Metallimusiikin olemus – 6. Power-soinnut ja särö

LINK WRAY & THE WRAYMEN (1960)

Link Wray eli Fred Lincoln Wray Jr. oli syntyjään Shawnee-intiaani. Sen voi ehkä miehen olemuksesta aistiakin. Wray kävi nuorena miehenä Korean sodassa ja sairastui siellä pahasti tuberkuloosiin. Jopa niin pahasti, että miehen laulut ennustettiin olevan lauleltu.

Wray kuitenkin pysyi musiikin parissa, vaikka esittikin laulettua musiikkia aiempaa vähemmän. Hitiksi noussut Rumble kiellettiin aluksi sen jengiväkivaltaan sijoittuvan teeman vuoksi. Kappaleessa on hyvinkin aistittavissa myöhemmin varsinkin Black Sabbathin kitaroinnissa suosioon noussut voima.

Link Wrayta pidetään yhtenä särökitaran suosion nostajista. Kerrotaan, että mies olisi jopa viillellyt reikiä vahvistimiinsa saadakseen rouheamman soundin. Toinen, lähes yhtä merkittävä asia, jota Wray ensimmäisten joukossa käytti olivat power-soinnut. Power-soinnut eli vitossoinnut, kuuluvat lähtemättömästi rock-musiikkiin, mutta varsinkin metallimusiikkiin. Ne ovat suhteellisen helppoja ottaa ja niiden avulla kappaleisiin saadaan nimensä mukaista voimaa.

Esimerkkilevynä on mainittu Link Wray and The Wraymen (1960), joka on Linkin debyytti. Se sisältää rockabilly-musiikkia ja nyt kuunneltuna ”tuhat kertaa kuultuja” säveliä. Tosin jonkun nekin on pitänyt keksiä ja Wray lienee yksi näistä arkkitehdeistä.

Miehen vaikutus metalliin on ilmeinen. Nuo tekniset innovaatiot ovat olleet vaikuttimina esimerkiksi seuraaville metallin esi-isille: Jimmy Page, Jimi Hendrix, Iggy Pop ja Pete Townshend. Townshend on sanonut, että ilman Wrayta hän ei ikinä olisi tarttunut kitaraan.

Videoksi linkataan juuri tuo Rumble, joka tosiaan sai radioissa soittokieltoa ilmestymisensä aikana. On sekin metalliin vivahtava saavutus, kun ottaa huomioon, että kyseessä on instrumentaalikappale.

https://www.youtube.com/watch?v=fHEmDLQKrrk

https://open.spotify.com/album/6Xk79NT1IBKPsSWHJbqJPY

Kuva: rockabillyhall.com

Metallimusiikin olemus – 5. Mies, joka keksi rytmin

BO DIDDLEY – GO BO DIDDLEY (1959)

Ellas Bates alias Ellas McDaniel alias Bo Diddley oli 50-luvun loppupuolelta eteenpäin mies, joka vaikutti blues-/rock-musiikkiin merkittävästi. Kuinka ollakaan, hänkin oli tummaihoinen ja kokeili taitojaan nyrkkeilyssä. Musiikki kuitenkin lopulta nappasi hänet.

Bo sai nimensä eräänlaisesta kielisoittimesta, Diddley bowsta. Soittimessa on vain yksi kieli, joten rytmillä on iso rooli tätä instrumenttia soitettaessa. Ja rytmistäpä Bo tunnetaankin. Hän kehitti tai keksi tai joka tapauksessa käytti paljon rytmiä, jota Bo’s beatiksi kutsutaan. Diddley muistetaan myös kitaroista, joiden muoto oli mitä milloinkin. Laatikko ehkä muodoista tunnetuin.

Bo’s beat on nykyäänkin tuttu rytmi, mutta harvoin tulee ajateltua, mistä moinen juurensa juontaa. Diddley käytti kitaraa enemmän rytmi-, kuin sävelsoittimena. Hän on tähän menneistä kahlatuista Metallinolemus-muusikoista mielestäni selkeästi suorin yhteys metalliin. Helppo on nähdä nouseva käyrä Bo Diddleystä Jimi Hendrixiin ja sitä kautta Stevie Ray Vaughaniin ja siitä eteenpäin. Esimerkiksi Iron Maidenin The Number of The Beast alkaa Bo’s beatin johdannaisella.

Levynä oli mainittu Bo Diddleyn Go Bo Diddley (1959), joka on levynä ja bluesmusiikkina nykyisellään tavallista, mutta joka lopulta sisältää rytmitykseltään hyvinkin kummallista kitarointia.

Videoesimerkiksi laitan kuitenkin live-esiintymisen jostain kaukaa. Miksi? Siksi, että tässä havainnollistetaan tuo Bo Diddleyn erilainen tapa rytmittää soittoa. Myös kappaleeseen lähdössä on jotain hyvin metallimaista. Portaat, vahvistimet rivissä ja näkyvissä, naiset kiljuvat, yleisö on jossain mosh pitiä edeltävässä transsitilassa. Hurja meininki!

https://www.youtube.com/watch?v=17W7496230Y

https://open.spotify.com/album/0dneVriSJk88kwnkFEdiqo

Kuva: ladimensiondetrastos.blogspot.com

Metallimusiikin olemus – 5. Metallin esikuvien eniten kopioima artisti?

Willie Dixon on hänkin yksi arvostetuimmista blues-muusikoista. Mies kuitenkin vaikutti musiikkimaailmaan hiukan edeltäviä myöhemmin.

Howlin’ Wolfin tapaan Willie oli iso mies. Niin iso, että omasi hyvät raamit nyrkkeilijäksi. Mies oli hakkaamisessa niin kova, että voitti osavaltionsa amatöörititteleitä. Noista piireistä löytyi kaveri, joka johdatti Willien musiikkimaailmaan.

Dixon oli laulanut ja säveltänyt omia kappaleita jo teini-ikäisenä. Kuntosalilta löytynyt kitaristi teki Williestä kuitenkin sen, mitä hän ehkä eniten on: kova kontrabasisti, joka soitteli milloin missäkin maailmankuulussa bändissä. Hän toimi taustabändissä ja jopa tuotti muun muassa nimiä Chuck Berry, Muddy Waters, Howlin’ Wolf…
Mies on kuitenkin ehkä tullut parhaiten tunnetuksi kappaleista, jotka ovat muiden esittämiä tai ”rumasti” lainaamia. Esim. Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta käytiin tiukkaa tekijänoikeustaistelua, joka lopulta sovittiin oikeussalin ulkopuolella. Tämän jälkeen Dixonin nimi on lisätty kappaleen tekijöihin myös Zeppelinin julkaisuissa. Kappale, jota Led Zeppelin lainasi oli nimeltään You Need Love.

Se, miksi Willie Dixon on metallille tärkeä selittynee hänen säveltämillään kappaleilla. Tai artisteilla, kelle hänen sävellykset ovat menneet: The Doors, Steppenwolf, Motörhead, The Rolling Stones, The Kinks, Stevie Ray Vaughan… Näillä bändeillä on ehkä Willietä suorempi vaikutus metallin syntymiseen.

Levynä on mainittu 1970 julkaistu I Am The Blues, jolla kuullaan monia hyvin tuttuja blues-kappaleita Willien esittämänä. Todella perinteistä bluesia, juuri sellaisena kuin moni bluesin mieltää. Vaikka on siellä toki pientä sähkökitaraakin kuultavissa, kuten Back Door Manissa. Albumi on sellainen, että väkisinkin alkaa ihminen savuttomuudesta ja raittiudesta huolimatta etsiskelemään sikareita ja viskilaseja ja nahkaista nojatuolia, jolle istahtaa.

https://www.youtube.com/watch?v=fpG_6GX51sE

https://open.spotify.com/album/0y79HnVGwEtybfIcfD6M7N

Metallimusiikin olemus – 4. Kosketus pahan puolelle

HOWLIN’ WOLF – MOANIN’ IN THE MOONLIGHT (1959)

Howlin’ Wolf siirtyi levyttävien artistien joukkoon iän puolesta todella myöhään. Mies kun syntyi 1910 ja debyyttialbumi julkaistiin heti kohta 1959. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö mies olisi aiemmin esiintynyt.

Blues-legenda, oikealta nimeltään Chester Burnett, sai taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi tarinoita susista. Vaari nimittäin pelotteli, että sudet vievät mennessään, ellei poika osaa käyttäytyä. Pojan lapsuus oli raaka ja kotoakin mies joutui pois. Reissuilla rähjääntyi ja palattuaan Chester sai äidin vihat niskaansa siitä syystä, että oli esittänyt ”paholaisen musiikkia” rahaa ansaitakseen.

Howlin’ Wolf on blues- ja musiikkipiireissä todella arvostettu artisti. Kärkikolmikkoon poikkeuksetta nimetty bluesmies oli vaikuttava näky tuohon aikaan. Lähes kaksimetrinen ja noin 140-kiloinen mies teki vaikutuksen olemuksensa lisäksi myös äänellään. Ulvonta, huuliharppu ja lymyilevä katse loivat pahan läsnäoloa.

Sanoitukset veivät oikeasti pahan puolelle tai ainakin aavistukseen siitä. Samaa pahuutta tai pelon läsnäoloa on myöhemmin ollut havaittavissa esimerkiksi The Doorsin ja Jimi Hendrixin esiitymisissä, joilla molemmilla on selkeä paikka metallin syntymisen vaikuttimina. Molemmat ovat Howlin’ Wolfia coveroineetkin.

Selkeästi metallin puolelta hänen ihailijoihin on julkisesti itsensä nimennyt Dave Mustaine, joka Megadethin kanssa versioikin I Ain’t Superstitiousia Peace Sells… But Who’s Buying-albumilla. Tuo kappale toki oli Willie Dixonin hommia, mutta Howlin’ Wolf sen alunperin äänitti.

Listalta löytyy bluesjätin debyyttialbumi Moanin’ in the Moonlight, joka on ihan pätevä blues-levy. Kyllä se metalliväellekin uppoaa. ”That’s evil…”, kuten mies itse laulaa…

https://www.youtube.com/watch?v=09j6vMdKi3E

https://open.spotify.com/album/0Up484rAboIROlHnBvFIZj

Kuva: dirtyrock.com

Metallimusiikin olemus – 2. Little Richard karjui ja meikkasi

LITTLE RICHARD – HERE’S LITTLE RICHARD (1957)

Little Richard eli Richard Wayne Penniman voidaan kyseenalaistamatta laskea rockin suuriin vaikuttajiin. Monia muusikoita soitollaan innoittanut tummaihoinen pianisti uudisti musiikkia toki soiton, mutta myös parin muun tavan avulla.

Little Richard esiintyi samoihin aikoihin kuin Chuck Berry, ja molemmathan tietysti pitivät toinen toistaan esikuvanaan. Molemmat ovat tehneet pitkän päivätyön rock ’n rollin parissa. Esikuvaksi miehen ovat kertoneet myös Elton John, David Bowie ja jopa suomalaisista Remu Aaltonen.

Little Richard oli outo lintu siinäkin mielessä, että mies kiljui/karjui laulaessaan. Tätä on tiettävästi ihaillut metallikansasta ainakin King Diamond. Ja kun videoita Little Richardista katselee, on tässä sitä vaaraa vielä jopa Elvistä ja Chuck Berryä runsaammin.

Tämän lisäksi herralla oli aikaansa nähden oudohkoja seksuaalisia mieltymyksiä. Mies nimittäin meikkasi ja sehän ei jollekin osastolle käynyt ollenkaan. Suuremmaksi paheeksi muodostui kuitenkin erilaiset esiintulot vaikka tirkistelijänä ja julkisella paikalla haureuden harjoittajana. Myös kohtuullisen epämääräinen sukupuolinen suuntautuminen olivat tuolle ajalle vaikeita tapauksia.

Tämän lisäksi mies oli vielä harras uskovainen. No, kaikki tämä sekaisin tekivät hänestä hyvin mielenkiintoisen artistin. Eräänlainen meikkaaminen ja maalailu on aina kuulunut metallimusiikkiin. Kuten myös vallitsevien normien järkyttäminen. Siinä Little Richard on ollut oikein erinomainen suunnannäyttäjä, joten allekirjoitan miehen paikan listalla täysin.
Musiikillinen anti ei niin monipuolista ole, että sitä jaksaisi kovin montaa levyllistä kuunnella, mutta kyllä Tutti Fruttilla paikkansa on.

https://www.youtube.com/watch?v=X7pjP_XkK4U

https://open.spotify.com/album/4CfyfJWb1HSabAjdcLeThs

Kuva: pianu.com