Kategoriat
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 62. Progemetallin alkutahdit

KING CRIMSON – RED (1974)

”En ymmärrä sitä, mutta jos sinä sanot sen olevan hyvä, niin minä uskon sinua”, totesi rumpali Bill Bruford kitaristi-säveltäjä Robert Frippille, kun he olivat äänittämässä albumin nimiraitaa. Se kertoo vielä tänäkin päivänä paljon tästä albumista. Edes soittajat eivät tahtoneet pysyä Frippin aivoituksien perässä. Eikä yhteistyö helpointa ollutkaan. Fripp on kuvaillut noita aikoja bändin kanssa sanoin “kuin soittaisi lentävän tiiliseinän kanssa”. 

King Crimson vaatii kuulijalta paljon. Vaikka olen itsekin kuunnellut progressiivista musiikkia sellaisen 25 vuotta, tuottaa osa bändin kappaleista päänvaivaa. Monesti syvien vesien black tai death metal vaatii korvilta paljon, että erottaa minkäänlaisia nyansseja. King Crimsonin tuotosten haaste tulee rytmeistä. Jokainen instrumentti voi kuulostaa siltä, että se soittaa omaa teostaan ja yhteys löytyy lähinnä matemaattisesti. Kunnianhimoista, mutta ei easy listening. 

Redin äänitysten aikana bändillä alkoi mennä heikosti. Sisäiset kemiat eivät toimineet. Viulisti David Cross joutui taistelemaan, että viulu kuului keikoilla sillä basisti John Wetton ei uskonut miksaukseen ja sääti omaa volyymiaan itse. Crossilla oli ilmeisesti ongelmia huumeiden kanssa ja Fripp alkoi olla sitä mieltä, että mies saisi lähteä. Tätä ei kuitenkaan kerrottu Crossille itselleen, koska pelättiin hänen reagointiaan kiertueella. Tämä masensi myös Frippiä, eikä hän halunnut ottaa enää mihinkään kantaa. Näin Wettonille ja Brufordille jäikin vastuu studiohommista.  

Puhaltimia käytetään albumilla taajaan. Jotenkin tämän voi yhdistää moneenkin nykyiseen metallibändiin, jotka ovat ottaneet puhaltimia mukaan. Niistä varsinkin saksofoni on usein suosiossa. Levyllä on kaksi kappaletta, joita metalli ja varsinkin progemetalli saa esi-isänään kunnioittaa. Albumin avaava Red sekä Starless. Ensimmäinen on todella metallinen pläjäys ja toinen surullisen kaunis ja riipivä. Starlessista voi jälkiviisaana sanoa, että se on jäähyväislaulu. Kaksi viikkoa ennen albumin julkaisua Fripp ilmoitti King Crimsonin tien tulleen pysyvästi päätökseen. Elämälle piti löytää muuta sisältöä. 

Nirvanan Kurt Cobain on sanonut Red-albumin olleen hänen musiikillisen ilmaisunsa pääinnoittaja. Jotain samaa synkkyyttä tunnelmasta kyllä löytää. Kokonaisuudessa on samankaltaisuutta myös Oranssi Pazuzun tekemisten kanssa. 

Laitamme tuon Redin tähän esimerkiksi. Se on eniten metallia. 

Kuva: qobuz.com

Kategoriat
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 55. Tämän tahdissa ei tiskata

KING CRIMSON – LARKS’ TONGUES IN ASPIC (1973)

King Crimsonin sakki vaihtui vilkkaasti ensimmäisen levyn jälkeen. Greg Lake lähti Emerson, Lake ja Palmerin takia. Yesistä tuttu Jon Anderson ehti piipahtaa laulajana yhdellä kappaleella. Välissä kävi jos jonkinmoista soittajaa, mutta lopulta yhtyeeseen liittyi kaupallisuuteen kyllästynyt Andersonin bändikaveri Bill Bruford. Epävakaa King Crimson kiinnosti musiikillisesti enemmän. Myös yhteistyö bändissä vaikuttavan perkussionisti Jamie Muirin kanssa kiinnosti. Bändiin saatiin vielä viulisti David Cross tukemaan basisti John Wettonia ja päämoottori Robert Frippiä.

Fripp oli tällä kertaa viehtynyt enemmän vapaaseen improvisaatioon ja jo se teki bändijäsenien vaihtamisen tarpeelliseksi. Larks’ Tongues in Aspic oli raskaampi ja vieläkin kokeellisempi kuin aikaisemmat levyt.

Levyä kuunnellessa tulee väkisin mieleen Black Sabbath. Kitarariffeissä on paljon samansuuntaista raskautta. Toisaalta Crossin viuluosiot tuovat etäisesti mieleen jopa black metalin, joka kyllä kaikissa ilmenemismuodoissaan on vähemmän helvetillistä kuin King Crimsonin viritelmät. Muir jopa sylki tekoverta konserteissa. Oranssi Pazuzu on mielipuolisuudessaan ehkä nykymetallibändeistä lähimpänä tämän tyylistä kauhua. Jottei jäisi ihan väärä mielikuva, niin levyltä löytyy paljon rauhallistakin materiaalia.

Ilmeistymisen aikainen Rolling Stone –lehti jo kertoi, ”ettei musiikin mukana voi tanssia, taputtaa, eikä se edes tiskaamisen taustamusiikiksi sovi.” Äkkiarvaamatta voisi luulla, että musiikissa ei ole päätä eikä häntää, mutta ihmeesti ne iskut vain osuvat soittajien osalta samaan kohtaan. Liekö tämän takia albumin avaava nimiraita lyöty monella listalla kaikkien aikojen proge-biiseissä kärkipäähän?

Levyn nimi muuten on vapaasti suomennettuna ”leivon kieliä hyytelössä”, jolla perkussionisti Muir tätä musiikkia kutsui. Muir lähti levyn ja kiertueen jälkeen bändistä ja ”katosi”. Lopulta Fripp sai häneltä kortin, jossa Muir kertoi asettuneensa luostariin asumaan.

Koko levyä on yhdellä kappaleella mahdoton kuvailla, joten tarjoillaan esimerkkinä tuo Dream Theaterinkin coveroima Lark’s Tongues in Aspic, Pt. II.

Kuva: dgmlive.com

Kategoriat
Metallin olemus

Metallimusiikin olemus – 39. Frippin tarkoin varjeltu kaaos

KING CRIMSON – IN THE COURT OF THE CRIMSON KING (1969)

Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.

Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.

Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.

Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.

Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.

Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.

Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.

https://www.youtube.com/watch?v=iX9Dr3Hyi98

Koko levyä ei netistä löydy.

Kuva: teamrock.com