Ausculton Musa-Tasting XVI – Toomion 2010-luvun biisit

16:nnessa Musa-Tastiginssa kuunneltiin 2010-luvun kymmenen parasta biisiä Toomion mielestä.    

OSALLISTUJAT
T: Ausculton jäsen T ja kuuntelen vähän liikaakin musiikkia.
Y: Ausculton jäsen Yyte joka rauhoitti vuoden vaihteen liki kokonaan musiikilta suksille.
A: Ausculton jäsen A. Viime päivinä koettanut taas tarrautua uuden ja vanhan musiikin syrjään isompien kuunteluprojektien jälkeen.
J: Jarska. Olen ollut Dead Kennedysien keikalla Tavalla sata vuotta sitten. Siinäpä se.
Jole: Espoolainen faija.
Tapsa: Työn orja ja musiikkiharrastelija.
TO: Taitaa olla kolmas kerta mukana, edellisestä on kyllä vierähtänyt. Viime kuukauden kuunnelluin asia on ollut jouluradio.
 

10.Arcane Roots – Off the Floor (2017)

Englantilainen Arcane Roots tuli tutuksi silloin, kun valmistelin albumeiden top100-listaa. Sen Melancholia Hymns meni ilmestymisvuonnaan 2017 ohi, mutta kovasti se on kärkeen kammennut sitten myöhemmin. Tämä jännästi sekoittaa teknoelementtejä progemetalliin.
 

Y: Olipas tyylikäs alku, joka täytyy kuunnella joku päivä tarkemmin. Soiton kehittely pysyi kohtuullisen hyvin kasassa alun herkkyydestä tiukempaankin rytmiikkaan. Laulusaundi ei ihan mulle natsannut, mutta muuten ok. 

A: Sehän oli hyvä. Ei liian pitkä eikä liian livennyt liian kikkailuksi. Minulla on kyllä paikka tällaiselle musiikille olemassa. 

JAlku lupasi herkkää ja melodista. Jyräsi vähän liikaa. 

T: Täytyy kertoa kuriositeettina, että bändiä suositteli alunperin Joonas Kaselius, joka paikallisessa Nerve End -bändissä soittaapi. Hyvä sekin. 

JoleErikoinen yhdistelmä vähän kaikkea. Hetken tuntui jo, että leviää käsistä, mutta sitten jotenkin palasi raiteilleen kuitenkin. Jännä biisi mulle entuudestaan ihan tuntemattomalta pumpulta. 

T: Minä tykkään tässä jonkinlaisesta kylmyydestä paljonkin. Autotiellä tuon kanssa herkästi 130km/h. 

Tapsa: Ei ollut minulle aiemmasta tuttu. En tiedä, onko se välttämättä meriitti bändille, jos sen biisistä tulee joku toinen bändi mieleen. Kotimainen Blanko ja Rush. Mutta eivät ole huonoja verrokkeja nuo, joten kyllähän tämä minulle ihan hyvin maistui.

TO: Mielekiintoinen sekoitus. Ja kun ei tiennyt mitä odottaa, kappaleen noustessa hitaasti noin puolessa välissä kohti kertosäettä, olisi sieltä voinut ihan hyvin tärähtää jotain teknoa. 

Raadin arvio
T: 9,17
A: 8
Y: 7,82
J: 7
Tapsa: 7,6
TO: 7,4
Jole: 7,5

9. Spidergawd– Is This Love..? (2017) 

Norjasta tulee musta metallia vaikka minkä verran. Siellä on myös muuta tarjolla, kun jaksaa tutkia. Täysin puskista pölähti tämäkin bändi tutuksi samaisena vuonna 2017. Jonkinlaista hevirockin ja stonerin sekoitusta tarjoilee Spdergawd ja mikä parasta se tarjoilee sitä saksofonin kera. 

Y: No niin ei ihme, että rumpali pysyy hoikkana tuollaisella lyöntimäärällä. Mutta muuten iskut menivät osaltani suurimmalta osalta huti. En vaan saa otetta tällaiseen sohimiseen. 

JoleAlkuun meni hetki päästä jyvälle. Laulannasta tuli hetkellisesti fiilis sellaisesta köyhän miehen Metallicasta. Siisti biisi kyllä noin muuten. Saksofonista tulee aina pinnoja (olis saanut vaan tulla paremmin esille kylläkin) ja rumpalin meininki oli kyllä tosi tosi kova.  

TO: No tämäpä maistui, vaikka nevahööd! Mikään ei oikeastaan häirinnyt. 

T: Minusta soitanta on erittäin tiukkaa. Tähän liittyy vahvasti kaljoittelu kaverin kanssa saunassa ja maalimanparannus, joten nostalgia nostaa pisteet 

J: Makee Nazarehtsaundi alkoi puskemaan. Soitantaa sämplätty tiukasti, tahtoo kohista diskanttivoittosesti tollasessa tilassa. Mutta tykkäsin kaikesta exprummuista.  

A: Ei ihan niin hyvä kuin edellinen. Vähän möykkymäinen sovitus. Kolmen ja puolen minuutin huitteissa ollut vaihe jäi mieleen.  

Tapsa: Hyvinhän se biisi rullasi etiäpäin. Soolo-osan kompinvaihto tuli ihan tarpeeseen ja toimi raikastavana muuten aika tasaisesti jyräävässä biisissä. Hieman oli odotukset korkeammalla tuon fonin käytön suhteen. Jos nyt oikein kuulin, niin matalataajuuksissa mentiin muutamaa harmoniaa lukuunottamatta. Kyllä tuolta poppoolta jonkin toisenkin zibaleen kuuntelisi.  

Raadin arvio
T: 9,17
A: 7,5
Y: 6,13
J: 8,4
Tapsa: 7,6
TO: 8,8
Jole: 8,3

8. PyhimysftVesta – Kynnet, kynnet (2018) 

Pyhimyksestä on tullut valtakunnan johtava rap-artisti. Jopa rasittavuuteen asti. Kynnet, Kynnet kuitenkin toimii, paljolti Vestan laulun ansiosta. Eikä Pyhimyksen sanoitustaitoja voi kyseenalaistaa. Kyllä siellä osaamista on. 

T: Minulla kun on myös konemusiikkifanitus-taustaa, niin tämä iskee. Jotenkin hienosti tuotetut soundit.  

YJuu… Tunnettuahan on, että minusta räppi on parhaimmillaan instrumentaalina ja kun tuo Pyhimyksen sanailukin aika särmätöntä luentaa.  

JoleTänään kuuntelin päivällä ekaa kertaa Pyhimyksen uutta plättyä. Ukko osaa hommansa todella rautaisesti, mutta mutta Onko jo niin mainstream että etoo? Tämä biisi on nätti paketti Vestan lauluineen päivineen. Ei mun mielestä parasta Pyhimystä, mutta eittämättä homma toimii ja biisi on soinut Suomessa kyllä senkin edestä. Saimaan kanssa tehdyllä levyllä oli tätä parempia siivuja.  

TSaimaa-biisit oli lähellä tätä, mutta ei ihan. Tähän kappaleeseen taas liittyy se, että tämä on ”isin ja tytön” yhteinen biisi. 

TapsaEi tällaista kuuskytluvun lasta saa kyllä innostumaan tästä puhelaulusta ftmelodiakertsi. Pyhimys latoo tekstejä lähes aina samalla flegmaattisella tyylillään, mikä ei edes tässä räppiskenessä ole minun korvaan mieluisinta kuultavaa. 

JJoo. Vestan nimi kun vilahti olin ihan et jos tulee hänen ja Jori Sjöroosin Idly oon kympin mies.  

TOTäytyy myöntää, että yllätyin ja yritän ymmärtää. Pyhimystä Saimaan tuli kuunneltua viime kesänä ja jopa livenä Ilosaaressa. Varsinkin Hermesetas jäi mieleen, Sanat on jäpällä kyllä hallussa. Sopivilla annostuksilla kuunneltavissaa raskaammankin ystävälle sopivilla hetkillä.  

APohjat ja soundit hirmu hyvät. Solistit jäi sitten telineisiin. Tuolla Ausculton omassa chatissa juuri on ollut puhetta, että vähän jopa harmittaa, että en osaa tarttua tähän uuden sukupolven musiikintekijöiden ketjuun, johon Pyhimyksenkin lukisinMinä, joka Auscultossakin olen puhunut tekstien puolesta, en saanut tästä irti juuri mitään siltä puoleltaTässä muuten tuli mieleen, että nyt kun ollaan tuoreissa biiseissä niin huomaa kuinka ainakin toistaiseksi on olleet hyvät soundimaailmat joka biisissä. 

Raadin arvio
T: 9,25
A: 6,5
Y: 6,4
J: 6
Tapsa: 3
TO: 7,5
Jole: 7

7. GregoryPorter – Painted On Canvas (2012) 

Gregory Porter on jännä hahmo. Hän esiintyy pipossa tai hatussa, joka peittää myös kaulan. Ihokirurgiasta, jonka syytä hän ei ole kertonut, on jäänyt jälkiä. Vaikka pääasiassa pidän raskaammasta musiikista, olen aina pitänyt jazzista. Tämä on sellaista helppoa ja rauhallista viskinjuontijazzia. 

JTaitava laulaja ja hienot jazz vibrat peitti lounge-musan tyhjyyden hyvin. Mie tykkäsin. 

JoleOli leppoisaa, tosi leppoisaa. Kuulostaa luurit päässä hyvältä tässä ja nyt. Muuten jäisi mulla kyllä hyvin herkästi taustamusiikin rooliin, jos jossain sattumalta kuulisin.  

YPäälle ysin teos (liki 9,5) kiitos erinomaisen taustan ja instrumentaaliosuuden. Mutta alun jopa liian hienostelevan puhdas laulu pudottaa lopullista saldoa. 

TOPystyn kuuntelemaan tätä taustalla silleen huomaamatta, mutta itsellä kaikki jazz vain kuulostaa liian samalta. Pitäisi varmaan siedättää enemmän. Lounge-menoa, hyvä ääni kyllä äijällä. Odotin alun pianon jälkeen Elton Johnia, muttei kuulunut. 

TMinusta just Insomniumit ja ne kuulostaa kaikki samalta. Tämähän oli huomattavasti vähemmän jazzia kuin se, mitä normaalista kuuntelen. 

ATyylikästä ja miellyttävää tunnelmointia eikä kerrassaan mitään vikaa. Varmasti levymitassakin menee sopivassa ympäristössä. Toistaiseksi päivän paras. 

TapsaKontrabasson ääni sormin soitettuna (ei siis jousella) kuuluu meikäläisen lempisoundeihin. Tässä kiinnitin huomiota soundeissa ”kuivuuteen”. Ei ollut helpotettu hommaa turhalla tilakaiulla. Biisi ehkä vähän mitäänsanomaton. Loppupuolen nostatuksesta plussaa. Atson kanssa tässä samaa mieltä: toistaiseksi illan paras.  

AKaiun puutteen huomasin itsekinJa sen, että kun vertaa niihin kahteen ekaan, niin siellä oli sitten äänimaisemassa tilaaEsimerkiksi bassolle. 

TapsaTämän tyyppisissa jazzlevytyksissä lähdetään harvemmin ns. loudness war -hommiin. 

Raadin arvio
T: 9,25
A: 8,25
Y: 8,7
J: 9,2
Tapsa: 8,1
TO: 6
Jole: 7,3

6. J. Karjalainen – Mennyt Mies (2012)

Kun tämä kappale soi ensimmäisen kerran radiossa, olin melko yllättynyt. Jii on aina ollut pirullisen kova sanoittaja hänkin. Tämä kappalehan kertoo tietynlaisesta sielunvaelluksesta. Tai oikeastaan siitä, että ihminen voi eläessään elää toisessa todellisuudessa toisiakin elämiä. Tästä esimerkiksi A.W.Yrjänä puhuu selventävästi Perttu Häkkisen radiolähetyksessä. 

AMuistan kun tämä tuli uudenvuoden aattona vuoden vaihtuessa 2012 -> 2013. Huomasin Youtubesta samalla tunnilla, kun julkaistiin ja sanoin bändikavereille Jiin tehneen biisin, joka kuulostaa ihan itseltään ja joka tulee olemaan hitti. Olkoon soitettu laulu, mutta ei se biisin itsensä vika ole. Mahtavaa bändisoitantaa ja malliesimerkki J. Karjalaisesta lauluntekijänä.  

YTässä on kyllä elementit paikallaan ja siksi kai Emmankin saanut haavinsa. Karjalaisella on oma saundinsa ja senkään kanssa en itse ole ihan sinut. 

TapsaLankisen kitarointia on kyllä mukava kuunnella. 

A: Ja Gröhnin sähköpiano siellä seassa myösSalaiset aseet on hyödynnetty. 

JoleJ. Karjalainen on parhautta. Tämä biisi toimii vielä aina vaan ihan hemmetin hyvin, vaikka sen on kuullut lukemattomia kertoja. Tämä biisi sai mut ihastumaan Karjalaisen musiikkiin uudelleen. Teki tämän lisäkis pirun hyviä muitakin biisejä 2010-luvulla. Voikukkia esimerkiksi aivan helmi.  

JJukka on ihan loustava sanoittaja ja biisit kestää aikaa hyvin. Minusta tää biisi ei kuulu ehkä siihen kategoriaan. Taustasoitanta ihan mellania 

TOKyllä Jii uppoaa. Tämä ei kappale ihan suosikkeja, mutta kovaa tasoa kuitenkin. Hienoa soitantaa! Ei voi hävitä norjalaiselle 

TNiin, kyllähän tämä esim. Käännyin hiljaa pois -biisille häviää kirkkaasti, mutta tältä aikakaudelta kova. Tässäkin iso osa nostalgiaa ja tuota fiilistä, että ”perkele, se vielä teki ”väinöt”!” 

TapsaBiisinä ei minulle Jiin parhaimmistoa johtuen tuosta koko biisin ajan jatkuvasta biitistä eli menee etiäpäin turhan tasaisesti.  

Raadin arvio
T: 9,25
A: 9,6
Y: 7,32
J: 6,9
Tapsa: 8,2
TO: 8,9
Jole: 9,5

5. Edu Kettunen – Autioilla rannoilla (2016) 

Suomalainen musiikki sytyttää yleensä silloin, kun sanoituksilla on annettavaa. Musiikilla ja melodialla juhlivat sitten ulkomaiset. Voi olla ja on poikkeuksiakin. Edu Kettunen on sellainen ”kasipuoli” sanoittaja. Olen myös äänestään pitänyt aina. Tämä kappale on soinut melko paljon tässä viime vuosina. Myös hyvä autossa lauleskeltava. 

TEdun sanoitukset on vaan luokkaa ylempänälausemuodot on ihan eri tasolla kuin nyt vaikka sillä Arttu Wiskarilla. 

JoleEi mikään Edu Kehäkettunen, mutta menee kai se tämäkin. Ei vaan. Pahoittelen, ei kyllä valitettavasti pudonnut yhtään.  

JOn mystistä. Kun toi Jiin biisi soi mietin tätä, juuri tätä biisiä ja varoittamatta se tuli. Olen kuunnellut paljon. Mitäs sitä kaihokaipuulleen mahtaa.  

YNyt kolahti. Tämä kuulosti aidolta, Edu oli sinut tekstinsä kanssa ja orkesterointi tuki kappaleen sanomaa hyvin. Tämä on laulu. 

AOlipa taas hyvät soitannat. Itselle ei Edu hahmona eikä lauluntekijänä ole niin tuttu tai iskenyt tajuntaan. Tunnelma oli tunnettava. Kuulosti syksyltä.  

TapsaEdu on eräällä tavalla Suomen vastine J.J. Calelle. Pienistä jutuista koostettu biisi ja nähtävästi sanoituksilla on merkitystä – niille, jotka niitä kuuntelee sillä korvalla.  

TOEdu on jäänyt vähän liikaa kiinni siihen Lentäjän poikaan, vaikka on tehnyt vaikka sun mitä vuosien varrella. Ihan kauheasti ei ole sooloura tainnut kiinnostaakaan, vaikka monen artistin taustoilla ollut. Herkkä ja tunteikas biisi.  

TJos kuuntelee Radioheadia tykkää väkisin Edusta, vaikka genre on aika eri. Niissä on jotain samaa. Ei niinkään hittihakuisuutta. 

Raadin arvio
T: 9,33
A: 8
Y: 9,8
J: 9,9
Tapsa: 7,5
TO: 8,81
Jole: 6

4. Pearl Jam  Sirens (2013) 

Kesä kääntyy ja tulee syksy. Tämä kappale alkaa väkisin pyrkimään soittolistoille. Jos pelkkiä lauluääniä haetaan, niin tässä ollaan TOP10:ssä minun mittareilla. Mikähän se tässä se kovin juttu on? Ehkä kitarasoolot. Tai kokonaisuus. 

ASydän kurkkuun ja tippa silmäkulmaan introsta asti. Minun listalla vuosikymmenen paras kappale. Ryhdin kuuntelemaan tuota Lightning Bolt-levyä talvella 2014 Spotifysta. Tämän Sirensin, neljännen raidan, jälkeen löin koneen kiinni ja kävelin levykauppaan ostaen cd:n. Kukin soittaja erottuu edukseen omilla hetkillään keulassa ollen Eddien laulu milloin falsetissa, milloin haavoittuvimillaan alkuaikojen Alivesta kypsyneenä. McCreadyn kitarasoololle myös erityismaininta, aina… Tekstikin on täynnä helmihetkiä. ”I pull you closeso much to lose knowing that nothing lasts forever / I didn’t care before you were here / I danced in laughter with the ever after / but all things change / let this remain / 

JBassline jyräs turhan pinnassa ja Ameriikassa on tehty 1000 tälläistä kappaletta, vaikkakin oli PJ:n tekele.  

AEn ole ikinä skipannut tätä kappaletta 

JoleOli lutuisen turvallista musiikkia, jotenkin liiankin. Kitarasoolo teki kuitenkin kutaa kappaleelle. Meinasi ennen sooloa mennä ihan Nickelbackiksi 

YEhdin jo mielessäni verrata tätä U2:een, mutta olihan tämä parempaa tavaraa. Tosin ehdin pohtia välissä hieman tasapaksuksi ja silloin se harppasi muutaman loikan ylöspäin.  

TapsaVaikka ei orkesteri mikään tuore tapaus ollut tuossa vaiheessa, niin tiettyä raikkautta tässä on. Ei tuossa oikein mitään moitittavaa ole. 

TOTakuuvarmaa perustekemistä, vanhempi tuotanto on itselle tutumpaa. Ja siitä oon kyllä samaa mieltä, että tätä osastoa jenkeistä löytyy.  

TToki siihen mahtuu pirun hyviä yu-hetkiä, mutta kova orkesteri. Olen myös sitä mieltä, että näitä on jenkeissä sata. Mutta kellään muulla ei ole Vedderiä. 

AJuuri näin! Sirens on minulla ihan kaikkien aikojen biisilistallakin todella, todella ylhäällä. Ylivoimaisesti paras Pearl Jam. 

TSuomessakin voi olla sata hyvää iskelmäbändiä, mutta harvalla on Jari sillanpäätä tai Topia laulamassa. 

Raadin arvio
T: 9,48
A: 10
Y: 8,9
J: 7,2
Tapsa: 9
TO: 8,1
Jole: 7,7

3. Leprous– The Valley (2013) 

Korkeushyppääjä Osku Torro teki pirullisen tempun ja suositteli minulle Leprous-bändiä. Olenkin siitä asti sitä kuunnellut. Norjalainen Ihsahnin taustabändi on tehnyt sellaista jälkeä, että saattaa olla pääbändiään suositumpi jo. Livenä nähtynäkin voin sanoa, että kova on. Tämän kappaleen väliosa on mieletön. Kuvitelkaa siihen kaksimetrinen laulaja. Ei ole helppoa, mutta totta. 

ATässä orkesterissa on jotain vahvasti kiehtovaa. Ei kylläkään ollut ainakaan tähän hetkeen sitä tenhoavinta Leprousia tämä, mutta piti otteessaan, sillä huomasin vasta lopussa biisin keston. Arcane Rootsin kanssa samalle viivalle.  

YAluksi tuli keskiaikainen kirkko mieleen, jossa unilukkarit suorittivat tarpeellista tehtäväänsä. Mutta usko oli vahva, että kolmanneksi rankatussa pitää olla jotain kuunneltavaakin ja kyllähän viimeisellä vitosella olikin vaikuttavia elementtejä.  

TMinulle kosketinsoittajana nuo kosketinsoundit kyllä merkkaavat aika paljon. Tuota on tullut talvisia teitä pitkin ajellessa kuunneltua. Livenä soittelijaihmiselle on aika kova. 

JoleKuvittelisin tämän tällaisen spektaakkelin toimivan livenä pirun paljon paremmin kuin näin pelkiltään kuulokkeista yksittäisenä kappaleena. Olihan tässä oikein hyviä hetkiäkin, mutta kaikkinensa liian vaativa kokonaisuus kuunneltavaksi yksinkertaiselle ihmiselle.

JNorjan Suburban Tribe, joskin näillä Ville Tuomea parempi laulaja. Eihän tää mee Seiskaan? Tiiän bändin ja tykkään tollasesta kontrolloidusta kovasta soitannasta.  

TapsaProge kuuluu kyllä kuuntelulistalleni siinä missä moni muukin. Ihan en tämän tyyppiseen kuitenkaan suuremmalti lämpiä. Luureilla suht lujaa kuunnellen tuo jatkuva rytminen jaksotus alkoi jopa rasittamaan. Hieno tunnelma biisissä oli ja vokalisti oli taitava. 

TOOdottelin milloin tuo kappale oikein lähtee. Joko kunnon mättö tai sitten jotain Prodigy-osastoa, mutta laddar laddar vaan. Äänestä ja kovista rummuista. 

Raadin arvio
T: 9,48
A: 8
Y: 7,77
J: 9,5
Tapsa: 8,2
TO: 7,8
Jole: 7,8
 

2. Sydän, sydän – Ensin täytyy laulaa laulunsa(2018) 

Sydän, Sydän noudattaa tai ainakin on noudattanut biisinteossa jonkinlaisia dogmeja. Osa kappaleista on hyvin outoja, mutta livenä bändi on aina viihdyttävä. Tässä viihdyttää myös se, että sen musiikki on tientynlaisessa sekopäisyydessään samankaltaista kuin omalla bändilläni. Ensin täytyy laulaa laulunsa on hieno ”eletään vaan vaikka piruuttaan” -veto! 

JoleSanoituksesta tulee hiukan mieleeni Jarkko Martikainen. Jotain vähän YUP-meininkiä tässä on ehkä muutenkin.  

YTulipa epävarma olo. Tässä kakofonisessa iloittelussa on kuitenkin selkeä reipashenkinen tatsi. Myös Skopan vokalisointi aiheuttaa ristiriitaisia väristyksiä. Mutta eihän tästä voinut olla pitämättä. 

AMenisi Tehosekoittimesta. Irtonainen meininki ja sanoma. 

TapsaSehän oli raikasta menoa. Ehkä hieman lyhyempi pätkäkin olisi riittänyt.  

AHieman pitkä oli kyllä. 

J: Hesasta tullut paljon hyviä lupaavia bändejä, jotka valitettavasti jäävät nykyisillä radion soittolista-anarkismilla ihmiselle tiedostamattomiin. Loistava biisi. 

TYltä sellainen kommentti, joka pätee minuunkin. Tästä tulee hyvin häilyvä olo, mutta jotenkin tuota sitten hyräilee koko päivän. Pikkuisen se on pitkä, mutta hyvä se on 

TOKuulosti siltä, että tämä pumppu soittaa juuri sitä, mistä itse tykkää ja vähät välittää mitä muut ajattelee. (Sen näkee muuten Spotifyn kuuntelumääristäkin.) Paras kohta sanoituksissa oli tuo ”huipulla on Temppeli”, rutistaa-kohta oli Hanhiniemeä tai Tähkää. Mut mielummin tätä kuin jazzia,  

TapsaJos tuotanto olisi ollut parempi, niin olisi nostanut pistemäärääni. Nyt lievä kotikutoisuus ei ollut plussaa.  

TSuosittelen lyhyemmästä ja tavallisemmasta pitäville bändin Ikuinen hehku -biisiä.  

A: Minulle se kotikutoisuus taas oli tässä juuri se, mikä jäi mieleenToisin kuin tällä viikolla aiemmin kuunnellussa Maustetytöissä esimerkiksi… 

T: Bändillä oli ilmeisesti joskus sellainen sääntö, ettei mikään biisi saa mennä neljään. Se kertoo, ettei tavoitella isoja yleisöjä. 

YMinulle tuli mieleen ruotsalainen Dag Vag 1970-luvulta. 

Raadin arvio
T: 9,56
A: 8,4
Y: 9,3
J: 9,1
Tapsa: 8,3
TO: 8,3
Jole: 7,3

1.Lana Del Rey – Venice Bitch (2018) 

Tämä artisti ei ole muuten lähtenyt, mutta Venice Bitch oli aika mullistava. Nainenhan on jonkinlainen seksisymboli ollut äänensä ansiosta eikä hän rumakaan liene, mutta tässä kappaleessa ei ole siitä kyse. Tai tavallaan on, mutta soundimaailma tässä puhuttelee. Väliosan soolottelusta tulee alkuaikojen Frusciante mieleen. Eikä se ole paha. En olisi tätä uskonut, jos olisi 10 vuotta sitten pitänyt sanoa. 

AKympin biisi tämäkin. Norman Fucking Rockwell! löytyy hyllystä cd:nä (vinyylin ostan heti kun tulee vastaan) ja on vuosikymmenen levylistalla kärkikahinoissa. Tämä on jo aiemminkin tastingissa puitu. Tässä käy se taika, mitä Springsteen on kuvaillut sanoin ”joskus 1+1 onkin 3”. Sävel ja sanat luovat oman maailmansa, jossa vieraillaan se reilu 9 ja puoli minuuttia. Vaikka kestääkin ”niin kauan”, niin taas tuli olo että ”joko tämä loppui…”.  

TEn edes kuuntele tätä usein, mutta joku se vaikuttaa niin, että melkein on kyynel silmässä. 

YEi todellakaan heikkoa lenkkiä tässä kappaleessa. Minulle olisi kuitenkin riittänyt hieman lyhyempikin mitta, yhdeksän minuutin pituus ei suonut minulle lopulta mitään suurempaa lisäarvoa perusteemaan nähden. 

JoleTaisin viime tammikuun tastingissa kuvailla tätä jotakuinkin elokuvalliseksi kappaleeksi. Siltä se tuntuu edelleen. Silloin annoin näköjään tasan seiskan. Annetaan nyt hiukan enemmän kuitenkin tällä kertaa.  

J: Tuoreempaa Lanaa. Tykkään tuosta laulun kontra-altto soinnista ja tunnelmasta. Olen ns satunnaisfani ja aina heruu pisteitä, kun itse esittäjä säveltää ja hän tekee sitä. 

Ttässä myös oman maun äärirajat kohtaavat jonkinlaisen valtavirran. Vaikka soolottelut ja mitta on röyhkeitä, ei haittaa yhtään. 

TapsaTykkäsin soitannosta. Hienosti tuli instrumentaalipuolella aina pikkasen jotain uutta eikä ollut ihan ennalta arvattavaa tavaraa. 

TEn edes oikein tiedä, miltä Lana näyttää. Mutta ääni kuulostaa aika lumoavalta. 

A: Sama juttu. Taisin sanoa viimeksikin, että mielestäni tämä käy sellaisilla musiikillisilla hangilla, missä ei paljon muiden jalanjälkiä näy 

TONo joo. Kuunneltavaa kamaa kieltämättä ja sointi on hienoa. Onhan tuo vimosen päälle tuotettua tavaraa. Muttei lopulta oikein jaksa kuitenkaan sytyttää. Kuuma kissa.  

TapsaLaulaja sinällään ei minusta ole mitenkään erityisen persoonallinen. Ei näitä nyt ehkä ihan samalla tavalla ole sataa, mitä tuolla Pearl Jamin osalla mainittiin, mutta… 

Raadin arvio
T: 9,57
A: 10
Y: 8,85
J: 8,8
Tapsa: 8,7
TO: 8,3
Jole: 7,5

RAADIN RANKING
1. Lana Del Rey – Venice Bitch 8,82
2. Sydän, Sydän – Ensin täytyy laulaa laulunsa 9,56
3. Pearl Jam – Sirens 8,63
4. J.Karjalainen – Mennyt mies 8,52
5. Edu Kettunen – Autioilla rannoilla 8,48
6. Leprous – The Valley 8,36
7. Gregory Porter – Painted on Canvas 8,11
8. Spidergawd – Is This Love..? 7,99
9. Arcane Roots – Off The Floor 7,78
10. Pyhimys feat. Vesta – Kynnet, kynnet 6,52

MUSA-TASTING XV: 1001-albumi – F-kirjaimella alkavat artistit

15:nnessä Musa-Tastiginssa kuunneltiin “1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” -kirjasta listan F-kirjaimella alkavia artisteja. Sieltä kuunneltiin jäsen T:n mielestä 10 parasta biisiä. Tuo lista on seuraavanlainen.

Firehose – Fromohio
The Flaming Lips – The Soft Bulletin
Fishbone – Truth and Soul
Frank Black – Teenager of the Year
Fugees – The Score
Fleetwood Mac – Tusk
Fun Lovin’ Criminals – Come Find Yourself
Peter Frampton – Frampton Comes Alive!
Frankie Goes to Hollywood – Welcome to the Pleasuredome
Foo Fighters – Foo Fighters
Fats Domino – This Is Fats
Faith No More – A Real Thing
Fleet Foxes – Fleet Foxes
The Flaming Lips – Yoshimi Battles the Pink Robots
Fleetwood Mac – Rumours
Aretha Franklin – I Never Loved a Man (The Way I Love You)
Fatboy Slim – You’ve Come a long way Baby
Flying Burrito Brothers – Gilded Palace of Sin
Franz Ferninand – Franz Ferninand
Fugazi – Repeater
The Fall – Live at the Witch Trials
The Fall – This Nation’s Saving Grace
Fever Ray – Fever Ray
Aretha Franklin – Lady Soul
The Fall – The Infotainment Scan
Faces – A Nod Is As Good As a Wink… to a Blind Horse
Flamin’ Groovies – Teenage Head
Marianne Faithfull – Broken English
Ella Fitzgerald – Ella Sings Gershwin
Faust – Faust IV
Fairport Convention – Unhalfbricking
Fairport Convention – Liege and Lief
Funkadelic – Maggot Brain
Fatboy Slim – Better Living Through Chemistry
Funkadelic – One Nation Under a Groove

OSALLISTUJAT
T: Ausculton jäsen T ja illan isäntä.
Y: Ausculton jäsen Yyte. Oulusta ja Torniosta (vähän myös Uumajasta ja aamulla kohden Rovaniemeä.
Dapza : Joensuulainen musiikin kuluttaja ja harrastajamuusikko.
J: Espoossa asuva joensuulaistunut turkulainen.

10. Foo Fighters – Exhausted (1995)

Foo Fightersin ensimmäinen single. Se oli valmis jo ennen Kurtin kuolemaa. Myös Kurt piti siitä, mutta olisi halunnut tehdä siihen omat sanat. Dave nauhoittikin kappaleesta version Krist Novoselicin kanssa Nirvanan vielä raahustaessa maan päällä. Lopulta Foo Fightersin ensimmäiselle albumille viimeiseksi biisiksi päätyneelle albumille Grogl teki kaiken itse. Myös bassot. Kyllähän tämä paikkansa 1001-albumia listalla ansaitsee. Foo Fighters on aika merkittävä, A:lle ja J:lle varmasti merkittävämpi kuin itse Nirvana.

T: Monelle tämä suriseva kitara voi olla kammotus. Minulle se on oikein toimiva elementti. Minua yleensä häiritsee enemmän mainstream-säröt. Jos särössä on hiukan fjongaa, niin toimii mulle paremmin. Eli mieluummin häiriintynyt kuin häiritsemätön. Ja varsinkin loppupään kohta, jossa kappaleessa soi vain kitara.

Y: Tää on mulle vieraampi yhtye, kuten ysärimusa pääasiassa. Aluksi epäilin kuulokkeideni toimivuutta säröilyn johdosta. No laulupuoli kutakuinkin miellyttävää soundeiltaan, mutta itse musa sellaista tasaista menoa – eteni mutta hieman särmättömästi.

Dapza: Pörinäkitara kuuluu tähän estetiikkaan, mutta koko biisin kattavana on hiukan rasittava. Hieman ennen 2:00 ja 3:00 tuleva tukevampi kitarariffi hieman pelastaa yleisilmeeltään flegmaattista (mikä lienee myös tätä estetiikkaa) menoa. Positiivista, että loppua kohti hieman piristyi.

J: Arvasin tänään kuulevani Foo Fightersiä. Sitä sain. Ei mikään ihan suosikkibändi itselleni, vaikka kyllä täysin ymmärrän mikä tässä väkeen vetoaa. Jotenkin hiukan junnaavaa alkuun, loppua kohti meno koheni.

RAADIN ARVIO
T: 7,18
Y: 6,72
Dapza: 6
J: 7

9. fIREHOSE – Understanding (1989)

Firehose eii kuulosta sitten pätkääkään kasaribändiltä, mutta sitä se vahvasti on. Tämä on fromohio-albumin varmasti helpoin kappale. Siitä voi löytää pikkuisen Eppu-vaikutteita. Punkista se on tämäkin bändi lähtenyt. Tämän bändin historia ei suomalaisittain ole massiivinen, mutta hyvin erilaista musiikkia tämä on kaikkeen muuhun kasarikamaan nähden.

Y: Helppoa kuunneltavaa, mutta mahtuisikohan minun 1001 – listalleni? Kappale sisälsi pieniä koukkuja, mutta sen verran pieniä, että kiinni jääminen jää vielä toiseen kertaan. Leppoisaa musaa taustoittamaan päiväaskareita.

T: En ollut kuullutkaan bändistä ennen 1001-listaa. Ei ollut mitään tietoa, millaista on luvassa. Tätä kappaletta huomasin kuitenkin hyräileväni kuuntelun jälkeen. Jollain tapaa tässä on vahva fiilis. Laulajan ääni riittää kyllä, voisi livenä riittää vielä paremmin.

J: Leppoisa fiilis. Rumpali pääsi nautiskelemaan filleineen ihan koko rahan edestä. Mulle ihan uusi tuttavuus koko bändi.

Dapza: Ennalta täysin tuntematon orkesteri. Voin hyvin kuvitella mielessäni baarin nurkkaan soittamaan ja hiukan kengänkärkiä tuijottamaan.

T: Kengänkärkimusiikkia ei loppulevy ole nähnytkään. Se on enemmän punkkia.

Dapza: Ja tämän sitten valitsit?!

T: En oo sellaisen helpon punkin ystävä. Tai iloisen.

RAADIN ARVIO
T: 7,26
Y: 6,56
Dapza: 7
J: 7,2

8. Fleetwood Mac – Go Your Own Way (1977)

Jäsen A Rumoursia ajoittain hehkuttaa. Sen teko ei tainnut olla kovinkaan helppo. Bändin jäsenet eivät tulleet kovin hyvin toimeen keskenään ja huumeetkin sotkivat tekoa. Vaikka perusolemus on iloinen, on sanomassa kuitenkin sellaista piilo- tai melko suoraakin kettuilua. Go Your Own Way oli Fleetwood Macin ensimmäinen top10-sinkku Jenkeissä. Rumours kuuluu ehdottomasti 1001-listalle. Musiikki ei välttämättä itsessään ole niin omaperäistä, mutta tuotanto on valtavan taitavaa.

Y: Mie aina mietin, kummasta Fleetwood Macista pidän enemmän. No välillä aina toisesta ja sitten toisesta. Tämä toinenkin on tehnyt parempiakin biisejä. Tässä on kaikki hitin perusainekset kunnossa kertseineen ja välisoittoineen, mutta parempaankin pystyivät. Tää oli musaa ruotsalaisuuteni ajalta.

T: Johan tästä kuulee ihan ensi sekunneilta, että aika taitava bändi on kyseessä. Ja lopulta tätäkin tulee hyräiltyä, vaikkei melodia muka jää mieleen. On tuossa varmaan joku hetki miksailtukin.

Dapza: Kun Jäsen T tuon tuotannon nosti esipuheessa esille, niin eroaahan tämä kahdesta ensimmäisestä aika radikaalisti siltä osin. Kertsi on puhdasta AOR:ää, joten ei ihme, että rapakon takanakin on menestystä tullut.

J: No nyt. Aika hyvää biisiä saa tänään tulla vielä vastaan, jos meinaa tämän pätkiä. Timanttinen kipale kaikkinensa. Kaikki tässä toimii.

T: ei tämä kuitenkaan sillä tavalla ole minun musiikkia. En tosin poiskaan käännä, jos soi.

RAADIN ARVIO
T: 7,26
Y: 7,38
Dapza: 7,5
J: 9

7. Fleet Foxes – Tiger Mountain Peasant Song (2008)

Fleet Foxes oli jonkinasteinen ilmiö 2008. Sen folk-vaikutteet olivat ajalle ominaisia, mutta Fleet Foxes oli niitä sen paremmin tehneitä bändejä. Debyyttialbumi myi aivan valtavasti ja oli muutenkin kriitikoiden suosiossa. Tässä kappaleessa on melodian puolella jotain hyvin hienoa. Fleet Foxesin rinnalle nostaisin kyllä myös Midlaken tästä genrestä, mutta menee tämäkin.

J: Fleet Foxes on sellaista osastoa mitä tulee kuunneltua, mutta ei vaan sitten jostain syystä lähde kuitenkaan. Kauniisti soi, mutta sittenkin liian unettavaa jatkuvaan kuunteluun.

Dapza: Alku alkoi maistua jo liian nätiltä ja sievältä, mikä tuppaa minua enemmän ärsyttämään kuin miellyttämään. Tulihan siihen lauluun sitten hieman särmääkin. Tuohon olisi akkarin lisäksi kaivannut biisin edetessä muitakin elementtejä – edes hienokseltaan. Aika pyöreä oli tuo akkarisoundikin – ja tummahko.

T: Kuuluu tuohon genreen olla surullinen ja huolissaan kaikesta.

Y: Herkästi etenevä kappale. Akustisen kitaroinnin kylkeen erinomaista laulutaiteilua. Mie niinku tykkäsin.

T: Tämä oli tätä aikakautta, jossa tehtiin 60-70-lukujen musiikkia uusin keinoin. Lopulta melko lyhyt vaihe oli sekin, kun tällainen oli pinnalla. Laadukasta laulua ja ei ihan perinteisiä sointukulkuja. Laulumelodiaan on nähty hiukan vaivaa. Se jotenkin tuntuu olevan harvinaista nykyään. 

RAADIN ARVIO
T: 7,26
Y: 8,12
Dapza: 6,5
J: 6,8

6. Aretha Franklin – I Never Loved A Man (The Way I Love You) (1967)

Arethan äänen tuntee kaikki ja Respect olisi ollut jotenkin liian ilmiselvä kappale tälle listalle. Tykkään tästä enemmän. Varsinkin sen mainion Rhodes-riffin takia, joka on muuten ihan mainittu uraauurtavaksi. Arethan äänihän on ihan kohtuulinen tässäkin. Aretha kuuluu listalle. En tosin ole niin perillä, että osaisin sanoa onko se oikea albumi juuri tämä, mutta ääni on joka tapauksessa sama.

T: Kyllä niin perhanan hyvästi murisee tuo Rhodes ja Arethan ääni. Tuon kun olisi livenä kuullut jossain. Olisi voinut mennä kylmät väreetkin jossain kohtaa. Tämän soidessa otetaan baarissa se viimeinen viski ykkösellä alas ja lähdetään ilman naista sateeseen.

J: Onhan se nyt vaan hienoa kuunneltavaa kun joku osaa oikeasti laulaa. Tuskin sekään ketään haittaa, että torvet soi ja homma rullaa.

Dapza: Ensimmäinen ennalta tuttu kappale, mikä hyvän biisin kohdalla saattaa nostaa pistemäärää enemmän kuin pitäisi. Rhodes sähköpianon soundi on yksi lemppareistani kosketinsoitinosastolta. Siksi tässä hieman harmittaa liika reverb. Zibale rullasi hyvin eteenpäin ja mittaakin oli sopivasti – ehkä jopa liiankin lyhyt.

Y: Aretha on yksi F-listan ja muutoinkin yksi kaikkein taitavimmista äänenkäytäjistä, kuten tästäkin kappaleesta huomaa. Mutta itse kappale oli hieman vaisu. Vaisu siis Arethan parhaimpiin verrattuna.

Dapza: Hyvä tarkennos.

RAADIN ARVIO
T: 7,34
Y: 8,8
Dapza: 8,2
J: 7,5

5. Faith No More – Surprise! You’re Dead! (1989)

Faiht No More syntyi minulle silloin, kun Patton liittyi bändiin. Tämä kappale on huvittanut aina. Se on ollut bändin kitaristi Jim Martinin sävellys jo 1970-luvulta, mutta tehtiin FNM-biisiksi vasta myöhemmin. Hyvin faithnomoremaista crossover-metallia. The Real Thing kuuluu 1001-listalle, mutta niin sinne menisi myös pari muuta FNM-albumia.

Y: Minä ajattelin, jotta Coke-musaa (the Real Thing). Tämähän oli kuitenkin jotain muuta – räpättävää metallisaundia, joten jäsen T saattoi, jopa ennalta aavistaa aatokseni tästä. Ei arki- eikä viikonloppukuunteluun.

Dapza: Melko erilainen soundimaailma edellisiin verrattuna. Uskottavaa. Mukavaa riffittelyä. Tultiin iloisesti meikäläisittäin tutulle tontille. Tykkäsin. Tämä on sellaisia biisejä, joita pitää kerätä talteen niitä hetkiä varten, kun tarttee herätä ja nostaa fiilistä.

J: Kieli poskessa tehtyä paalutusmusiikkia, mikäpä siinä.

T: En minä tästäkään kappaleena niin äärettömästi perusta, mutta tämäkin on niitä biisejä, joiden kertosäe soi koko loppupäivän päässä. Myös nostalgiakerroin on kohtuullisen kova. Minusta kappaleen tunnelma kuvastaa sen nimeä aika hyvin. Patton on parhaimmillaan melko maaginen äänenkäyttäjä.

RAADIN ARVIO
T: 7,28
Y: 5,48
Dapza: 8,7
J: 7,5

4. Faith No More- Zombie Eaters (1989)

Toinen samasta laarista. Faith No More on minun teini-ikäni ja varhaisaikuisuuteni musiikkia. Se on bändi, joka on toisina päivinä aivan hirveää kuunneltavaa ja toisina sitten maailman parasta. Zombie Eaters alkaa hyvin kauniista ja jatkuu hiukan raskaammin. Tällaisista kosketinsoitinkuluista koostuu omatkin taustat ja varmasti on Roddy Bottumin soitannot siihen vaikuttaneet.

J: Kappale kasvaa hienosti edetessään. Askelpituus kasvaa matkan taittuessa. Aika paljon kaikenlaista ujutettu yhteen kappaleeseen. Ehkä jopa liikaakin? No, kova biisi yhtä kaikki.

Y: Kappas solistihan osaa laulaakin. Verrattuna edelliseen akkarialkuun tähän juuri kaipasinkin lisäpotkua – alku oli niin eteerisen utuinen. Tosin ehdin jo pelätä, ettei sitä tulisikaan, kun tovin otti aikaa. Jäin kuitenkin vielä kaipaamaan yhtä astetta svengaavampaa vaihdetta loppuun.

Dapza: PItääkin ottaa Faith No More taas kuunteluun. Alku oli biisin parasta. Toiveilin, jotta jatko ei olisi ollut niin ko. bändille ominainen.

T: Tuo on kuitenkin Pattonin kauden ekalta levyltä, että tuollaista se on. Nykyisellään nuo kontrastit soundimaailmassa alkaa maistua minullekin vähän jyrkiltä. Vanhaksi tulee.

Dapza: Noin isoista eroista tulee vähän väkisinkin päälle liimatun hienoinen maku. Verrattuna siihen, että biisi kasvaa hieman luonnollisemmin.

RAADIN ARVIO
T: 7,58
Y: 7,26
Dapza: 8,9
J: 7,7

3. Fatboy Slim – Right Here Right Now (1999)

Jyrki!-aika ja lukio. Fatboy Slim oli aikanaan melko kova juttu. Parikymmentä vuotta jälkeenpäin voi kyllä hyvällä syyllä kysyä, että miten sitä tällainen on tullut kenenkään mieleen tehdä. Legendaarista tässä on video, mutta on se hieno myös tämän perusmelodia. Tämä You’ve Come a Long Way, Baby on ehdottomasti albuminakin sen ajan kuva.

T: I’m #1 so why try harder? Hieno paita. Miltä teistä tuntuu tämä musiikki. Minulle kun se on tullut juuri siihen musiikin suurkuunteluvaiheen alkuun? Mun on vaikea kuunnella tuota neutraalisti, kun se on se lukio ja koulupaska ja se lopulta siisti tunnelma, kun siellä ei tarvi olla.

Dapza: Fatboy Slimiä osasin odottaakin tähän iltaan tuon alun listan nähtyäni. Minulle Rockafeller Skank toimii paremmin, mutta ihan ok tämäkin. Yksittäisinä biiseinä kuunneltavia, mutta enpä tiedä, mikä fiilis olisi kuunnella koko levy läpi yhdeltä istumalta.

J: Kova! Tämän kappaleen tunnistaisi unissaankin. Fatboy Slim on jotenkin niin omaa aikakauttaan, että tulee ihan Molli-Ollia ikävä.

Y: Tää oli vokaalisoinnistaan hieno äänimailma kappale, johon en videota kaivannutkaan. Silmät kiinni ja antaa mielikuvituksen värittää mielen maailmaa.

RAADIN ARVIO
T: 7,82
Y: 7,04
Dapza: 7,1
J: 8,5

2. Funkadelic – Maggot Brain (1971)

Jotenkin kovin vaikea on mieltää, että vuodelta 1971 tulisi yksi kaikkien aikojen kitarasooloista. Funkadelicin Maggot Brain kuitenkin sellainen on. Kappale syntyi, kun Eddie Hazelin käskettiin soittaa niin kuin olisi juuri kuullut, että hänen äitinsä on kuollut. Puolessa välissä kappaletta hänelle kerrotaan, ettei näin olekaan, vaan uutinen oli väärä. Eddie Hazel oli aikamoinen kitaristi hänkin. Valitettavasti alkoholi ja huumeet vei miehen melko aikaisin. Hautajaisissa soitettiin Maggot Brain.

Y: Pakko oli jo laittaa silmät kiinni, jotta voisi aistia kunnolla molemmat kuulokekanavat. Nyt oli akustisen ja sähköisen saundimaaliman kontrastit kohdillaan. Uskomattoman alkuvoimaista kitarointia Eddieltä, mutta pari viimeistä minuuttia leikkaisin tästä pois.

Dapza: Tuli muuten kylmät väreet ihan ensimmäisestä lead-kitaran äänestä!!!! Melko tuskaistahan tuo ensimmäinen viisi minuuttia oli. Välittyi ainakin minulle. Ilon tai helpotuksen tunnetta on vaikeampi tuoda esille – ainakin kuulostamatta naivilta. Tarinaan peilaten jälkipuoliskosta on välillä tulkittavissa ärtymystä väärästä uutisesta, mutta muuten jälkipuoliskon tunne jää jälkeen ensimmäiselle viidelle minuutille.

J: Soul Captain Bandin sanoin: ”Hypnoosiin, sä vaivut hypnoosiin”. Vaivuin transsiin ja ilmeisesti hyvällä tavalla. Ihmeen vähän häiritsi kuunnella näin törkeän pitkää kappaletta.

T: Tuosta on pirun vaikea sanoa mitään. On tuohon aikakauteen helvetin hienoa kitarointia, soundillisestikin

tulee mieleen joku Jeff Beck tai suomalaisista Timo Kämäräinen. Samasta sävelestä löytyy melko monta väriä. Muistan kun joskus 2000 sain ”kaikkien aikojen 100 parasta kitarasooloa”-listan jostain netistä. Tuota biisiä ei saanut ladattua mistään. Sit, kun kuulin sen joskus 10 vuotta sitten ekan kerran, niin olin että mitä helvettiä!?!

RAADIN ARVIO
T: 8,21
Y: 8,13
Dapza: 9
J: 8

 

1.The Fugees – Ready or Not (1996)

Ja taas ollaan siellä Jyrki!-ajassa. Fugees oli silloin jotenkin eiei-juttu. Näin myöhemmällä iällä siitäKIN on oppinut pitämään. Onhan Wyclef Jean ja Lauryn Hill jotain musiikin saralla saavuttaneetkin. Kappale perustuu Enyan biisiin ja hän olikin haastamassa Fugeesin oikeuteen, kunnes kuuli kappaleen itse ja huomasi, ettei se ole gangsta-rappia. Fugees on itsekin ollut sitä mieltä, että olisi olisi ollut ihan oikein haastaa heidät oikeuteen. Videokin vaikuttaa melko arvokkaalta tuohon aikakauteen verraten.

T: On tuossa oltu ytimessä silloin. Minulle vieläkin uppoaa.

Y: Hmm, enpä päässyt ylittämään ysiä tällä kertaa. Tähän en vaan pääse sisälle. Muutamasta hyvästä lauluäänteestä huolimatta minun makuuni löysä ja vetämätön.

Dapza: Aikoinaan, kun tätä biisiä tai levyä kuuntelin, niin tykästyin Lauryn Hillin ääneen. En ollut tuolloinkaan puhelaulun suurin ystävä ja ärsytykseen asti toistettiin tätä pälätystä ja väliin sitten nätti melodiapätkä naisen laulamana (vrt. Dido ja Eminem ja ties kuinka moni muu). Tätä biisiä on sen musikaalisuuden vuoksi jaksanut kestää.

T: Ymmärrän, löysä ja vetämätön kuuluu tuohon aikaan.

J: Paluu meikäläisen musadiggailujen juurille jollain tapaa. Näitä tuli kuunneltua aikanaan ja paljon. Wyclif Jeanin ja Lauryn Hillin soolojakin tuli sitten tämän seuraksesta pakostakin kuunneltua lisäksi. Lauryn Hill on huikea.

RAADIN ARVIO
T: 8,29
Y: 6,63
Dapza: 7,4
J: 9,1

TASTINGIN KOKONAISTULOKSET
1. Funkadelic – Maggot Brain                                             8,34
2. Aretha Franklin – I’ve never loved a Man (Like i love u) 7,96
3. Faith No More – Zombie Eaters                                    7,86
4. Fugees – Ready or Not                                                   7,86
5. Fleetwood Mac – Go Your Own Way                             7,79
6. Fatboy Slim – Right Here, Right Now                             7,61
7. Faith No More – Surprise! You’re Dead!                         7,28
8. Fleet Foxes – Tiger Mountain Peasant Song                    7,17
9. Firehose – Understanding                                               7,01
10. Foo Fighters – Exhausted                                                6,73

MUSA-TASTING XI: 1001-albumi – E-kirjaimella alkavat artistit

11:nnessä Musa-Tastiginssa kuunneltiin “1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” -kirjasta listan E-kirjaimella alkavia artisteja. Sieltä kuunneltiin jäsen T:n mielestä 10 parasta biisiä. Tuo lista on seuraavanlainen.

Electric Light Orchestra – Out of Blue
Eminem – Slim Shady LP
Eminem – The Marshall Mathers LP
Missy ”Misdemeanor” Elliott – Supa Dupa Fly
Elastica – Elastica
Brian Eno – Another Green World
Laura Nyro – Eli and the Thirteenth Confession
Missy Elliott – Under Construction
Ramblin’ Jack Elliott – Jack Takes the Floor
Einstürzende Neubauten – Kollaps
Eels – Beautiful Freak
Emerson, Lake & Palmer – Pictures at an Exhibition
The Everly Brothers – A Date With the Everly Borthers
The Electric Prunes – I Had to Much t Dream (Last Night)
Everything but the Girl – Idlewild
Elbow – The Seldom Seen Kid
Brian Eno & David Byrne – My Life in the Bush of Ghosts
Everything but the Girl – Walking Wounded
Eagles – Eagles
Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
Brian Eno – Before and After Science
Steve Earle – Guitar Town
Echo & The Bunnymen – Porcupine
Joe Ely – Honky Tonk Masquerade
Echo & The Bunnymen – Crocodiles
Brian Eno – Here Come the Warm Jets
Eagles – Hotel California
Echo & The Bunnymen – Ocean Rain
Earth, Wind & Fire – That’s the Way of the World
Emerson, Lake & Palmer – Tarkus
Bill Evans – Sunday at the Village Vanguard
Duke Ellington Ellington – at Newport (Live)
Brian Eno – Ambient 1: Music for Airports

OSALLISTUJAT

T: Ausculton jäsen T ja illan isäntä. Odottelen iloliemin huomista Helsingin reissua.
Y: Ausculton jäsen Yyte. Oulusta ja Torniosta (vähän myös Uumajasta ja aamulla kohden Rovaniemeä.
A: Ausculton jäsen A.
R : Harrastelijamuusikko.
S: Toivotaan yleiseen säätämiseen sopivaa musaa.

10. Eagles – Tryin’ (1972)

Eagles ei ihan suosikkeja ole, vaikka onkin jokusen levyn myynyt. Eaglesin debyytillä on muun muassa Take it Easy, mutta ei se oikein lähde. Kantrirock bändin fanittaminen on niin vaikea laji. Tryinissä on sentään meininkiä ja komea soolokin. Varsinkin siihen nähden, että sen sävelsi ja lauloi bändin basisti Randy Meisner.

T: Helppoa Amerikan autorokkia. Sopisi siihen eiliseen Me kaksi ja Irene -elokuvaan.

Y: Ei parasta Eaglesia, hieman peruskauraa. Kitara kyllä soi, mutta ei jaksa nostaa sfääreihin. Olen kuunnellut kyllä albumin ”joitain” kertoja, mutta en edes muistanut kappaletta.

R: Eaglesin biiseistä hyvä siinä mielessä, ettei ole jatkuvaa stemmalaulua. Tänä päivänä soundimielessä kuunnellen miellyttävää rouheutta mukana. Biisinä aika mitäänsanomaton.

S: Hmh. Olisin toivonu soivan pidempäänkin.

A: Ihan perus-Eaglesiä. En osaa ärsyyntyä mutta en rakastukaan. Harmoniat ja melodiat miellyttävät kyllä aina.

Raadin arvio:

T: 6,94
Y: 6,72
A: 7,25
R: 6,8
S: 5,7


9. Earth, Wind & Fire – Shining Star (1975)

Earth, Wind & Firessa on laatumuusikoita, mutta ei sekään musiikkina aina jaksa hivellä. Listalla on That’s the way of the world -albumi, joka on oikeastaan soundtrack eräälle elokuvalle. Kitaristeille tämä on mainiota kuunneltavaa. Eikä unohtaa voi Verdine Whiten bassoa.

R: Intron jälkeen odotin parempaa. Kertistä muistui mieleen, että olenhan tämän aiemminkin kuullut. Instrumentaaliosuudet parasta. Säkeistö sitä kauheinta perusfunkkia. Vaikka funkista tykkäänkin, niin valitettavan paljon on tätä osastoa, jossa ei ole riittävästi FUNKkia.

Y: Kohtuullinen, mutta ei myöskään ÖrttiVintin mestariteoksia. Hyvin tuotettu, mutta ei oikein funkkaa.

A: Groove. EWF:ssä on tällaiseen musiikkiin elementit kyllä kohdallaan: koko perusbändi sekä, ah, puhaltimet. Laulantasuorituksiin tulee harvoin tässä bändissä niin kiinnitettyä edes huomiota, mutta nyt otti korvaan hyvin.

S: Sävellyksenä hyvin average, mutta hyvin rullaili.

T: Kai näillä parempiakin levyjä on? Mentäiskö tässä sitten bassoriffien takia näin.

Raadin arvio:

T: 7,02
Y: 7,12
A: 7,3
R: 6,5
S: 6,1


8. Eels – Novocaine for the Soul (1996)

Eels kulkee kyllä aikansa aalloissa. Tämä maistuu sen verran ysikuudelta, että ihan tulee hyvä mieli. Suomessa bändistä ei niin paljon kuulu, mutta viime vuonna bändi teki ihan menestyneenkin levyn. Novocaine for the Soul nousi Briteissä jopa TOP-kymppiin. Video on saanut ideansa Maija Poppasesta.

A: Mietin soimaan lähtiessä, että mikä tässä ”ysikuudelta” maistuu. Kun komppi lähti, niin tajusin. Kuulostaa syksymusiikilta. En oikein tiedä, oliko tämä parempi vai huonompi kuin nuo edelliset, mutta mielenkiintoisempi.

R: Tuntematon suuruus minulle ennalta. Vähän nuo naivistiset kilkutukset häiritsivät (tekotaiteellisena). Ysäri on monelta osin mennyt minulta aikanaan ohi – eikä nähtävästi aivan turhaan.

Y: Häiriötekijlistään huolimatta kappaleen peruselementti aika simppeli. Ja nuo kilkuttimet, breikit etc. lähinnä efektikikkailua.

T: Tämä on kyllä niin ysikutosta kun olla ja voi. Saatan etäisesti muistaa tämän jopa sieltä 1996-vuodelta ja Jyrkistä

S: Joo tää on mulle tuttua. Käytännössä taitaa olla niin yhden miehen visiota ku bändi voi olla. Synkkien tekstien mies. Mutta tässä tapauksessa tuoreempi tuotanto on parempaa.

Raadin arvio:

T: 7,06
Y: 6,34
A: 7,7
R: 6,3
S: 6,6

7. Elbow – One Day Like This (2008)

Coldplay-aikana vähän jalkoihin jäänyt bändi, vaikka esiintyikin Lontoon olympialaisten päättäjäisissä. Tämä kappale nousi sen jälkeen TOP40-listalle Briteissä ja piti bändin hetken aikaa näkvyillä. Hieno jousisovitus, eikä niin pöllömpi sävellyskään. Tältäkin bändiltä tuli levy viime vuonna.

R: Aluksi jouset kuulostivat mukavalta, mutta kun ne jatkuivat läpi biisin, niin niihin alkoi jo kyllästyä. Sunnuntaiaamupäivän musaa. Hieman tasapaksuhko ja ehdottomasti liian pitkä tässä muodossaan. Tämän mittaisissa biiseissä kaipaa sitä loppunostatusta tavalla tai toisella.

Y: Kappaleeseen olisi riittänyt kevyempikin tuotanto laulua tukemaan. Nyt sinänsä erinomaisen kelpo suoritus hieman hukkuu tuohon taustamassaan.

T: Kyllä tämän jossain olympialaisten päättäjäisissä voi kuulla, mutta tämä tarvii ne highlightsit sinne taustalle pyörimään

S: Joo tämä on hyvinkin tuttu ja tarkastettu ruisrockissa 2011. Oli sillon vuoden levynä monessa listauksessa. Livenä hyväntuulista ja hyvällä tavalla maailmoja syleilevää tunnelmointia

A: Mukava lauluääni ja ihan helposti kulkeva sävellys. Vähän sellainen Coldplayn perisynti, että venyy ja odottaa kasvamistaan, muttei sitten lähde kuitenkaan. Mietin samaa kuin edellä puhujat, että olisiko tuota sinällään pätevää jousihommaa voinut tehdä vähän vähemmänkin.

Raadin arvio:

T: 7,26
Y: 7,44
A: 6,9
R: 6,4
S: 7,6

6. Eminem – The Real Slim Shady (2000)

Vihasin tätä kappaletta aidosti vuonna 2000. Bänditreeneissä (tyylinä progemetalli) soitin kiusallani synariffiä ja rumpalillamme oli mennä hermo. Ei se kuitenkaan niin huono voinut olla, sillä se on 14:nneksi eniten myynyt kappale Briteissä 2000-luvulla. Siellä on kuitenkin joku muukin kohtuullinen kappale. Sanat ovat rohkeat. Ei ole ihme, että musiikki sai huomiota osakseen. Taisi jonkun oikeuscasenkin saada.

S: Ihan mukava oli kuunnella pitkästä aikaa. Kaikkiaan erittäin taidokasta ja tasokasta räppiä. Muutti tuota maailmaa kerrasta eikä syyttä. Nokkahuilusta lisäpisteet. En nyt tiedä pidänkö biisistä, mutta tärkee biisi monella tapaa.

R: Räppi. Kyllähän Eminemiltä flow sujuu ei siinä mitään. Kun en yleensäkään biiseissä sanoituksiin kiinnitä huomiota, niin eipä ole tämä sitten meikäläisen leipälaji. Tätä ei Dido ole pelastamassa kuten Stanissa. Tylsä.

T: Listalle kuuluu ehdottomasti. Tämä ei mene musikaalisuuden perinteisen käsityksen mukaan. Tämä on niin ärsyttävä, että tämä on ennemmin hyvä kuin huono

Y: Elektroluuppi, joka ei ole kuuskymppisen makuun. Käskytyksestä huolimatta pysyin pötkölläni.

A: Minullahan tähän liittyy tavallaan vähän sellaista nostalgiaakin. Vaikka ei itse kuunnellut yhtään, niin ei tältä voinut välttyä. Tästä on T:n kanssa puhuttukin syksyn mittaan, että Eminemin uskaltaa nykyään sanoa kuulostavan hyvältä usealtakin osin. Ei ole viime vuosikymmeninä ollut sellaista musiikintekijää, joka olisi sitä maailmaa enemmän muuttanut kuin tämä herra. Nostan soittolistalle.

Raadin arvio:

T: 7,27
Y: 5,78
A: 8,1
R: 2,9
S: 7,2


5. Bill Evans – Alice in Wonderland (1961)

Liisa Ihmemaassa on kohtuullinen sävellys. Se on Sammy Fainin teos Disneyn samannimiseen elokuvaan vuonna 1951. Siitä teki Billie Evans jazz-version noin 10 vuotta myöhemmin. Siitä tuli eräänlainen jazz standardi. Bill oli valitettavasti melkoisen perso huumeiden perään ja kuoli niiden aiheuttamiin terveysongelmiin 51-vuotiaana.

https://www.youtube.com/watch?v=ywGRnFjOaxI

Y: Leppoista sunnuntaiaamun kahvimusiikista /perjantai-illan pubinurkasta valokeilaan.  Osaavia muusikoita, mutta välissä hieman nippelisoitantaa.

R: Olen sormin soitetun pystybasson soundin hyvä ystävä. Siitä heti plussapiste. Jo tuolla reilusti alle 18-kesäisenä kiusasin itseäni lainaamalla Lieksan kirjastosta jazz-äänitteitä, jotka toisaalta ärsyttivät, mutta toisaalta niissä taas jokin kiehtoi. Nyt sitten varmaan 10-15 viimeisimmän vuoden aikana varmaan suurin osa musasta, mitä kuuntelen, on jazzia, fuusiota ja siihen suuntaan kallellaan olevaa musaa. Kuunneltavana oleva zipale edusti aika tyylipuhdasta pianojazzia. Tuon ajan strereokuva äänitteissä on myös mukava. Meikäläisen korvaan tähän mennessä illan paras.

S: Kyllä oli komee veto basistilta. Tällä muuten onnistu tämä säätäminen tässä ympärillä parhaiten. Lähti jo take 2 soimaan tosta

A: Se vei mennessään. Hyvvää jatsia. Se kontrabassovälike oli ehkä vähän turhan pitkä minun makuun, kun tuo piano rullaili noin mainiosti. Ei tullut ähkyä kuitenkaan missään vaiheessa.

T: Minä tykkään näistä juuri tällaisina jumitusbiiseinä tai jos pitää esim. venytellä.

Raadin arvio:

T: 7,34
Y: 7,55
A: 8,5
R: 7,7
S: 8,3


4. Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa (1981)

Brian Eno se vasta kumma ukko onkin. On musiikkia lentokentille ja elokuviin ja ties minkälaista kilkutusta. Ihan ei selkeintä ole tämäkään, mutta minuun uppoaa. Se on tehty Talking Headsin David Byrnen kanssa. Kaikki My Life in the Bush of Ghosts -albumin kappaleet on sämplätty jostain radio-ohjelmasta. Tämä kyseinen vuodelta 1971. Soittajan ja poliitikon keskustelua.

T: olikohan Brian Eno-Jukolassa?

R: Tämä ajaa samaa asiaa kuin drum’n’bass -meininki. Töitä tehdessä voi hyvin laittaa taustalle soimaan. Saa jalan hieman vippasemaan ja peittää häiriöäänet. Ilman rumpuja olisi aika vaikeaa kuunneltavaa. Olikohan tuo lyömäsoitinkomppikin sämplätty?

S: Onko tämä muuten teemalevy?

T: Tämä lasketaan kaiketi kaikkien aikojen ensimmäiseksi sample-albumiksi. Eno on ainakin ollut rohkea. Ihan se tuollakin perusteella listalle kuuluu. Enoa ei ole ennen 1001-listaa tullut kuunnelut yhtään.

Y: Eno kyllä kuului omituisten otusten kerhoon. Tässäkin melkoinen sekamelska sikin sokin heitettyä tavaraa, mutta kuitenkin paketti onkin kasassa. Upea kokonaisuus.

A: Alkuun vaikutti haastavammalta kuin sitten lopulta olikaan. Aivan hyvä rytmi ja syke. Odotin ehkä tältä tekijäkaksikolta enemmän vivahteita.

Raadin arvio:

T: 7,35
Y: 8,36
A: 7
R: 7,1
S: 7

3. Eagles – Hotel California (1976)

Eaglesin tunnetuin teos. Ainakin Suomessa. Sen sävelsi kitaristi Felder ja sovitti kaksikko Frey-Henley. Helppoja ukkoja kaikki. Hemmetin hyvä soolohan tässä on, ja tavallaan aika hyvät sanatkin. Hotel California menestyi sen verran hyvin, että sai Grammyn vuonna 1978. Kaikkihan tämän tietää, kuunnellaan mieluummin.

Y: Mie ossaan jo ulkoa… Felderin sävellys, Henleyn laulu ja Walshin / Felderin tuplakitarointi. Upposi alle kakskymppiseen lukiolaiseen täysillä ja on kyllä kestänyt kuuntelua puhkikulumatta nelisenkymmentä vuotta. Yksi niistä bändeistä, jonka jokainen albumi on cd:nä hyllyssäni.

R: Ajattelin ensin, että tämä on jo niiiiiiin kuultu. Mutta onhan tämä komeata soitantaa ja laulua. Luureilla kuunnellen tuo nykivä bassolinja tuli hyvin esille ja tykkäsin kyllä.

T: Käytännössä tuo on sellainen, jota en radiosta kuuntele. Mutta ei se kerran vuodessa ole niin huono. Tämä laulu on vähän riipivä… sPienenä ärsytti kun Novalla aina katkasivat ennen sooloa…

A: Olihan tässä välillä vaihe, että tämän vain skippasi kun jostain kuuli. Nyt kun on parin viime vuoden aikana kuunnellut ja vähän perehtynyt bändiin ja biisiin, niin on ryhtynyt pohtimaan, että onkohan tämä ihan kympin biisi. Tänään kyllä odotin lopun sooloja entistä enemmän. Olkoon hahmoista mitä mieltä vain, niin on tuo outro mainio. Ja se, että siihen mennään säkeistöstä eikä kertosäkeestä. Annan tälle 9,4. History of Eagles-dokkarisuositus kaikille taas kerran, by the way.

R: Olikohan siinä selitetty jopa hieman tuota sanoitusta tai sen syntyä? Muistelen ihan äskettäin töllöstä moisen nähneeni.

T: Minullahan keväällä tyttö 6v sanoi, että ”laitapa isi tämä mun soittolistalle” kun radiosta kuuli, että ei tämä ihan paska voi olla.

S: Nimenomaan koko perheen musiikkia. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai groundbreakingia vaan laadukasta ja siistiä musaa alusta loppuun

Raadin arvio:

T: 7,36
Y: 9,13
A: 9,4
R: 8,8
S: 7,9


2. Eminem feat. Dido – Stan (2000)

Stan on rap-musiikin virstanpylväs. Se soi jossain vaiheessa niin paljon, että jokainen aikalainen on jollain tapaa sillä kyllästetty. 213 miljoonaa YouTube-katselijaa kertoo kyllä aika paljon. Kappaleella vierailee Dido, joka vierailun jälkeen löi rajusti läpi myös soolourallaan. Stan teki Eminemistä vielä suuremman. Se oli vihainen, mutta kaunis kappale.

R: Olikohan tämä ensimmäisiä isoja räpätyksiä joissa feattaa joku mimmi laulamassa nättiä melodiaa. Nythän näitä on kuultu kyllästymiseen asti myös kotimaamme genren edustajien toteuttamina. Ihan jännä yksityiskohta tuo kynää kuvaava soundi. Kyllä tämä minulle toimii kertaluokkaa paremmin kuin tastingissa aiemmin kuultu Eminem

Y: Ihan kohtuu hyvä lyhytleffa, jossa kohtuullinen tausta ja pätkittäin melodista laulua.

T: Mainio on bassokuvio ja Dido on kyllä hyvä. Tämäkin vähän soi yli silloin aikanaan… Olin vielä hierojakurssilla, niin kuulin ihan helvetin monesti päivässä tämän. Kun sitä on 18 vuotta vältellyt, niin nythän se taas menee.

A: Ei ole tätä tullut ajatuksella kuunneltua koskaan. Eihän tältä voinut silloin välttyä aikanaan, muttei jäänyt mieleen muuta kuin tunnelma ja Didon melodia. On melkoiset sanat.

S: Tämä räpin myymisen kaava on tuttu. Ensin laitetaan pari rajumpaa biisiä kehiin ja sitten annetaan herkistelyllä yleisölle kuva siitä, että kaiken takana onkin ajatteleva ihminen ja rankka tarina. Noooh. Ihan tämä toimii ja Didokin nykyään, vaikka silloin en tykännyt.

T: Tuota räpin myymisen kaavaa vaan ei tainnut juuri ennen Eminemiä olla tuossa mittakaavassa, sitten sitä on yritetty toistaa satoja kertoja.

S: Ei niin ja siksi Eminem onkin varsin merkittävä.

Raadin arvio:

T: 7,58
Y: 6,94
A: 8,6
R: 5,8
S: 7,6


1. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This) (1983)

Niin ollaan ykkösessä. Pahoittelut jäsen A:lle. Sitä alkaa pelottaa.Tässä insproi kylmä syntikkamaailma ja vakuuttava laulusuoritus. Se nousi ilmestyessään Briteissä kakkoseksi ja Jenkeissä jopa kärkeen. Annie on lopulta aika hyvä laulaja. Eikä Stewartin Davidiakaan voi oikein jättää pois laskuista. Tämä duo oli syntikkapopin ehdotonta kärkeä.

A: Kiitos T. Tämä on harvinaisen vastenmielinen kappale itselleni. Ihan TOP-kympissä ehdottomasti, jopa -viitosessa. Rummut 80-luvun karmeammalta puolelta, syntikat hiertävät sekä soundeillaan että soitollaan ja laulutkin jäävät lähtötelineisiin. Jotenkin tämä tulee niin vastakarvaan, että ihan itseäkin kummastuttaa.

R: Eurythmics on minulle näistä kasarisynapoppiporukoista se, jota vieläkin pystyy kuuntelemaan. Tästä tulee mieleen toinen synaduo; Yazoo.

T: Minusta tämä on pirullisen kova. Olen käsittänyt, että Annie sai tuosta synariffistä painajaisia eikä aluksi oikein suostunut kappaletta työstämään. Sitten sen sanoitusta kai vaihdettiin ja tällainen tuli. Synasoundi on mulle se juttu tuossa. Tiesin jo alkujaan, että tämä harvalle uppoaa.

S: Mielenkiintonen toi biisin tarina. Kovan riitelyn jälkeen sävelletty. Yhtä kertosäettä koko biisi.

Y: Mitäs sitä alussa todettiin… Tältäkin Lennox Stewart -parivaljakolta löytyy kovempaakin kamaa. Tuotanto ok, laulu ok, soitanta ok, mutta silti perusmaku junnaava. Tässä kappaleessa Lennox ei vaan saanut käyttää kuin pienen osan kapasiteetistaan.

R: Näissä biiseissä lienee se ongelma, että ne eivät oikein lähde lentoon. Se jalan alle menevä groove puuttuu.

Raadin arvio:

T: 9,17
Y: 7,3
A: 4
R: 8,3
S: 7,5

TASTING-RAADIN TOP10
1. Eagles – Hotel California                                                           8,52
2. Bill Evans- Alice in Wonderland                                            7,88
3. Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa                                 7,36
4. Eminem – Stan                                                                         7,30
5. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)                 7,25
6. Elbow – One Day Like This                                                      7,12
7. Earth, Wind & Fire – Shining Star                                          6,81
8. Eels – Novocaine for the soul                                                 6,80
9. Eagles – Tryin’                                                                           6,68
10. Eminem – The Real Slim Shady                                            6,25

MUSA-TASTING X: Toomion Suomilevyt TOP50 – 10 parasta kappaletta

Suomi100-teemassa Toomio kävi läpi omasta mielestään 50 parasta suomalaista albumia. Näiden albumien kymmenen parasta kappaletta laitettiin tasting-kokemukseksi ja kuunneltiin arvioiden.

Lista, jolta biisit on valittu:
Magyar Posse – Random Avenger
Pepe & Saimaa – Saimaa
Stam1na – Uudet kymmenen käskyä
Amorphis – Tuonela
Liekki – Korppi
Children of Bodom – Hatebreeder
Oranssi Pazuzu – Värähtelijä
Von Herzen Brothers – Approach
PMMP – Veden Varaan
Juice Leskinen – Pyromaani palaa rikospaikalle
Apocalyptica – Inquisition Symphony
Eppu Normaali – Studio Etana
Pekka Pohjola – Visitation
Sara – Kromi
Stratovarius – Episode
Anssi Tikanmäki – Maisemakuvia Suomesta / Finnish Landscapes
Pariisin kevät – Meteoriitti
Ultramariini – Kevään ja Kesän Tähtikuvioita
Bitch Alert – Kill Your Darlings
Sonata Arctica – Ecliptica
Topi & Agents – Pop
Kolmas Nainen – Hyvää ja kaunista
Vesa-Matti Loiri – Ivalo
Warmen – Unknown Soldier
J.Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen Silmät
Tuomo – My Thing
Antero Lindgren – Mother
Dingo – Kerjäläisten Valtakunta
J. Karjalainen – Et ole yksin
Hevisaurus – Räyh!
Leevi & the Leavings – Kadonnut Laakso
Rubik – Dada Bandits
For the Imperium – Hail the Monsters
Jonna Tervomaa – Parempi Loppu
Juice Leskinen Grand Slam – Taivaan Kappaleita
HIM – Razorblade Romance
Juice Leskinen Slam – XV yö (Tauko III)
Don Johnson Big Band – Breaking Daylight
Sentenced – Frozen
Kirka – Surun Pyyhit Silmistäni
Rehupiikles – Kyröjoki Tuluvii
Popeda – Svoboda
Tunnelvision – While the World Awaits
Marzi Nyman – Marzi
Bomfunk MC’s – In Stereo
Maija Vilkkumaa – Ei
Tehosekoitin – Köyhät Syntiset
Nieminen ja Litmanen – Nieminen & Litmanen
Kingston wall – Tri-logy
Rock n’ Roll Band – Everybody Needs Dance Music Sometimes

Tasting-osallistujat:
T – Illan isäntä, olutta ja savulohta.
A – Ausculton jäsen A, Saturday night’s alright for Finnish music.
Yyte – Ausculton jäsen Yyte, Kunhan vaan pötköttelee päivän hiihtolenkistä jalkoja palautellen.
TO – Edellisen kerran jälkeen livenä nähty Anssi Kela, Olavi Uusivirta ja Jenni Vartiainen, joten suomalaiseen iltaan valmistauduttu. Ja täällä hiihdetty myös.

10./10. Pepe Willberg – Lyhyenä hetkenä (Pepe & Saimaa, 2014)

Suurena yllätyksenä hipsteritaivaalle syntynyt tähti oli Pepe Willbergin muotoinen. Taustalla kuitenkin hääri Matti Mikkola, joka jo Tehosekoittimessa teki Suomessa ennen näkemättömiä sovituksia.
Pepe & Saimaa -levyllä on paljon hienoja sävellyksiä. Olisiko tämä niistä kuitenkin hienoin?

https://open.spotify.com/track/0X7GK5gdMgneyxObzyK5RZ
https://www.youtube.com/watch?v=ptc4NC1wuV0

A: Moderni Pepe. Hivelevä kertosäe jota Willbergin ääni kuljettaa. Hulppea sävellys ja teksti. Liekö Pepe & Saimaa-levyn paras raita omalla listalla. Olisin tullut toimeen ilman rokkiosaakin.

T: Tuossa on jalostunutta Tikanmäkeä. Livenä aikamoinen. On niin hieno sovitus, että meinaa sanoitukset jäädä jalkoihin, vaikka aika hienot on nekin.

Yyte: Tämä oli kyllä Pepen uusi tuleminen, mutta ehkä ei kuitenkaan levyn paras kappale. Loppuosasta tulee mieleen Richard Harrisin MacArthur Park –versio. Tämä levy on kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa

TO: Nostalgia on ensimmäinen mieleen tuleva sana. ”Uusvanha” hieno kappale, takuuvarma kertsi ja hienot taustat. Tässä menee Hectorit, Fredit ja Markku Arot sopivasti sekaisin.

A: Teemun ”uusvanha” on hyvä sana. Mietin itsekin, miten kuvata sitä tunnetta.

T: 9,22
A: 9,20
Yyte: 8,15
TO: 9,11
Tasting-rating: 8,92/10

9./10. Magyar Posse – Sudden Death (Random Avenger, 2006)

Porista tulee hyvääkin musiikkia. Magyar Posse luo elokuvamaisia tunnelmia instrumentaalimusiikkiinsa. Tai loi, sillä bändin motivaatio instrumentaalimusiikkiin loppui jo vuosia sitten. Vaikka levystä on jo aikaa, on kappaleet teemoiltaan ja soundeiltaan edelleen relevantteja.

A: Ihan pikkuisen yksitoikkoinen oli tämän päivän makuun. Instrumentaatio kyllä toimi, mutta ei varsinaisesti mieleen jäänyt mitään muuta kuin se kilkatus taustalla ensimmäisen kolmen minuutin aikana. Vaatinee kuunteluita enempi.

Yyte: Alun 3.35 kestoluuppi alkoi jo hieman ärsyttää, seuraavat kolme minuuttia kuulakasta, herkkää, mutta hieman steeriliä. Lopussa jo hieman säröäkin…

T: Tuo voi vaatia ainakin puolipitkän progeoppimäärän.

TO: Elokuvamusiikkia, vähän haikeaa. Kuuntelin suosituksesta joskus tuotannon läpi. Sopii taustaksi keskittymistä vaativiin röihin.

T: 9,23

A: 8,40
Yyte: 7,76
TO: 8,47
Tasting-rating: 8,46/10


8./10. Liekki – Saattaja (Korppi, 2003)

Naivia ja kornia. Luomusoundeille rakennettua musiikkia. Jotenkin niin viatonta, että koskettaa. Saattajassa on raastava tunnelma.

A: En usko, että tällaisella kompilla, jolla tämä biisi lähtee, kulkevat maailman parhaat biisit. Liian juuretonta. Useimmiten se kuitenkin tarjoaa ”ihan mukavan pohjan” kuten tässäkin, kuin kuvitelman monimutkaisemmasta soitannosta. Oli tämä parempi kuin edellinen ja melodisesti aivan mielenkiintoinen.

Yyte: Tämä oli tanakan ryhdikkäästi soitettua tavaraa, mutta hieman lisää mielikuvitusta, kiitos! Sekä laulupuoleen elävyyttä ja mikseipä stemmojakin.

T: Sovitus voisi olla parempikin, mutta tuo säkeistön melodia on hieno

TO: Liekiltä on tullut muutama hittibiisi, tätä en ollut aiemmin kuullut. Ei oikein uponnut ja laulajan omaperäinen tulkinta ei miellyttänyt.

T: 9,24
A: 8,50
Yyte: 8,37
TO: 7,46
Tasting-rating: 8,39/10

7./10. Juice Leskinen Grand Slam – Norjalainen villapaita (Taivaan kappaleita, 1991)

Vanhoista laulajista kertova kappale on Juicen jälkipään tuotannosta kärkipäätä. Monia verbaalisia oivalluksia ja jonkinmoisella bändillä soiteltu.

Yyte: Juicen sanakynä iskee suoraan kappaleen notkeaan poljentoon. Suomalaista kuplettia, tarinan kerrontaa parhaimmillaan.

T: Tämä oli jo 11-vuotiaana aivan maaginen sanoitus. Vaikkei niistä sanoista sitä syvintä tajunnutkaan. Tajuaako vieläkään?

A: Juicen sanoitukset kuulostavat paremmilta kerta kerralta. Tämä on melodisesti ja soitannollisesti vähän liian kevyt ollakseen ihan kärkeä. Teksti on kyllä sitäkin mahtavampi ja soittopuolelta pisti korvaan tänään erityisesti haitari, joka keinuttaa koko laulua sille ominaisesti.

T: Tässä just viehättää tuollainen keveys. Juicella on kovempiakin biisejä, mutta tässä on jotain pirun suomalaista – on ihan kivaa, silleen viinan kanssa ja vähän väkisin, mutta se on suomalaisen maksimi.

TO: Rentoa menoa on tämä. Eipä ole koskaan tullut kuunneltua sanoituksia näin tarkasti, hoilattua vain kertosäettä. Korvamadon ainesta tässä kyllä on.

A: Kyllä tässä teksti ja sävellys kohtaa tunnelmassa täydellisesti.

Yyte: Norjalainen villapaita lämmittäisi aina hiihtolenkinkin jälkeen, mut just nyt ei löydy kaapista yhtään…

T: Mulla oli norjalainen villapaita yläasteella. Oliko TO:lla?

TO: Toki.

T: 9,40
A: 9,40
Yyte: 9,47
TO: 8,50
Tasting-rating: 9,19/10

6./10. J.karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen Silmät (Laura Häkkisen Silmät, 1998)

Mitä lie bändi tuumannut, kun J on tuonut kappaleen treeneihin? ”Mulla ois kiva tällainen yks riffi. Sit vähän huuliharppua.” Hieno tarina, hyvä meininki.

https://open.spotify.com/track/5E0a7BnIdg81mMvF0qyFHG
https://www.youtube.com/watch?v=-65sP9QhGGU

A: Ensimmäisiä ”uuden musiikin” mielikuvia ainakin suomalaisesta musiikkimaailmasta. Mietin silloin 6-vuotiaana 1998, että onkohan tämä jotain sukua Mika Häkkiselle? Mainio levy noin kokonaisuudessaankin ja Electric Sauna on aliarvostettu yhtye. Jiiltä sellainen tarina, joka pitää joka kesä kuunnella kerran-pari peltovieriä ajellessa. Ihanan häilyvässä vireessä heitetty ”aina kun mä häntä aattelen” aina kertosäkeessä.

T: Tämä on sellainen, mitä kuunnellaan kun ajellaan kotiin Lapinlahden eliittikisoista.

Yyte: Aika railakas tempoinen hölkkä, jossa soitto pysyy hyvin kasassa. Mutta tarinan ehdoillahan tässä mennään ja kyllä vielä nyansseja jonkun verran kaipaisin.

T: Tämä on itse asiassa aika amerikkalaista tarinankerrontaa.

TO: Viisi säkeistöä liikaa. 83% Jiin musiikista uppoaa. Tämä kipale ei kuitenkaan lukeudu omiin suosikkeihin. Tarinaa on, mut harppua harpun perään. Ei oikein johda mihinkään.

T: 9,41
A: 9,30
Yyte: 8,65
TO: 7,74
Tasting-rating: 8,78/10


5./10. Leevi & the Leavings – Olipa kerran ihminen (Kadonnut Laakso, 1982)

Leevin porukka muistetaan kekseliäistä ja kieroista sanoituksistaan, sellaisesta kapakkahengestä. Gösta oli kapellimestari. Se kuuluu tästä kappaleesta, jossa on jotain erittäin haikeaa.

https://www.youtube.com/watch?v=cdCcEgXJr58
https://open.spotify.com/track/6GmIl7HzcITzY4xkXlDSMN

A: Vähän kun olisi ollut lisää liikkumaa tässä. Lähti todella lupaavasti. Kyllä Göstalla korvaa ja harkintakykyä oli sävelille siinä missä sanoillekin.

T: tässä oli tosiaan ainekset vaikka mihin. itselle tässä on niin paljon nostalgiaa, että on korkealla.

Yyte: Toisenlaista Leeviä, miellyttävää harmoniaa, johon olisi odottanut vielä jonninlaisen huipennuksen.

T: Rion yössä meinasi ihan tippa tulla linssiin, kun soittolistalla tuli vastaan ja aivan järjetön kaaos oli menossa alapuolella kadulla ja itse oli miljoonakaupungin yläpuolella hotellihuoneessa. Biisin nimenä mahtava.

TO: Meinasin kirjoitella, että olipa hieno intro, mut se olikin sitten instrumentaalia koko loraus. Jäi vähän kesken, hyvä kehittely ja lataus ja sitten siihen. Liekö Moby kuunnellut Göstaa?

T: Just mietin Mobya, kun kuuntelin tuota nyt. On siinä jotain samaa kyllä.

TO: Agenttimusiikkia.

T: ”Agenttimusiikkia” – Tuo on paitakamaa!

TO: Onhan toi ihan Extreme Ways suomalaisittain

A: Lienee vm. 1982 Suomessa ollut aika hyvät soundit, koska kuulostaa nytkin miellyttävältä.

T: Sain kasetin kummisedältä vuonna 1986 korvalappustereoiden kanssa lahjaksi. Osasin lukea auttavasti. Punaset Sanyo-merkkiset korvalaput.

T: 9,42
A: 8,50
Yyte: 8,78
TO: 9,23
Tasting-rating: 8,98/10

4./10. Stam1na – Merestä Maalle (Uudet kymmenen käskyä, 2006)

Evoluutio ei ihan perinteisin sanoituksen aihe ole, mutta Stam1nan tapauksessa se sopii kuvioon. Sanoilla on varmasti kaksoismerkityksiä ties kuinka paljon, mutta hyvin tarinan mukaisen möyhinnän ovat saaneet musiikkiin aikaan.

A: Huomattavasti juuri Ausculton ansiosta on Stam1naa tullut vihdoin kuunneltua viime vuosina. Tältä levyltä olisin valinnut useammankin eri biisin ennen tätä. Itselle tässä jää teksti soiton alle, erityisesti rouhean kitaroinnin. On kyllä siinä rajoilla, lipeääkö liian progressiiviseksi omaan makuuni. Bonus-maininnan saa aina siitä, että loppuu kunnolla ilman fade outia.

T: Tästä biisistä ensimmäinen muisto on gaalaristeilyllä, jossa juotiin ihan liikaa lonkeroa erään TO:n kanssa hytissä ja kuunneltiin Stam1naa. Minulle tuo perusriffi on erittäin oivalltava. Siinä nimenomaan kauhotaan merestä maalle.

A: Johtuu varmaan Hyyrysen laulutyylistä ja melodioista, että minulle on hankalaa saada näiden teksteistä kiinni, vaikka kuuntelisin kuinka monta kertaa. Soitosta tykkään enempi.

Yyte: Välisoitto kolahti positiivisesti ja huomaa, että kykyä olisi myös lyyrisempäänkin vokalisointiin. No gaalaristeilyt (viimeksi 2003) ja Stam1na eivät kokonaisuutena ole minun genreäni.

T: Se on tämän genren miinus. Ne tekstit pitää usein kaivaa, että ne tajuaa. Hyyrynen laulaa kyllä hyvin halutessaan.

A: Niin laulaa, mutta itselleni ne hyvät tekstit menevät vähän hukkaan. Harmittaa.

T: Siinä mielessä bändiä pitää arvostaa, että ne tuli pinnalle genrellä jolla ei todellakaan pitänyt.

TO: Keikkaenergialtaan tällä hetkellä yksi Suomen kovimpia. Tänä vuonna näin kahdesti ja tuli jutusteltua kitaristi Peksi Olkkosen kanssa myös Kerubissa. Stam1nassa viehättää musiikilliset äärilaidat, välillä kovaa tykistöä ja perään herkkä kertosäe. Nää biisit eivät ole ihan vasurilla soitettavia, taitavia kavereita soittamaan.

A: Tykkään koettaa Stam1naa aina silloin tällöin, että saisiko kunnolla siitä narunpätkästä kiinni. Pakko myöntää, että sen kerran kun olen livenä nähnyt niin kova oli. (Katselin tässä syksyllä kyllä keikkakalenteria, mutta näemmä ulkomailla ovat.)

T: 9,48
A: 8,50
Yyte: 8,12
TO: 9,43
Tasting-rating: 8,88/10

3./10. Eppu Normaali – Hipit Rautaa (Studio etana, 1993)

Ala-aste loppui tämän kappaleen ilmestyessä. Vaikka olin vielä poikanen, tuntui että ymmärsin sanoista jotain. Siitä lähtien tämä on ollut lähelle paras suomalainen rock-kappale.

https://www.youtube.com/watch?v=2VFch6c-0Zk
https://open.spotify.com/track/3dojwCvSg6abfD9Gs4aLDZ

T: Lama-ajan Eppuja. Minä oletan, että tämä on mun ikään juuri oikeanlainen kappale. Elämä tuntui vähän tuollaiselta silloin 1993: yläaste, koulua, loskaa ja harmaata. rahaa ei oikein ollut, murrosikä jne.

A: Tarkistin Last.fm-palvelusta, että edellinen kuuntelu oli ollut tänään klo 20:55. No, pitää palautella mieleen tauon jälkeen… Ei ihan Eppujen paras, mutta lähellä. Oikeassa kanavassa luuttuava kitara, kun soittaisi jotain muuta, niin saisi vielä ainakin kymmenyksen lisää. Tässäkin, kuten Juicessa, sävelmän tunnelma ja teksti kohtaavat akselillaan juuri oikealla kohdalla. ”Miks kaikki kaunis on vain vitsiä / onni rihkamaa vain ja kitschiä” on tänään paras rivi yhdessä kertosäkeen lopun (”haudalle laitan kukkasen / ja kukoistavan toivon edes sen”) kanssa. Kitarasoolokin on vähän painoton ensimmäisellä puoliskollaan, kummallista Epuille.

Yyte: Tämänkin kappaleen vahvuus on tekstissä ja Eppujen soinnissa. Kuitenkin minun skaalallani tämä on täydelliseksi rock-kappaleeksi hivenen löysä.

A: Itsellekin se ”löysyys” on vähän päivästä riippuen plussa tai miinus. Siitä on T:n kanssa juteltukin.

TO: Epuilla on omaan makuun vähän liikaa hulvattomia ralleja. Kuitenkin tämä teos pysyy loppuun asti kasassa. Hienoa tunnelmaa, melankoliaa, sekä A-osa että kertosäe täyttä rautaa, mahtavaa sointia.

Yyte: Olen parin kertaa ollut Eppujen keikalla ja silloin tämä mukavasti ”rauhoittaa” välillä.

A: Joo, äsken kun tämä soi Lieksaan ajellessa niin kuulosti pimeyden keskellä kyllä vahvalta.

TO: Tuli Spotifysta perään irinan versio. Ei ollut ihan yhtä hyvä.

T: Se pitäs kieltää.

A: Ei sitä tiedä jos olisi TOP-kahdessa. Kuitenkin T:n suosikkeja.

T: 9,57
A: 9,70
Yyte: 8,58
TO: 9,51
Tasting-rating: 9,34/10

2./10. Marzi Nyman – Solutasolla (Marzi, 2006)

Pidän Suomen parhaana kitaristina. Hahmona mainio. Laulajana ei niin kova, mutta riittävä. Tässä kappaleessa on jotenkin kaikki kohdallaan. Ja rumpalina puoliyllättäen Anssi Nykänen.

A: Taas vähän levoton komppi. Tässä toimii kuitenkin paljon, paljon paremmin kuin Liekissä. Marzi kurittaa kitaraansa ja muutkin omia instrumenttejaan siihen malliin, ettei kyselemistä jää. Kokonaisuus on miellyttävä ja jykevä samalla aikaa. Marzin laulanta heikoin osa, eikä sekään niin heikkoa ole.

T: Tämä tuntuu siltä, että sävellystä on hiottu yksin jossain saunamökillä monta vuotta. Marzissa on semmosta maanista omistautumista.

TO: Se oli ensikuuntelu, Marzi on ollut mulle lähinnä TV:n hyväntekeväisyyskonserttien jampsteri ja toki muutamissa bändeissä. Mutta ihan positiivinen yllätys. Voisin kuunnella lisää, mikään ei särähtänyt korvaan.

Yyte: Nyt mie hellyn… Aluksi tuli mieleen, että kuuntelin tänä aamuna mm. Soulsettiä, Edward Wesalaa ja Harri Saksalaa. Mutta tämä, alun hienoisesta kakofoniasta kehkeytyi tyylikäs kokonaisuus virtusioteetillä soitettuna.

T: 9,66
A: 9,05
Yyte: 9,23
TO: 8,48
Tasting-rating: 9,10/10

1./10. Topi Sorsakoski & Agents – On Kesäyö (Pop, 1988)

Ei kai tästä paljoa suomalaisemmaksi voi mennä. Käännöskappale, Topin laulu ja Pulliaisen kitara. Mahtava.

https://open.spotify.com/track/5lqs3i63lEnS9cEdHsfy3W
https://www.youtube.com/watch?v=cHNDKeGW7QQ

A: Tiukkaa sointia, Pulliaista ja Topia: tietyllä tavalla ”pyhä kolminaisuus”. Soi kevyesti mutta etenee kuin se juna raiteillaan ja kiskot laulavat. Takaperoiset kitarat kuulostavat jotenkin kummallisilta aina Agentsin kontekstissa. Oikein hyvä kappale, jonka kuuntelulle talvi on väärä vuodenaika.

T: Topi on varmaan myös mun ikäluokan juttu. Tämä taas kuuluu siihen, kun ajetaan SM-viesteistä kotiin joskus 23.30 Karvion kanavan kohdalla.

TO: Varjojen yö ja Surujen kitara menee edelle, mutta takuuvarma. Kitarat rullaa ja Topi oli Topi.

Yyte: Minä olen taas sitä ikäpolvea, jolle tämä Brian Henderssonin sävellys on Ankin juttu ja siihen verrattuna tämä on hyvin tehty, mutta hieman hätäinen ja nuhainen. Hyvä kuitenkin.

T: Vähän hätäinen tämä kyllä on ja tuota Pulliaisen kaoottista kitarointia voisi olla enemmänkin. Jotenkin tämä on linjassa soitollisesti tuon Marzin kanssa.

T: 9,67
A: 9,50
Yyte: 8,80
TO: 9,12
Tasting-rating: 9,27/10

Raadin TOP-lista:
1. Eppu Normaali – Hipit Rautaa 9,34
2. Topi & Agents – On Kesäyö 9,27
3. Juice Leskinen Grand Slam – Norjalainen Villapaita 9,19
4. Marzi Nyman – Solutasolla 9,10
5. Leevi & the Leavings – Olipa Kerran Ihminen 8,98
6. Pepe & Saimaa – Lyhyenä Hetkenä 8,92
7. Stam1na – Merestä Maalle 8,88
8. J.Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen Silmät 8,78
9. Magyar Posse Sudden Death 8,46
10. Liekki – Saattaja 8,39

MUSA-TASTING VIII: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – D:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta D:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin.

Lista, jolta biisit on valittu:
Daft Punk – Homework
Damned – Machine Gun Etiquette
Dandy Warhols – Dandy Warhols Come down(1997)
Darkness – Permission t Land
Davis, Miles – Birth of the Cool
Davis, Miles – Bitches Brew
Davis, Miles – In a Silent Way
Davis, Miles – Kind of Blue
De La Soul – 3 Feet High & Rising
Dead Kennedys – Fresh Fruit for Rotting Vegetables
Death in Vegas – Contin Sessions
Deee Lite – World Clique
Deep Purple – In Rock
Deep Purple – Machine Head
Deep Purple – Made in Japan
Deerhunter – Halcyon Digest
Def Leppard – Hysteria
Def Leppard – Pyromania
Depeche Mode – Music for the Masses
Depeche Mode – Violator
Derek & the Dominos – Layla & Other Assorted Love Songs
Destiny’s Child – Survivor
Dev – Q: Are We Not Men? A: We Are Devo
Dexys Midnight Runners – Don’t Stand Me Down
Dexys Midnight Runners – Searching for the Young Soul Rebels
Dexys Midnight Runners – To Rye Ay
Dictators – Go Girl Crazy!
Digital Underground – Sex Packets
Dinosaur Jr – Bug
Dinosaur Jr – You’re Living All Over Me
Dion – Born t Be With You
Dire Straits – Brothers in Arms
Dire Straits – Dire Straits (1st Album)
Dirty Projectors – Bitte Orca
Disposable Heroes of Hiphoprisy – Hypocrisy is the Greatest Luxury
Divine Comedy – A Short Album About Love
Divine Comedy – Casanova
Dizzee Rascal – Boy in da Corner
DJ Shadow – Endtroducing
Domino, Fats – This is Fats
Donovan – Sunshine Superman
Doors – Doors (1st Album)
Doors – LA Woman
Doors – Morrison Hotel
Doves – Last Broadcast
Doves – Lost Souls
Dr Dre – Chronic, the
Dr John – Gris Gris
Dr Octagon – Dr Octagonecologyst
Drake, Nick – Bryter Layter
Drake, Nick – Five Leaves Left
Drake, Nick – Pink Moon
Drive Like Jehu – Yank Crime
Drive-By Truckers – Southern Rock Opera
Duran Duran – Rio
Dury, Ian – New Boots & Panties!!
Dylan, Bob – Blonde on Blonde
Dylan, Bob – Blood on the Tracks
Dylan, Bob – Bootleg Series Vol 4: Live 1966 [rec: 1966 at Free Trade Hall, Manchester]
Dylan, Bob – Bringing it All Back Home
Dylan, Bob – Freewheelin’…
Dylan, Bob – Highway 61 Revisited
Dylan, Bob – Time Out of Mind

Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, parinkymmenen kahvin voimalla junaliikenteessä.
A – Ausculton jäsen A, Pearl Jamin maailmassa tämän päivän seikkaillut.
Y – Ausculton jäsen Yyte, nautiskelee illasta hyvän glögin voimalla.
TO – Viimeisen viikon aikana olen nähnyt livenä Haloo Helsingin ja Soilworkin. Pidin jälkimmäisestä. Ja risottoa on lautasella.
E – Kaiken ytimessä Pankakoskella.
SPy – KAo vasemmalla silmällä Kontista. Toinen silmä on kiinni.

10./10. Depeche Mode – Personal Jesus (Violator 1989)

Tämä kuuluu siihen pelottavaan 80-luvun lopun syntikkamusiikkiaaltoon, jossa tunnelma ei välttämättä ollut aina niin iloinen. Nykyään kappale lienee tunnetumpi tai ainakin soitetumpi Marilyn Mansonin tai Johnny Cashin versioina, mutta kyllä se alkuperäisenäkin toimii oikein hyvin. Kappale on monella TOP-listalla viihtynyt pitkäänkin.
Se muuten on inspiraationsa saanut Priscilla Presleyn kirjasta.

Y: Soundit tuli korviin kyllä tanakasti, mutta jäin odottamaan tapahtuisikin jotain kliimaksia alkukompin jumputuksen jälkeen – mutta ei, lukuun ottamatta pieniä helistelyitä siellä sun täällä.

TO: Pyörii ja pyörii vain, tulee mieleen 90-luvun putkitelkkari, josta MTV soi vaimeasti. Ei oikein lähde, biisi on odotellut kertosäettä pitkään, 27 vuotta.

E: Tunnelmasta tuli kummasti Sielun veljet mieleen, tuommoista mystistä huttua.

T: Minä näistä vähän pahoista syntikkabiiseistä tykkään aina, vaikkei bändi muuten olekaan ihan suosikki.

A: Tunnelma ja äänimaisema aivan toimiva. Kertsiä tai muuta nostatusta se ehkä olisi kaivannut.

Y: Juuri sitä odotellessa oli pakko kuunnella loppuun asti

SPy: Gahanin soundi täysin uniikki. Tämän ei kuulu lähteäkään mihinkään kliimaksiin, vaan tämä biisi on nimenomaan sen kliimaksin tavottelua. Kuuluis pimeään klubiin, jossa ei sääntöjä.

T: kyllä tässä vahva diskohämyfiilis on. Vähän liian kovassa humalassa.

T: 8,48
A: 7,75
Yyte: 7,3
TO: 7,23
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 7,96/10

9./10. Bob Dylan – Like A Rolling Stone (1965, Highway 61 Revisited)

Tämä on tainnut olla jo useammassa tastingissäkin… Monessa listauksessa maailman parhaaksi pop-kappaleeksi nimetty biisi. Tällä Dylan rikkoi kappaleiden ”kolmen minuutin”-standardin, sillä kappale kestää yli 6min. Mielenkiintoista siinä on myös se, että laulu ja soitto ovat eri lailla jaollisia. Soitto menee neljään ja laulu kolmeen. Sitä ei ole helppoa tehdä, vaikka yrittäisi. Laulu on klassikko. Siitä tekee klassikon myös sanat ja se, että Dylan itse esittää sen joka kerta hyvin eri tavalla.

Y: Mike Bloomfield, Al Kooper & Co takaavat kyllä sen, että kappale rullaa ja svengi toimii. Teoksena yksi Robertin parhaimmistoa, mutta tuo nasaali (josta en vaan pidä) pudottaa hieman pojoja.

T: En minä oikein tiedä, mikä tässä niin hyvää on. Kun sitä alkaa erittelemään, niin ei se niin kummoinen ole, mutta kokonaisuutena se kyllä toimii.

SPy: Klassikkojen klassikko, mutta parhaimmillaan livenä. Itse soitettuna toimii, ollaan joskus vedetty yli 10 min.

A: Tämä vain paranee kuuntelu kuuntelulta. ”How does it feel” on aika moni lauluntekijä sittemmin pohtinut. Urkufilli mausteeksi syntyi muistaakseni aika spontaanisti ja bändi soi mukavan kuusikymmenlukulaisesti. Tekstiä en jaksa sen enempi eritellä, se on oman esseensä aihe…

TO: Poppia parhaimmillaan, legendaarinen. Loilottelisin mielelläni mukana jossain kesäisessä ulkoilmatapahtumassa. Pitkä biisi tuohon aikaan. Tarinaa kuitenkin sen verran, että menisi vaikka yksi säkeistö lisää.

E: Aluksi tuntui mitäänsanomattomalta rämpyttelyltä, mutta jossain kolmen minuutin tienoilla hommaan pääsi sisään. Vaikka eipä kyllä sittenkään kummempia tunteita herättänyt. Laulutyyli on ärsyttävä.

SPy: Tästä levyversiosta uupuu se groove, mutta se on päässä siihen pääteltävissä

A: Muistan että Dylanin laulutyyli ärsytti suunnilleen 14-vuotiaana. Jostain syystä se ei ota enää päähän yhtään.

Y: Mulla se ottaa vieläkin, liki 50 vuoden jälkeenkin

E: ”Halusin muusikoksi, kun kasvan aikuiseksi, sitten tajusin ettei voi olla molempia.”

T: 8,66
A: 9,4
Yyte: 8,12
TO: 8,45
SPy: 8,3
E: 6
Tasting-rating: 8,16/10

8./10. The Darkness – Get Your Hands Off My Woman (2003, Permission to Land)

Darkness tuuppasi Queenin jalanjäljille vauhdilla tuolloin 2000-luvun alussa. Justin Hawkinsilla meni sitten välillä niinkin kovaa, että muu bändi pisti miehen vieroitukseen. Debyyttilevy oli kaikesta huolimatta hienoa rokkia, eikä laulajan ääniala sitä todellakaan pahenna. Porukkahan oli lämppäämässä Gunnareitakin männäkesänä Hämeenlinnassa ja hyvin veti, vaikka keikan näinkin noin puolen kilometrin päästä.
Tämä kipale jotenkin iskee roisilla sanoituksella ja sellaisella darknessmaisella röyhkeydellä.

A: Bändinä hyvä nosto! Permission to Land on mainio levy, jolta tämä ei kyllä kärkikahinoihin omalta osalta ihan nouse. Biisinä vähän möykky ja melodia poukkoilee vähän liikaa. Hyvä röyhkeys kuitenkin. Kuunneltiin tätä biisiä joskus lukion kahvilassa.

Y: Minulle tuli taasen alkutahdeista ja Queenin sijasta viime viikon teemabändini, Uriah Heep mieleen. Soitanta sinänsä väkevää ja tanakkaa, mutta kyllähän solisti, jos nyt sallitte vertauksen, Byronin pojalle häviää reilun numeroin ja hieman liikaa teatraalisuuden yrittelyä minun korvilleni.

SPy: Keskinkertanen encore-biisi. Mutta kun on vaan encore-biisi, niin sillä ei maailman musiikkihistoriassa ole sen tanakampaa osaa. Hawkinsin laulutyyli ärsyttää ja ihastuttaa.

T: Ennenkin on täällä tullut ilmi, että minunn maku menee yleensä hyvin ääripäissä. Pirullista progea tai runttaavaa ja suoraa paahtoa

TO: Ei, ei vain meikäläiselle uppoa. Jotenkin tämä ”röyhkeä” kiekuminen ei osu meikäläisen makuun yhtään. Kaikki muu jääkin sitten sen varjoon.

A: Kyllä Darknessia voisi Kerubiin mennä katsomaan, mutta itseäni ei harmittaisi, jos eivät tätä soittaisi. Toisaalta toimii keikalla varmaan aika lailla hyvin.

E: Hyvin rokkaa, tosin lytätty radiosoundi latistaa menon. Ja ihan selvästi tästä puuttuu koskettimet, kuulin kyllä mielessäni Hammondin ja Mellotronin.

T: 8,67
A: 8
Yyte: 7,67
TO: 6
SPy: 7,5
E: 7
Tasting-rating: 7,47/10

7./10. Deep Purple – Speed King (1970, In Rock)

Ensimmäinen Ian Gillanin kirjoittama Deep Purple-kappale. Gillan on itsekin myöntänyt, että suurin osa sanoista on pöllitty sen ajan rokkareilta, kuten Chuck Berryltä ja Little Richardilta. Sepä ei mitään haittaa, vaan veto esittää koko bändin kyvykkyyden kuitenkin ulospäin aika yksinkertaisella tavalla.

SPy: Mjaaaaaa. Jostain syystä en oo koskaan jaksanut Purpleen oikein innostua. Kyseinen biisi kuitenkin varsin mukavaa iloittelua ja ollut varmaan tuohon aikaan aika täräkkä veto sekä levytyksenä että livenä.

Y: Tämähän oli se Purple kokoonpano, jonka ainakin minä tunnustan siksi oikeaksi. Tässäkin kappaleessa kosketinvelho Jon Lord on elementissään. Speed King ei kuitenkaan saa minua täysin hurmoksiin. Purplella on parempiakin kappaleita.

A: Purplea on tullut liian vähän kuunneltua. Tänään olisin tullut toimeen tämän kanssa ilman preludiakin. Riffittely rouhii kaikilta osin makiasti ja Gillankin on ”ihan” uskottava.

T: Purplella on parempiakin kappaleita, mutta tässä nostalgia nostaa pisteitä. Tämä on ensimmäinen bändin kappale Smoke on the Waterin jälkeen, jonka olen bändiltä kuullut.

SPy: Soolot on kyllä mainiot. Mutta ne ovat vain sooloja.

E: Onkohan biisi nimetty basaripedaalin mukaan? Alkuhämyilyä olisi kuunnellut pidempäänkin, mutta tuo 8-osapaahto on aika lailla hohhoijaa-osastoa. Ihan rokkaava biisi, mutta ei oikein sytytä.

TO: No nyt oli sitä syntikkaa sitten. Biisistä en saanut oikein kiinni. Riffiä ja menoa, mutta kliimaksi puuttui.

E: Pakko saivarrella: urku ei ole syntikka.

T: 8,75
A: 8,4
Yyte: 8,78
TO: 7,8
SPy: 8
E: 7
Tasting-rating: 8,12/10

6./10. Nick Drake – One of These Things First (1971, Bryter Layter)

Nick Drake kuuluu jokaisen akustista soittavan lukionörtin ottaa haltuun, jossain vaiheessa elämäänsä. Äärimmäisen taitavaa soitantaa, muttei millään lailla pröystäillen. Masentuneen mielen ja miehen musiikkia, joskin aivan tajuttoman kauniina ja dynaamisina sävellyksinä. Bryter Layter-albumia on pidetty yhtenä parhaista Brittialbumeista ikinä. Sadan joukossa se on ollut ainakin parilla listalla. Se on kova suoritus, kun miettii, millaisia albumeita saarilta on tullut.

A: Oikein miellyttävä oli tämä. Mitenkähän olen välttynyt kuuntelemasta tarkemmin? Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, ainakaan tässä mielentilassa kuunneltuna.

SPy: Miehen tarina on paljon surullisempi kuin kyseinen biisi. Jim Morrisoniin verrattava persoona folkin saralla. Täydellinen laulusoundi. Biisi ei omasta mielestä parasta Nickiä.

E: Mukavan melodista, kyllähän moista kuuntelee ihan huvikseen.

T: Tässä on hemmetin hienot bassolinjat.

TO: Lounge-musiikkia. Positiivinen poljento, vaikka masentunut hahmo on ollut hän. Wikin mukaan teki itsemurhan vahingossa, sattuuhan sitä. Kappaleessa ei häiritse mikään.

Y: Pikkunättiä soittelua ja lauleskelua, hieman tasapaksua melankoliaa, jotta jaksaisin suuremmin hihkua. Tuli mieleen trubaduuri oluttuvalla.

SPy: Nick oli taitava laulamaan konsonantteja. Ei muuten kuollut 27v kuten usein sanotaan, vaan 26v.

T: 9,46
A: 8,75
Yyte: 7,5
TO: 8,48
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 8,53/10


5./10. The Doors – Alabama Song (Whiskey Bar) (1967, The Doors)

Veljeni halusi jostain ihmeen syystä ala-asteikäisenä Doorsin kokoelmalevyn joululahjaksi. Ja sai sen. Kyllä sitä sitten kuunneltiin ihan porukassa, joten kaikki kärkibiisit ovat jääneet melko selkeinäkin mieleen. Eikä musiikissa mitään vikaa ole muutenkaan.

Alabama Song ei ole Doorsin alkuperäinen kappale, vaan vanha Bertolt Brecht & Kurt Weill-biisi jo vuodelta 1925. Doors soitteleepi sen vähän eri melodialla ja myös sanoja on osittain käännelty eri suuntiin. Hyvin bändin musiikin oloinen kappale nimeä ja sanoitusta myöten.

T: Tämä on mulle sellainen 60-luvun versio tuosta Personal Jesuksesta. Tässä on jotain David Lynchiä. Kieroa.

Spy: Levyn halusin tv-mainoksen perusteella. Siinä Morrison heittäytyi kyljelleen kesken keikan ja se näytti erittäin coolilta ehkä noin 12-vuotiaalle. Tietysti Break on Through oli myös erittäin kova biisi siihen aikaan. Alabama Song on kyllä hieno juomalaulu ja soi Doorsin soittamana varsin mukavasti. Kokoonpano tuki just tällasta biisiä.

Y: Elvis teki tangon ja Doors humpan… Toki orkesteri tekee senkin taidolla ja pieteetillä. Herää kuitenkin kysymys, että miksi?

E: Olipas omituista. Vuorotellen pahaenteinen hämy ja iloinen rallatus? Eipähän siinä.

TO: No mentiin sivupoluille ja reippaasti. Tunnelmasta tuli mieleen joulumarkkinat ja Keski-Euroopan mäkiviikon torijuhlat, tai ehkä Octoberfest. Ei uponnut, todella omituinen kipale.

A; Happoisempaa Doorsia. Häiriintyneisyyden aste on kuitenkin sellainen, että kyllä tätä kuuntelee. Tarttuvuudesta en sitten tiedä.

T: 9,47
A: 7,8
Yyte: 6,7
TO: 6,96
SPy: 8,8
E: 6
Tasting-rating: 7,62/10

4./10. Nick Drake – Way To Blue (1969, Five Leaves Left)

Jo debyyttialbumi oli Draken pojalta kovaa tavaraa. Nick opiskeli Cambridgessa ja työsti albumia vähän salassa muilta. Siitä tuli hyvä, mutta se ei kuitenkaan saavuttanut sellaista suosiota kuin Nick olisi halunnut. Hän halusi olla maailman paras kitaristi, vaikkakin vähän erikoisella folkin saralla.

Eihän Way to Blue ihan nolo viritelmä ole. Debyyttialbumin kappaleeksi melko kova.

T: Tässä on koko lailla mielettömät soinnut. Virsimäinen kappale.

Y: Olipas tummasävyinen kappale, tasainen melodia, jota jouset hempeästi taustalla myötäilee. Yksi kuuntelukerta ei riitä löytämään kaikkia nyansseja.

SPy: No tuota. Sopis hyvässä mielessä vaikka hautajaisiin.

TO: Tuli mieleen jostain Dave Lindholm kirkossa. Hienot soinnut ja kaihoisa tunnelma.

E: Nätti biisi, elokuvamainen sävellys ja sovitus. Periaatteessa simppeli, mutta ei sitten oikeastaan.

A: Laadukasta, muttei tänään iskenyt itselleni niin terävästi kuin edeltävä Drake. Päivän fiilikseen tämä oli hieman liian tahmea.

T: Ei tuollaista ehkä ihan valoisimmissa tunnelmissa sävelletä.

SPy: Silloin kun biisissä on suru, ilo ja toivo sellaisessa muodossa, ettei sitä voi eritellä, niin silloin on biisintekijä onnistunut.

T: 9,55
A: 8
Yyte: 8,56
TO: 8,83
SPy: 9,7
E: 8
Tasting-rating: 8,77/10

3./10. Dire Straits – Sultans of Swing (1978, Dire Straits)

Taannoin kysyin jäsen A:lta, että onko Sultans of Swing kympin biisi. Kyllä me kumpikin se aika korkealle nostettiin. Ilmestyessään se nousi Briteissä sinkkulistan kasiksi. Sointukierroista ja kaikesta muusta voisi jutella vaikka miten, mutta lopun sooloahan tässä aina odotetaan.

Y: Kun kuulin tätä eka kerran Torniossa, piti kuunnella heti perään muutamaan kertaan uudelleen. Tuo Markin kitarointi oli jotain uutta ja niin persoonallista, sekä koko orkesterin työskentelyä helppoa, mutta tarkkaa ja täsmällistä. Alchemyn 11-minuuttinen versio olisi ollut jo tasoa uskomaton.

SPy: Joskus mietin, että onko hävettävää fanittaa tätä biisiä. On jokaiselta kantilta napakymppi. Eniten tykkään tässä biisissä laulun ja kitaran vuoropuhelusta melkein koko biisin alusta loppuun. Ajassa 4,15 on biisin paras kohta, joka kestää noin viis sekuntia ja muuttaa hetkellisesti biisin luonnetta. Spotify kertoo, että Knopfler fanitti Djangoa kitaristina, eikä tuo kyllä ihme ole.

A: Tässä on nyt sellainen aspekti, että ilman tätä kappaletta tuskin kuuntelisin ja soittelisin likimainkaan samalla tavalla kuin nykyään teen. Ja kun nyt Lieksassa olen, niin istun samassa huoneessa kuin jossa tuon laulun aikoinaan ensimmäistä kertaa kuulin ja sitten myöhemmin koetin opetella soittamaan. Maagista. Tämä on täyden kympin biisi. Teksti kertoo siitä miltä biisi kuulostaa. Jos tästä irrottaa Knopflerin laulun itsenäiseksi (sekin löytyy Youtubesta), niin ei sitä jaksa kauaa kuunnella. Yhdessä bändin kanssa kuitenkin tapahtuu taika. Kaikki kitarafillit on tullut opeteltua itsekin nuotista nuottiin joskus. Vähän sama kuin ”Like a Rolling Stonen” kanssa. Paranee vain, vaikka tämän on kuullut satoja kertoja vuosien saatossa.

SPy: Ei varmaan olisi mikään hitti ilman tuota perusriffiä

TO: D-molliswingiä. Kitarointia kuuntelee mielellään, Knopfler tekee sen hienosti. Tuumin että onko tämä hiukan liiankin tuttu biisi, että sitä voisi fanittaa.

E: Yleisesti ottaen en ole mikään suuri Knopflerin kitaransoiton ystävä, mutta tämä toimii kyllä. Onhan tuossakin sitä turhaa räpellystä joissain paikoin, mutta ei niin paljon kuin yleensä. Rokkaa kyllä.

T: 9,64
A: 10
Yyte: 9,32
TO: 9,1
SPy: 9,7
E: 9
Tasting-rating: 9,46/10


2./10. The Doors – Break On Through (To The Otherside) (1967, The Doors)

Vaikka kappale on yksi yhtyeen tunnetuimpia, ei se singlenä ilmestyessään ollut ihan niin kova hitti kuin olisi odottanut. USA:n sinkkulistalla se saavutti ”vain” sijan 125. Menevän teoksen teeman uskottiin liikkuvan hyvin vahvasti huumeiden aihepiirissä. Viittauksien takia joitain lauseita jopa muokattiin radioversioista kiltimpään suuntaan. Voisi kuitenkin sanoa, että debyyttialbumeiden avauskappaleiden listalla tämä on aika kärkeä.

SPy: Uuuujea!

T: Onhan tämä, piru vie, vaarallinen kappale!

A: On varmasti ollut aikanaan pahan kuuloinen biisi, kun vieläkin on uhkaava sävy. Häiriintynyt kitara on pikkuisen liian pinnassa miksauksessa, mutta soi uljaasti kuten urutkin tietty.

SPy: Täyttä fiilistä koko biisi. Jimin röyhkeä laulu ja muut.

Y: Jep, jo tuli sitä oikeaa Doorsia (eikä Mosquitoa). Jos äsken kehuin Lordia, nyt on pakko nostaa Manzarek. Onhan äijä tiukassa vedossa, kuin myös koko poppoo – toinen toistaan tsempaten. Saumatonta yhteistyötä. Tämä näin svengaava
hirvi juoksee kyllä jahtaajiltaan karkuun ja kovaa.

TO: Joku tuumi äsken, että ihan ok biisi debyyttialbumille. Samat sanat tälle. Psykedeelistä poljentoa.

E: Kummallista kohkaamista meikäläisen makuun. Mieluusti kuuntelisin vaikka puolet hitaampana versiona, mutta tällaisena ei jaksa keskittyä.

T: 9,73
A: 9,1
Yyte: 9,78
TO: 9,34
SPy: 9,9
E: 8
Tasting-rating: 8,98/10

1./10. Nick Drake – Things Behind the Sun (1972, Pink Moon)

Kappale on levyltä, jonka artisti jätti levy-yhtiön vastaanottotiskille lähes valmiina. Se ilmestyi kaksi vuotta ennen tekijänsä kuolemaa, jota osa pitää itsemurhana, osa vahinkona. Se kuitenkin on varmaa, että tämä tekijä oli vahvasti masentunut.

Nick Drake teki viimeisen Pink Moon-albuminsa hyvin pelkistettynä. Siinä kuuluu vain laulu, akustinen kitara ja paikoittain piano. Koko teos on hyvin, sanoisinko pilvinen. Siksi myös sen paras kappale, on ehkä surullisimpia, ja siksi myös kauneimpia tietämiäni kappaleita.

A: Onpa tunnelma. Drake on jäänyt kyllä tosi, tosi vähälle huomiolle omissa kuunteluissa jostain syystä. Kyllä tällekin yhdeksikön voi antaa. Vähän on paljon eikä enempää tarvita.

T: Eihän tuo oikein tuollaisen iloittelun jälkeen parhaimmillaan ole. Jos Drake nuo biisit tekisi tänä päivänä, voisi menestyä kohtuullisen hyvin.

Y: Herkkä, tumma kappale ja kitarointi toimii sen verran hyvin, että voisinpa kuunnella tämän myös pelkkänä instruversiona. Mutta ihan täysillä ei sydäntäni kokonaisuus lämmittänyt.

SPy: ”But say what you’ll say, About the farmers and the fun, And the things behind the sun, And the people around your head, Who say everything’s been said, And the movement in your brain, Sends you out into the rain.” Tuossa kaikki.

E: Melkoisen hieno sävellys, siinäpä tärkein.

TO: Ei oikein mitään lisättävää noihin aiempiin kommentteihin ko. herrasta. Tunnelmaa ja haikea lataus.

Raadin TOP-lista:
1. Dire Straits – Sultans of Swing 9,46
2. Nick Drake – Thing Behind the Sun 9,20
3. Doors – Break on Through (to The Otherside)8,98
4. Nick Drake – Way to Blue 8,77
5. Nick Drake – One of These Things First 8,53
6. Bob Dylan – Like a Rolling Stone 8,16
7. Deep Purple – Speed King 8,12
8. Depeche Mode – Personal Jesus 7,96
9. Doors – Alabama Song (Whisky Bar) 7,62
10. Darkness – Get Your Hands of My Woman 7,47