The Essence of Metal – 11. Super Group Brought Music Closer to Heavy MetalMetallimusiikin olemus – 11. Superkokoonpanolla lähemmäksi heavy metallia

THE YARDBIRDS – HAVING A RAVE UP WITH THE YARDBIRDS (1965)

Jeff Beck, Jimmy Page and Eric Clapton says something at least for their names. The whole trio played in The Yardbirds on a sample album Having a Rave Up with The Yardbirds (1965). Although they didn’t play at the same time, but these are the names behind this album.

The Yardbirds is said to have brought American blues music to the British audience. The band was also the first to start playing metal. The playing style of all three guitar players must still be recognized. This album it’s even experimental, especially by Beck and Page, what they have always been. The band brought guitar effects as feedback and Fuzztone among the bigger audience. Say one stoner band without a fuzz?

At that time, Clapton withdrawn the band, because he was anxious when the band moved away from blues music. The band want Jimmy Page in the studio, but he refused and recommended Jeff Beck to replace him. After Beck left behind with internal contradictions, Page agreed to play the rest of the concerts. To complete all the concerts in the future, Jimmy Page set up The New Yardbirds with John Paul Jones, which later became a bit more famous Led Zeppelin.

As a music, The Yardbirds is closer to psychedelic rock than traditional rock. There’s a name for that music trend in British music at 60’s. It’s Freakbeat. It mixes blues with psychedelia and Britpop. The Yardbirds also play it little bit heavier.

The band has been an influence for so many other bands. Let’s mention Ritchie Blackmore, whose Rainbow has covered the Still I’m Sad from this example album.

This video tells about that era of the Swinging London phenomenon. It’s a kind of 60’s hipster movement.

https://www.youtube.com/watch?v=wvfzZ5N5nw0

Photo: villages-news.comTHE YARDBIRDS – HAVING A RAVE UP WITH THE YARDBIRDS (1965)

Jeff Beck, Jimmy Page ja Eric Clapton soittavat monille jonkinlaisia kelloja ainakin niminä. Koko kolmikko soitteli The Yardbirdsien riveissä esimerkkilevyllä Having a Rave Up with The Yardbirds (1965). Eivät tosin soittaneet kolmikkona yhtä aikaa, mutta levyn äänityksillä heidän tekemisiään kuuluu.

The Yardbirdsin sanotaan tuoneen amerikkalaisen blues-musiikin Brittien kuultavaksi. Bändi oli myös ensimmäisiä, joka alkoi riffeissään lähennellä oikeata hevimetallia. Myös soundien puolesta. Kaikkien kolmen kitaristin soittotyyli on edelleenkin tunnistettava. Tällä albumilla jopa kokeileva, mitä varsinkin Beck ja Page ovat muutenkin aina olleet. Bändi toi ihmisten tietoisuuteen sellaiset kitaraefektit kuin feedback ja fuzztone. Sanokaapa yksi stoner-bändi ilman fuzzia?

Tuon levyn aikaan kävi niin, että Clapton lähti alkunauhoituksien jälkeen ollessaan närkästynyt bändin siirtyessä poispäin blues-musiikista. Tilalle haviteltiin studiokitaristi Jimmy Pagea, mutta hän kieltäytyi ja suositteli Jeff Beckiä tilalle. Beckin lähdettyä sisäisten ristiriitojen myötä, suostui Page tuuraamaan loput konsertit. Jotta kaikki konserttisopimukset saatiin tulevaisuudessa täytettyä, perusti Jimmy Page yhdessä John Paul Jonesin kanssa The New Yardbirdsin, josta tuli myöhemmin hiukan kuuluisampi Led Zeppelin.

Musiikkina The Yardbirds on aika lähellä olla jopa psykedeliaa. Tuolle Brittein 60-luvun musiikkisuuntaukselle on ihan erillinen nimikin, Freakbeat. Se sekoittelee bluesia psykedeliaan ja Brittipopiin ja The Yardbirdsin mukana myös raskaampaan rockiin ja hiukan heviinkin.

Vaikuttajana bändi ollut vaikka ja kenelle. Mainittakoon tässä Ritchie Blackmore, jonka Rainbow-bändi on coveroinut tältä esimerkkialbumilta Still I’m Sad-kappaleen.

Tässä videona on aika rokkaava veto, joka myös kertoo tuon aikakauden Swinging London-ilmiöstä. Kyseessä on tietynlainen 60-luvun hipsterimeininki.

https://www.youtube.com/watch?v=wvfzZ5N5nw0

Kuva: villages-news.com

The Essence of Metal – 10. Bob DylanMetallimusiikin olemus – 10. Bob Dylan

BOB DYLAN – HIGHWAY 61 REVISITED (1965)

Robert Allen Zimmerman alias Bob Dylan. Everything should be told of this man, but better if I say nothing. Dylan, originally played rock’n’roll, bends to the most popular music style to be recognized as folk rock.

Bob caused his fans to get upset by moving on to electric guitar, just like the example of Highway 61 Revisited (1965). On the other hand, without that transition, many bands would not be born. The album’s opening song, Like a Rolling Stone, is a classic. The band play ¾ time signature when singing goes by common time. This is the song that is named among the three best songs in the world in many polls and charts.

Dylan have a lot of indirect influence on metal. If you get a Nobel Prize, I guess there is something to do with the all music industry. Dylan has always been a songwriter. His songs have always take a strong opinion to society, even though it’s been done with hidden meanings of lyrics.

Dylan has always been a music dissident. In the 60’s, he was even more, because the style copiers weren’t so many. His singing or guitar playing is not so important than the story of what his songs are about to tell. The main elements of metal have always been criticizing the system and emphasizing the freedom of choice. It’s about religion, politics, or life in general.

If you want to do one more metal reference, then the well-named Never Ending Tour is unparalleled. Dylan has traveled this tour since 1988. Also for metal bands nowadays it is characterized by being twisted with the same songs forever endless. Is there someone who is really waiting for a new album of Iron Maiden? The band could go with Wasted Years and Fear of the Dark until the age of retirement.

Exemplary Highway 61 Revisited is like Dylan production in miniature. Quality varies both in terms of presentation and composition. There is blues, folk, rock, and there is also a better way to play around with the groom.

For example, I would like to put a live video of Like a Rolling Stone.

Photo: rollingstone.comBOB DYLAN – HIGHWAY 61 REVISITED (1965)

Robert Allen Zimmerman eli Bob Dylan. Miehestä tulisi kertoa kaikki, mutta parempi kun ei sanota juuri mitään. Aluksi rock n’ rollia vääntänyt Dylan ajautui monen mutkan jälkeen eniten folk-rockiksi tunnistettavaan musiikkityyliin.

Bob aiheutti faneissaan pahennusta siirtymällä sähköiseen kitarointiin juuri esimerkkinäkin olleella Highway 61 Revisited-albumilla (1965). Toisaalta ilman tuota siirtymistä olisi moni bändi jäänyt syntymättä. Levyn avausraita, Like a Rolling Stone on klassikko, johon on paha argumentoida siihenkään oikein mitään. Soitto on neljällä jaollinen, laulu kolmella. Ehkä usein maailman kolmen parhaan kappaleen joukkoon nimetty kappale kertoo itse mistä on kyse.

Metalliin mies on vaikuttanut välillisesti paljonkin. Tai jos saa Nobel-palkinnon, niin eiköhän ole vaikuttanut aika moneenkin musiikin alan juttuun. Dylan on ollut aina ennen kaikkea sanoittaja. Kantaa on otettu vahvasti, vaikka se onkin tehty taitavasti lyriikoihin piilottaen.

Dylan on aina ollut myös musiikin toisinajattelija. 60-luvulla hän oli sitä vielä enemmän, koska tyylin kopioijia ei ollut niin valtavasti. Varsinainen soitto tai laulu ei vaikuta Dylanille olevan kovin tärkeää. Vaan sitä on tarina, mikä kappaleella halutaan kertoa. Metallin päätekijöitä ovat aina olleet systeemin kritisointi ja valinnanvapauden korostaminen. On kyseessä ollut uskonto, politiikka tai elämä yleensä.

Jos nyt vielä yhden metalliviittauksen haluaa tehdä, niin miehen mainiosti nimetty Never Ending Tour on vertaansa vailla. Dylan on kiertänyt tätä kiertuetta vuodesta 1988 lähtien. Myös metallibändeille on nykyisin ominaista se, että kierretään samojen biisien kanssa aivan loputtomiin. Ei Iron Maideniltakaan juuri kukaan enää uusia levyjä odota. Wasted Yearsilla ja Fear of the Darkilla pääsee pitkälle. Eläkeikään asti.

Esimerkkilevy Highway 61 Revisited on kuin Dylanin tuotanto pienoiskoossa. Laatu vaihtelee niin esitystavan kuin sävellyksienkin puolesta. On bluesia, folkia, rockia ja on myös tarkempaa soitantaa sinnepäin hutiloimisen seuraksi.

Eiköhän laiteta videoksi paljon kertova live-veto Like a Rolling Stonesta.

Kuva: rollingstone.com

The Essence of Metal – 7. Full blast!Metallimusiikin olemus – 7. Volat kaakkoon!

DICK DALE AND HIS DEL-TONES – SURFER’S CHOICE (1962)

Dick Dale, originally Richard Anthony Monsour, is among the first to be called a heavy metal founder. Dale was born in Lebanon, although he doesn’t admit it. No matter how it was, man’s roots is from there. There the multi-talent player took elements for his own music. He was a very eager surfer, but he liked play music too. Starting with drums and piano and via guitar he went up to trumpet.

However, he has the biggest gains by the guitar. First, as a developer of surf music. Fast picking a single string is the story of that music. Another, possibly even more important part was his way to use the amplifiers. He was friend of Leo Fender, and he wanted bigger sound. Eventually Dale was the first to play with 100 watts of power. In this case, the scale of knobs ranged from 1-4 to 0-10. And that would not end there, Dick – unlike many people – was the first left-handed who played the right-handed guitar on the wrong way! Without turning the order of strings. Jimi Hendrix wasn’t the first!

Dale was quite a strange type to the rock world in those days. No alcohol, no cigars, no drugs or red meat. Dale was quite a strange type to the then rock world. No alcohol, no tobacco, no drugs or red meat. He actively exercised self-defense for a long time. So he’s not “rock” by his habits.

What about his effect on metal? Well, of course, his influence for Jimi is important. But maybe then that one string picking versus black metal? Or the volumes in the knobs? Or perhaps all of them. As an inspiration, the man has officially said at least that Jimi Hendrix, but also Eddie van Halen. I have also seen a sentence with Yngwie J. Malmsteen has been said that the volume was Dale’s invention.

As an example, Dick Dale And His Del-Tones Surfer’s Choice (1962) is mentioned. There are couple of hits and a Misirlou Twist familiar with Pulp Fiction.

Photo: lightning-usa.com DICK DALE AND HIS DEL-TONES – SURFER’S CHOICE (1962)

Dick Dale eli alunperin Richard Anthony Monsour, jota on ensimmäisten joukossa kutsuttu heavy metallin kantaisäksi. Heppu on syntynyt Libanonissa, vaikka itse ei sitä myönnäkään. Olipa miten oli, on miehen suku sieltä suunnasta. Multitalentti soittajamies onkin tuolta saanut vaikutteita omaan soittoonsa.Surffaillessaan mies soitteli milloin mitäkin. Aluksi aloittaen rummuista ja siitä pianon ja kitaran kautta jopa trumpettiin asti.

Kitarasta Dick kuitenkin suurimmat ansionsa saanut on. Ensinnäkin surffimusiikin kehittäjänä. Yhden kielen nopea pickaaminen on tuon musiikin juttu. Toinen, mahdollisesti jopa tärkeämpi osa miehellä oli vahvistimien käytössä. Hän nimittäin oli Fenderin Leon kavereita ja toivoi isompaa ääntä. Lopulta Dale oli ensimmäinen, joka soitti 100 watin vahvarilla. Tällöin myös potikoiden skaala vaihtui 1-4:stä 0-10:een. Ja ettei kehityskohteet ihan loppuisi oli Dick – toisin kuin usein luullaan – ensimmäinen, joka soitti vasenkätisenä oikeakätistä kitaraa väärinpäin. Kääntämättä kielten järjestystä. Hendrixin Jimi ei siis ollut eka!

Mies on rokkimaailmaan, ainakin silloiseen, aika outo tyyppi. Ei ikinä alkoholia, ei tupakkaa, ei huumeita eikä punaista lihaa. On harrastanut aktiivisesti itsepuolustuslajeja pitkän aikaa. Ei siis millään lailla rock.

Entäpä vaikutus metalliin? No, Jimin kautta tietysti kova. Mutta ehkä sitten kuitenkin tuo yhden kielen nopea soitto vs. black metal? Vaiko kuitenkin jumalattomat volyymit vahvareissa? Tai ehkä näitä kaikkia. Innoittajiksi miehen ovat virallisesti sanoneet ainakin juuri tuo Jimi Hendrix, mutta myös Eddie Van Halen. Olen myös nähnyt lauseen, jossa Yngwie J. Malmsteen on todennut tuon volyymin olleen Dalen keksintöä.

Esimerkkilevynä on mainittu Dick Dale And His Del-Tonesin Surfer’s Choice. Siellä on muutamakin kova hitti ja tähän tönäistäänkin Pulp Fictionistakin tuttu Misirlou Twist.

Kuva: lightning-usa.com

The Essence of Metal – 6. Power Chords and DistortionMetallimusiikin olemus – 6. Power-soinnut ja särö

LINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)

Link Wray aka Fred Lincoln Wray Jr. born in Shawnee-indian. It may also be seen by the man’s essence. Wray was a young man in the Korean War and got ill with tuberculosis. Even so badly that the man’s songs were predicted to be singed.

However, Wray remained with the music, even though he sung less than before. Hit single Rumble. Rumble was initially banned because of the theme of violence. It is possible to sense the strength of the guitar playing, which became popular later by Black Sabbath.

Link Wray is one of the pioneers of the distorted guitar sound. It’s rumored that he would even snore holes in his amplifiers to get smarter sound. Another, almost as important, matter that Wray used to be among the first were power chords. Power chords are inherent in rock music, but especially in metal music. They are relatively easy to take and allow the songs to get their strength according to their name.

As an example, is mentioned Link Wray and The Wraymen (1960), which is Link’s debut album. It contains rockabilly music and when you listened it, you realize that you’ve heard these tunes thousands of times. However, some must have made these too and Wray is probably one of these architects.

Wray’s influence on the metal is obvious. Those technical innovations have been inspired the following metal precursors: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop and Pete Townshend. Townshend has said that without Wray he would never have grabbed the guitar.

The linked video is Rumble, which really got a ban on playing the radio during its release. It’s also a metal-like achievement, because this is an instrumental piece.

Photo: rockabillyhall.comLINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)

Link Wray eli Fred Lincoln Wray Jr. oli syntyjään Shawnee-intiaani. Sen voi ehkä miehen olemuksesta aistiakin. Wray kävi nuorena miehenä Korean sodassa ja sairastui siellä pahasti tuberkuloosiin. Jopa niin pahasti, että miehen laulut ennustettiin olevan lauleltu.

Wray kuitenkin pysyi musiikin parissa, vaikka esittikin laulettua musiikkia aiempaa vähemmän. Hitiksi noussut Rumble kiellettiin aluksi sen jengiväkivaltaan sijoittuvan teeman vuoksi. Kappaleessa on hyvinkin aistittavissa myöhemmin varsinkin Black Sabbathin kitaroinnissa suosioon noussut voima.

Link Wrayta pidetään yhtenä särökitaran suosion nostajista. Kerrotaan, että mies olisi jopa viillellyt reikiä vahvistimiinsa saadakseen rouheamman soundin. Toinen, lähes yhtä merkittävä asia, jota Wray ensimmäisten joukossa käytti olivat power-soinnut. Power-soinnut eli vitossoinnut, kuuluvat lähtemättömästi rock-musiikkiin, mutta varsinkin metallimusiikkiin. Ne ovat suhteellisen helppoja ottaa ja niiden avulla kappaleisiin saadaan nimensä mukaista voimaa.

Esimerkkilevynä on mainittu Link Wray and The Wraymen (1960), joka on Linkin debyytti. Se sisältää rockabilly-musiikkia ja nyt kuunneltuna ”tuhat kertaa kuultuja” säveliä. Tosin jonkun nekin on pitänyt keksiä ja Wray lienee yksi näistä arkkitehdeistä.

Miehen vaikutus metalliin on ilmeinen. Nuo tekniset innovaatiot ovat olleet vaikuttimina esimerkiksi seuraaville metallin esi-isille: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop ja Pete Townshend. Townshend on sanonut, että ilman Wrayta hän ei ikinä olisi tarttunut kitaraan.

Videoksi linkataan juuri tuo Rumble, joka tosiaan sai radioissa soittokieltoa ilmestymisensä aikana. On sekin metalliin vivahtava saavutus, kun ottaa huomioon, että kyseessä on instrumentaalikappale.

Kuva: rockabillyhall.com

The Essence of Metal – 5. Bo Diddley, The Man Who Invented RhythmMetallimusiikin olemus – 5. Mies, joka keksi rytmin

BO DIDDLEY – GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates’s alias Ellas McDaniel, alias Bo Diddley, was the man who influenced blues and rock music significantly from the late 50’s. He was dark-skinned and tried his skills in boxing too. But the music eventually captured her.

Bo got his name from a string instrument, Diddley bow. It has only one string, so rhythm plays a big role in playing this instrument. And rhythm Bo knows. He developed or invented or in any case used a lot of rhythm that is called Bo’s beat. Diddley is also remembered for the guitars that were shaped odd. The box maybe the most known form.

Bo’s beat is a familiar rhythm nowadays, but rarely anyone think where it comes from. Diddley used the guitar more for the rhythm than the melody. If we look at the previous artists, Diddley seems to be the most direct link to the metal music. It’s easy to see the upward curve from Bo Diddley to Jimi Hendrix and then to Stevie Ray Vaughan and beyond. For example, Iron Maiden’s The Number of The Beast begins with the Bo’s Beat.

The album that mentioned is Bo Diddley’s Go Bo Diddley (1959), which is standard blues music, but which includes a bit of strange rhythm.

As a video example, I will place a live performance somewhere far away. Bo Diddley’s different way to rhythm plays. There is something very metallic about the song at the beginning. Stairs, amplifiers in line and visible, women are screaming and the audience is in some kind of transceiver mode. Hurry up!

https://open.spotify.com/album/0dneVriSJk88kwnkFEdiqo

Photo: ladimensiondetrastos.blogspot.comBO DIDDLEY – GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates alias Ellas McDaniel alias Bo Diddley oli 50-luvun loppupuolelta eteenpäin mies, joka vaikutti blues-/rock-musiikkiin merkittävästi. Kuinka ollakaan, hänkin oli tummaihoinen ja kokeili taitojaan nyrkkeilyssä. Musiikki kuitenkin lopulta nappasi hänet.

Bo sai nimensä eräänlaisesta kielisoittimesta, Diddley bowsta. Soittimessa on vain yksi kieli, joten rytmillä on iso rooli tätä instrumenttia soitettaessa. Ja rytmistäpä Bo tunnetaankin. Hän kehitti tai keksi tai joka tapauksessa käytti paljon rytmiä, jota Bo’s beatiksi kutsutaan. Diddley muistetaan myös kitaroista, joiden muoto oli mitä milloinkin. Laatikko ehkä muodoista tunnetuin.

Bo’s beat on nykyäänkin tuttu rytmi, mutta harvoin tulee ajateltua, mistä moinen juurensa juontaa. Diddley käytti kitaraa enemmän rytmi-, kuin sävelsoittimena. Hän on tähän menneistä kahlatuista Metallinolemus-muusikoista mielestäni selkeästi suorin yhteys metalliin. Helppo on nähdä nouseva käyrä Bo Diddleystä Jimi Hendrixiin ja sitä kautta Stevie Ray Vaughaniin ja siitä eteenpäin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Number of The Beast alkaa Bo’s beatin johdannaisella.

Levynä oli mainittu Bo Diddleyn Go Bo Diddley (1959), joka on levynä ja bluesmusiikkina nykyisellään tavallista, mutta joka lopulta sisältää rytmitykseltään hyvinkin kummallista kitarointia.

Videoesimerkiksi laitan kuitenkin live-esiintymisen jostain kaukaa. Miksi? Siksi, että tässä havainnollistetaan tuo Bo Diddleyn erilainen tapa rytmittää soittoa. Myös kappaleeseen lähdössä on jotain hyvin metallimaista. Portaat, vahvistimet rivissä ja näkyvissä, naiset kiljuvat, yleisö on jossain mosh pitiä edeltävässä transsitilassa. Hurja meininki!

Kuva: ladimensiondetrastos.blogspot.com