Metallimusiikin olemus – 46. Iloista progekikkailua yhdessä ja erikseen

YES – FRAGILE (1971)

Yesin neljäs albumi, Fragile on monelle proge-elävälle tuttu. Roundaboutin on väkisinkin kuullut, vaikkei asiakseen olisikaan perehtynyt levyihin kappale kappaleelta.

Fragile on kaksijakoinen albumi. Puolet kappaleista on yhdessä sävellettyjä ja toinen puoli on jäsenten soolotuotoksia, joissa muu bändi enintään säestää hiukan. Tämä oli rumpali Bill Brufordin idea, koska progressiivisen bändin sisällä usein on kaikilla halu käyttää bändiä niin kuin itse haluaisi. Siksi jokaiselle annettiin mahdollisuus toteuttaa omia musiikillisia fantasioitaan kappaleen verran.

Vastaanotto albumilla oli todella hyvä. Briteissä se nousi listalla seiskaksi ja jenkeissä jopa neljänneksi. Yhteensä se on myynyt yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kansitaiteen suunnitteli Roger Dean, joka suunnitteli myös tunnetun Yesin kuplalogon. Dean on myös suunnitellut kansitaidetta esimerkiksi Uriah Heepille ja Asialle.

Albumi on Rick Wakemanin ensimmäinen ja se kosketinosuuksissa kyllä kuuluu. Cans and Brahms on Brahmsin neljännestä sinfoniasta Wakemanin tekemä sovitus ja klassinen ote kuuluu muussakin soitossa. Muutenkin albumilta välittyy aivan järkyttävän kova soittotaito, jota ei kuitenkaan tuoda tarkoituksellisen jyrkästi esiin. Hattua täytyy nostaa myös tasapainoiselle tuotannolle. Kappaletta on miellyttävä kuunnella.

Albumi on minulle tuttu. Roundabout on todella erinomainen kappale ja avauskappaleena varmasti yllättävä. Bassoriffi jää päähän ihan taatusti. Itse en tosin ole Jon Andersonin äänen suuri fanittaja, mutta orkesterin nimen mukainen positiivisuus siitä kyllä paistaa.

Metallin suhteen tälle albumille varmasti kumartavat muut genren tekijät ja luultavasti vähän hevimmänkin osaston tyypit. Albumin kappaleita ovat coveroineet tiettävästi ainakin Paul Gilbert, Asia ja Cairo. Tunnetuimpana ehkä kuitenkin Dream Theater ja California Guitar Trio, vaikkei jälkimmäistä voi metalliksi laskeakaan.

Southside on the Skyssa kuuluu jopa pientä heviriffittelyä, vaikkei särö raskainta osastoa olekaan. Ja kyllähän kitaristi Steve Howe on hyvin arvostettu metallipuolen ihmisten keskuudessa. Heart of the Sunrise on albumin raskain kappale, vaikka paras kappale lieneekin tuo levyn avaava Roundabout.

Metallimusiikin olemus – 45. Saksofonia ja takaperoisia ääninauhoja

VAN DER GRAAF GENERATOR – PAWN HEARTS (1971)

1960-luvun loppupuolella, tarkalleen vuonna 1967, kuoli fyysikko ja sähköinsinööri Robert Van de Graaff. Samaan aikaan Chris Judge Smith ja Peter Hammill keksivät nimiä tulevalle bändilleen. Hankaussähkögeneraattorin keksijän nimi oli mediassa paljon esillä, joten bändin nimeksi valittiin Van der Graaf Generator. Se on väärin kirjoitettu, mutta ei tarkoituksella. Tällaisena se kuitenkin jäi elämään.

Monien vaiheiden jälkeen bändi päätyi Charisma-levy-yhtiön ensimmäiseksi bändiksi. Yhtye keikkaili paljon ja teki levyjä keikkailun lomassa. Miehitys vaihtui ja fanien keskuudessa klassikkokokoonpanoksi muodostui Peter Hammill, Hugh Banton, Guy Evans ja David Jackson. Hammill hoiti laulun ja paljon muutakin, Banton vastasi koskettimista, Evans rummuista ja bändin omaperäisen soundin loi David Jackson saksofonin ja huilun avulla.

Tämä klassinen porukka muutti manageri Tony Stratton-Smithin kotiin harjoitellakseen Pawn Heartsin materiaalia. Nauhoitukset tehtiin lopulta Trident-studiossa, jossa albumin ainut vieraileva artistikin pistäytyi. Hän oli King Crimsonista tuttu Robert Fripp, jonka kitarointia kuullaan muutamallakin kappaleella.

Bändin tavaramerkiksi tällä levyllä muodostui Bantonin käyttämä psychedelic razor -efekti, joka oli modifioitu nauhuri, jolla pystyi nauhoittamaan ja kelaamaan nauhaa taaksepäin yhtäaikaisesti. Bändin kertoman mukaan tämä oli osittain huumorimielessä tehty laite. Huumori oli läsnä bändin keskellä ja siitä löytyy viitteitä musiikista kuin myös levyn kansista. Hommaa ei otettu vakavasti, vaikka teemat olivatkin vakavia pohdiskeluja.

Levy sai huikean menestyksen Italiassa, josta tulikin bändin ”kotimaa”, sillä suosio jatkui myös tulevilla levyillä. Kuten muutkin ajan levyt, se on sekalainen soppa osioita ja improvisointia. Lopulta sen vahvimmiksi puoliksi nousevat Jacksonin saksofoni-tunnelmoinnit ja Hammillin herkkä laulusoundi. Bändi on parhaimmillaan rauhallisissa ja seesteisissä osioissa. Raskaat ja nopeat jaksot ovat lähinnä ahdistavia.

Metallipuolen vaikutusta bändillä on varmasti ollut moneenkin progeilijaan, mutta julkisesti Van der Graaf Generatoria ovat fanittaneet Rush, John Frusciante, Marillionin Fish sekä Bruce Dickinson, joka piti Peter Hammillia yhtenä lapsuutensa sankarina.

Aika yllättävää tai sitten ei, mutta jollain lailla bändistä tulee mieleen Iron Maiden. Osavaihdokset ovat samaan tapaan aika selkeitä ja kutakin riffiä toistetaan pitkään. Rush ja Marillion ovat tietysti selkeitä jatkumoita. Saksofonia uudemmista metallinimistä löytyy Shiningista, mutta norjalaisten versioissa saksofoni ei niinkään ole herkkyyden luojana.

https://www.youtube.com/watch?v=P_TmPVpQ6rY

https://open.spotify.com/album/5Lrsef2F6ZHNC5yIUEJouw?si=2CcyUn5xRdqqMWJyJQmAKA

Kuva: savagehippies.com

Metallimusiikin olemus – 44. Urkurockin ilotulitusta

URIAH HEEP – LOOK AT YOURSELF (1971)

Mick Box eleli Essexissä jalkapalloa ja nyrkkeilyä harrastaen. Urheilun lisäksi hän oli kitaristi The Stalkers -yhtyeessä. Tämän yhtyeen alkuperäinen laulaja sai väistyä rumpalin serkun tieltä. Rumpalin serkku oli mies nimeltä David Garrick, joka paremmin David Byronina tunnetaan. Tämän myötä muut jäsenet lähtivät liitämään ja Boxin ja Byronin oli perustettava uusi bändi. Siitä tuli Spice, joka oli jazzin sekaista rockia. Vuonna 1970 bändiin liittyi multi-insturmentalisti, mutta pääosin kosketinsoittaja Ken Hensley. Näin Uriah Heep oli valmis. Nimi tosin vaihtui managerin ehdotuksesta ja on alkuperältään David Copperfield -romaanin hahmosta kaapattu.

Uriah Heepin kolmas albumi Look at Yourself oli menestys eritoten Suomessa ja Saksassa. Suomessa albumi nousi listaykköseksi. Kotimaassaan se oli yhtyeen ensimmäinen listalle päässyt lätty. Sitä pidetään yleisesti albumina, jolla bändi löysi ”oikean” tyylinsä.

Tuon tyylin takana voidaan pitkälti pitää Ken Hensleya, sillä hän oli säveltämässä lähes kaikkia kappaleita. Vaikka yksi Uriah Heepin tunnistettavimpia elementtejä on David Byronin laulu ja falsetit, laulaa nimikappaleella juuri Hensley. Eikä huonosti laulakaan. Muutenkin kappaleessa on raskasta rymistelyä ja Hensleyn raaka urkusoundi leikkaa ilmaa.

Albumin toinen hitti, July Morning, on bändin omia suosikkeja ja siinä Moogia käy raapimassa Manfred Mann. Kerroksia kappaleissa on enemmän kuin lyhyellä kuuntelulla olettaisi. Progressiivisuus on melodista eikä sitä ole tehty tarkoituksellisen haastavaksi vaan kaikki kikkailut palvelevat kokonaisuutta.

Metalliin vaikutteita bändi on tuonut roppakaupalla. Tämä levykin ainakin ripakopallisen verran. Ian Clarkin rumpusoolot ja tuplarummut eivät olleet ennenkuulumattomia, mutta taidokkaasti esillä. Laulaja David Byron on ainakin King Diamondin suurin esikuva. Metallibändeistä ainakin Gamma Ray on versioinut Look at Yourselfin.

Yhteenvetona Look at Yourself on raaka, mutta ammattimaisesti tuotettu albumi. Jos pitää vahvasti uruilla marinoidusta proge-rockista, niin sitä albumi tarjoaa. Uriah Heep on minusta edelleen hiukan aliarvostettu aikansa bändeistä. Tämäkin levy sisältää perinteisen hard rockin lisäksi viitteitä southern rockista ja jopa grungesta. Hensleyn, Byronin ja Boxin luoma soundi ja sävellykset on usein jopa miellyttävämpiä kuin Deep Purplen vastaavat.

Ottakaa tämä peilikannella varustettu albumi ilolla vastaan. Hienoa junttausta. Esimerkkikappaleena en laita kumpaakaan suurimmista hiteistä, vaan eniten metallisimman Shadows of Griefin, jonka riffi soikin sitten loppupäivän päässä.

Kuva: britrockbythebay.com

Metallimusiikin olemus – 43. Nebuchadnezzarin eväillä

ATOMIC ROOSTER – DEATH WALKS BEHIND YOU (1970)

Vincent Crane on käsitelty jo aiemmin The Crazy Wolrd of Arthur Brownin kohdalla. Hän siis oli brittiläisen bändin kosketinsoittaja-urkuri, joka vuonna 1969 perusti Atomic Rooster -yhtyeen. Oppinsa jazzin puolelta saanut Crane kärsi mielenterveysongelmista jo tuolloin. Lopulta ne ajoivat hänet itsemurhaan reilun 30 vuotta myöhemmin.

Death Walks Behind Youlla soittavat Cranen lisäksi John Du Cann (kitara ja laulu) sekä Paul Hammond (rummut). Bassot soitti pääsääntöisesti Crane koskettimilla tai jalkiolla. Levyä ja varsinkin sen avausraitaa Death Walks Behind Youta pidetään myös yhtenä heavy metallin ensimmäisenä ilmentymänä.

Levyn kansitaiteessa on kuvattu Nebuchadnezzar eli Vanhasta Testamentista tuttu Babylonian kuningas, joka menetti järkensä ja ”söi ruohoa kuin härkä.” Tällä Crane on varmasti halunnut viitata omaan olotilaansa. Koko albumi käsittelee teemaltaan mielen häilymistä ja Cranen kohtalon kun tietää, on ensimmäisen kappaleen nimi jopa irvokas.

Albumi sai hyvän vastaanoton. Se oli kotimaassaan sijalla 12 ja Yhdysvalloissakin sadan joukossa. Koko albumilla on sävyjä myöhemmästä Deep Purplesta urkusooloineen ja kohtuullisen raskaine riffeineen. Varsinkin Vug taas on progetiluttelua ihan aikansa hengessä, vaikka progebändiksi Atomic Rooster onkin hyvin suoraviivainen.

John Du Cannin laulu ei oikein omaa korvaa miellytä, mutta muuten äänimaailmassa on sopivan sekoinen meininki. Kitarariffeissä on jo mainitun Deep Purplen lisäksi jonkin verran Iron Maidenia ja ehkä jopa Megadethia kivikautisemmassa muodossa. Metallibändeistä Paradise Lost on nimikappaletta coveroinut.

Esimerkkikappaleena avausraita. Se antaa suhteellisen hyvän läpileikkauksen koko albumin musiikkiin.

Metallimusiikin olemus – 42. Kuuden tonnin undulaatti

BUDGIE – BUDGIE (1971)

Hills Contemporary Grass oli nimi, jolla Budgie aluksi tunnettiin. Bändin perustivat vuonna 1967 laulaja-basisti Burke Shelley, kitaristi Tony Bourge ja rumpali Ray Phillips. Bändin nimi vaihtui kohta muotoon Six Ton Budgie ja lopulta se oli vain Budgie. Shelley halusi, että bändin nimi on täydellinen vastakohta musiikkityylille. Budgie eli suomeksi undulaatti.

Walesilaisbändin debyyttialbumi Budgie ilmestyi vuonna 1971. Se oli bluesiin nojaavaa, mutta selkeästi raskaampaa hard rockia. Voisi sanoa sen olevan Black Sabbathin kanssa aika samoilla linjoilla. Eikä se ihme olekaan, sillä tuottajana toimi myös Black Sabbathia tuottanut Rodger Bain.

Burke Shelleyn laulusoundissa on hyvin paljon samaa kuin Rushin Geddy Leen äänessä. Voisiko syynä olla osittain myös siinä, että molemmat soittavat bassoa? Pitää laulaa korkealta, että kuulee oman äänensä. Kuka tietää, mutta yhtäläisyyttä äänissä on. Melko oudosta suunnasta tulee Shelleyn oma esikuva. Hän on Bond-kappaleista tuttu Shirley Bassey. Valitettavasti mies ei enää aivoverenvuodon seurauksena pysty täysipainoisesti soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa, mutta keikkailu ei ole loppunut.

Levyllä kitaran varressa esiintyvä Tony Bourge on ihan selkeästi raskaamman kitaramusiikin tärkeitä hahmoja, vaikkei häntä nimeltä tuntisikaan. Jerry Cantrell ja Josh Homme hänet ovat esikuvikseen toki maininneet.

Budgie-albumi on hiukan epätasainen, mutta pari helmeä löytyy. Nude Disintegrating Parachutist Woman on itse asiassa melkoista sahausta vähän Steppenwolfin ja Iron Maidenin hengessä. Siinä on ihan selkeästi kuultavissa metallin alkumuoto. Ei tarvitse kuin odottaa, että evät muuttuvat jaloiksi ja se kävelee maalle muuttuen heviksi. Rape of the Locksissa on tilutusta ja riffittelyä, kuten vähän hevimmässä Deep Purplessa.

Budgiella on kohtuullisen vähän mainetta niittäneestä nimestään huolimatta vankka ihailijakunta ihan metalliartistien parissakin. Metallica, Iron Maiden, Megadeth, Van Halen, QOTSA, Alice In Chains, jne… Moni näistä bändeistä on Budgien kappaleita esittänytkin, osa jopa levyttänyt.

Metallievoluutiossa Budgien musiikille on ehdottomasti oma paikkansa. Se on siellä The Doorsin ja Judas Priestin välimaastossa. Vähän ennen NWOBM-aaltoa. Ja jos ajankulua kiihdyttää tulee grunge metallikin äkkiä vastaan.

Kuva: lahabitacion235.com