KEIKKA-ARVIO: Moonspell @ KERUBI, JOENSUU, 7.11.2015

Itse olen Ausculton pojista vähiten keikoilla käyvä. Olen levyihminen. Spinebrainille ei pärjää kukaan ja A:kin on vielä nuoruudenhullu. Olemme jäsen A:n kanssa käyneet keskustelua siitä mihin asti nykyään jaksaa lähteä katsomaan keikkaa. Itse kategorioin seuraavasti: Kerubiin (6km), Helsinkiin (400km) ja Tukholmaan (parin päivän reissu). Voin kertoa, että aika harva bändi yltää enää Helsinki-kategoriaankaan. Saati sitten Tukholma-tasolle.

Onneksi Joensuussa tapaa käydä ajoittain aika koviakin artisteja. Pääasiassa ne käyvät Kerubissa, jonne on kotoani on tuo kuusi kilometriä. Eilen sinne oli saapunut portugalilainen Moonspell. Bändi, jonka Sin/Pecado-albumia tuli aikoinaan kuunneltua paljonkin.

Arvasin, että paikalle saapuvat kaverit ovat vähissä, mutta onneksi Reimaan voi luottaa. Lämppäribändejä (Jaded Star Kreikasta ja Dagoba Ranskasta) emme jaksaneet mennä kuuntelemaan. Tai näimme me Dagobaa minuutin verran, mutta kuulosti niin geneeriseltä, ettei jaksanut asettua kuuntelemaan. Lähdin ottamaan kahvin, Reima otti muuta. Ennen bändin tuloa soi Type O Negativen Love You to Death. Se on aina hyvä asia.

Taidan ottaa Spinebrainin kaavion tähän keikan analysointiin.

Lavastus. Kerubin lava ei ole suuren suuri, mutta riittävä. Varsinkin noin pirun pienelle (150-200) yleisömäärälle. Bändin rekvisiitta oli levynkansitaustakangas ja erilaista gotiikkaa sisältävät härpäkkeet. Urkupillit syntikoiden edessä, vuohen pääkallo rumpujen edustalla sekä Moonspell-logoa siellä täällä. Vähän oli halvan näköinen, mutta asiansa ajava. Kerubin katto on valkoinen ja se ei minusta toimi valkoisten valojen kanssa. Välillä salissa on loisteputkitunnelma eli liian kirkasta. Tummat hevimörrivalot toimivat paremmin.

Esiintyminen. Saattoi olla Portugalin pojilla ihmettelemistä, kun väkeä oli niin vähän. Vaikka enhän minä tosin tiedä millaisia määriä bändin keikalla nykyään käy. Muu bändi oli hiukan harmaa, mutta keulakuva Fernando Ribeiron esiintyminen ei kyllä ollut millään lailla kädenlämpöistä. Bondin pahikseksi sopivalla habituksella heiluva mies elehti ja liikkui koko ajan. Siinä oli suomalaiseen jöröttäjäkansaan ajoittain liikaakin teatraalisuutta, mutta ainakin mies veti tosissaan. Yleisöä kosiskeltiin mukaan kaikissa mahdollisissa käänteissä. Ulospäin ei näkynyt minkäänlaista parkit päällä ajelun tuntua. Välispiikeissä oli hiukan bändin historiaa ja perinteistä ”It’s great to see you all”-meininkiä. Miehet vetivät 4-kymppisiksi ihan riittävällä raivolla, ja ovat arvatenkin vetäneet jo pitkän aikaa, jos naamoista jotain voi päätellä.

Musiikki. Moonspell saisi nykyisellä diskografiallaan aikamoisen hittipaukutuksen aikaiseksi. Valitettavasti settilista oli kömpelösti rakennettu. Alkupuolisko oli hurjaa tykitystä hittien parissa, mutta sitten mentiin Wolfheartin tuotantoon, joka on Reiman sanoin ”paskasti soitettua 69 Eyesia, mutta paskempaa.” Tuo kuvaa sitä aika hyvin. Parhaat kappaleet uusien lisäksi tulee Sin/Pecado-albumilta. Se onkin hyvin ilmestymishetkensä oloista musiikkia. Sähköisiä sampleja, ilmavia säkeistöjä ja tarttuvia kertosäkeitä. Itse asiassa ei olla kaukana tuon ajan muista goottimenestyjistä kuten Paradise Lost tai Type O Negative. Jopa Sentenced on osittain hyvin samanlaista. Miksaus oli uusissa biiseissä hyvä. Koskettimet erottuivat, laulu tuli sopivasti, kitarasoundi oli mahtava eikä volyymit muutenkaan olleet aivoja syövyttävällä tasolla. Wolfheartin biisien aikaan miksaajakin taisi huomata niiden olevan aika kehnoja. Äänimaailma meni epätasapainoiseksi.

Lopputulema. Settilistaa rukkaamalla esitys olisi ollut oikein mainio. Keikka alkoi vähän liian myöhään ja yleisöä oli niukasti. Kuitenkin soittajat pääsivät loppua kohti heikkenevistä sävellyksistä huolimatta paremmin vauhtiin ja Ribeiron ote yleisöstä oli pitävä. Kengillä oli noin kolme litraa kännisten suomijunttien kaatelemaa kaljaa, mutta kyllä Moonspell kannatti silti käydä katsomassa. Ammattimainen esitys.

SETLIST:
Breathe (Until We Are No More)
Extinct
Night Eternal
Opium
Awake!
Domina
The Last of Us
Medusalem
Magdalene
Nocturna
Malignia
Vampiria
Trebaruna
Alma Mater

Encore:
Everything Invaded
The Future Is Dark
Full Moon Madness

Keikka-arvio: For the Imperium & Waltari @Virgin Oil, 27.3.2015

Sateinen päivä Helsingissä. Tuli yllätystarjous rumpalilta (Northern Discipline & Deviant Compound) lähteä katsomaan For The Imperiumia Virgin Oiliin. Otin tietenkin tarjouksen vastaan, ihan jo silläkin varjolla että kyseinen rumpali on hyvä ystävä.

Pitkä matka ja reipas pizza alla suuntasimme Virgin Oiliin ristiriitaisin odotuksin. FTI:n keikat olivat aina ennenkin olleet hyviä, mutta mitä oli odotettavissa nyt, kun miehistössä on tapahtunut muutoksia? Kitaristi läks, uusi tuli ja kosketinsoittajakin on otettu mukaan. Kaksi edellistä levyä ovat olleet pätevää tavaraa, joskin on sanottava, että tämä bändi toimii levyltä ihan eri tahtiin vasta sen jälkeen kun on sen livenä nähnyt.

Ennen en Virgin Oilissa ollut käynyt, mutta paikkana ihan mukavan oloinen. Tilana hivenen hankalan muotoinen, joten soundit on varmasti haastava saada kohdilleen. Sisään kävellessä huomasimme pari tuttua hahmoa, eli basisti Jyri Helkon sekä rumpali Tuomas Rauhalan fanituotepöydän takana. Bändi tulee yleisön luo. Siitä aina plussaa.

Otimme kaverini kanssa tiukan paikan keskeltä lattiaa. Siirryimme tosin hiukan vasemmalle, että näemme rumpalin toiminnan (= keikalla rumpalin kanssa).  Bändi aloitti uudella materiaalilla, ja kuten aina ennenkin Hakim Hietikko ottaa yleisön kyllä mainiosti. Oikeastaan sama mitä mies laulaa, mutta perille se menee. Ja hikinen olemus lisää aina uskottavuutta. Koskettimet Panu Rauhalan toimesta toivat selkeästi lisää ilmaa sävellyksiin, ja ennen vahvasti esillä olleet rytmisoittimet soivat nyt sulavammin yhteen muun bändin kanssa.

Uusia Titans Fall-biisejä olin kuullut juuri niiden teaser-pätkien verran. Eli uusiin biiseihin ei kovin vahvaa sidettä vielä ollut. Tälläkin otannalla oli selvää se, että materiaali on suorempaa. Jipot ja koukut ovat vähintäänkin yhtä haastavia kuin aiemmin, mutta niitä tuli vain harvemmin. Paha on sanoa onko se sääli vai hieno asia, että vanha Breathing Life In You saa yleisössä suurimman möykän aikaiseksi.

https://youtu.be/3lU3zJJJnS0

Uusi kitaristi Joona Björkroth oli lavalla vielä hiukan raakile, eikä soittotaito riittänyt ihan korvaamaan entisen kitaristin mukanaan tuomaa spiikki-huumoria. Annetaan kaverille kuitenkin aikaa opetella. Tämän puutteen paikkasivat Rauhalan veljesten soolo-osiot, jossa varsinkin rumpali opetti yleisölle, mitä dynamiikka on. Sakaen setti hehkui sen verran reippaasti vihreää, että jos soolo olisi yhtään pidempään jatkunut, olisi lavalle inkarnoitunut kaksi neljästä Turtlesista.  Eli bändi veti jälleen kerran kelpo shown!

Ensimmäisen bändin repiessä kamppeensa noin viidessä minuutissa lavalta pois, tuli seuraava bändi laittelemaan omansa tilalle. Oma aikomus oli lähteä kiitämään FTI:n keikan jälkeen, mutta kasasivat penteleet kamppeensa sen verran reippaasti, että päätin katsoa alkupuolta myös Waltarista.

Lavalle kiipesi aikalailla sirkuksen näköinen joukkio eri-ikäisiä muusikoita. Eikä kulunut aikaakaan, kun mikrofonin varteen hiippaili itse Kärtsy Hatakka basso kaulassa. Mieshän on aina ollut jotakuinkin huvittava ilmestys, ja tietää sen varmasti hyvin itsekin. Miehen tunnistaa varmasti itsekseen, jos ei sekoita häntä Simpsonien Krusty-klovniin.

Kärtsy on nasaaliäänestään huolimatta (tai siitä johtuen) edelleen ihan hyvä laulaja, eikä biiseissäkään ole valittamista. Muu bändi oli hippasen tylsä, mutta Kärtsyn karisma jaksoi sitoa meikäläisenkin hetkeksi katsomaan. Ja onhan The Stage helvetin kova biisi.

Hotellille kulkiessa näin yhden pahoinpitelyn ja seinään kuseskelun. Pasila näytti parastaan. Joka tapauksessa kumpikin bändi on livenä kokemisen arvoinen. Siitä en ole kyllä varma kumman pitäisi olla lämppäri.

Keikka-arvio: Kimmo Pohjonen & Eric Echampard @ Kerubi, 28.1.2015

Vuoden 2015 ensimmäinen keikkareissu takana. Kohteena Kimmo Pohjosen ja Eric Echampardin talvikiertueen Joensuun pysäkki: ohjelmassa improvisoitua äänimaisemaa haitarin ja rumpujen avulla.

Kerubi on keikkapaikkana aika mahtava. Kyseessä oli keskiviikko-ilta, silti sali tuntui täydeltä ja showtime oli klo 19.00. Ei mennyt yötöiksi!

Pohjosen ja Echampardin soundcheck kesti klo 18.40 saakka. Hyvä niin, sillä taiteilijat olivat moodissa välittömästi astellessaan lavalle. Seuraavan tunnin aikana liikuttiin saumattomasti tunnelmasta toiseen välillä haitarin ja välillä rumpujen liidaamana. Ensimmäistäkään välispiikkiä ei kuultu, eikä tiivistä tunnelmaa katkaistu muutenkaan.

Yksi ensimmäisistä mieleen tulevista kysymyksistä on herkästi, että miten tuollaista improvisoitua soittoa jaksaa kuunnella tunnin verran ja mistä siihen saadaan lisättyä vivahteita? Pohjonen soitti koko illan ajan samalla haitarilla, mutta hänellä oli käytössään melkoisiin (todella hyvällä maulla) temppuihin yltävä pedaalilauta. Echampard puolestaan käsitteli settiään lukuisilla eri kapuloilla malleteista vispilöiden kautta tavallisiin, koviin kapuloihin. Välillä hämysteltiin, välillä paukuteltiin menemään oikeinkin rajusti.

Olihan se hieno keikka. Yleisöstäkin säkenöi jotain harvinaista transsimaista ilmapiiriä. Välillä on hyvä käydä kuuntelemassa muutakin kuin aina sitä rokkenrollin räimettä!

https://www.youtube.com/watch?v=hedJ9PUG0fs