Keikka-arvio: Opeth @Kulttuuritalo/ Helsinki, 6.10.2015

Ausculto oli mukana eilen Helsingin Kulttuuritalolla noin tuhannen muun matikkametallin ystävän kanssa kun Tukkiholman proge-ylpeys Opeth juhli 25-vuotiasta taivaltaan soittamalla erikoispitkän setin. Ensimmäisessä setissä kuultiin kymppivuotisjuhlan kunniaksi koko Ghost Reveries-rieska kokonaisuudessaan. Lyhyen väliajan jälkeen (kahvia ja pullaa tai jonottamalla peruskaljaa ja nopeita napsuja) kuultiin toinen n. 90min setti sisältäen soitinyhtyeen valitsemia kappaleita vuosien varrelta.

Alkuun lyhyesti keikalla käymisen matematiikkaa. Itse lukeudun siihen sakkiin, että paikalle saavutaan ajoissa. Noudatan itse myös mantraa siitä, että ikinä esiintyvän artistin paitaan ei laiteta päälle konsertti-iltana (because it is self-explanatory), but t-paidan valitseminen samasta genrestä on suotavaa. Näin tuntee edes jotenkin kuuluvansa joukkoon lukuisten kymmenien Opeth-paitojen seassa.

Toisekseen kun permannolle ostetussa lipussa ei ole määrättyä paikkaa = etsit paikan, josta haluat keikan fiilistellä etkä liiku ympäri tilaa kesken performanssin. Kolmanneksi on suotavaa, että nyrkkisi heiluvat ilmassa kun se tietty flow-tila iskee ja haluat purkaa aggressiotasi tai ihailuasi ko. sävellystä kohtaan. Tämä EI tarkoita sitä, että sisäinen jennivartiaisesi haluaa tehdä jonkun väsyneen joutsentanssin, koko ajan ilmaa käsilläsi huitoen, ikään kuin tekisit sylitanssia täydessä transsissa jexthothia matkien. Selässäsi olevat tatuoinnit herättivät toki huomiota, mutta kun viereinen kaveri rohkenee ottaa kontaktia, niin silloin takana olevan poikakaverisi omistushalu yllättäen herääkin.

Neljänneksi, minusta olisi kiva, että hampaat pestään ja ylimääräistä suolistokaasujen päästelyä tiiviissä tilassa vältettäisiin. Reilun puolen tuhannen keikan kokemuksella ilman de facto-tutkimustuloksia väitän että peräaukkosi vapautuminen johtuu seuraavista faktoista: pre-gig-pizza tai kebab extra-valkosipulilla yksinkertaisesti haluaa ulos. Kroppasi rentoutuu liikkuessasi musiikin tahdissa ja turauttelet iloisesti sen litran tai jopa perhekossun verran ulos, koska kukaan ei lopulta tiedä kuka se oli = the perfect plan!

Viimeksi kun risteät kätesi rinnan päälle, kyynärpääsi ulostautuvat ja luovat illuusion siitä, että ko. alue on sinun (protected by the aura). Ymmärrettävää toki, käythän keikalla kerran tai viisi vuodessa, joten sinun elämyksesi ja rahasi ovat tärkeintä. Olet ansainnut kaiken tuon vain ja ainoastaan, koska olet päättänyt sijoittaa rahasi ja aikasi tulemalla keikalle.

VÄÄRIN. Keikalla käyminen on kollektiivinen kokemus, ja jokainen paikalle raahautunut maksava katsoja ansaitsee mahdollisuuden nauttia kokemuksesta täysillä. Typerä egoboostailu ei kuulu keikkapaikalle. Sillä saat aikaan vaan närää. Kun tämä angsti on nyt ulos suollettu, setämies voikin analysoida koko spektaakkelin…

Lavastus. Lavalla oli Ghost Reveries-kansitaiteen mukaisesti pronssiset kynttiläjalat valaisemassa sähköisellä kajollaan lähinnä lavalla törröttäviä vahvistinarmeijaa. Lavan keskellä olevassa ympyrässä oli synamiehen valtakunta, rummut takaoikealla (lavalle päin katsoen) ja muut muusikot eturivissä. Takaseinää peittivät kolme pitkulaista isoa videotaulua, joille projisoitiin videoita, valokuvia ja erilaisia animaatioita mukaillen esitettävän kappaleen teemoja. Ei mikään kymmenen tuhannen euron spektaakkeli, mutta selkeä, yksinkertainen ja toimiva.

Esiintyminen. Mikael Åkerfeldt tai Åke, kuten hän itsensä suloisesti jo keikan alussa esitteli, ei ole koskaan ollut mikään välispiikkien supermies. Yleensä ne ovat jotain off-the-subject läppää Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista tai jääkiekosta, mutta nyt keskityttiin vain lyhyisiin huomioihin tekemisen keskellä ”Kiitos a lot”, ”My name is Åke”, ”How does it sound so far?”, ”We played this song in Stockholm yesterday and it was shit” tai ”Next time you see me on the street, give me a record. I am now looking for the 1st press of Haikara album, do you have that?”-tyylisillä nasevilla observaatioilla yleisön herpaantuminen ei katkennut, ja Åke saikin useita ”tack ska du ha”, ”you’re awesome” tai ”Jag älskar dig”-kommentteja, jotka viiksivallu otti myhäillen vastaan. Lavaperformanssi oli hillittyä: letinheilutusta ei nähty yhtään, saatikka sankarimaista kitaransoittoa vierekkäin, vaan herrat pysyivät omilla tonteillaan uskollisesti kappaleisiin keskittyen.

Musiikki. Opeth on aikanaan nimennyt kappaleensa teoksiksi, mikä kuvaa hyvin sävellysten omaperäisyyttä ja monimuotoisuutta. Ei ole ensimmäinen säkeistö – kertosäe – toinen säkeistö – kertosäe – soolo – kertosäe mantralla. Konkreettisimmin tämä kuvastui Åken omassa kommentissa: ”God damn I have composed some pretty fucking difficult songs, playing them live is quite a challenge!” Lyhyen intron jälkeen ilmoille räjähti Ghost Of Perdition. Opeth on aina ollut tarkka musiikillisesta ulosannistaan ja tälläkin kertaa soundimaailmassa ei ollut hirveästi nokankoputtamista: rummut olivat miksattu hienosti, Hammond lauloi nätisti, kitarat ulvoivat tai vaikersivat teoksen vaatimalla intensiteetillä ja herra Mendez basson varressa piti huolen että rytmissä pysytään. Örinävokaalien räjähtäessä ilmoille ensimmäisen kerran kulmani nyrpistyivät hieman: ne kuulostivat enemmän kurkunpäästä vapautetulta kähinältä kuin syvältä rinnasta tulevasta murinasta, joka repii lehdet puista. Neljännen biisin jälkeen otin tulpat pois korvista, koska paikan akustiikka ja desibelitasot olivat sille suotuisia. Se kannatti. Syvyyttä löytyi hieman lisää. Bändin tuotantoa tutkiessaan on täysin ymmärrettävää, että melkein kolmen tunnin keikkasetin esittäminen vaatii asialle vihkiytymistä ja satoja treenitunteja. Tässä kohtaa Opeth oli tehnyt läksynsä ja muusikkojen virtuositeetti oli ihailun ylittävällä tasolla. Varsinkin Atonement-kappaleen proge-iloittelulla bändi todisti miten metallikeikallakin voi revitellä. Fredrik Åkessonin kitarasoolo oli korvia hiveltävän tarkkaa, teknistä ja ilmavaa. Hattu täytyy ottaa päästä myös Joakim Svalbergin synasoolojen sekä loistaven perkussio-osuuksien takia. Yksikään lyönti ei mennyt ohi. Martin Axenrothin rummuttaminen on aina ollut ihailtavaa seurattavaa: monipuolisuus, tekninen virtuositeetti ja täsmällisyys paistaa läpi, vaikka ulkoisesti se näyttää suorittamiselta.

Lopputulema. Sulkemalla yhtälöstä keikkaan riippumattomat asiat (logistiikka, työpaineet tai huonot yöunet) keikkaelämys oli allekirjoittaneen kohdalla kiitettävän puolella. Nouseva (9miikka). Opeth on edelleen voimissaan ja voin ylpeänä liimata/ommella keikalta hankitun 25v. patchin rässiliiviini (heti kun sen farkkuliivin vaan jostain löydän).

SETLIST

1. Ghost of Perdition
2. The Baying of the Hounds
3. Beneath the Mire Play Video
4. Atonement
5. Reverie/Harlequin Forest
6. Hours of Wealth
7. The Grand Conjuration
8. Isolation Years

Second set
9. Eternal Rains Will Come
10. Cusp of Eternity
11. The Leper Affinity
12. To Rid the Disease
13. I Feel the Dark
14. Voice of Treason
15. Master’s Apprentices

Encore:
16. The Lotus Eater

Keikka-arvio: Pepe Willberg & Saimaa Levy + Joensuun Kaupunginorkesteri johtajanaan Tommi Suutarinen @Carelia-sali, 16.4.2015

Matti Mikkola potkaisi Pepe Willbergin vuosi sitten suosta taivaalle. Kuten eräs paikallinen hahmo totesi, ”pitää olla 20 vuotta unohduksissa, että voi tulla noin lujaa ylös”. Itsekin kuuluin tuohon hipsterisakkiin, joka levyn osti ja siitä piti. Tuotoksesta vaikuttuneena ilmoittauduimme myös katsomaan Pepen live-kuntoa Joensuun Kaupunginorkesterin kanssa. Tämän kun olisi tiennyt vaikka vuonna 2013.

Keikkailta koitti. Kuljimme kahvien kautta Karelia-saliin Joensuuhun. Aula oli täynnä yleisöä. Se ei ollutkaan täynnä nuoria hipstereitä vaan 6-kymppisiä seniori-ihmisiä. Tämä aiheutti hiukan hämmennystä, mutta sinne vain keskelle eteen ja Pepeä odottelemaan.

Muutamia kertoja olen Kaupunginorkesterin projekteja päässyt seuraamaan, enkä kertaakaan ole pettynyt. Nuoriso, jos luulette Kaupunginorkesterin olevan jotain oopperan ja Kaija Saariahon väliltä, niin väärässä olette. Live-musiikkia ihan parhaasta päästä. Kuulostavat ammattilaisilta. Varmaankin siksi, että ovat sitä.

Pepe saapui lavalle ja aloitusbiisinä kuultiin Aivan Sama Mulle, Mä Oon Onnellinen. Pepe oli hiukan jäykän ja varautuneen oloinen. ”Onpa se tosiaan vanha”, mietin. Pepen matkassa tullut bändi oli heti lämpimänä. Varsinkin pianisti Petri Leskinen. Ensimmäisen kappaleen jälkeen siirryttiin sulavasti klassikkoon. Rööperiin kuultiin pikkolotorvineen.

Mistä tietää, että miehellä on sävellystaustaa? Siitä, että välispiikeissä esitellään kappaleiden tekijät sanoittajista säveltäjiin ja kääntäjiin. Eihän se välttämättä fiiliksen nostattajana parasta ole, mutta Pepelle tuollainen minimalistinen kertoilu sopi hyvin. Varovaista huumoria oli siellä täällä ja knoppitietoa tuli sopivasti.

Uneton teki selväksi sen, että Mikkolan sovitukset ovat mannaa korville myös livenä. Toki se kaipaa tuekseen hyvin soivan orkesterin. Tässäkin kappaleessa tultiin pianohämyilystä takaisin hollywoodmaisen mahtipontisesti. Live-orkalla se saa kylmät väreet iholle, vaikka onkin hyvin ennustettavaa.

Procol Harum-cover Hermes oli bändin puolelta yksi keikan parhaista vedoista. Ensinnäkin kitaristi Lauri Schreckin särö oli selkeä ja yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Perkussio-puoli toi livenä aika komean säväyksen biisiin. Perään esitettiin Sinä Lupasit, jossa Pepen ääni alkoi vähän lämmitä. Basisti Juho Kanervon mehiläispesä heilui komeasti parhaimmissa kohdissa. Samoin rumpali Leevi Leppänen orkesterin taustalla vei kuuntelukokemusta koko ajan parempaan suuntaan.

Taivas Itkee osoitti mitä parhaiten sen, että kovia sävellyksiä näissä 70-luvun Syksyn Sävel- ja Euroviisukisoissa on ollut. Pikkuisen jää UMK-finalistit sävellyshommissa jälkeen. Sait Miehen Kyyneliin on käännöskappale, mutta kylläpä siinäkin on hienot sointukulut. Aina olen kappaletta inhonnut, mutta silti se toimi kummallisen hyvin livenä. Pepe veti lopun aivan mielettömästi ja totesi itsekin, että ”tämähän voi tästä vielä lähteä”. Sinä ja Minä sen sijaan oli esitykseen aika outo kappale. Ei ihan paras sävellys, mutta orkesterin soittamana sekin oli hyvän kuuloinen.

Sitten mentiin taas Saimaa-levyn kappaleisiin. Ajan Sisällä on Pepe ja Saimaan parhaita biisejä. Sävellyksenä todella mainio, eikä Timo Kiiskisen sanatkaan ole ihan kamalat. Levyllä Pepen ääni on alussa väkinäinen, mutta keikalla mies pääsi kyllä todella koviin korkeuksiin. Myös sovitus orkesterille oli mainio. Pitkät soolo-osiot olivat kiipparin heiniä. Harmi vain, että koskettimet kuuluivat ihan liian hiljaa. Tämä ongelma oli suurimmillaan silloin, kun muukin bändi sai voimaa soittoonsa. Välillä tuli suomalainen klassikko Sinua, Sinua Rakastan, jonka sävellyksestä en kokonaisuudessaan tykkää, enkä ihan sanoistakaan, mutta orkesterisovitus ja laulusuoritus olivat jälleen vertaansa vailla.

Ennen väliaikaa esitettiin Lyhyenä Hetkenä, joka on se Saimaa-albumin kovin hitti. Mahdoton sanoa, onko se kuitenkaan paras. Kärjessä kuitenkin. Loppujamittelu oli onnistunut ja se sai ansaitsemansa huomion Pepen lähtiessä ennen sitä jo takahuoneeseen. Toisaalta sääli, että tuli väliaika juuri kun päästiin vauhtiin ja varsinkin juuri Pepe pääsi.

Väliajan jälkeen tuli Merimies, joka oli jälleen kerran Procol Harum-käännös. Valtavan koskettava esitys bändiltä. Sitä jatkettiin jo pitkään odotetulla kappaleella Muuttuvat Tiet. Itse olisin odottanut hiukan enemmän, mutta tällä kertaa ei ollut livenä niin kova suoritus kuin levyllä. Koskettimet oli jälleen vähän alhaalla, ja urkujen soisi tässä kuulua. Myös kuorosoundin puuttuminen teki kappaleesta vähän tyhjän. Jouset olivat kyllä komeat, kuten koko esityksen ajan. Kappaleen lopussa oleva ”elämä muuttuu kun muuttuvat tiet”-pätkä oli livenä todella hämmentävän kuuloinen.

Julie Annella palattiin käännösbiiseihin. Useat käännöskappaleista ovat hyviä viihdeteoksia ja varsinkin tässä Pepe otti komeasti yleisön mukaansa. Iskut tulivat oikein napakasti. Sotilaat Kansat Maat jatkoi tätä yleisökappaleiden katrasta. Ei ollut itselleni ennestään tuttu, mutta toimi todella hyvin tunnelman nostattajana. Basisti veivasi itselleen kunnon hien tässä jopa rock-biisiä muistuttavassa pätkässä.

Äskeisten väliin tuli itselleni odotetuin kappale Leikitään. Tämän kappaleen sanat ja sävellys ovat kyllä niin kohdillaan ja synkassa kuin olla voi. Kuten veljeni sanoi, tämä on ehkä kuitenkin se paras kappale Saimaa-levyltä. Intro on aina ollut vähän rasittavan oloinen, mutta kaikkeen tottuu. Pepen ääni oli koko lailla kohdillaan noissa korkealla menevissä kohdissa. Tässä olisi jälleen kerran taas lisää volyymia koskettimille. Hienot ja oleelliset  soolohämyilyt jäivät täysin muiden soittimien alle. Silti – aikamoinen biisi. Elämän Seppeleet jää Saimaa-levyn viimeisenä kappaleena usein vähän unhoon. Tässäkin kappaleessa on loppusoolottelu, jota oli ilo kuunnella. Se oli jopa transsiin vievää jamittelua.

Alettiin lähestyä konsertin loppua. Pilvi Taivaan Peittää esiteltiin kertoen sen sisältävän pätkän Pagliacci-oopperasta. Aika hieno ”Queen”-cover, nimittäin tämä kyseinen pätkä on myös Queenin It’s a Hard Lifessa. Pepen ääni otti lämmitäkseen aika paljon aikaa, mutta tämä kappale oli nimenomaan laulusuorituksena taas upea kuunneltava. Torvineen kaikkineen tuo ooppera-kohta on todella syvälle iskevä.

Ja mihinkäs se Pepe konsertin lopettaisi, ellei Aamuun. Tässäkin sävellyksessä on soinnut kuin hunajaa. Alun iskussa on sellainen sointu, ettei ole ihan perus kolmisointu. Ei ole ihan helpoimpia soitettavia tämä kappale. Mutta tällaisena esityksenä mukavaa kuunneltavaa.

Pitkien aplodien jälkeen Pepe tuli vielä vetämään encoren. Se olikin sitten veret seisauttava esitys. Nimittäin Nessun Dorma oopperasta Turandot. Jää useammalta laulamatta.

Koko konsertti oli oikein miellyttävä kokemus. Sellaista leppoisaa torstai-illan viihdettä. Suosittelen kaikkia käymään Kaupunginorkesterin keikoilla. Vielä kannattaa Pepekin käydä katsomassa. Kyllä hän ihan muusikko on. Suosittelen myös Kaupunginorkesterin ottavan mainonnan tosissaan, sillä keikoille ei ihan helposti löydä. Ohjelma selkeämmästi esille ja rouheampaa mainontaa!

Keikka-arvio: For the Imperium & Waltari @Virgin Oil, 27.3.2015

Sateinen päivä Helsingissä. Tuli yllätystarjous rumpalilta (Northern Discipline & Deviant Compound) lähteä katsomaan For The Imperiumia Virgin Oiliin. Otin tietenkin tarjouksen vastaan, ihan jo silläkin varjolla että kyseinen rumpali on hyvä ystävä.

Pitkä matka ja reipas pizza alla suuntasimme Virgin Oiliin ristiriitaisin odotuksin. FTI:n keikat olivat aina ennenkin olleet hyviä, mutta mitä oli odotettavissa nyt, kun miehistössä on tapahtunut muutoksia? Kitaristi läks, uusi tuli ja kosketinsoittajakin on otettu mukaan. Kaksi edellistä levyä ovat olleet pätevää tavaraa, joskin on sanottava, että tämä bändi toimii levyltä ihan eri tahtiin vasta sen jälkeen kun on sen livenä nähnyt.

Ennen en Virgin Oilissa ollut käynyt, mutta paikkana ihan mukavan oloinen. Tilana hivenen hankalan muotoinen, joten soundit on varmasti haastava saada kohdilleen. Sisään kävellessä huomasimme pari tuttua hahmoa, eli basisti Jyri Helkon sekä rumpali Tuomas Rauhalan fanituotepöydän takana. Bändi tulee yleisön luo. Siitä aina plussaa.

Otimme kaverini kanssa tiukan paikan keskeltä lattiaa. Siirryimme tosin hiukan vasemmalle, että näemme rumpalin toiminnan (= keikalla rumpalin kanssa).  Bändi aloitti uudella materiaalilla, ja kuten aina ennenkin Hakim Hietikko ottaa yleisön kyllä mainiosti. Oikeastaan sama mitä mies laulaa, mutta perille se menee. Ja hikinen olemus lisää aina uskottavuutta. Koskettimet Panu Rauhalan toimesta toivat selkeästi lisää ilmaa sävellyksiin, ja ennen vahvasti esillä olleet rytmisoittimet soivat nyt sulavammin yhteen muun bändin kanssa.

Uusia Titans Fall-biisejä olin kuullut juuri niiden teaser-pätkien verran. Eli uusiin biiseihin ei kovin vahvaa sidettä vielä ollut. Tälläkin otannalla oli selvää se, että materiaali on suorempaa. Jipot ja koukut ovat vähintäänkin yhtä haastavia kuin aiemmin, mutta niitä tuli vain harvemmin. Paha on sanoa onko se sääli vai hieno asia, että vanha Breathing Life In You saa yleisössä suurimman möykän aikaiseksi.

https://youtu.be/3lU3zJJJnS0

Uusi kitaristi Joona Björkroth oli lavalla vielä hiukan raakile, eikä soittotaito riittänyt ihan korvaamaan entisen kitaristin mukanaan tuomaa spiikki-huumoria. Annetaan kaverille kuitenkin aikaa opetella. Tämän puutteen paikkasivat Rauhalan veljesten soolo-osiot, jossa varsinkin rumpali opetti yleisölle, mitä dynamiikka on. Sakaen setti hehkui sen verran reippaasti vihreää, että jos soolo olisi yhtään pidempään jatkunut, olisi lavalle inkarnoitunut kaksi neljästä Turtlesista.  Eli bändi veti jälleen kerran kelpo shown!

Ensimmäisen bändin repiessä kamppeensa noin viidessä minuutissa lavalta pois, tuli seuraava bändi laittelemaan omansa tilalle. Oma aikomus oli lähteä kiitämään FTI:n keikan jälkeen, mutta kasasivat penteleet kamppeensa sen verran reippaasti, että päätin katsoa alkupuolta myös Waltarista.

Lavalle kiipesi aikalailla sirkuksen näköinen joukkio eri-ikäisiä muusikoita. Eikä kulunut aikaakaan, kun mikrofonin varteen hiippaili itse Kärtsy Hatakka basso kaulassa. Mieshän on aina ollut jotakuinkin huvittava ilmestys, ja tietää sen varmasti hyvin itsekin. Miehen tunnistaa varmasti itsekseen, jos ei sekoita häntä Simpsonien Krusty-klovniin.

Kärtsy on nasaaliäänestään huolimatta (tai siitä johtuen) edelleen ihan hyvä laulaja, eikä biiseissäkään ole valittamista. Muu bändi oli hippasen tylsä, mutta Kärtsyn karisma jaksoi sitoa meikäläisenkin hetkeksi katsomaan. Ja onhan The Stage helvetin kova biisi.

Hotellille kulkiessa näin yhden pahoinpitelyn ja seinään kuseskelun. Pasila näytti parastaan. Joka tapauksessa kumpikin bändi on livenä kokemisen arvoinen. Siitä en ole kyllä varma kumman pitäisi olla lämppäri.

Keikka-arvio: Kimmo Pohjonen & Eric Echampard @ Kerubi, 28.1.2015

Vuoden 2015 ensimmäinen keikkareissu takana. Kohteena Kimmo Pohjosen ja Eric Echampardin talvikiertueen Joensuun pysäkki: ohjelmassa improvisoitua äänimaisemaa haitarin ja rumpujen avulla.

Kerubi on keikkapaikkana aika mahtava. Kyseessä oli keskiviikko-ilta, silti sali tuntui täydeltä ja showtime oli klo 19.00. Ei mennyt yötöiksi!

Pohjosen ja Echampardin soundcheck kesti klo 18.40 saakka. Hyvä niin, sillä taiteilijat olivat moodissa välittömästi astellessaan lavalle. Seuraavan tunnin aikana liikuttiin saumattomasti tunnelmasta toiseen välillä haitarin ja välillä rumpujen liidaamana. Ensimmäistäkään välispiikkiä ei kuultu, eikä tiivistä tunnelmaa katkaistu muutenkaan.

Yksi ensimmäisistä mieleen tulevista kysymyksistä on herkästi, että miten tuollaista improvisoitua soittoa jaksaa kuunnella tunnin verran ja mistä siihen saadaan lisättyä vivahteita? Pohjonen soitti koko illan ajan samalla haitarilla, mutta hänellä oli käytössään melkoisiin (todella hyvällä maulla) temppuihin yltävä pedaalilauta. Echampard puolestaan käsitteli settiään lukuisilla eri kapuloilla malleteista vispilöiden kautta tavallisiin, koviin kapuloihin. Välillä hämysteltiin, välillä paukuteltiin menemään oikeinkin rajusti.

Olihan se hieno keikka. Yleisöstäkin säkenöi jotain harvinaista transsimaista ilmapiiriä. Välillä on hyvä käydä kuuntelemassa muutakin kuin aina sitä rokkenrollin räimettä!

https://www.youtube.com/watch?v=hedJ9PUG0fs