You Can’t Go Home 

18. I ’ll Sleep When I’m Dead 

19. Bad Medicine 
(+ pätkä Doorsin Roadhouse Bluesia)

Encore:
20. In These Arms 

21. Wanted Dead or Alive 

22. Have a Nice Day 

23. Livin’ on a Prayer

Encore 2:
24. I’m With You
25. What’s Left of Me
26. These Days

Encore 3:
27. Always

Atson Aikakone: 2015 & Bon Jovi – Burning Bridges

Ensimmäinen Bon Jovi-julkaisu Richie Samboran siirryttyä sivuun julkaistiin 21.8. Otin uutukaisen vastaan hieman pelonsekaisin tuntein, sillä itselleni Sambora on ollut yksi tärkeimmistä esikuvista eikä miehen taitoja paitsi kitaristina myöskään biisintekijänä käy vähätteleminen.

Kuinka Bon Jovi selviäisi alusta saakka mukana olleen miehen poissa ollessa ja jatkaisiko levy edeltäjänsä, vuonna 2013 julkaistun What About Now’n jalanjäljissä pääasiassa kädenlämpöisinä ”by numbers”-poprock-numeroina? Lisäksi yhtye on tiedottanut, ettei Burning Bridges ole varsinainen studiolevy vaan enemmänkin kädenojennus faneille varsinaisen huolella työstetyn albumin seuratessa ensi vuonna. Levyn nimi, Burning Bridges, voidaan ottaa paitsi viittauksena Samboran lähtöön myös keljuiluna levy-yhtiölle, sillä aiemminkin Bon Jovi on joutunut julkaisemaan sopimuspykälien täyttämiseksi täytejulkaisuja…

Näistä lähtökohdista oletusarvo oli melko lailla nollassa, kun avausraita A Teardrop to the Sea pyörähti käyntiin. Mikäs aloituskappale tämä tällainen on? Edellisten levyjen radiohittimateriaalista ja perustavanlaatuisesta keskitien rockista ei ole tietoakaan, vaan tummempisävyinen ja jopa mystinen biisi soljuu ilmoille. Tutut sävyt kuitenkin välittyvät bändin soitannasta ja Jon Bon Jovin varttuneesta lauluäänestä. Tekstin puolella on muutamia mukavalta kalskahtavia ilmaisuja, kuten heti avausrivillä ”So this is it / here it is / a pot of gold / a Judas kiss”. Pidättyvässä tunnelmassa mennään eikä bändiä päästetä irti.

We Don’t Run sen sijaan lyö höyryn päälle liki anthem-maisella meiningillä. Nykyaikaista Bon Jovia, joka kaiken lisäksi potkii aika hyvin! Tässä laulussa kuullaan ensimmäisen kerran myös levyn nimi, kun Jon laulaa ”I’m not afraid of burning bridges / ’cause I know they’re gonna light my way”. Tämä lienee viittaus Samboraan päin…. Hyvää jytinää ja kertosäe ennen kaikkea on sellaisella asenteella liikkeellä, että saattaa soida jopa urheilutapahtumissa.

Kolmosena sitten jo aiemmin ”singlenä” julkaistu Saturday Night Gave Me Sunday Morning. Ensikuulemalta tämä oli niin peruskauraa, että liki ällötti. Sointukierto onkin aika perinteinen, mutta sitten kuuntelin useamman kerran ja kirjoittelin sanat ylös. Teksti paljastuikin paluuksi samankaltaisiin maisemiin, joissa 80-luvun huippulevyt viihtyivät maalaillen kohtauksia high school-romansseista. Edeltävillä levyillä rokkaavammat numerot ovat jääneet ikään kuin lähtötelineisiin, mutta tässä on jotain vetoavampaa. Ehkä se on melodiassa, todennäköisemmin tarinassa. ”Your shoes and attitude were stacked way up high” esimerkiksi on korniudessaan siisti rivi. Myös muita kovasti bonjovimaisia sanontoja löytyy, kuten ”when you’re driving down a street that’s only going one way / when every day starts feeling like a month of Mondays”. Radiohittitavaraa, jonka outroa tosin olisi saanut minun puolestani venyttää vielä runsaasti pidemmäksi. Jospa livenä sitten… Yksi pahasti tässä häiritsevä tekijä tosin on: c-osassa näkökulma vaihtuu ärsyttävästi kolmannesta persoonasta ensimmäiseen kesken kaiken.

Todennäköisesti edellisen What About Now’n sessioista ylijääneeltä materiaalilta kuulostava We All Fall Down ei sitten säväytä allekirjoittanutta. Ponnettomaksi jäävää turhan suurieleistä tuotantoa, jonka melodiakin tuntuu kierrätykseltä WAN:in nimibiisistä.

Blind Love parantaa hieman, mutta sekään ei oikein lähde käyntiin. Tunnelma on kuitenkin onnistuneempi, mutta Jon Bon Jovin nykyinen laulusoundi ei aivan riitä kannattelemaan näin minimalistista pohjaa niin hyvin kuin joskus aiemmin. Tällainen kuitenkin löytyy liki jokaiselta Bon Jovi-levyltä, eikä tämä huonoin näistä lauluista ole.

Kahden heikomman raidan jälkeen levy lähtee hieman yllättäenkin paranemaan, kun seuraavana on vuorossa Who Would You Die For. Levyn avausbiisissä sekä tässä on jotain These Days-levyn (1995) kaltaista tunnelmaa synkkyydessään. Jonin laulusuorituskin on yksi albumin, ja ylipäätään kuluneen vuosikymmenen, onnistuneimpia. Was it the way your fingers held that glass / the way your lips broke when you laughed”. Edellisellä levyllä ei ollut yhtään näin hyvää tekstiä.

Ylipäätään levyn soitanto ja soundit lähtevät tässä kohtaa oikeampaan suuntaan. Kitarasoolokin kuullaan ja bändin soitossa on tilaa eri tavalla kuin parilla aiemmalla albumilla. Varsinkin ensin mainittu oli hämmentävä huomio, kun ottaa huomioon ettei se Sambora tosiaan ole mukana ollenkaan…

Fingerprints kulkee viime vuosina Bon Jovi-piirissä harvinaisemmassa 6/8-tahdissa, jota sitäkin These Days-levyllä kuultiin useammassa biisissä. Hyvin jovimainen rakkauslaulu, jossa muistellaan miten kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti.

Akustisempi sovitus ja melodia ovat ihan nättejä, mutta tekstin rivi ”the last time that I saw them / I haven’t seen them since” on niin kammottava, että ihmetyttää miten moinen on levylle saattanut päätyä.

Biisi kuitenkin on levyn parhaimmistoa. Ennenkaikkea outro-soolo, jonka siis soittaa tuottaja John Shanks, joka muutenkin hoitelee sähkökitaraosuudet valtaosassa levystä. Tämä on myös pari sekuntia vajaan kuuden minuutin kestossaan albumin pisin raita.

Kolmanneksi viimeinen eli kahdeksas biisi on Life is Beautiful. Se on levyn kolmas joka käynnistyy whoa-whoa-rallatuksella… Tämäkin tuntuu What About Now-ylijäämältä, ja jääkin sen levyn kaltaisen valjuksi. Näitä Bon Jovi voisi suoltaa kolme levyllistä vuodessa.

Loppupuolen yllättäjä on I’m Your Man. Ennen albumin julkaisua julki tulleista pätkistä tämä ei herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa, mutta yksinkertaisuudessaan ja liki rollingstonesihtaveine kitaroineen tämä rokkaa erilailla kuin mikään Bon Jovin julkaisema biisi pitkään, pitkään aikaan. Vajaa neliminuuttinen tarjoaa jotain siitä vanhasta Bon Jovista. Loppusoittoakin jammaillaan muutama tahti pidempään kuin 2000-luvulla on ollut radiosoittobiiseissä tapana. Tekstin puolelta IYM tarjoaa samankaltaista romantiikkaa kuin Saturday Night Gave Me Sunday Morning:

When your heart is hungry
When you want a secret you can keep
You know that you can call me
Anytime for anything you need
No one asking questions
No need for alibis
No need for wasting words
I’m who I am
I’m your man

Levyn päättävä nimibiisi Burning Bridges on suoranainen keskisormen nosto levy-yhtiölle, jonka sopimuksen täytteeksi ja päätteeksi tämä albumi on mainittu. Mercury Records on ollut Bon Jovin taustalla sen uran alusta saakka ja 32 vuoden lojaaliuden päättyminen sopimusristiriitoihin ei miellyttänyt Jon Bon Jovia alkuunkaan. Tämä laulu kertoo tuon tarinan kokonaisuudessaan bändin näkökulmasta.

Sayonara
Adios, auf wiedersehen, farewell,
Adieu, good night, guten abend,
Here’s one last song you can sell
Let’s call it burning bridges
It’s a sing along as well
Ciao, adieu, good nacht, guten abend
Play it for your friends in hell


Summa summarum: lähtökohdiin nähden kelpo Bon Jovi-levy. Shanks paikkaa Samboraa mainiosti, mutta tietyn hohteen Richie on mukanaan vienyt. Tummemmat sävyt ja modernimmat soundit kuitenkin suuri plussa edellisiin levyihin nähden.

Atson Aikakone: Vuosi 1986 & Bon Jovi – Slippery When Wet

Bon Jovi julkaisi vuonna 1986 kolmannen albuminsa Slippery When Wet. Kaksi aiempaa levyä eivät olleet vastanneet myyntiluvullisia odotuksia, vaikka mukaan mahtui esimerkiksi klassikko Runaway. Oltiinkin tiukan paikan edessä: kolmannen piti onnistua, tai tulevaisuus olisi uhattuna. Levyn tuottajaksi palkattiin Bruce Fairbairn ja biisintekoapuun pestattiin Desmond Child, jonka kultainen kosketus käänsikin suunnan tähtiin: SWW tuotti kolme biisiä Billboardin top10-listalle, säilyi jenkkien top200:ssä 38 viikkoa (joista 8 ykkösenä) sekä möi maailmanlaajuisesti noin 28 miljoonaa kappaletta. Suomessakin albumia on myyty reilut 73 000 kappaletta.

Levy käynnistyy David Bryanin massiivisella urkuintrolla ja biisillä Let it Rock. Urkulämmittelyn jälkeen bändi syöksyy sisään 80-lukumaisen whoo-melodian mukana. Sambora vinguttelee heti näyttävästi ja soundit ovat loppulevyn kaltaisen jytäkät. Tältä kuuluu kuulostaa 80-luvun hard poprockin.

The weekend comes to this town
Seven days too soon
For the ones who have to make up
What we break up of their rules 

Jon Bon Jovi laulaa koko levyn ajan vahvasti. Itse olen Bon Jovin kanssa pyrkinyt säilyttämään mielikuvan, että Jon on pysynyt samassa kuosissa: tuolloin hän oli mielestäni kovimmillaan. Nuoruuden into ja intohimo välittyy, uhosta puhumattakaan.

SWW:ltä huokuu hittiaines. Jopa tässä avausrallissa, joka kuitenkin sijoittuu levyn heikompaan puolikkaaseen, se on selvästi havaittavissa. Kertosäkeet varsinkin toimivat jokaisessa biisissä, niin tässäkin.

Let it rock, let it go
You can’t stop a fire burning out of control
Let it rock, let it go
With the night you’re on the loose
You got to let it rock 

You Give Love a Bad Name jatkaa levyä. Tämä ei esittelyjä kaivanne: täsmähitti, joka on tietyllä tapaa “Bon Jovi by formula” eli kaavamaista Bon Jovia, mutta perhanan toimivaa sellaista. Eipä tästä oikein vieläkään ole mitään pahaa sanottavaa.

Shot through the heart
And you’re to blame
You give love a bad name
I play my part and you play your game
You give love a bad name
You give love a bad name

Legenda kertoo, että Jon Bon Jovi ja Richie Sambora kirjoittelivat tämän albumin biisejä Richien äidin kellarissa pesukoneen vieressä istuen. Eräässä sessiossa Jon Bon Jovi keksi rivin ”shot through the heart, and you’re to blame”, johon Richie vastasi välittömästi ”you give love a bad name”. Loppu on pop-musiikin historiaa.

Tuota kertosäettä viljelläänkin sitten senkin edestä, alkaahan biisi a capellana pelkällä laululla, josta Sambora jatkaa ikonisella kitaraintrolla. Muutenkin tämän laulun osat ovat hittisäveltämisen käsikirjasta: pohjustava a-osa, tunnelmaa tiivistävä b-osa (se G7-sointu ennen kertosäettä kruunaa tämän!) ja sitten kertosäe, jota monet ovat sittemmin yrittäneet apinoida (myös Bon Jovi itse) siinä kuitenkaan onnistumatta. Ja onhan se Samboran kitarasoolokin legendaarinen.

Monesti tämän biisin tekstissä tulee keskityttyä vain kertosäkeeseen, mutta onhan tässä ympärillä riipaisevia teemoja sieltä maisemista, minne lähes koko levy sijoittuu.

An angel’s smile is what you sell
You promise me heaven, then put me through hell
Chains of love got a hold on me
When passion’s a prison, you can’t break free

Paint your smile on your lips
Blood red nails on your fingertips
A school boys dream, you act so shy
Your very first kiss was your first kiss goodbye

Varsinkin nuo kaksi viimeistä riviä ovat aiheuttaneet alusta asti fiboja. Melkoista…

Albumi jatkuu kovat piipussa: vuorossa Livin’ on a Prayer. Ensimmäiset mielikuvat tästä laulusta ovat 2000-luvun alusta, kun It’s My Life ilmestyi: LoaP kepitti sen aivan pystyyn jo silloin.

”Prayer” on tasapainoinen bändipaketti: Bryanin syntikat, Alec John Suchin basso ja Samboran kitarointi saavat hetkensä, mutta koko pakettia vie Jonin komea laulusuoritus. Tätä biisiä on vedetty keikoilla jo vuosikymmenet puoli sävelaskelta alemmasta sävellajista, sillä Jon ei montaakaan kertaa levytyksen jälkeen kyennyt enää tällaisiin laulusuorituksiin.

Teksti on klassinen rakkaustarina Bon Jovin malliin. Ihan sama mitä vastaan tulee, niin ”tillsammans” siitä selvitään. Jon on kertonut, että kirjoitti 80-luvulla lauluja lähipiiristään, tässäkin ”nimet on muutettu viattomien suojelemiseksi”. Tommyn ja Ginan tarina on kuitenkin universaali.

Varsinkin b-osa on se, mistä itse tässä tykkään: sekä sävellys että sanat ovat timangia, parasta Bon Jovia.

She says we’ve got to hold on to what we’ve got
’cause it doesn’t make a difference
If we make it or not
We’ve got each other and that’s a lot
For love – we’ll give it a shot

Tässäkin kitarasoolo on legendaarinen, mutta merkittävä on myös Bryanin kosketinlinjat ja syntikkamatto, joka heti alussa antaa tälle ominaisen pohjavireen. Taitaapa tämä olla myös tunnetuin biisi, jossa kitaraa soitellaan talk boxin läpi. Lopussa, kitarasoolon jälkeen, tempaistaan vielä modulaatio terssiä korkeampaa: sitä sopii jokaisen coverbändin kokeilla.

LoaP on sellainen laulu, että jos joskus teen maailman parhaat biisit-listauksen, on tämä taatusti top kolmosessa.

Social Disease tarjoaa pienen suvantovaiheen hämmentävän intron intron jälkeen. Vähän samankaltainen laulu kuin avaava Let It Rock, jossa törähtelevät riemastuttavat torvistemmat. Teksti on sitä puolta Bon Jovista, jota välähtelee vähän jokaisella levyllä: hömppää, jonka tarkoitus on viihdyttää.

You can’t start a fire without a spark
But there’s something that I guarantee
You can’t hide when infection starts
Because love is a social disease 

LP:n A-puoli päättyy rauhallisemmissa tunnelmissa Wanted Dead or Aliven myötä. Perimmiltään keikkailusta ja bändin pojista kertova cowboy-tarina on kasvanut vuosien saatossa yhdeksi tämän bändin nimikkolauluista. Komea voimaballadihan se on, tällaisia alkoi 80-luvun lopulla tulla sitten useammiltakin bändeiltä, mutta ”Wanted” on aina ”Wanted”.

I’m a cowboy, on a steel horse I ride
I’m wanted dead or alive
Wanted dead or alive

Samboran 12-kielisellä akustisella kitaralla soittaman intron jälkeen alkaa tarina, joka piirtyy kuin lyhytelokuva. Jos tämänkin laulun tiivistäisi yhteen osioon, olisi se kolmas säkeistö.

I walk these streets, a loaded six string on my back
I play for keeps, ‘cause I might not make it back
I been everywhere, and I’m standing tall
I’ve seen a million faces an I’ve rocked them all

SWW on siinä mielessä mielenkiintoisesti kasattu levy, että myös CD:ltä kuunnellessa kuulee milloin LP:n puoli vaihtuu. Raise Your Hands nimittäin käynnistää levyn ikään kuin uudestaan rävähtäen käyntiin menevämmällä boogiella ja positiivisella uholla. Periaatteessa simppeliin sointukiertoon pohjautuvan rallin ytimessä on jälleen Samboran kitarariffittely ja Jonin vahva laulu sekä rock-maailmaa syleilevä teksti. Miksi sanoa jotain hankalasti, kun sen voi sanoa ytimekkäästikin. Tämä oli mahtava avausraita Helsingin keikalla kesäkuussa 2011, heti tuli selväksi mitä Jon ja kumppanit tahtoivat yleisön tekevän koko illan ajan.

Raise your hands
When you want to let it go
Raise your hands
And you want to let a feeling show
Raise your hands
From New York to Chicago
Raise your hands
From New Jersey to Tokyo
Raise your hands 

Levyn loppunelikko onkin mielenkiintoinen paketti. Oikeastaan siihen lukeutuu vain yksi vahvempi laulu, mutta loput ovat kokonaisuutena juurikin sitä, miltä allekirjoittaneen mielestä vuoden 1986 jenkkiläinen nuorisoelämä pitäisi kuulostaakin. Itselleni nämä laulut kertovat juuri niistä ihmissuhteista, tapahtumista ja fiiliksistä, mitä varten 80-luvun juttuja tulee ihmeteltyä.

Loppukvartetin avausraita on hieman rauhallisempi Without Love, jälleen rakkauslaulu, jonka vahvin osa on juuri ennen kertosäettä tuleva ”I been through some changes / But one thing always stays the same ”. Sittemmin Jovit ovat palanneet tähän teemaan useinkin: mikään ei tunnu miltään, jos ei ole rakkautta.

Kolmanneksi viimeinen raita on sitten se B-puolen helmi, I’d Die for You. Vanhemmalta klassikolta Runawaylta hieman lainaava kosketinkuvio käynnistää laulun, jossa lainataan vähän Romeota ja Juliaakin välillä. Teksti on juuri sitä high school-draamaa, jossa 1984-1988-vuosien Bon Jovi on vahvimmillaan.

In a world that don’t know Romeo and Juliet
Boy meets girl and promises we can’t forget
We are cast from Eden’s gate with no regrets
Into the fire we cry

Tämä on koottu sellaisista ainesosista, joita Jon Bon Jovi on kierrättänyt aika paljonkin. Nyt ne kuitenkin ovat sellaisilla sijoilla, että laulu toimii vastustamattomasti. Pakko myös edelleen todeta, että bändi soittaa hyvin yhteen. Kitarasoolo on Samboramaisen osuva ja sen taustalla kilkattava ride vuorostaan Tico Torresia omimmillaan. Näin se käy!

Never Say Goodbye on levyn toiseksi viimeinen raita ja samalla sen viimeinen slovari. Soitannoltaan hieman paljaampi ja tekstiltään intiimimpi, kuin hieman laahustaen kulkeva laulu on varsinkin Jonilta jälleen komea suoritus, muun bändin myötäillessä. Tässä mennään ehkä eniten henkilökohtaisuuksiin, tuntuu kuin Jon laulaisi itsestään.

Tämä on jollain tapaa tietynlainen jatko-osa edellisille kahdelle laululle, liikkuen samantyylisissä teemoissa. Itse miellän tämänkin täysin high school-teinirakastavaisten tarinaksi, jonka sävyt pätevät kuitenkin kaikille.

Remember days of skipping school
Racing cars and being cool
With a six pack and the radio
We didn’t need no place to go

Remember at the prom that night
You and me we had a fight
But the band they played our favorite song
And I held you in my arms so strong

We danced so close
We danced so slow
And I swore I’d never let you go
Together – forever

Never say goodbye, never say goodbye
You and me and my old friends
Hoping it would never end
Never say goodbye, never say goodbye
Holdin’ on – we got to try
Holdin’ on to never say goodbye

Tämän laulun esitystapa nostaakin tämän edelle monista kaltaisistaan, joita Bon Jovi on sittemmin jokaiselle levylle työstänyt.

Hieman yllättäen levy ei kuitenkaan lopu ”Goodbyehen” vaan rokkavaan Wild in the Streetsiin. Tässä osat kääntyvät hieman päälaelleen bändin viedessä ja Jonin roikkuessa mukana. Samat maisemat ovat kuitenkin edelleen ja tällä kertaa lauletaan ihan nimilläkin: Joey on tässä pääosassa, 16 vuotta myöhemmin hän sai ihan oman nimikkolaulunsakin.

Mukava levynlopetusmenopala, jonka tekstissä on jotain samaa kuin Without Lovessa: samankaltainen tarina, jossa rakkaus on pohjimmaisena. Livenä tässä on kuultu myös maukas David Bryanin pianosoolo sekä Samboran kitarasoolo.


Vuotta 1986 ei oikein voinut ohittaa ilman Slippery When Wetiä, onhan kyseessä yksi niistä ”aution saaren levyistä”, jos minulta kysytään. Siitä asti, kun musiikkia aloin kuuntelemaan, on tämä levy ollut yksi tärkeimmistä. 80-luvun rockin helmi!