Categories
Musa-Tastingit

MUSA-TASTING XV: 1001-albumi – F-kirjaimella alkavat artistit

15:nnessä Musa-Tastiginssa kuunneltiin “1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” -kirjasta listan F-kirjaimella alkavia artisteja. Sieltä kuunneltiin jäsen T:n mielestä 10 parasta biisiä. Tuo lista on seuraavanlainen.

Firehose – Fromohio
The Flaming Lips – The Soft Bulletin
Fishbone – Truth and Soul
Frank Black – Teenager of the Year
Fugees – The Score
Fleetwood Mac – Tusk
Fun Lovin’ Criminals – Come Find Yourself
Peter Frampton – Frampton Comes Alive!
Frankie Goes to Hollywood – Welcome to the Pleasuredome
Foo Fighters – Foo Fighters
Fats Domino – This Is Fats
Faith No More – A Real Thing
Fleet Foxes – Fleet Foxes
The Flaming Lips – Yoshimi Battles the Pink Robots
Fleetwood Mac – Rumours
Aretha Franklin – I Never Loved a Man (The Way I Love You)
Fatboy Slim – You’ve Come a long way Baby
Flying Burrito Brothers – Gilded Palace of Sin
Franz Ferninand – Franz Ferninand
Fugazi – Repeater
The Fall – Live at the Witch Trials
The Fall – This Nation’s Saving Grace
Fever Ray – Fever Ray
Aretha Franklin – Lady Soul
The Fall – The Infotainment Scan
Faces – A Nod Is As Good As a Wink… to a Blind Horse
Flamin’ Groovies – Teenage Head
Marianne Faithfull – Broken English
Ella Fitzgerald – Ella Sings Gershwin
Faust – Faust IV
Fairport Convention – Unhalfbricking
Fairport Convention – Liege and Lief
Funkadelic – Maggot Brain
Fatboy Slim – Better Living Through Chemistry
Funkadelic – One Nation Under a Groove

OSALLISTUJAT
T: Ausculton jäsen T ja illan isäntä.
Y: Ausculton jäsen Yyte. Oulusta ja Torniosta (vähän myös Uumajasta ja aamulla kohden Rovaniemeä.
Dapza : Joensuulainen musiikin kuluttaja ja harrastajamuusikko.
J: Espoossa asuva joensuulaistunut turkulainen.

10. Foo Fighters – Exhausted (1995)

Foo Fightersin ensimmäinen single. Se oli valmis jo ennen Kurtin kuolemaa. Myös Kurt piti siitä, mutta olisi halunnut tehdä siihen omat sanat. Dave nauhoittikin kappaleesta version Krist Novoselicin kanssa Nirvanan vielä raahustaessa maan päällä. Lopulta Foo Fightersin ensimmäiselle albumille viimeiseksi biisiksi päätyneelle albumille Grogl teki kaiken itse. Myös bassot. Kyllähän tämä paikkansa 1001-albumia listalla ansaitsee. Foo Fighters on aika merkittävä, A:lle ja J:lle varmasti merkittävämpi kuin itse Nirvana.

T: Monelle tämä suriseva kitara voi olla kammotus. Minulle se on oikein toimiva elementti. Minua yleensä häiritsee enemmän mainstream-säröt. Jos särössä on hiukan fjongaa, niin toimii mulle paremmin. Eli mieluummin häiriintynyt kuin häiritsemätön. Ja varsinkin loppupään kohta, jossa kappaleessa soi vain kitara.

Y: Tää on mulle vieraampi yhtye, kuten ysärimusa pääasiassa. Aluksi epäilin kuulokkeideni toimivuutta säröilyn johdosta. No laulupuoli kutakuinkin miellyttävää soundeiltaan, mutta itse musa sellaista tasaista menoa – eteni mutta hieman särmättömästi.

Dapza: Pörinäkitara kuuluu tähän estetiikkaan, mutta koko biisin kattavana on hiukan rasittava. Hieman ennen 2:00 ja 3:00 tuleva tukevampi kitarariffi hieman pelastaa yleisilmeeltään flegmaattista (mikä lienee myös tätä estetiikkaa) menoa. Positiivista, että loppua kohti hieman piristyi.

J: Arvasin tänään kuulevani Foo Fightersiä. Sitä sain. Ei mikään ihan suosikkibändi itselleni, vaikka kyllä täysin ymmärrän mikä tässä väkeen vetoaa. Jotenkin hiukan junnaavaa alkuun, loppua kohti meno koheni.

RAADIN ARVIO
T: 7,18
Y: 6,72
Dapza: 6
J: 7

9. fIREHOSE – Understanding (1989)

Firehose eii kuulosta sitten pätkääkään kasaribändiltä, mutta sitä se vahvasti on. Tämä on fromohio-albumin varmasti helpoin kappale. Siitä voi löytää pikkuisen Eppu-vaikutteita. Punkista se on tämäkin bändi lähtenyt. Tämän bändin historia ei suomalaisittain ole massiivinen, mutta hyvin erilaista musiikkia tämä on kaikkeen muuhun kasarikamaan nähden.

Y: Helppoa kuunneltavaa, mutta mahtuisikohan minun 1001 – listalleni? Kappale sisälsi pieniä koukkuja, mutta sen verran pieniä, että kiinni jääminen jää vielä toiseen kertaan. Leppoisaa musaa taustoittamaan päiväaskareita.

T: En ollut kuullutkaan bändistä ennen 1001-listaa. Ei ollut mitään tietoa, millaista on luvassa. Tätä kappaletta huomasin kuitenkin hyräileväni kuuntelun jälkeen. Jollain tapaa tässä on vahva fiilis. Laulajan ääni riittää kyllä, voisi livenä riittää vielä paremmin.

J: Leppoisa fiilis. Rumpali pääsi nautiskelemaan filleineen ihan koko rahan edestä. Mulle ihan uusi tuttavuus koko bändi.

Dapza: Ennalta täysin tuntematon orkesteri. Voin hyvin kuvitella mielessäni baarin nurkkaan soittamaan ja hiukan kengänkärkiä tuijottamaan.

T: Kengänkärkimusiikkia ei loppulevy ole nähnytkään. Se on enemmän punkkia.

Dapza: Ja tämän sitten valitsit?!

T: En oo sellaisen helpon punkin ystävä. Tai iloisen.

RAADIN ARVIO
T: 7,26
Y: 6,56
Dapza: 7
J: 7,2

8. Fleetwood Mac – Go Your Own Way (1977)

Jäsen A Rumoursia ajoittain hehkuttaa. Sen teko ei tainnut olla kovinkaan helppo. Bändin jäsenet eivät tulleet kovin hyvin toimeen keskenään ja huumeetkin sotkivat tekoa. Vaikka perusolemus on iloinen, on sanomassa kuitenkin sellaista piilo- tai melko suoraakin kettuilua. Go Your Own Way oli Fleetwood Macin ensimmäinen top10-sinkku Jenkeissä. Rumours kuuluu ehdottomasti 1001-listalle. Musiikki ei välttämättä itsessään ole niin omaperäistä, mutta tuotanto on valtavan taitavaa.

Y: Mie aina mietin, kummasta Fleetwood Macista pidän enemmän. No välillä aina toisesta ja sitten toisesta. Tämä toinenkin on tehnyt parempiakin biisejä. Tässä on kaikki hitin perusainekset kunnossa kertseineen ja välisoittoineen, mutta parempaankin pystyivät. Tää oli musaa ruotsalaisuuteni ajalta.

T: Johan tästä kuulee ihan ensi sekunneilta, että aika taitava bändi on kyseessä. Ja lopulta tätäkin tulee hyräiltyä, vaikkei melodia muka jää mieleen. On tuossa varmaan joku hetki miksailtukin.

Dapza: Kun Jäsen T tuon tuotannon nosti esipuheessa esille, niin eroaahan tämä kahdesta ensimmäisestä aika radikaalisti siltä osin. Kertsi on puhdasta AOR:ää, joten ei ihme, että rapakon takanakin on menestystä tullut.

J: No nyt. Aika hyvää biisiä saa tänään tulla vielä vastaan, jos meinaa tämän pätkiä. Timanttinen kipale kaikkinensa. Kaikki tässä toimii.

T: ei tämä kuitenkaan sillä tavalla ole minun musiikkia. En tosin poiskaan käännä, jos soi.

RAADIN ARVIO
T: 7,26
Y: 7,38
Dapza: 7,5
J: 9

7. Fleet Foxes – Tiger Mountain Peasant Song (2008)

Fleet Foxes oli jonkinasteinen ilmiö 2008. Sen folk-vaikutteet olivat ajalle ominaisia, mutta Fleet Foxes oli niitä sen paremmin tehneitä bändejä. Debyyttialbumi myi aivan valtavasti ja oli muutenkin kriitikoiden suosiossa. Tässä kappaleessa on melodian puolella jotain hyvin hienoa. Fleet Foxesin rinnalle nostaisin kyllä myös Midlaken tästä genrestä, mutta menee tämäkin.

J: Fleet Foxes on sellaista osastoa mitä tulee kuunneltua, mutta ei vaan sitten jostain syystä lähde kuitenkaan. Kauniisti soi, mutta sittenkin liian unettavaa jatkuvaan kuunteluun.

Dapza: Alku alkoi maistua jo liian nätiltä ja sievältä, mikä tuppaa minua enemmän ärsyttämään kuin miellyttämään. Tulihan siihen lauluun sitten hieman särmääkin. Tuohon olisi akkarin lisäksi kaivannut biisin edetessä muitakin elementtejä – edes hienokseltaan. Aika pyöreä oli tuo akkarisoundikin – ja tummahko.

T: Kuuluu tuohon genreen olla surullinen ja huolissaan kaikesta.

Y: Herkästi etenevä kappale. Akustisen kitaroinnin kylkeen erinomaista laulutaiteilua. Mie niinku tykkäsin.

T: Tämä oli tätä aikakautta, jossa tehtiin 60-70-lukujen musiikkia uusin keinoin. Lopulta melko lyhyt vaihe oli sekin, kun tällainen oli pinnalla. Laadukasta laulua ja ei ihan perinteisiä sointukulkuja. Laulumelodiaan on nähty hiukan vaivaa. Se jotenkin tuntuu olevan harvinaista nykyään. 

RAADIN ARVIO
T: 7,26
Y: 8,12
Dapza: 6,5
J: 6,8

6. Aretha Franklin – I Never Loved A Man (The Way I Love You) (1967)

Arethan äänen tuntee kaikki ja Respect olisi ollut jotenkin liian ilmiselvä kappale tälle listalle. Tykkään tästä enemmän. Varsinkin sen mainion Rhodes-riffin takia, joka on muuten ihan mainittu uraauurtavaksi. Arethan äänihän on ihan kohtuulinen tässäkin. Aretha kuuluu listalle. En tosin ole niin perillä, että osaisin sanoa onko se oikea albumi juuri tämä, mutta ääni on joka tapauksessa sama.

T: Kyllä niin perhanan hyvästi murisee tuo Rhodes ja Arethan ääni. Tuon kun olisi livenä kuullut jossain. Olisi voinut mennä kylmät väreetkin jossain kohtaa. Tämän soidessa otetaan baarissa se viimeinen viski ykkösellä alas ja lähdetään ilman naista sateeseen.

J: Onhan se nyt vaan hienoa kuunneltavaa kun joku osaa oikeasti laulaa. Tuskin sekään ketään haittaa, että torvet soi ja homma rullaa.

Dapza: Ensimmäinen ennalta tuttu kappale, mikä hyvän biisin kohdalla saattaa nostaa pistemäärää enemmän kuin pitäisi. Rhodes sähköpianon soundi on yksi lemppareistani kosketinsoitinosastolta. Siksi tässä hieman harmittaa liika reverb. Zibale rullasi hyvin eteenpäin ja mittaakin oli sopivasti – ehkä jopa liiankin lyhyt.

Y: Aretha on yksi F-listan ja muutoinkin yksi kaikkein taitavimmista äänenkäytäjistä, kuten tästäkin kappaleesta huomaa. Mutta itse kappale oli hieman vaisu. Vaisu siis Arethan parhaimpiin verrattuna.

Dapza: Hyvä tarkennos.

RAADIN ARVIO
T: 7,34
Y: 8,8
Dapza: 8,2
J: 7,5

5. Faith No More – Surprise! You’re Dead! (1989)

Faiht No More syntyi minulle silloin, kun Patton liittyi bändiin. Tämä kappale on huvittanut aina. Se on ollut bändin kitaristi Jim Martinin sävellys jo 1970-luvulta, mutta tehtiin FNM-biisiksi vasta myöhemmin. Hyvin faithnomoremaista crossover-metallia. The Real Thing kuuluu 1001-listalle, mutta niin sinne menisi myös pari muuta FNM-albumia.

Y: Minä ajattelin, jotta Coke-musaa (the Real Thing). Tämähän oli kuitenkin jotain muuta – räpättävää metallisaundia, joten jäsen T saattoi, jopa ennalta aavistaa aatokseni tästä. Ei arki- eikä viikonloppukuunteluun.

Dapza: Melko erilainen soundimaailma edellisiin verrattuna. Uskottavaa. Mukavaa riffittelyä. Tultiin iloisesti meikäläisittäin tutulle tontille. Tykkäsin. Tämä on sellaisia biisejä, joita pitää kerätä talteen niitä hetkiä varten, kun tarttee herätä ja nostaa fiilistä.

J: Kieli poskessa tehtyä paalutusmusiikkia, mikäpä siinä.

T: En minä tästäkään kappaleena niin äärettömästi perusta, mutta tämäkin on niitä biisejä, joiden kertosäe soi koko loppupäivän päässä. Myös nostalgiakerroin on kohtuullisen kova. Minusta kappaleen tunnelma kuvastaa sen nimeä aika hyvin. Patton on parhaimmillaan melko maaginen äänenkäyttäjä.

RAADIN ARVIO
T: 7,28
Y: 5,48
Dapza: 8,7
J: 7,5

4. Faith No More- Zombie Eaters (1989)

Toinen samasta laarista. Faith No More on minun teini-ikäni ja varhaisaikuisuuteni musiikkia. Se on bändi, joka on toisina päivinä aivan hirveää kuunneltavaa ja toisina sitten maailman parasta. Zombie Eaters alkaa hyvin kauniista ja jatkuu hiukan raskaammin. Tällaisista kosketinsoitinkuluista koostuu omatkin taustat ja varmasti on Roddy Bottumin soitannot siihen vaikuttaneet.

J: Kappale kasvaa hienosti edetessään. Askelpituus kasvaa matkan taittuessa. Aika paljon kaikenlaista ujutettu yhteen kappaleeseen. Ehkä jopa liikaakin? No, kova biisi yhtä kaikki.

Y: Kappas solistihan osaa laulaakin. Verrattuna edelliseen akkarialkuun tähän juuri kaipasinkin lisäpotkua – alku oli niin eteerisen utuinen. Tosin ehdin jo pelätä, ettei sitä tulisikaan, kun tovin otti aikaa. Jäin kuitenkin vielä kaipaamaan yhtä astetta svengaavampaa vaihdetta loppuun.

Dapza: PItääkin ottaa Faith No More taas kuunteluun. Alku oli biisin parasta. Toiveilin, jotta jatko ei olisi ollut niin ko. bändille ominainen.

T: Tuo on kuitenkin Pattonin kauden ekalta levyltä, että tuollaista se on. Nykyisellään nuo kontrastit soundimaailmassa alkaa maistua minullekin vähän jyrkiltä. Vanhaksi tulee.

Dapza: Noin isoista eroista tulee vähän väkisinkin päälle liimatun hienoinen maku. Verrattuna siihen, että biisi kasvaa hieman luonnollisemmin.

RAADIN ARVIO
T: 7,58
Y: 7,26
Dapza: 8,9
J: 7,7

3. Fatboy Slim – Right Here Right Now (1999)

Jyrki!-aika ja lukio. Fatboy Slim oli aikanaan melko kova juttu. Parikymmentä vuotta jälkeenpäin voi kyllä hyvällä syyllä kysyä, että miten sitä tällainen on tullut kenenkään mieleen tehdä. Legendaarista tässä on video, mutta on se hieno myös tämän perusmelodia. Tämä You’ve Come a Long Way, Baby on ehdottomasti albuminakin sen ajan kuva.

T: I’m #1 so why try harder? Hieno paita. Miltä teistä tuntuu tämä musiikki. Minulle kun se on tullut juuri siihen musiikin suurkuunteluvaiheen alkuun? Mun on vaikea kuunnella tuota neutraalisti, kun se on se lukio ja koulupaska ja se lopulta siisti tunnelma, kun siellä ei tarvi olla.

Dapza: Fatboy Slimiä osasin odottaakin tähän iltaan tuon alun listan nähtyäni. Minulle Rockafeller Skank toimii paremmin, mutta ihan ok tämäkin. Yksittäisinä biiseinä kuunneltavia, mutta enpä tiedä, mikä fiilis olisi kuunnella koko levy läpi yhdeltä istumalta.

J: Kova! Tämän kappaleen tunnistaisi unissaankin. Fatboy Slim on jotenkin niin omaa aikakauttaan, että tulee ihan Molli-Ollia ikävä.

Y: Tää oli vokaalisoinnistaan hieno äänimailma kappale, johon en videota kaivannutkaan. Silmät kiinni ja antaa mielikuvituksen värittää mielen maailmaa.

RAADIN ARVIO
T: 7,82
Y: 7,04
Dapza: 7,1
J: 8,5

2. Funkadelic – Maggot Brain (1971)

Jotenkin kovin vaikea on mieltää, että vuodelta 1971 tulisi yksi kaikkien aikojen kitarasooloista. Funkadelicin Maggot Brain kuitenkin sellainen on. Kappale syntyi, kun Eddie Hazelin käskettiin soittaa niin kuin olisi juuri kuullut, että hänen äitinsä on kuollut. Puolessa välissä kappaletta hänelle kerrotaan, ettei näin olekaan, vaan uutinen oli väärä. Eddie Hazel oli aikamoinen kitaristi hänkin. Valitettavasti alkoholi ja huumeet vei miehen melko aikaisin. Hautajaisissa soitettiin Maggot Brain.

Y: Pakko oli jo laittaa silmät kiinni, jotta voisi aistia kunnolla molemmat kuulokekanavat. Nyt oli akustisen ja sähköisen saundimaaliman kontrastit kohdillaan. Uskomattoman alkuvoimaista kitarointia Eddieltä, mutta pari viimeistä minuuttia leikkaisin tästä pois.

Dapza: Tuli muuten kylmät väreet ihan ensimmäisestä lead-kitaran äänestä!!!! Melko tuskaistahan tuo ensimmäinen viisi minuuttia oli. Välittyi ainakin minulle. Ilon tai helpotuksen tunnetta on vaikeampi tuoda esille – ainakin kuulostamatta naivilta. Tarinaan peilaten jälkipuoliskosta on välillä tulkittavissa ärtymystä väärästä uutisesta, mutta muuten jälkipuoliskon tunne jää jälkeen ensimmäiselle viidelle minuutille.

J: Soul Captain Bandin sanoin: ”Hypnoosiin, sä vaivut hypnoosiin”. Vaivuin transsiin ja ilmeisesti hyvällä tavalla. Ihmeen vähän häiritsi kuunnella näin törkeän pitkää kappaletta.

T: Tuosta on pirun vaikea sanoa mitään. On tuohon aikakauteen helvetin hienoa kitarointia, soundillisestikin

tulee mieleen joku Jeff Beck tai suomalaisista Timo Kämäräinen. Samasta sävelestä löytyy melko monta väriä. Muistan kun joskus 2000 sain ”kaikkien aikojen 100 parasta kitarasooloa”-listan jostain netistä. Tuota biisiä ei saanut ladattua mistään. Sit, kun kuulin sen joskus 10 vuotta sitten ekan kerran, niin olin että mitä helvettiä!?!

RAADIN ARVIO
T: 8,21
Y: 8,13
Dapza: 9
J: 8

 

1.The Fugees – Ready or Not (1996)

Ja taas ollaan siellä Jyrki!-ajassa. Fugees oli silloin jotenkin eiei-juttu. Näin myöhemmällä iällä siitäKIN on oppinut pitämään. Onhan Wyclef Jean ja Lauryn Hill jotain musiikin saralla saavuttaneetkin. Kappale perustuu Enyan biisiin ja hän olikin haastamassa Fugeesin oikeuteen, kunnes kuuli kappaleen itse ja huomasi, ettei se ole gangsta-rappia. Fugees on itsekin ollut sitä mieltä, että olisi olisi ollut ihan oikein haastaa heidät oikeuteen. Videokin vaikuttaa melko arvokkaalta tuohon aikakauteen verraten.

T: On tuossa oltu ytimessä silloin. Minulle vieläkin uppoaa.

Y: Hmm, enpä päässyt ylittämään ysiä tällä kertaa. Tähän en vaan pääse sisälle. Muutamasta hyvästä lauluäänteestä huolimatta minun makuuni löysä ja vetämätön.

Dapza: Aikoinaan, kun tätä biisiä tai levyä kuuntelin, niin tykästyin Lauryn Hillin ääneen. En ollut tuolloinkaan puhelaulun suurin ystävä ja ärsytykseen asti toistettiin tätä pälätystä ja väliin sitten nätti melodiapätkä naisen laulamana (vrt. Dido ja Eminem ja ties kuinka moni muu). Tätä biisiä on sen musikaalisuuden vuoksi jaksanut kestää.

T: Ymmärrän, löysä ja vetämätön kuuluu tuohon aikaan.

J: Paluu meikäläisen musadiggailujen juurille jollain tapaa. Näitä tuli kuunneltua aikanaan ja paljon. Wyclif Jeanin ja Lauryn Hillin soolojakin tuli sitten tämän seuraksesta pakostakin kuunneltua lisäksi. Lauryn Hill on huikea.

RAADIN ARVIO
T: 8,29
Y: 6,63
Dapza: 7,4
J: 9,1

TASTINGIN KOKONAISTULOKSET
1. Funkadelic – Maggot Brain                                             8,34
2. Aretha Franklin – I’ve never loved a Man (Like i love u) 7,96
3. Faith No More – Zombie Eaters                                    7,86
4. Fugees – Ready or Not                                                   7,86
5. Fleetwood Mac – Go Your Own Way                             7,79
6. Fatboy Slim – Right Here, Right Now                             7,61
7. Faith No More – Surprise! You’re Dead!                         7,28
8. Fleet Foxes – Tiger Mountain Peasant Song                    7,17
9. Firehose – Understanding                                               7,01
10. Foo Fighters – Exhausted                                                6,73

Categories
Musa-Tastingit

MUSA-TASTING XI: 1001-albumi – E-kirjaimella alkavat artistit

11:nnessä Musa-Tastiginssa kuunneltiin “1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” -kirjasta listan E-kirjaimella alkavia artisteja. Sieltä kuunneltiin jäsen T:n mielestä 10 parasta biisiä. Tuo lista on seuraavanlainen.

Electric Light Orchestra – Out of Blue
Eminem – Slim Shady LP
Eminem – The Marshall Mathers LP
Missy ”Misdemeanor” Elliott – Supa Dupa Fly
Elastica – Elastica
Brian Eno – Another Green World
Laura Nyro – Eli and the Thirteenth Confession
Missy Elliott – Under Construction
Ramblin’ Jack Elliott – Jack Takes the Floor
Einstürzende Neubauten – Kollaps
Eels – Beautiful Freak
Emerson, Lake & Palmer – Pictures at an Exhibition
The Everly Brothers – A Date With the Everly Borthers
The Electric Prunes – I Had to Much t Dream (Last Night)
Everything but the Girl – Idlewild
Elbow – The Seldom Seen Kid
Brian Eno & David Byrne – My Life in the Bush of Ghosts
Everything but the Girl – Walking Wounded
Eagles – Eagles
Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
Brian Eno – Before and After Science
Steve Earle – Guitar Town
Echo & The Bunnymen – Porcupine
Joe Ely – Honky Tonk Masquerade
Echo & The Bunnymen – Crocodiles
Brian Eno – Here Come the Warm Jets
Eagles – Hotel California
Echo & The Bunnymen – Ocean Rain
Earth, Wind & Fire – That’s the Way of the World
Emerson, Lake & Palmer – Tarkus
Bill Evans – Sunday at the Village Vanguard
Duke Ellington Ellington – at Newport (Live)
Brian Eno – Ambient 1: Music for Airports

OSALLISTUJAT

T: Ausculton jäsen T ja illan isäntä. Odottelen iloliemin huomista Helsingin reissua.
Y: Ausculton jäsen Yyte. Oulusta ja Torniosta (vähän myös Uumajasta ja aamulla kohden Rovaniemeä.
A: Ausculton jäsen A.
R : Harrastelijamuusikko.
S: Toivotaan yleiseen säätämiseen sopivaa musaa.

10. Eagles – Tryin’ (1972)

Eagles ei ihan suosikkeja ole, vaikka onkin jokusen levyn myynyt. Eaglesin debyytillä on muun muassa Take it Easy, mutta ei se oikein lähde. Kantrirock bändin fanittaminen on niin vaikea laji. Tryinissä on sentään meininkiä ja komea soolokin. Varsinkin siihen nähden, että sen sävelsi ja lauloi bändin basisti Randy Meisner.

T: Helppoa Amerikan autorokkia. Sopisi siihen eiliseen Me kaksi ja Irene -elokuvaan.

Y: Ei parasta Eaglesia, hieman peruskauraa. Kitara kyllä soi, mutta ei jaksa nostaa sfääreihin. Olen kuunnellut kyllä albumin ”joitain” kertoja, mutta en edes muistanut kappaletta.

R: Eaglesin biiseistä hyvä siinä mielessä, ettei ole jatkuvaa stemmalaulua. Tänä päivänä soundimielessä kuunnellen miellyttävää rouheutta mukana. Biisinä aika mitäänsanomaton.

S: Hmh. Olisin toivonu soivan pidempäänkin.

A: Ihan perus-Eaglesiä. En osaa ärsyyntyä mutta en rakastukaan. Harmoniat ja melodiat miellyttävät kyllä aina.

Raadin arvio:

T: 6,94
Y: 6,72
A: 7,25
R: 6,8
S: 5,7


9. Earth, Wind & Fire – Shining Star (1975)

Earth, Wind & Firessa on laatumuusikoita, mutta ei sekään musiikkina aina jaksa hivellä. Listalla on That’s the way of the world -albumi, joka on oikeastaan soundtrack eräälle elokuvalle. Kitaristeille tämä on mainiota kuunneltavaa. Eikä unohtaa voi Verdine Whiten bassoa.

R: Intron jälkeen odotin parempaa. Kertistä muistui mieleen, että olenhan tämän aiemminkin kuullut. Instrumentaaliosuudet parasta. Säkeistö sitä kauheinta perusfunkkia. Vaikka funkista tykkäänkin, niin valitettavan paljon on tätä osastoa, jossa ei ole riittävästi FUNKkia.

Y: Kohtuullinen, mutta ei myöskään ÖrttiVintin mestariteoksia. Hyvin tuotettu, mutta ei oikein funkkaa.

A: Groove. EWF:ssä on tällaiseen musiikkiin elementit kyllä kohdallaan: koko perusbändi sekä, ah, puhaltimet. Laulantasuorituksiin tulee harvoin tässä bändissä niin kiinnitettyä edes huomiota, mutta nyt otti korvaan hyvin.

S: Sävellyksenä hyvin average, mutta hyvin rullaili.

T: Kai näillä parempiakin levyjä on? Mentäiskö tässä sitten bassoriffien takia näin.

Raadin arvio:

T: 7,02
Y: 7,12
A: 7,3
R: 6,5
S: 6,1


8. Eels – Novocaine for the Soul (1996)

Eels kulkee kyllä aikansa aalloissa. Tämä maistuu sen verran ysikuudelta, että ihan tulee hyvä mieli. Suomessa bändistä ei niin paljon kuulu, mutta viime vuonna bändi teki ihan menestyneenkin levyn. Novocaine for the Soul nousi Briteissä jopa TOP-kymppiin. Video on saanut ideansa Maija Poppasesta.

A: Mietin soimaan lähtiessä, että mikä tässä ”ysikuudelta” maistuu. Kun komppi lähti, niin tajusin. Kuulostaa syksymusiikilta. En oikein tiedä, oliko tämä parempi vai huonompi kuin nuo edelliset, mutta mielenkiintoisempi.

R: Tuntematon suuruus minulle ennalta. Vähän nuo naivistiset kilkutukset häiritsivät (tekotaiteellisena). Ysäri on monelta osin mennyt minulta aikanaan ohi – eikä nähtävästi aivan turhaan.

Y: Häiriötekijlistään huolimatta kappaleen peruselementti aika simppeli. Ja nuo kilkuttimet, breikit etc. lähinnä efektikikkailua.

T: Tämä on kyllä niin ysikutosta kun olla ja voi. Saatan etäisesti muistaa tämän jopa sieltä 1996-vuodelta ja Jyrkistä

S: Joo tää on mulle tuttua. Käytännössä taitaa olla niin yhden miehen visiota ku bändi voi olla. Synkkien tekstien mies. Mutta tässä tapauksessa tuoreempi tuotanto on parempaa.

Raadin arvio:

T: 7,06
Y: 6,34
A: 7,7
R: 6,3
S: 6,6

7. Elbow – One Day Like This (2008)

Coldplay-aikana vähän jalkoihin jäänyt bändi, vaikka esiintyikin Lontoon olympialaisten päättäjäisissä. Tämä kappale nousi sen jälkeen TOP40-listalle Briteissä ja piti bändin hetken aikaa näkvyillä. Hieno jousisovitus, eikä niin pöllömpi sävellyskään. Tältäkin bändiltä tuli levy viime vuonna.

R: Aluksi jouset kuulostivat mukavalta, mutta kun ne jatkuivat läpi biisin, niin niihin alkoi jo kyllästyä. Sunnuntaiaamupäivän musaa. Hieman tasapaksuhko ja ehdottomasti liian pitkä tässä muodossaan. Tämän mittaisissa biiseissä kaipaa sitä loppunostatusta tavalla tai toisella.

Y: Kappaleeseen olisi riittänyt kevyempikin tuotanto laulua tukemaan. Nyt sinänsä erinomaisen kelpo suoritus hieman hukkuu tuohon taustamassaan.

T: Kyllä tämän jossain olympialaisten päättäjäisissä voi kuulla, mutta tämä tarvii ne highlightsit sinne taustalle pyörimään

S: Joo tämä on hyvinkin tuttu ja tarkastettu ruisrockissa 2011. Oli sillon vuoden levynä monessa listauksessa. Livenä hyväntuulista ja hyvällä tavalla maailmoja syleilevää tunnelmointia

A: Mukava lauluääni ja ihan helposti kulkeva sävellys. Vähän sellainen Coldplayn perisynti, että venyy ja odottaa kasvamistaan, muttei sitten lähde kuitenkaan. Mietin samaa kuin edellä puhujat, että olisiko tuota sinällään pätevää jousihommaa voinut tehdä vähän vähemmänkin.

Raadin arvio:

T: 7,26
Y: 7,44
A: 6,9
R: 6,4
S: 7,6

6. Eminem – The Real Slim Shady (2000)

Vihasin tätä kappaletta aidosti vuonna 2000. Bänditreeneissä (tyylinä progemetalli) soitin kiusallani synariffiä ja rumpalillamme oli mennä hermo. Ei se kuitenkaan niin huono voinut olla, sillä se on 14:nneksi eniten myynyt kappale Briteissä 2000-luvulla. Siellä on kuitenkin joku muukin kohtuullinen kappale. Sanat ovat rohkeat. Ei ole ihme, että musiikki sai huomiota osakseen. Taisi jonkun oikeuscasenkin saada.

S: Ihan mukava oli kuunnella pitkästä aikaa. Kaikkiaan erittäin taidokasta ja tasokasta räppiä. Muutti tuota maailmaa kerrasta eikä syyttä. Nokkahuilusta lisäpisteet. En nyt tiedä pidänkö biisistä, mutta tärkee biisi monella tapaa.

R: Räppi. Kyllähän Eminemiltä flow sujuu ei siinä mitään. Kun en yleensäkään biiseissä sanoituksiin kiinnitä huomiota, niin eipä ole tämä sitten meikäläisen leipälaji. Tätä ei Dido ole pelastamassa kuten Stanissa. Tylsä.

T: Listalle kuuluu ehdottomasti. Tämä ei mene musikaalisuuden perinteisen käsityksen mukaan. Tämä on niin ärsyttävä, että tämä on ennemmin hyvä kuin huono

Y: Elektroluuppi, joka ei ole kuuskymppisen makuun. Käskytyksestä huolimatta pysyin pötkölläni.

A: Minullahan tähän liittyy tavallaan vähän sellaista nostalgiaakin. Vaikka ei itse kuunnellut yhtään, niin ei tältä voinut välttyä. Tästä on T:n kanssa puhuttukin syksyn mittaan, että Eminemin uskaltaa nykyään sanoa kuulostavan hyvältä usealtakin osin. Ei ole viime vuosikymmeninä ollut sellaista musiikintekijää, joka olisi sitä maailmaa enemmän muuttanut kuin tämä herra. Nostan soittolistalle.

Raadin arvio:

T: 7,27
Y: 5,78
A: 8,1
R: 2,9
S: 7,2


5. Bill Evans – Alice in Wonderland (1961)

Liisa Ihmemaassa on kohtuullinen sävellys. Se on Sammy Fainin teos Disneyn samannimiseen elokuvaan vuonna 1951. Siitä teki Billie Evans jazz-version noin 10 vuotta myöhemmin. Siitä tuli eräänlainen jazz standardi. Bill oli valitettavasti melkoisen perso huumeiden perään ja kuoli niiden aiheuttamiin terveysongelmiin 51-vuotiaana.

https://www.youtube.com/watch?v=ywGRnFjOaxI

Y: Leppoista sunnuntaiaamun kahvimusiikista /perjantai-illan pubinurkasta valokeilaan.  Osaavia muusikoita, mutta välissä hieman nippelisoitantaa.

R: Olen sormin soitetun pystybasson soundin hyvä ystävä. Siitä heti plussapiste. Jo tuolla reilusti alle 18-kesäisenä kiusasin itseäni lainaamalla Lieksan kirjastosta jazz-äänitteitä, jotka toisaalta ärsyttivät, mutta toisaalta niissä taas jokin kiehtoi. Nyt sitten varmaan 10-15 viimeisimmän vuoden aikana varmaan suurin osa musasta, mitä kuuntelen, on jazzia, fuusiota ja siihen suuntaan kallellaan olevaa musaa. Kuunneltavana oleva zipale edusti aika tyylipuhdasta pianojazzia. Tuon ajan strereokuva äänitteissä on myös mukava. Meikäläisen korvaan tähän mennessä illan paras.

S: Kyllä oli komee veto basistilta. Tällä muuten onnistu tämä säätäminen tässä ympärillä parhaiten. Lähti jo take 2 soimaan tosta

A: Se vei mennessään. Hyvvää jatsia. Se kontrabassovälike oli ehkä vähän turhan pitkä minun makuun, kun tuo piano rullaili noin mainiosti. Ei tullut ähkyä kuitenkaan missään vaiheessa.

T: Minä tykkään näistä juuri tällaisina jumitusbiiseinä tai jos pitää esim. venytellä.

Raadin arvio:

T: 7,34
Y: 7,55
A: 8,5
R: 7,7
S: 8,3


4. Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa (1981)

Brian Eno se vasta kumma ukko onkin. On musiikkia lentokentille ja elokuviin ja ties minkälaista kilkutusta. Ihan ei selkeintä ole tämäkään, mutta minuun uppoaa. Se on tehty Talking Headsin David Byrnen kanssa. Kaikki My Life in the Bush of Ghosts -albumin kappaleet on sämplätty jostain radio-ohjelmasta. Tämä kyseinen vuodelta 1971. Soittajan ja poliitikon keskustelua.

T: olikohan Brian Eno-Jukolassa?

R: Tämä ajaa samaa asiaa kuin drum’n’bass -meininki. Töitä tehdessä voi hyvin laittaa taustalle soimaan. Saa jalan hieman vippasemaan ja peittää häiriöäänet. Ilman rumpuja olisi aika vaikeaa kuunneltavaa. Olikohan tuo lyömäsoitinkomppikin sämplätty?

S: Onko tämä muuten teemalevy?

T: Tämä lasketaan kaiketi kaikkien aikojen ensimmäiseksi sample-albumiksi. Eno on ainakin ollut rohkea. Ihan se tuollakin perusteella listalle kuuluu. Enoa ei ole ennen 1001-listaa tullut kuunnelut yhtään.

Y: Eno kyllä kuului omituisten otusten kerhoon. Tässäkin melkoinen sekamelska sikin sokin heitettyä tavaraa, mutta kuitenkin paketti onkin kasassa. Upea kokonaisuus.

A: Alkuun vaikutti haastavammalta kuin sitten lopulta olikaan. Aivan hyvä rytmi ja syke. Odotin ehkä tältä tekijäkaksikolta enemmän vivahteita.

Raadin arvio:

T: 7,35
Y: 8,36
A: 7
R: 7,1
S: 7

3. Eagles – Hotel California (1976)

Eaglesin tunnetuin teos. Ainakin Suomessa. Sen sävelsi kitaristi Felder ja sovitti kaksikko Frey-Henley. Helppoja ukkoja kaikki. Hemmetin hyvä soolohan tässä on, ja tavallaan aika hyvät sanatkin. Hotel California menestyi sen verran hyvin, että sai Grammyn vuonna 1978. Kaikkihan tämän tietää, kuunnellaan mieluummin.

Y: Mie ossaan jo ulkoa… Felderin sävellys, Henleyn laulu ja Walshin / Felderin tuplakitarointi. Upposi alle kakskymppiseen lukiolaiseen täysillä ja on kyllä kestänyt kuuntelua puhkikulumatta nelisenkymmentä vuotta. Yksi niistä bändeistä, jonka jokainen albumi on cd:nä hyllyssäni.

R: Ajattelin ensin, että tämä on jo niiiiiiin kuultu. Mutta onhan tämä komeata soitantaa ja laulua. Luureilla kuunnellen tuo nykivä bassolinja tuli hyvin esille ja tykkäsin kyllä.

T: Käytännössä tuo on sellainen, jota en radiosta kuuntele. Mutta ei se kerran vuodessa ole niin huono. Tämä laulu on vähän riipivä… sPienenä ärsytti kun Novalla aina katkasivat ennen sooloa…

A: Olihan tässä välillä vaihe, että tämän vain skippasi kun jostain kuuli. Nyt kun on parin viime vuoden aikana kuunnellut ja vähän perehtynyt bändiin ja biisiin, niin on ryhtynyt pohtimaan, että onkohan tämä ihan kympin biisi. Tänään kyllä odotin lopun sooloja entistä enemmän. Olkoon hahmoista mitä mieltä vain, niin on tuo outro mainio. Ja se, että siihen mennään säkeistöstä eikä kertosäkeestä. Annan tälle 9,4. History of Eagles-dokkarisuositus kaikille taas kerran, by the way.

R: Olikohan siinä selitetty jopa hieman tuota sanoitusta tai sen syntyä? Muistelen ihan äskettäin töllöstä moisen nähneeni.

T: Minullahan keväällä tyttö 6v sanoi, että ”laitapa isi tämä mun soittolistalle” kun radiosta kuuli, että ei tämä ihan paska voi olla.

S: Nimenomaan koko perheen musiikkia. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai groundbreakingia vaan laadukasta ja siistiä musaa alusta loppuun

Raadin arvio:

T: 7,36
Y: 9,13
A: 9,4
R: 8,8
S: 7,9


2. Eminem feat. Dido – Stan (2000)

Stan on rap-musiikin virstanpylväs. Se soi jossain vaiheessa niin paljon, että jokainen aikalainen on jollain tapaa sillä kyllästetty. 213 miljoonaa YouTube-katselijaa kertoo kyllä aika paljon. Kappaleella vierailee Dido, joka vierailun jälkeen löi rajusti läpi myös soolourallaan. Stan teki Eminemistä vielä suuremman. Se oli vihainen, mutta kaunis kappale.

R: Olikohan tämä ensimmäisiä isoja räpätyksiä joissa feattaa joku mimmi laulamassa nättiä melodiaa. Nythän näitä on kuultu kyllästymiseen asti myös kotimaamme genren edustajien toteuttamina. Ihan jännä yksityiskohta tuo kynää kuvaava soundi. Kyllä tämä minulle toimii kertaluokkaa paremmin kuin tastingissa aiemmin kuultu Eminem

Y: Ihan kohtuu hyvä lyhytleffa, jossa kohtuullinen tausta ja pätkittäin melodista laulua.

T: Mainio on bassokuvio ja Dido on kyllä hyvä. Tämäkin vähän soi yli silloin aikanaan… Olin vielä hierojakurssilla, niin kuulin ihan helvetin monesti päivässä tämän. Kun sitä on 18 vuotta vältellyt, niin nythän se taas menee.

A: Ei ole tätä tullut ajatuksella kuunneltua koskaan. Eihän tältä voinut silloin välttyä aikanaan, muttei jäänyt mieleen muuta kuin tunnelma ja Didon melodia. On melkoiset sanat.

S: Tämä räpin myymisen kaava on tuttu. Ensin laitetaan pari rajumpaa biisiä kehiin ja sitten annetaan herkistelyllä yleisölle kuva siitä, että kaiken takana onkin ajatteleva ihminen ja rankka tarina. Noooh. Ihan tämä toimii ja Didokin nykyään, vaikka silloin en tykännyt.

T: Tuota räpin myymisen kaavaa vaan ei tainnut juuri ennen Eminemiä olla tuossa mittakaavassa, sitten sitä on yritetty toistaa satoja kertoja.

S: Ei niin ja siksi Eminem onkin varsin merkittävä.

Raadin arvio:

T: 7,58
Y: 6,94
A: 8,6
R: 5,8
S: 7,6


1. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This) (1983)

Niin ollaan ykkösessä. Pahoittelut jäsen A:lle. Sitä alkaa pelottaa.Tässä insproi kylmä syntikkamaailma ja vakuuttava laulusuoritus. Se nousi ilmestyessään Briteissä kakkoseksi ja Jenkeissä jopa kärkeen. Annie on lopulta aika hyvä laulaja. Eikä Stewartin Davidiakaan voi oikein jättää pois laskuista. Tämä duo oli syntikkapopin ehdotonta kärkeä.

A: Kiitos T. Tämä on harvinaisen vastenmielinen kappale itselleni. Ihan TOP-kympissä ehdottomasti, jopa -viitosessa. Rummut 80-luvun karmeammalta puolelta, syntikat hiertävät sekä soundeillaan että soitollaan ja laulutkin jäävät lähtötelineisiin. Jotenkin tämä tulee niin vastakarvaan, että ihan itseäkin kummastuttaa.

R: Eurythmics on minulle näistä kasarisynapoppiporukoista se, jota vieläkin pystyy kuuntelemaan. Tästä tulee mieleen toinen synaduo; Yazoo.

T: Minusta tämä on pirullisen kova. Olen käsittänyt, että Annie sai tuosta synariffistä painajaisia eikä aluksi oikein suostunut kappaletta työstämään. Sitten sen sanoitusta kai vaihdettiin ja tällainen tuli. Synasoundi on mulle se juttu tuossa. Tiesin jo alkujaan, että tämä harvalle uppoaa.

S: Mielenkiintonen toi biisin tarina. Kovan riitelyn jälkeen sävelletty. Yhtä kertosäettä koko biisi.

Y: Mitäs sitä alussa todettiin… Tältäkin Lennox Stewart -parivaljakolta löytyy kovempaakin kamaa. Tuotanto ok, laulu ok, soitanta ok, mutta silti perusmaku junnaava. Tässä kappaleessa Lennox ei vaan saanut käyttää kuin pienen osan kapasiteetistaan.

R: Näissä biiseissä lienee se ongelma, että ne eivät oikein lähde lentoon. Se jalan alle menevä groove puuttuu.

Raadin arvio:

T: 9,17
Y: 7,3
A: 4
R: 8,3
S: 7,5

TASTING-RAADIN TOP10
1. Eagles – Hotel California                                                           8,52
2. Bill Evans- Alice in Wonderland                                            7,88
3. Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa                                 7,36
4. Eminem – Stan                                                                         7,30
5. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)                 7,25
6. Elbow – One Day Like This                                                      7,12
7. Earth, Wind & Fire – Shining Star                                          6,81
8. Eels – Novocaine for the soul                                                 6,80
9. Eagles – Tryin’                                                                           6,68
10. Eminem – The Real Slim Shady                                            6,25

Categories
Musa-Tastingit

MUSA-TASTING X: Toomion Suomilevyt TOP50 – 10 parasta kappaletta

Suomi100-teemassa Toomio kävi läpi omasta mielestään 50 parasta suomalaista albumia. Näiden albumien kymmenen parasta kappaletta laitettiin tasting-kokemukseksi ja kuunneltiin arvioiden.

Lista, jolta biisit on valittu:
Magyar Posse – Random Avenger
Pepe & Saimaa – Saimaa
Stam1na – Uudet kymmenen käskyä
Amorphis – Tuonela
Liekki – Korppi
Children of Bodom – Hatebreeder
Oranssi Pazuzu – Värähtelijä
Von Herzen Brothers – Approach
PMMP – Veden Varaan
Juice Leskinen – Pyromaani palaa rikospaikalle
Apocalyptica – Inquisition Symphony
Eppu Normaali – Studio Etana
Pekka Pohjola – Visitation
Sara – Kromi
Stratovarius – Episode
Anssi Tikanmäki – Maisemakuvia Suomesta / Finnish Landscapes
Pariisin kevät – Meteoriitti
Ultramariini – Kevään ja Kesän Tähtikuvioita
Bitch Alert – Kill Your Darlings
Sonata Arctica – Ecliptica
Topi & Agents – Pop
Kolmas Nainen – Hyvää ja kaunista
Vesa-Matti Loiri – Ivalo
Warmen – Unknown Soldier
J.Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen Silmät
Tuomo – My Thing
Antero Lindgren – Mother
Dingo – Kerjäläisten Valtakunta
J. Karjalainen – Et ole yksin
Hevisaurus – Räyh!
Leevi & the Leavings – Kadonnut Laakso
Rubik – Dada Bandits
For the Imperium – Hail the Monsters
Jonna Tervomaa – Parempi Loppu
Juice Leskinen Grand Slam – Taivaan Kappaleita
HIM – Razorblade Romance
Juice Leskinen Slam – XV yö (Tauko III)
Don Johnson Big Band – Breaking Daylight
Sentenced – Frozen
Kirka – Surun Pyyhit Silmistäni
Rehupiikles – Kyröjoki Tuluvii
Popeda – Svoboda
Tunnelvision – While the World Awaits
Marzi Nyman – Marzi
Bomfunk MC’s – In Stereo
Maija Vilkkumaa – Ei
Tehosekoitin – Köyhät Syntiset
Nieminen ja Litmanen – Nieminen & Litmanen
Kingston wall – Tri-logy
Rock n’ Roll Band – Everybody Needs Dance Music Sometimes

Tasting-osallistujat:
T – Illan isäntä, olutta ja savulohta.
A – Ausculton jäsen A, Saturday night’s alright for Finnish music.
Yyte – Ausculton jäsen Yyte, Kunhan vaan pötköttelee päivän hiihtolenkistä jalkoja palautellen.
TO – Edellisen kerran jälkeen livenä nähty Anssi Kela, Olavi Uusivirta ja Jenni Vartiainen, joten suomalaiseen iltaan valmistauduttu. Ja täällä hiihdetty myös.

10./10. Pepe Willberg – Lyhyenä hetkenä (Pepe & Saimaa, 2014)

Suurena yllätyksenä hipsteritaivaalle syntynyt tähti oli Pepe Willbergin muotoinen. Taustalla kuitenkin hääri Matti Mikkola, joka jo Tehosekoittimessa teki Suomessa ennen näkemättömiä sovituksia.
Pepe & Saimaa -levyllä on paljon hienoja sävellyksiä. Olisiko tämä niistä kuitenkin hienoin?

https://open.spotify.com/track/0X7GK5gdMgneyxObzyK5RZ
https://www.youtube.com/watch?v=ptc4NC1wuV0

A: Moderni Pepe. Hivelevä kertosäe jota Willbergin ääni kuljettaa. Hulppea sävellys ja teksti. Liekö Pepe & Saimaa-levyn paras raita omalla listalla. Olisin tullut toimeen ilman rokkiosaakin.

T: Tuossa on jalostunutta Tikanmäkeä. Livenä aikamoinen. On niin hieno sovitus, että meinaa sanoitukset jäädä jalkoihin, vaikka aika hienot on nekin.

Yyte: Tämä oli kyllä Pepen uusi tuleminen, mutta ehkä ei kuitenkaan levyn paras kappale. Loppuosasta tulee mieleen Richard Harrisin MacArthur Park –versio. Tämä levy on kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa

TO: Nostalgia on ensimmäinen mieleen tuleva sana. ”Uusvanha” hieno kappale, takuuvarma kertsi ja hienot taustat. Tässä menee Hectorit, Fredit ja Markku Arot sopivasti sekaisin.

A: Teemun ”uusvanha” on hyvä sana. Mietin itsekin, miten kuvata sitä tunnetta.

T: 9,22
A: 9,20
Yyte: 8,15
TO: 9,11
Tasting-rating: 8,92/10

9./10. Magyar Posse – Sudden Death (Random Avenger, 2006)

Porista tulee hyvääkin musiikkia. Magyar Posse luo elokuvamaisia tunnelmia instrumentaalimusiikkiinsa. Tai loi, sillä bändin motivaatio instrumentaalimusiikkiin loppui jo vuosia sitten. Vaikka levystä on jo aikaa, on kappaleet teemoiltaan ja soundeiltaan edelleen relevantteja.

A: Ihan pikkuisen yksitoikkoinen oli tämän päivän makuun. Instrumentaatio kyllä toimi, mutta ei varsinaisesti mieleen jäänyt mitään muuta kuin se kilkatus taustalla ensimmäisen kolmen minuutin aikana. Vaatinee kuunteluita enempi.

Yyte: Alun 3.35 kestoluuppi alkoi jo hieman ärsyttää, seuraavat kolme minuuttia kuulakasta, herkkää, mutta hieman steeriliä. Lopussa jo hieman säröäkin…

T: Tuo voi vaatia ainakin puolipitkän progeoppimäärän.

TO: Elokuvamusiikkia, vähän haikeaa. Kuuntelin suosituksesta joskus tuotannon läpi. Sopii taustaksi keskittymistä vaativiin röihin.

T: 9,23

A: 8,40
Yyte: 7,76
TO: 8,47
Tasting-rating: 8,46/10


8./10. Liekki – Saattaja (Korppi, 2003)

Naivia ja kornia. Luomusoundeille rakennettua musiikkia. Jotenkin niin viatonta, että koskettaa. Saattajassa on raastava tunnelma.

A: En usko, että tällaisella kompilla, jolla tämä biisi lähtee, kulkevat maailman parhaat biisit. Liian juuretonta. Useimmiten se kuitenkin tarjoaa ”ihan mukavan pohjan” kuten tässäkin, kuin kuvitelman monimutkaisemmasta soitannosta. Oli tämä parempi kuin edellinen ja melodisesti aivan mielenkiintoinen.

Yyte: Tämä oli tanakan ryhdikkäästi soitettua tavaraa, mutta hieman lisää mielikuvitusta, kiitos! Sekä laulupuoleen elävyyttä ja mikseipä stemmojakin.

T: Sovitus voisi olla parempikin, mutta tuo säkeistön melodia on hieno

TO: Liekiltä on tullut muutama hittibiisi, tätä en ollut aiemmin kuullut. Ei oikein uponnut ja laulajan omaperäinen tulkinta ei miellyttänyt.

T: 9,24
A: 8,50
Yyte: 8,37
TO: 7,46
Tasting-rating: 8,39/10

7./10. Juice Leskinen Grand Slam – Norjalainen villapaita (Taivaan kappaleita, 1991)

Vanhoista laulajista kertova kappale on Juicen jälkipään tuotannosta kärkipäätä. Monia verbaalisia oivalluksia ja jonkinmoisella bändillä soiteltu.

Yyte: Juicen sanakynä iskee suoraan kappaleen notkeaan poljentoon. Suomalaista kuplettia, tarinan kerrontaa parhaimmillaan.

T: Tämä oli jo 11-vuotiaana aivan maaginen sanoitus. Vaikkei niistä sanoista sitä syvintä tajunnutkaan. Tajuaako vieläkään?

A: Juicen sanoitukset kuulostavat paremmilta kerta kerralta. Tämä on melodisesti ja soitannollisesti vähän liian kevyt ollakseen ihan kärkeä. Teksti on kyllä sitäkin mahtavampi ja soittopuolelta pisti korvaan tänään erityisesti haitari, joka keinuttaa koko laulua sille ominaisesti.

T: Tässä just viehättää tuollainen keveys. Juicella on kovempiakin biisejä, mutta tässä on jotain pirun suomalaista – on ihan kivaa, silleen viinan kanssa ja vähän väkisin, mutta se on suomalaisen maksimi.

TO: Rentoa menoa on tämä. Eipä ole koskaan tullut kuunneltua sanoituksia näin tarkasti, hoilattua vain kertosäettä. Korvamadon ainesta tässä kyllä on.

A: Kyllä tässä teksti ja sävellys kohtaa tunnelmassa täydellisesti.

Yyte: Norjalainen villapaita lämmittäisi aina hiihtolenkinkin jälkeen, mut just nyt ei löydy kaapista yhtään…

T: Mulla oli norjalainen villapaita yläasteella. Oliko TO:lla?

TO: Toki.

T: 9,40
A: 9,40
Yyte: 9,47
TO: 8,50
Tasting-rating: 9,19/10

6./10. J.karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen Silmät (Laura Häkkisen Silmät, 1998)

Mitä lie bändi tuumannut, kun J on tuonut kappaleen treeneihin? ”Mulla ois kiva tällainen yks riffi. Sit vähän huuliharppua.” Hieno tarina, hyvä meininki.

https://open.spotify.com/track/5E0a7BnIdg81mMvF0qyFHG
https://www.youtube.com/watch?v=-65sP9QhGGU

A: Ensimmäisiä ”uuden musiikin” mielikuvia ainakin suomalaisesta musiikkimaailmasta. Mietin silloin 6-vuotiaana 1998, että onkohan tämä jotain sukua Mika Häkkiselle? Mainio levy noin kokonaisuudessaankin ja Electric Sauna on aliarvostettu yhtye. Jiiltä sellainen tarina, joka pitää joka kesä kuunnella kerran-pari peltovieriä ajellessa. Ihanan häilyvässä vireessä heitetty ”aina kun mä häntä aattelen” aina kertosäkeessä.

T: Tämä on sellainen, mitä kuunnellaan kun ajellaan kotiin Lapinlahden eliittikisoista.

Yyte: Aika railakas tempoinen hölkkä, jossa soitto pysyy hyvin kasassa. Mutta tarinan ehdoillahan tässä mennään ja kyllä vielä nyansseja jonkun verran kaipaisin.

T: Tämä on itse asiassa aika amerikkalaista tarinankerrontaa.

TO: Viisi säkeistöä liikaa. 83% Jiin musiikista uppoaa. Tämä kipale ei kuitenkaan lukeudu omiin suosikkeihin. Tarinaa on, mut harppua harpun perään. Ei oikein johda mihinkään.

T: 9,41
A: 9,30
Yyte: 8,65
TO: 7,74
Tasting-rating: 8,78/10


5./10. Leevi & the Leavings – Olipa kerran ihminen (Kadonnut Laakso, 1982)

Leevin porukka muistetaan kekseliäistä ja kieroista sanoituksistaan, sellaisesta kapakkahengestä. Gösta oli kapellimestari. Se kuuluu tästä kappaleesta, jossa on jotain erittäin haikeaa.

https://www.youtube.com/watch?v=cdCcEgXJr58
https://open.spotify.com/track/6GmIl7HzcITzY4xkXlDSMN

A: Vähän kun olisi ollut lisää liikkumaa tässä. Lähti todella lupaavasti. Kyllä Göstalla korvaa ja harkintakykyä oli sävelille siinä missä sanoillekin.

T: tässä oli tosiaan ainekset vaikka mihin. itselle tässä on niin paljon nostalgiaa, että on korkealla.

Yyte: Toisenlaista Leeviä, miellyttävää harmoniaa, johon olisi odottanut vielä jonninlaisen huipennuksen.

T: Rion yössä meinasi ihan tippa tulla linssiin, kun soittolistalla tuli vastaan ja aivan järjetön kaaos oli menossa alapuolella kadulla ja itse oli miljoonakaupungin yläpuolella hotellihuoneessa. Biisin nimenä mahtava.

TO: Meinasin kirjoitella, että olipa hieno intro, mut se olikin sitten instrumentaalia koko loraus. Jäi vähän kesken, hyvä kehittely ja lataus ja sitten siihen. Liekö Moby kuunnellut Göstaa?

T: Just mietin Mobya, kun kuuntelin tuota nyt. On siinä jotain samaa kyllä.

TO: Agenttimusiikkia.

T: ”Agenttimusiikkia” – Tuo on paitakamaa!

TO: Onhan toi ihan Extreme Ways suomalaisittain

A: Lienee vm. 1982 Suomessa ollut aika hyvät soundit, koska kuulostaa nytkin miellyttävältä.

T: Sain kasetin kummisedältä vuonna 1986 korvalappustereoiden kanssa lahjaksi. Osasin lukea auttavasti. Punaset Sanyo-merkkiset korvalaput.

T: 9,42
A: 8,50
Yyte: 8,78
TO: 9,23
Tasting-rating: 8,98/10

4./10. Stam1na – Merestä Maalle (Uudet kymmenen käskyä, 2006)

Evoluutio ei ihan perinteisin sanoituksen aihe ole, mutta Stam1nan tapauksessa se sopii kuvioon. Sanoilla on varmasti kaksoismerkityksiä ties kuinka paljon, mutta hyvin tarinan mukaisen möyhinnän ovat saaneet musiikkiin aikaan.

A: Huomattavasti juuri Ausculton ansiosta on Stam1naa tullut vihdoin kuunneltua viime vuosina. Tältä levyltä olisin valinnut useammankin eri biisin ennen tätä. Itselle tässä jää teksti soiton alle, erityisesti rouhean kitaroinnin. On kyllä siinä rajoilla, lipeääkö liian progressiiviseksi omaan makuuni. Bonus-maininnan saa aina siitä, että loppuu kunnolla ilman fade outia.

T: Tästä biisistä ensimmäinen muisto on gaalaristeilyllä, jossa juotiin ihan liikaa lonkeroa erään TO:n kanssa hytissä ja kuunneltiin Stam1naa. Minulle tuo perusriffi on erittäin oivalltava. Siinä nimenomaan kauhotaan merestä maalle.

A: Johtuu varmaan Hyyrysen laulutyylistä ja melodioista, että minulle on hankalaa saada näiden teksteistä kiinni, vaikka kuuntelisin kuinka monta kertaa. Soitosta tykkään enempi.

Yyte: Välisoitto kolahti positiivisesti ja huomaa, että kykyä olisi myös lyyrisempäänkin vokalisointiin. No gaalaristeilyt (viimeksi 2003) ja Stam1na eivät kokonaisuutena ole minun genreäni.

T: Se on tämän genren miinus. Ne tekstit pitää usein kaivaa, että ne tajuaa. Hyyrynen laulaa kyllä hyvin halutessaan.

A: Niin laulaa, mutta itselleni ne hyvät tekstit menevät vähän hukkaan. Harmittaa.

T: Siinä mielessä bändiä pitää arvostaa, että ne tuli pinnalle genrellä jolla ei todellakaan pitänyt.

TO: Keikkaenergialtaan tällä hetkellä yksi Suomen kovimpia. Tänä vuonna näin kahdesti ja tuli jutusteltua kitaristi Peksi Olkkosen kanssa myös Kerubissa. Stam1nassa viehättää musiikilliset äärilaidat, välillä kovaa tykistöä ja perään herkkä kertosäe. Nää biisit eivät ole ihan vasurilla soitettavia, taitavia kavereita soittamaan.

A: Tykkään koettaa Stam1naa aina silloin tällöin, että saisiko kunnolla siitä narunpätkästä kiinni. Pakko myöntää, että sen kerran kun olen livenä nähnyt niin kova oli. (Katselin tässä syksyllä kyllä keikkakalenteria, mutta näemmä ulkomailla ovat.)

T: 9,48
A: 8,50
Yyte: 8,12
TO: 9,43
Tasting-rating: 8,88/10

3./10. Eppu Normaali – Hipit Rautaa (Studio etana, 1993)

Ala-aste loppui tämän kappaleen ilmestyessä. Vaikka olin vielä poikanen, tuntui että ymmärsin sanoista jotain. Siitä lähtien tämä on ollut lähelle paras suomalainen rock-kappale.

https://www.youtube.com/watch?v=2VFch6c-0Zk
https://open.spotify.com/track/3dojwCvSg6abfD9Gs4aLDZ

T: Lama-ajan Eppuja. Minä oletan, että tämä on mun ikään juuri oikeanlainen kappale. Elämä tuntui vähän tuollaiselta silloin 1993: yläaste, koulua, loskaa ja harmaata. rahaa ei oikein ollut, murrosikä jne.

A: Tarkistin Last.fm-palvelusta, että edellinen kuuntelu oli ollut tänään klo 20:55. No, pitää palautella mieleen tauon jälkeen… Ei ihan Eppujen paras, mutta lähellä. Oikeassa kanavassa luuttuava kitara, kun soittaisi jotain muuta, niin saisi vielä ainakin kymmenyksen lisää. Tässäkin, kuten Juicessa, sävelmän tunnelma ja teksti kohtaavat akselillaan juuri oikealla kohdalla. ”Miks kaikki kaunis on vain vitsiä / onni rihkamaa vain ja kitschiä” on tänään paras rivi yhdessä kertosäkeen lopun (”haudalle laitan kukkasen / ja kukoistavan toivon edes sen”) kanssa. Kitarasoolokin on vähän painoton ensimmäisellä puoliskollaan, kummallista Epuille.

Yyte: Tämänkin kappaleen vahvuus on tekstissä ja Eppujen soinnissa. Kuitenkin minun skaalallani tämä on täydelliseksi rock-kappaleeksi hivenen löysä.

A: Itsellekin se ”löysyys” on vähän päivästä riippuen plussa tai miinus. Siitä on T:n kanssa juteltukin.

TO: Epuilla on omaan makuun vähän liikaa hulvattomia ralleja. Kuitenkin tämä teos pysyy loppuun asti kasassa. Hienoa tunnelmaa, melankoliaa, sekä A-osa että kertosäe täyttä rautaa, mahtavaa sointia.

Yyte: Olen parin kertaa ollut Eppujen keikalla ja silloin tämä mukavasti ”rauhoittaa” välillä.

A: Joo, äsken kun tämä soi Lieksaan ajellessa niin kuulosti pimeyden keskellä kyllä vahvalta.

TO: Tuli Spotifysta perään irinan versio. Ei ollut ihan yhtä hyvä.

T: Se pitäs kieltää.

A: Ei sitä tiedä jos olisi TOP-kahdessa. Kuitenkin T:n suosikkeja.

T: 9,57
A: 9,70
Yyte: 8,58
TO: 9,51
Tasting-rating: 9,34/10

2./10. Marzi Nyman – Solutasolla (Marzi, 2006)

Pidän Suomen parhaana kitaristina. Hahmona mainio. Laulajana ei niin kova, mutta riittävä. Tässä kappaleessa on jotenkin kaikki kohdallaan. Ja rumpalina puoliyllättäen Anssi Nykänen.

A: Taas vähän levoton komppi. Tässä toimii kuitenkin paljon, paljon paremmin kuin Liekissä. Marzi kurittaa kitaraansa ja muutkin omia instrumenttejaan siihen malliin, ettei kyselemistä jää. Kokonaisuus on miellyttävä ja jykevä samalla aikaa. Marzin laulanta heikoin osa, eikä sekään niin heikkoa ole.

T: Tämä tuntuu siltä, että sävellystä on hiottu yksin jossain saunamökillä monta vuotta. Marzissa on semmosta maanista omistautumista.

TO: Se oli ensikuuntelu, Marzi on ollut mulle lähinnä TV:n hyväntekeväisyyskonserttien jampsteri ja toki muutamissa bändeissä. Mutta ihan positiivinen yllätys. Voisin kuunnella lisää, mikään ei särähtänyt korvaan.

Yyte: Nyt mie hellyn… Aluksi tuli mieleen, että kuuntelin tänä aamuna mm. Soulsettiä, Edward Wesalaa ja Harri Saksalaa. Mutta tämä, alun hienoisesta kakofoniasta kehkeytyi tyylikäs kokonaisuus virtusioteetillä soitettuna.

T: 9,66
A: 9,05
Yyte: 9,23
TO: 8,48
Tasting-rating: 9,10/10

1./10. Topi Sorsakoski & Agents – On Kesäyö (Pop, 1988)

Ei kai tästä paljoa suomalaisemmaksi voi mennä. Käännöskappale, Topin laulu ja Pulliaisen kitara. Mahtava.

https://open.spotify.com/track/5lqs3i63lEnS9cEdHsfy3W
https://www.youtube.com/watch?v=cHNDKeGW7QQ

A: Tiukkaa sointia, Pulliaista ja Topia: tietyllä tavalla ”pyhä kolminaisuus”. Soi kevyesti mutta etenee kuin se juna raiteillaan ja kiskot laulavat. Takaperoiset kitarat kuulostavat jotenkin kummallisilta aina Agentsin kontekstissa. Oikein hyvä kappale, jonka kuuntelulle talvi on väärä vuodenaika.

T: Topi on varmaan myös mun ikäluokan juttu. Tämä taas kuuluu siihen, kun ajetaan SM-viesteistä kotiin joskus 23.30 Karvion kanavan kohdalla.

TO: Varjojen yö ja Surujen kitara menee edelle, mutta takuuvarma. Kitarat rullaa ja Topi oli Topi.

Yyte: Minä olen taas sitä ikäpolvea, jolle tämä Brian Henderssonin sävellys on Ankin juttu ja siihen verrattuna tämä on hyvin tehty, mutta hieman hätäinen ja nuhainen. Hyvä kuitenkin.

T: Vähän hätäinen tämä kyllä on ja tuota Pulliaisen kaoottista kitarointia voisi olla enemmänkin. Jotenkin tämä on linjassa soitollisesti tuon Marzin kanssa.

T: 9,67
A: 9,50
Yyte: 8,80
TO: 9,12
Tasting-rating: 9,27/10

Raadin TOP-lista:
1. Eppu Normaali – Hipit Rautaa 9,34
2. Topi & Agents – On Kesäyö 9,27
3. Juice Leskinen Grand Slam – Norjalainen Villapaita 9,19
4. Marzi Nyman – Solutasolla 9,10
5. Leevi & the Leavings – Olipa Kerran Ihminen 8,98
6. Pepe & Saimaa – Lyhyenä Hetkenä 8,92
7. Stam1na – Merestä Maalle 8,88
8. J.Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen Silmät 8,78
9. Magyar Posse Sudden Death 8,46
10. Liekki – Saattaja 8,39

Categories
Musa-Tastingit

MUSA-TASTING VIII: ”1001 ALBUMIA, JOTKA JOKAISEN ON KUULTAVA EDES KERRAN ELÄESSÄÄN” – D:LLä ALKAVIEN ARTISTIEN 10 PARASTA BIISIÄ

”1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään” Robert Dimeryn toimittama musiikkikirja, josta D:llä alkavat artistit T on kahlannut läpi. Sieltä T:n mielestä 10 parasta biisiä kuunneltiin ja analysoitiin.

Lista, jolta biisit on valittu:
Daft Punk – Homework
Damned – Machine Gun Etiquette
Dandy Warhols – Dandy Warhols Come down(1997)
Darkness – Permission t Land
Davis, Miles – Birth of the Cool
Davis, Miles – Bitches Brew
Davis, Miles – In a Silent Way
Davis, Miles – Kind of Blue
De La Soul – 3 Feet High & Rising
Dead Kennedys – Fresh Fruit for Rotting Vegetables
Death in Vegas – Contin Sessions
Deee Lite – World Clique
Deep Purple – In Rock
Deep Purple – Machine Head
Deep Purple – Made in Japan
Deerhunter – Halcyon Digest
Def Leppard – Hysteria
Def Leppard – Pyromania
Depeche Mode – Music for the Masses
Depeche Mode – Violator
Derek & the Dominos – Layla & Other Assorted Love Songs
Destiny’s Child – Survivor
Dev – Q: Are We Not Men? A: We Are Devo
Dexys Midnight Runners – Don’t Stand Me Down
Dexys Midnight Runners – Searching for the Young Soul Rebels
Dexys Midnight Runners – To Rye Ay
Dictators – Go Girl Crazy!
Digital Underground – Sex Packets
Dinosaur Jr – Bug
Dinosaur Jr – You’re Living All Over Me
Dion – Born t Be With You
Dire Straits – Brothers in Arms
Dire Straits – Dire Straits (1st Album)
Dirty Projectors – Bitte Orca
Disposable Heroes of Hiphoprisy – Hypocrisy is the Greatest Luxury
Divine Comedy – A Short Album About Love
Divine Comedy – Casanova
Dizzee Rascal – Boy in da Corner
DJ Shadow – Endtroducing
Domino, Fats – This is Fats
Donovan – Sunshine Superman
Doors – Doors (1st Album)
Doors – LA Woman
Doors – Morrison Hotel
Doves – Last Broadcast
Doves – Lost Souls
Dr Dre – Chronic, the
Dr John – Gris Gris
Dr Octagon – Dr Octagonecologyst
Drake, Nick – Bryter Layter
Drake, Nick – Five Leaves Left
Drake, Nick – Pink Moon
Drive Like Jehu – Yank Crime
Drive-By Truckers – Southern Rock Opera
Duran Duran – Rio
Dury, Ian – New Boots & Panties!!
Dylan, Bob – Blonde on Blonde
Dylan, Bob – Blood on the Tracks
Dylan, Bob – Bootleg Series Vol 4: Live 1966 [rec: 1966 at Free Trade Hall, Manchester]
Dylan, Bob – Bringing it All Back Home
Dylan, Bob – Freewheelin’…
Dylan, Bob – Highway 61 Revisited
Dylan, Bob – Time Out of Mind

Tasting-osallistujat:
T – Ausculton jäsen T, illan isäntä, parinkymmenen kahvin voimalla junaliikenteessä.
A – Ausculton jäsen A, Pearl Jamin maailmassa tämän päivän seikkaillut.
Y – Ausculton jäsen Yyte, nautiskelee illasta hyvän glögin voimalla.
TO – Viimeisen viikon aikana olen nähnyt livenä Haloo Helsingin ja Soilworkin. Pidin jälkimmäisestä. Ja risottoa on lautasella.
E – Kaiken ytimessä Pankakoskella.
SPy – KAo vasemmalla silmällä Kontista. Toinen silmä on kiinni.

10./10. Depeche Mode – Personal Jesus (Violator 1989)

Tämä kuuluu siihen pelottavaan 80-luvun lopun syntikkamusiikkiaaltoon, jossa tunnelma ei välttämättä ollut aina niin iloinen. Nykyään kappale lienee tunnetumpi tai ainakin soitetumpi Marilyn Mansonin tai Johnny Cashin versioina, mutta kyllä se alkuperäisenäkin toimii oikein hyvin. Kappale on monella TOP-listalla viihtynyt pitkäänkin.
Se muuten on inspiraationsa saanut Priscilla Presleyn kirjasta.

Y: Soundit tuli korviin kyllä tanakasti, mutta jäin odottamaan tapahtuisikin jotain kliimaksia alkukompin jumputuksen jälkeen – mutta ei, lukuun ottamatta pieniä helistelyitä siellä sun täällä.

TO: Pyörii ja pyörii vain, tulee mieleen 90-luvun putkitelkkari, josta MTV soi vaimeasti. Ei oikein lähde, biisi on odotellut kertosäettä pitkään, 27 vuotta.

E: Tunnelmasta tuli kummasti Sielun veljet mieleen, tuommoista mystistä huttua.

T: Minä näistä vähän pahoista syntikkabiiseistä tykkään aina, vaikkei bändi muuten olekaan ihan suosikki.

A: Tunnelma ja äänimaisema aivan toimiva. Kertsiä tai muuta nostatusta se ehkä olisi kaivannut.

Y: Juuri sitä odotellessa oli pakko kuunnella loppuun asti

SPy: Gahanin soundi täysin uniikki. Tämän ei kuulu lähteäkään mihinkään kliimaksiin, vaan tämä biisi on nimenomaan sen kliimaksin tavottelua. Kuuluis pimeään klubiin, jossa ei sääntöjä.

T: kyllä tässä vahva diskohämyfiilis on. Vähän liian kovassa humalassa.

T: 8,48
A: 7,75
Yyte: 7,3
TO: 7,23
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 7,96/10

9./10. Bob Dylan – Like A Rolling Stone (1965, Highway 61 Revisited)

Tämä on tainnut olla jo useammassa tastingissäkin… Monessa listauksessa maailman parhaaksi pop-kappaleeksi nimetty biisi. Tällä Dylan rikkoi kappaleiden ”kolmen minuutin”-standardin, sillä kappale kestää yli 6min. Mielenkiintoista siinä on myös se, että laulu ja soitto ovat eri lailla jaollisia. Soitto menee neljään ja laulu kolmeen. Sitä ei ole helppoa tehdä, vaikka yrittäisi. Laulu on klassikko. Siitä tekee klassikon myös sanat ja se, että Dylan itse esittää sen joka kerta hyvin eri tavalla.

Y: Mike Bloomfield, Al Kooper & Co takaavat kyllä sen, että kappale rullaa ja svengi toimii. Teoksena yksi Robertin parhaimmistoa, mutta tuo nasaali (josta en vaan pidä) pudottaa hieman pojoja.

T: En minä oikein tiedä, mikä tässä niin hyvää on. Kun sitä alkaa erittelemään, niin ei se niin kummoinen ole, mutta kokonaisuutena se kyllä toimii.

SPy: Klassikkojen klassikko, mutta parhaimmillaan livenä. Itse soitettuna toimii, ollaan joskus vedetty yli 10 min.

A: Tämä vain paranee kuuntelu kuuntelulta. ”How does it feel” on aika moni lauluntekijä sittemmin pohtinut. Urkufilli mausteeksi syntyi muistaakseni aika spontaanisti ja bändi soi mukavan kuusikymmenlukulaisesti. Tekstiä en jaksa sen enempi eritellä, se on oman esseensä aihe…

TO: Poppia parhaimmillaan, legendaarinen. Loilottelisin mielelläni mukana jossain kesäisessä ulkoilmatapahtumassa. Pitkä biisi tuohon aikaan. Tarinaa kuitenkin sen verran, että menisi vaikka yksi säkeistö lisää.

E: Aluksi tuntui mitäänsanomattomalta rämpyttelyltä, mutta jossain kolmen minuutin tienoilla hommaan pääsi sisään. Vaikka eipä kyllä sittenkään kummempia tunteita herättänyt. Laulutyyli on ärsyttävä.

SPy: Tästä levyversiosta uupuu se groove, mutta se on päässä siihen pääteltävissä

A: Muistan että Dylanin laulutyyli ärsytti suunnilleen 14-vuotiaana. Jostain syystä se ei ota enää päähän yhtään.

Y: Mulla se ottaa vieläkin, liki 50 vuoden jälkeenkin

E: ”Halusin muusikoksi, kun kasvan aikuiseksi, sitten tajusin ettei voi olla molempia.”

T: 8,66
A: 9,4
Yyte: 8,12
TO: 8,45
SPy: 8,3
E: 6
Tasting-rating: 8,16/10

8./10. The Darkness – Get Your Hands Off My Woman (2003, Permission to Land)

Darkness tuuppasi Queenin jalanjäljille vauhdilla tuolloin 2000-luvun alussa. Justin Hawkinsilla meni sitten välillä niinkin kovaa, että muu bändi pisti miehen vieroitukseen. Debyyttilevy oli kaikesta huolimatta hienoa rokkia, eikä laulajan ääniala sitä todellakaan pahenna. Porukkahan oli lämppäämässä Gunnareitakin männäkesänä Hämeenlinnassa ja hyvin veti, vaikka keikan näinkin noin puolen kilometrin päästä.
Tämä kipale jotenkin iskee roisilla sanoituksella ja sellaisella darknessmaisella röyhkeydellä.

A: Bändinä hyvä nosto! Permission to Land on mainio levy, jolta tämä ei kyllä kärkikahinoihin omalta osalta ihan nouse. Biisinä vähän möykky ja melodia poukkoilee vähän liikaa. Hyvä röyhkeys kuitenkin. Kuunneltiin tätä biisiä joskus lukion kahvilassa.

Y: Minulle tuli taasen alkutahdeista ja Queenin sijasta viime viikon teemabändini, Uriah Heep mieleen. Soitanta sinänsä väkevää ja tanakkaa, mutta kyllähän solisti, jos nyt sallitte vertauksen, Byronin pojalle häviää reilun numeroin ja hieman liikaa teatraalisuuden yrittelyä minun korvilleni.

SPy: Keskinkertanen encore-biisi. Mutta kun on vaan encore-biisi, niin sillä ei maailman musiikkihistoriassa ole sen tanakampaa osaa. Hawkinsin laulutyyli ärsyttää ja ihastuttaa.

T: Ennenkin on täällä tullut ilmi, että minunn maku menee yleensä hyvin ääripäissä. Pirullista progea tai runttaavaa ja suoraa paahtoa

TO: Ei, ei vain meikäläiselle uppoa. Jotenkin tämä ”röyhkeä” kiekuminen ei osu meikäläisen makuun yhtään. Kaikki muu jääkin sitten sen varjoon.

A: Kyllä Darknessia voisi Kerubiin mennä katsomaan, mutta itseäni ei harmittaisi, jos eivät tätä soittaisi. Toisaalta toimii keikalla varmaan aika lailla hyvin.

E: Hyvin rokkaa, tosin lytätty radiosoundi latistaa menon. Ja ihan selvästi tästä puuttuu koskettimet, kuulin kyllä mielessäni Hammondin ja Mellotronin.

T: 8,67
A: 8
Yyte: 7,67
TO: 6
SPy: 7,5
E: 7
Tasting-rating: 7,47/10

7./10. Deep Purple – Speed King (1970, In Rock)

Ensimmäinen Ian Gillanin kirjoittama Deep Purple-kappale. Gillan on itsekin myöntänyt, että suurin osa sanoista on pöllitty sen ajan rokkareilta, kuten Chuck Berryltä ja Little Richardilta. Sepä ei mitään haittaa, vaan veto esittää koko bändin kyvykkyyden kuitenkin ulospäin aika yksinkertaisella tavalla.

SPy: Mjaaaaaa. Jostain syystä en oo koskaan jaksanut Purpleen oikein innostua. Kyseinen biisi kuitenkin varsin mukavaa iloittelua ja ollut varmaan tuohon aikaan aika täräkkä veto sekä levytyksenä että livenä.

Y: Tämähän oli se Purple kokoonpano, jonka ainakin minä tunnustan siksi oikeaksi. Tässäkin kappaleessa kosketinvelho Jon Lord on elementissään. Speed King ei kuitenkaan saa minua täysin hurmoksiin. Purplella on parempiakin kappaleita.

A: Purplea on tullut liian vähän kuunneltua. Tänään olisin tullut toimeen tämän kanssa ilman preludiakin. Riffittely rouhii kaikilta osin makiasti ja Gillankin on ”ihan” uskottava.

T: Purplella on parempiakin kappaleita, mutta tässä nostalgia nostaa pisteitä. Tämä on ensimmäinen bändin kappale Smoke on the Waterin jälkeen, jonka olen bändiltä kuullut.

SPy: Soolot on kyllä mainiot. Mutta ne ovat vain sooloja.

E: Onkohan biisi nimetty basaripedaalin mukaan? Alkuhämyilyä olisi kuunnellut pidempäänkin, mutta tuo 8-osapaahto on aika lailla hohhoijaa-osastoa. Ihan rokkaava biisi, mutta ei oikein sytytä.

TO: No nyt oli sitä syntikkaa sitten. Biisistä en saanut oikein kiinni. Riffiä ja menoa, mutta kliimaksi puuttui.

E: Pakko saivarrella: urku ei ole syntikka.

T: 8,75
A: 8,4
Yyte: 8,78
TO: 7,8
SPy: 8
E: 7
Tasting-rating: 8,12/10

6./10. Nick Drake – One of These Things First (1971, Bryter Layter)

Nick Drake kuuluu jokaisen akustista soittavan lukionörtin ottaa haltuun, jossain vaiheessa elämäänsä. Äärimmäisen taitavaa soitantaa, muttei millään lailla pröystäillen. Masentuneen mielen ja miehen musiikkia, joskin aivan tajuttoman kauniina ja dynaamisina sävellyksinä. Bryter Layter-albumia on pidetty yhtenä parhaista Brittialbumeista ikinä. Sadan joukossa se on ollut ainakin parilla listalla. Se on kova suoritus, kun miettii, millaisia albumeita saarilta on tullut.

A: Oikein miellyttävä oli tämä. Mitenkähän olen välttynyt kuuntelemasta tarkemmin? Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, ainakaan tässä mielentilassa kuunneltuna.

SPy: Miehen tarina on paljon surullisempi kuin kyseinen biisi. Jim Morrisoniin verrattava persoona folkin saralla. Täydellinen laulusoundi. Biisi ei omasta mielestä parasta Nickiä.

E: Mukavan melodista, kyllähän moista kuuntelee ihan huvikseen.

T: Tässä on hemmetin hienot bassolinjat.

TO: Lounge-musiikkia. Positiivinen poljento, vaikka masentunut hahmo on ollut hän. Wikin mukaan teki itsemurhan vahingossa, sattuuhan sitä. Kappaleessa ei häiritse mikään.

Y: Pikkunättiä soittelua ja lauleskelua, hieman tasapaksua melankoliaa, jotta jaksaisin suuremmin hihkua. Tuli mieleen trubaduuri oluttuvalla.

SPy: Nick oli taitava laulamaan konsonantteja. Ei muuten kuollut 27v kuten usein sanotaan, vaan 26v.

T: 9,46
A: 8,75
Yyte: 7,5
TO: 8,48
SPy: 9
E: 8
Tasting-rating: 8,53/10


5./10. The Doors – Alabama Song (Whiskey Bar) (1967, The Doors)

Veljeni halusi jostain ihmeen syystä ala-asteikäisenä Doorsin kokoelmalevyn joululahjaksi. Ja sai sen. Kyllä sitä sitten kuunneltiin ihan porukassa, joten kaikki kärkibiisit ovat jääneet melko selkeinäkin mieleen. Eikä musiikissa mitään vikaa ole muutenkaan.

Alabama Song ei ole Doorsin alkuperäinen kappale, vaan vanha Bertolt Brecht & Kurt Weill-biisi jo vuodelta 1925. Doors soitteleepi sen vähän eri melodialla ja myös sanoja on osittain käännelty eri suuntiin. Hyvin bändin musiikin oloinen kappale nimeä ja sanoitusta myöten.

T: Tämä on mulle sellainen 60-luvun versio tuosta Personal Jesuksesta. Tässä on jotain David Lynchiä. Kieroa.

Spy: Levyn halusin tv-mainoksen perusteella. Siinä Morrison heittäytyi kyljelleen kesken keikan ja se näytti erittäin coolilta ehkä noin 12-vuotiaalle. Tietysti Break on Through oli myös erittäin kova biisi siihen aikaan. Alabama Song on kyllä hieno juomalaulu ja soi Doorsin soittamana varsin mukavasti. Kokoonpano tuki just tällasta biisiä.

Y: Elvis teki tangon ja Doors humpan… Toki orkesteri tekee senkin taidolla ja pieteetillä. Herää kuitenkin kysymys, että miksi?

E: Olipas omituista. Vuorotellen pahaenteinen hämy ja iloinen rallatus? Eipähän siinä.

TO: No mentiin sivupoluille ja reippaasti. Tunnelmasta tuli mieleen joulumarkkinat ja Keski-Euroopan mäkiviikon torijuhlat, tai ehkä Octoberfest. Ei uponnut, todella omituinen kipale.

A; Happoisempaa Doorsia. Häiriintyneisyyden aste on kuitenkin sellainen, että kyllä tätä kuuntelee. Tarttuvuudesta en sitten tiedä.

T: 9,47
A: 7,8
Yyte: 6,7
TO: 6,96
SPy: 8,8
E: 6
Tasting-rating: 7,62/10

4./10. Nick Drake – Way To Blue (1969, Five Leaves Left)

Jo debyyttialbumi oli Draken pojalta kovaa tavaraa. Nick opiskeli Cambridgessa ja työsti albumia vähän salassa muilta. Siitä tuli hyvä, mutta se ei kuitenkaan saavuttanut sellaista suosiota kuin Nick olisi halunnut. Hän halusi olla maailman paras kitaristi, vaikkakin vähän erikoisella folkin saralla.

Eihän Way to Blue ihan nolo viritelmä ole. Debyyttialbumin kappaleeksi melko kova.

T: Tässä on koko lailla mielettömät soinnut. Virsimäinen kappale.

Y: Olipas tummasävyinen kappale, tasainen melodia, jota jouset hempeästi taustalla myötäilee. Yksi kuuntelukerta ei riitä löytämään kaikkia nyansseja.

SPy: No tuota. Sopis hyvässä mielessä vaikka hautajaisiin.

TO: Tuli mieleen jostain Dave Lindholm kirkossa. Hienot soinnut ja kaihoisa tunnelma.

E: Nätti biisi, elokuvamainen sävellys ja sovitus. Periaatteessa simppeli, mutta ei sitten oikeastaan.

A: Laadukasta, muttei tänään iskenyt itselleni niin terävästi kuin edeltävä Drake. Päivän fiilikseen tämä oli hieman liian tahmea.

T: Ei tuollaista ehkä ihan valoisimmissa tunnelmissa sävelletä.

SPy: Silloin kun biisissä on suru, ilo ja toivo sellaisessa muodossa, ettei sitä voi eritellä, niin silloin on biisintekijä onnistunut.

T: 9,55
A: 8
Yyte: 8,56
TO: 8,83
SPy: 9,7
E: 8
Tasting-rating: 8,77/10

3./10. Dire Straits – Sultans of Swing (1978, Dire Straits)

Taannoin kysyin jäsen A:lta, että onko Sultans of Swing kympin biisi. Kyllä me kumpikin se aika korkealle nostettiin. Ilmestyessään se nousi Briteissä sinkkulistan kasiksi. Sointukierroista ja kaikesta muusta voisi jutella vaikka miten, mutta lopun sooloahan tässä aina odotetaan.

Y: Kun kuulin tätä eka kerran Torniossa, piti kuunnella heti perään muutamaan kertaan uudelleen. Tuo Markin kitarointi oli jotain uutta ja niin persoonallista, sekä koko orkesterin työskentelyä helppoa, mutta tarkkaa ja täsmällistä. Alchemyn 11-minuuttinen versio olisi ollut jo tasoa uskomaton.

SPy: Joskus mietin, että onko hävettävää fanittaa tätä biisiä. On jokaiselta kantilta napakymppi. Eniten tykkään tässä biisissä laulun ja kitaran vuoropuhelusta melkein koko biisin alusta loppuun. Ajassa 4,15 on biisin paras kohta, joka kestää noin viis sekuntia ja muuttaa hetkellisesti biisin luonnetta. Spotify kertoo, että Knopfler fanitti Djangoa kitaristina, eikä tuo kyllä ihme ole.

A: Tässä on nyt sellainen aspekti, että ilman tätä kappaletta tuskin kuuntelisin ja soittelisin likimainkaan samalla tavalla kuin nykyään teen. Ja kun nyt Lieksassa olen, niin istun samassa huoneessa kuin jossa tuon laulun aikoinaan ensimmäistä kertaa kuulin ja sitten myöhemmin koetin opetella soittamaan. Maagista. Tämä on täyden kympin biisi. Teksti kertoo siitä miltä biisi kuulostaa. Jos tästä irrottaa Knopflerin laulun itsenäiseksi (sekin löytyy Youtubesta), niin ei sitä jaksa kauaa kuunnella. Yhdessä bändin kanssa kuitenkin tapahtuu taika. Kaikki kitarafillit on tullut opeteltua itsekin nuotista nuottiin joskus. Vähän sama kuin ”Like a Rolling Stonen” kanssa. Paranee vain, vaikka tämän on kuullut satoja kertoja vuosien saatossa.

SPy: Ei varmaan olisi mikään hitti ilman tuota perusriffiä

TO: D-molliswingiä. Kitarointia kuuntelee mielellään, Knopfler tekee sen hienosti. Tuumin että onko tämä hiukan liiankin tuttu biisi, että sitä voisi fanittaa.

E: Yleisesti ottaen en ole mikään suuri Knopflerin kitaransoiton ystävä, mutta tämä toimii kyllä. Onhan tuossakin sitä turhaa räpellystä joissain paikoin, mutta ei niin paljon kuin yleensä. Rokkaa kyllä.

T: 9,64
A: 10
Yyte: 9,32
TO: 9,1
SPy: 9,7
E: 9
Tasting-rating: 9,46/10


2./10. The Doors – Break On Through (To The Otherside) (1967, The Doors)

Vaikka kappale on yksi yhtyeen tunnetuimpia, ei se singlenä ilmestyessään ollut ihan niin kova hitti kuin olisi odottanut. USA:n sinkkulistalla se saavutti ”vain” sijan 125. Menevän teoksen teeman uskottiin liikkuvan hyvin vahvasti huumeiden aihepiirissä. Viittauksien takia joitain lauseita jopa muokattiin radioversioista kiltimpään suuntaan. Voisi kuitenkin sanoa, että debyyttialbumeiden avauskappaleiden listalla tämä on aika kärkeä.

SPy: Uuuujea!

T: Onhan tämä, piru vie, vaarallinen kappale!

A: On varmasti ollut aikanaan pahan kuuloinen biisi, kun vieläkin on uhkaava sävy. Häiriintynyt kitara on pikkuisen liian pinnassa miksauksessa, mutta soi uljaasti kuten urutkin tietty.

SPy: Täyttä fiilistä koko biisi. Jimin röyhkeä laulu ja muut.

Y: Jep, jo tuli sitä oikeaa Doorsia (eikä Mosquitoa). Jos äsken kehuin Lordia, nyt on pakko nostaa Manzarek. Onhan äijä tiukassa vedossa, kuin myös koko poppoo – toinen toistaan tsempaten. Saumatonta yhteistyötä. Tämä näin svengaava
hirvi juoksee kyllä jahtaajiltaan karkuun ja kovaa.

TO: Joku tuumi äsken, että ihan ok biisi debyyttialbumille. Samat sanat tälle. Psykedeelistä poljentoa.

E: Kummallista kohkaamista meikäläisen makuun. Mieluusti kuuntelisin vaikka puolet hitaampana versiona, mutta tällaisena ei jaksa keskittyä.

T: 9,73
A: 9,1
Yyte: 9,78
TO: 9,34
SPy: 9,9
E: 8
Tasting-rating: 8,98/10

1./10. Nick Drake – Things Behind the Sun (1972, Pink Moon)

Kappale on levyltä, jonka artisti jätti levy-yhtiön vastaanottotiskille lähes valmiina. Se ilmestyi kaksi vuotta ennen tekijänsä kuolemaa, jota osa pitää itsemurhana, osa vahinkona. Se kuitenkin on varmaa, että tämä tekijä oli vahvasti masentunut.

Nick Drake teki viimeisen Pink Moon-albuminsa hyvin pelkistettynä. Siinä kuuluu vain laulu, akustinen kitara ja paikoittain piano. Koko teos on hyvin, sanoisinko pilvinen. Siksi myös sen paras kappale, on ehkä surullisimpia, ja siksi myös kauneimpia tietämiäni kappaleita.

A: Onpa tunnelma. Drake on jäänyt kyllä tosi, tosi vähälle huomiolle omissa kuunteluissa jostain syystä. Kyllä tällekin yhdeksikön voi antaa. Vähän on paljon eikä enempää tarvita.

T: Eihän tuo oikein tuollaisen iloittelun jälkeen parhaimmillaan ole. Jos Drake nuo biisit tekisi tänä päivänä, voisi menestyä kohtuullisen hyvin.

Y: Herkkä, tumma kappale ja kitarointi toimii sen verran hyvin, että voisinpa kuunnella tämän myös pelkkänä instruversiona. Mutta ihan täysillä ei sydäntäni kokonaisuus lämmittänyt.

SPy: ”But say what you’ll say, About the farmers and the fun, And the things behind the sun, And the people around your head, Who say everything’s been said, And the movement in your brain, Sends you out into the rain.” Tuossa kaikki.

E: Melkoisen hieno sävellys, siinäpä tärkein.

TO: Ei oikein mitään lisättävää noihin aiempiin kommentteihin ko. herrasta. Tunnelmaa ja haikea lataus.

Raadin TOP-lista:
1. Dire Straits – Sultans of Swing 9,46
2. Nick Drake – Thing Behind the Sun 9,20
3. Doors – Break on Through (to The Otherside)8,98
4. Nick Drake – Way to Blue 8,77
5. Nick Drake – One of These Things First 8,53
6. Bob Dylan – Like a Rolling Stone 8,16
7. Deep Purple – Speed King 8,12
8. Depeche Mode – Personal Jesus 7,96
9. Doors – Alabama Song (Whisky Bar) 7,62
10. Darkness – Get Your Hands of My Woman 7,47

Categories
Metallin olemus Musa-Tastingit

Musa-Tasting VII – Psykedelian aikakausi

Taannoin löysin mielenkiintoisen sivuston metalliaiheeseen liittyen. Siellä oli artikkeli: ”List Of 1000 Albums That Can Help You To Have A Full And Comprehensive Understanding Of Metal Music”. Artikkelissa on albumiesimerkein pohdittu musiikin taipumista metallin suuntaan.

Seitsemännessä Ausculton Musa-Tastingissa kuunneltiin Jäsen T:n mielestä Psykedelian aikakausi-osion parhaat kymmenen biisiä.

Lista, jolta biisit on valittu:
The Mothers of Invention – Freak Out!
13th Floor Elevators -The Psychedelic sounds of 13th Floor Elevators
The Velvet Underground – The Velvet Underground & Nico
Jimi Hendrix – Are you Experienced (original US)
The Beatles – Sgt. Pepper’s Lonely Heart Club Band
Cream – Disraeli Gears
Blue Cheer – Vincebus Eruptum
The Crazy World of Arthur Brown – The Crazy World of Arthur Brown
Iron Butterfly – In-A-Gadda-Da-Vida
Big Brother & The Holding Company – Cheap Thrills
Jimi Hendrix Experience – Electric Ladyland
The Beatles – White Album
Coven – Witchcraft Destroys Minds & Reap Soul
Captain Beefheart & His Magic Band – Trout Mask Replica
Frank Zappa – Hot Rats
Sir Lord Baltimore – Kingdom Come
The Doors – L.A. Woman
Captain Beyond – Captain Beyond

Tasting-osallistujat:
T: Ausculton jäsen T, illan isäntä, hartiajuminen kotimies

P: Minä kuuntelen joskus musiikkia, pääsääntöisesti viimeisimpiä hittejä Yle Puheelta. Olen pääsääntöisesti metallipuolen miehiä mutta silti kaikkiruokainen. Isäntä T:n kanssa pitkä historia niin musiikin kuuntelun ja soittamisen suhteen.

Y: Kolme kotikaupunkia (Oulu, Tornio ja Umeå) omakseni tunnistava urheilun kuluttaja (ja tuottaja) sekä harrastaja. Ruotsin radion avustuksella populaarimusiikin suurkuluttajaksi hurahtunut lievä kuuskymppinen.

TO: Musiikkimaku aika monipuolinen. Raskaan puolella pääpaino, mutta esim. Tällä viikolla on tullut kuunneltua Anna Erikssonista Audioslaveen.

10./10. Captain Beyond – Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) (1972, Captain Beyond)

Iron Butterflyn hajottua 1971, perustivat sen kitaristi Larry ”Rhino” Reinhardt ja basisti Lee Dorman bändin, johon ottivat mukaansa blues-legenda Johnny Winterin rumpalin Bobby Caldwellin. Laulajaksi pääsi Deep Purplen alkuperäisjäsen Rod Evans. Captain Beyondiksi nimetty bändi sai helposti levytyssopimuksen.

Laulaja Evans oli erotettu Deep Purplesta liian ”balladilaulajana”. Mies muutti Briteistä Yhdysvaltoihin, jossa pääsi Captain Beyondiin laulamaan. Miehistöt vaihtelivat ja Evansilla meni käämit koko musiikkialaan. 1980-luvulla Evans teki paluun vähintäänkin hämäräperäisen porukan mukana. Aiemmin Steppenwolfina laittomasti esiintynyt miehistö, otti hänet laulajakseen ja perustivat bändin nimeltä Deep Purple Inc. Manageritoimisto kähmi Evansin ainoaksi omistajaksi. Valebändi kiersi Pohjois-Amerikkaa ja myi nimellä keikkansa loppuun. Kun keikan edetessä kävi ilmi, että eihän tyypit edes osaa soittaa, menivät ne yleensä melkoiseksi kaaokseksi. Lopulta aito Deep Purple haastoi valebändin oikeuteen ja Evans tuomittiin ainoana omistajana lähes 700 tuhannen dollarin korvauksiin. Samalla menivät oikeudet aitojen Deep Purple-levyjen rojalteihin. Kaiken tämän jälkeen mies katosi julkisuudesta ja palasi sairaanhoitajaksi, mitä hän alun perin oli. Vuonna 2016 hänet kutsuttiin Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hän ei saapunut tilaisuuteen.

Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air), joka tarjoaa aika kattavan otannan bändin progesta, riffeistä ja laulusta.

https://www.youtube.com/watch?v=6AKaUr_nDeM

T: aika junnaavaa riffi, vanhan liiton metalliprogemeininkiä. Taidokasta, jopa yllättävän taidokasta.

Y: Soitannollisesti tanakkaa ja tiukkaa, yhteissoitanta ja svengi toimii, mutta tuosta laulusta pakko hieman pudottaa pojoa. Hieman oli tunkkaista minun makuun.

P: Nyt ei vaan jotenkin lähtenyt tahdit kohdilleen tässä biisissä. Minusta laulu ja muu bändi eivät oikein kohdanneet keskenään. Ehkä pitäisi kuunnella muutaman kerran uudelleen.

TO: Kovin paikallaan polkevaa oli. Odotin raikasta kertsiä ja saan odotella varmaan pitkään. Mutta taattua progea.

T: 7,23
P: 6,52
Y: 8,7
TO: 6,8
Tasting-rating: 7,31/10

9./10. The Beatles – While My Guitar Gently Weeps (1968, White Album)

Harrisonin säveltämä Beatles-kipale, joka ei muuta bändiä sytyttänyt. Kitarasoolon soittaa Eric Clapton, vaikka sanoikin siitä että ”ettei kukaan muu kuin Beatles itse soita Beatlesin levyillä”. Sointukulkuhan on hyvin legendaarinen. Se onko tässä metallia jää kuulijan vastuulle.

(Kuuntelimme tastingissa väärän version. Siksi aika huonot pisteet.)

T: Olishan Beatlesin pojilta saattanut joku milli jäädä saamatta ilman tota biisiä. Beatles on mulle hankala. Siellä on helmiä, mutta se on niin kaukaista aikakautta, että sille on vaikea tosi korkeita arvosanoja koskaan saada. Tuo kappale on kuitenkin alkanut jotenkin avautua

Y: Kaima osasi kyllä tehdä hienoja melodioita, joita olisi voinut useammin kuulla bändin levyillä kuin mitä oli.

P: Onhan tämä hieno biisi, enemmän tämä on laulu + jouset -biisi, kuin akkaribiisi.

TO: Tämä A-osa on aina korvamato. Clapton tuo kitarallaan tähän vähän metallia, muuten poppia. Mutta tarttuva biisi ja tullut rämpyteltyä itekin joskus. Soolosta plussa.

T: 7,31
P: 6,9
Y: 6,9
TO: 8,32
Tasting-rating: 7,36/10


8./10. Blue Cheer – Summertime Blues (1968, Vincebus Eruptum)

Blue Cheer on sellaista esistoner-rockia. Bändin kuuluisin kappale on versio Eddie Cochranin Summertime Bluesista. Se, kuten koko albumin muukin materiaali, on valtavalla energialla sivelty rumpufillien, houruisten soolojen ja vahvan laulun möykky

T: On kuin Grohl Nirvanassa aikoinaan. Jotain muutakin Nirvanaa tässä on.

P: Olikohan Nirvanan jätkät Blue Cheer -faneja? Tässä oli jo hiukan sitä psykedeliaa, ainakin videolla ja oikein on alustuksessa viittausta stoneriin. Tätä oli jo mukava kuunnella, en ole aikaisemmin tähän törmännyt.

T: Pakko laittaa hymiö!

P: Hahah, samat ajatukset.

T: Tässä on jotain todella repivää, mutta soundit vähän laskee arvosanaa. Metallia on sellaisessa tarkoituksellisessa järkyttämisessä.

P: Olihan tässä sitä nuoruuden intoa ja kokeilukulttuuria. Tosin laulu oli aika tasapaksua.

Y: Tästä kappaleesta on vaan tehty niin monta (ja parempaa) versiota, että tämä jää mulla niiden (esim. B. Setzerin soitanta) jalkoihin. Energiaa oli ja huolimatta kaaosteoreettisestä soitosta, orkesteri pääsi samaan maaliin.

TO: Ensivaikutelma oli kuin halpaa Hendrixiä autotallista. Nirvanan alkuajat tuli itsellekin mieleen ja kun stonerin mainitsit, niin nykybändeistä Kyuss jostain syystä tuli mieleen.

T: Kyussia tässä tosiaan on ehkä eniten näistä mainituista. Semmosta tahallaan vittumaisen kuuloista, jos rumasti sanotaan.

T: 7,32
P: 7,21
Y: 7,1
TO: 7,7
Tasting-rating: 7,33/10

7./10. Big Brother & The Holding Company – Piece of My Heart (1968, Cheap Thrills)

Big Brother & The Holding Company ei juuri kelloja soita. Cheap Thrills-albumi (1968) nousee kuitenkin vääjäämättä top-listoille hyvin merkityksellisenä rock-levynä, koska Janis Joplinin tietävät kaikki.
”Piece of My Heart” on Jerry Ragovoyn ja Bert Bernsin tekemä kappale, jonka Erma Franklin levytti ensimmäisenä vuonna 1967. Kappale nousi laajempaan suosioon, kun Big Brother & The Holding Company teki siitä cover-version Janis Joplinin laulamana vuonna 1968.

T: Ei kai Janisilla vaan voi epäonnistua? Hullut bassokuviot, vaikkei bändi tainnut oikeasti olla kovin kummoinen soittotaidoiltaan.

P: Hyvä biisi ja oikeastaan vain Janiksen ansioista. Janisin ja Ozzyn ois pitänyt olla pari!

Y: Nyt päästiin minun mukavuusalueelleni. Tämän kaltaisen musiikin myötä pääsin sisään rockin blues-olemukseen. Kaikessa raakuudessaan ja karheudessaan tämä ON kaunis kappale ja loistava tulkinta, jossa ei ole heikkoa lenkkiä.

TO: Kyllähän Joplin tässä huomion varastaa täysin. Tuli illan ekat kylmikset. Bändin nimeä en olisi muistanut. Mut tykkään liidikitaran kuvioista myös tässä kivassa rallissa.

Y: Ehkä ei soittotaidoltaan paras bändi maailmassa, mutta se rosoisuus onkin tässä myös plussaa

T: Ei mielenkiintoisia naisia vaan tahdo kovin paljon olla. Siis laulumielessä.

TO: Janiksen pariksi sopisi myös Entombedin Lars Göran. Muistuttaa pystyyn kuollutta Ozzya.

T: 7,52
P: 8,4
Y: 9,34
TO: 8,7
Tasting-rating: 8,49/10

6./10. Coven – Wicked Woman (1969, Witchcraft Destroys Minds and Reaps Souls)

Jinx Dawson ei ollut hippiliikkeen ulkonäkökriteereistä tietääkseenkään, vaan valitsi mieluummin seksistisen ja nahkaan pukeutuvan olemuksen. Jinxin ulkonäkö ei kuitenkaan yhtään vähentänyt hänen laulutaitojaan. Varsin voimakas ääni tuo mieleen naispuoleisen Ronnie James Dion.

Bändi halusi tehdä tarkoituksella pimeän puolen musiikkia. Kaikki albumin kappaleet on nimetty tavalla, joka tulee tutummaksi vasta Norjan heittäydyttyä mustan metallin mekaksi. Myös pukinmerkki (sign of the horns) oli ensi kertaa musiikin historiassa esillä kuvaamassa musiikin pimeyttä. Kansiin on kuvattu myös alaston Jinx Dawson makaamassa alttarilla muiden bändin jäsenten valvoessa ympärillä. Levyn viimeiselle kappaleelle on taltioitu ihan aito musta messu nimeltään Satanic Mass.

Wicked Woman on albumin kovin veto.

T: Tykkään tämän eukon laulusta kyllä erittäin paljon. Ja löytyyhän tästä tilutustakin. Laulaa muuten tuo noita edelleen. Biisinä vähän tylsähkö sitten kuitenkin.

P: Jinx vois olla uusi Ghostin paavitar. Biisi ei ollut mikään erityisen hyvä, mutta tavallaan tämäkin menee jopa Joplinin tasolle… Jollain tavoin.

Y: Olipa raju pudotus tunnelmassa. Laulussa oli yritystä ja ääntä, mutta nyt tuo soittopuoli oli minun korviini perusjunttausta ilman latinkia. Kunhan käytiin soittamassa nuotit ja soinnut läpi.

TO: Kyllä! Jinxahti hienolla äänellä. Näkyy olevan tiistaina Chicagossa keikalla. Jos tulisi Kerubiin, menisin. Biisi vähän tylsä, mutta laulu kantaa.

T: 7,53
P: 8,24
Y: 7,2
TO: 8,25
Tasting-rating: 7,80/10

5./10. The Doors – Riders On The Storm (1971, L.A. Woman)

Usein virheellisesti luullaan, että The Doors olisi nimensä saanut keikkajulisteiden ”ovet”-tekstistä. Tällä viitataan siis aikaan, jolloin keikkapaikan ovet aukeavat ja yleisö pääsee sisään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nimi on tullut runoteoksesta nimelta The Doors of Perception. Näin kävi siis vuonna 1965, kun The Doors sai alkunsa.
The Doors eli Jim Morrison, joka on vielä tänä päivänäkin mystisyyden verhoama hahmo.

Vähän enemmän kuunteluaikaa.

TO: Doorsin kappaleista tämä ei kuulu omiin suosikkeihin. Menee ehkä nurmenleikkuussa tai viinibaarissa, mut ei autossa. Koskettimet on liikaa jazzia.

Y: Yksi yhtyeen hienoimpia kappaleita. Manzarekin kosketinsoitto (johon sisältyy myös bassottelu), Kriegerin kitarointi, Densmoren rummuttelu ja Jimin laulu – utuista, herkkää ja, ah, niin täydellistä melodian ja tunnelman hallintaa.

P: Klubikamaa! Silmät kiinni ja näet itsesi autoilemassa kohti pimeyttä, kunnes havahdut strobojen vilkkeeseen ja juuri kun olet törmäämässä niin luuppi alkaa uudestaan! Bassolinja luo transsin kohti psykedeliaa. Biisi on mielestäni varsin toimiva tässä genressä!

T: Nimenomaan ne koskettimet!!! Mutta ei tuo silti ole mun mielestä Doorsin top5-kamaa. L.A. Woman ei oo ihan mun juttu. Morrison on varmaan ollut aika kova live-hahmo, mutta ei se muuten laulajana niin sykähdytä. Enemmän tuo muu bändi. Miten olis The Doors Janiksella? Niin kuin grilliannos: ”Otan tommosen Doorsin Janiksella. Joo, mukaan.”

Y: Ei riittäis skaalat.

T: Entäs se Ozzy?

T: 7,95
P: 9,47
Y: 9,83
TO: 6,66
Tasting-rating: 8,48/10

4./10. Jimi Hendrix Experience – Fire (1967, Are You Experienced?)

Nyt sitten päästäänkin Jimi Hendrixiin. Jos jollain, niin Jimillä on ollut metallin suhteen lusikka sopassa jo valmistusvaiheessa. Aika vähän on niitä bändejä tai kitaristeja, jotka eivät jotain kautta Jimiä pitäisi esikuvanaan. Firea on aika moni bändi, suomalaiset mukaan lukien, coveroinut.

https://www.youtube.com/watch?v=6P37u4r4_1M

T: Kyllä minä Jimiäkin varmaan Kerubiin lähtisin kattomaan. Jos ei olis kallis. Ei se Yngwie J. Malmsteenkaan kitaroita palamaan sytyttäisi ilman Jimin esimerkkiä.

P: Nojaa, onhan Jimi nyt ollut aika kokeellinen, mutta ei kuulu minun esikuviini. Hypetetty mielestäni liiaksi, Jimi oli ennen kaikkea showmies.

T: Näitkö monesti livenä?

P: Kahdesti Youtubesta.

Y: Kyllähän Jimmy kitaransa hallitsee ja oli kova minun nuoruudessani. Mutta, omassa kokoelmassani minulla on vain yksi hänen kokoelma albumi. Jokin on tuossa miehen vokalisoinnissa, ettei se ole oikein iskenyt soundillaan.

T: Onhan hän ollut kepin varressa ihan potentiaalinen kaveri. Kappale ei Jimin tuotannosta omasta mielestä kovimpiin nouse. Vähän tylsästi pyörii.

T: Minäkään en Jimiä varsinaisesti soittajana niin paljon arvosta. Ei se varmasti olisi niin kova ilman pirun kovaa bändiä.

T: 8,84
P: 6,1
Y: 8,7
TO: 7,5
Tasting-rating: 7,78/10

3./10. Jimi Hendrix Experience – Hey Joe (1967, Are You Experienced)

Are You Experienced (1967) on monesti arvioitu aivan kärkeen, vaikka mukaan olisi laskettu kaikki mahdolliset musiikkialbumit. Vaikkei sävellys alun perin oma olekaan, niin komea on. Ainakin yksi filli ja yksi tietty bassolinja.

T: Tähän tuo Jimin laulu istuu mun mielestä täydellisesti. Sanoitus voisi ihan hyvin kertoa Jimin näköisestä jätkästä itsestään.

P: Tämä onkin jo parempaa Jimiä. Tässä toimii bändi ja tarina hyvin.

T: Y on nämä kerinnyt kuulemaan jo ihan uutuuksina. Hauska olisi aistia, että kuinka kovilta nämä silloin on tuntuneet.

Y: Myönnän, että tämä oli aikoinaan jo vinyylinä… Eihän minun mielipiteeni hänen laulusoundistaan mihinkään muutu. Mutta Hey Joe pysyy paremmin kasassa yhtenä kokonaisuutena.

P: Hei Jouni, mitä sä aseella? No mä tapan mun naisen! YEAH! Nykyään jos Heikki Silvennoinen laulais tällaistä niin se joutuisi vankilaan viharikoksesta.

TO: Biisi on räjäyttänyt kultsan puolityhjän salin 22.5.67. Huomattavasti menevämpää, sanoitus kovin väkivaltaista.

T: Minä arvotan biisissä sävellystä, sovitusta, soittotaitoa, sanoitusta, tunnelmaa/meininkiä ja tietysti isoa osaa näyttelee se nostalgia tai legendaarisuus omassa elämässä. Jimi oli kova yhtenä tärkeänä ajanjaksona mun elämässä.

P: Mutta siksi musiikki on hienoa, että se nostattaa muistoja ja mielikuvia.

Y: Minusta tuossa bändi nousee paremmin esille Jimin maltillisen otteen johdosta. Joskus ne soittamattomatkin nuotit ovat tärkeitä

T: Joku Knopfler on siinä kyllä mestari.

P: Tämä biisi oli kyllä kokonaisuutena erittäin toimiva! Röyhkeä, sanoisin!

T: 9,46
P: 8,7
Y: 9,1
TO: 7,9
Tasting-rating: 8,79/10

2./10. Cream – Sunshine Of Your Love (1967, Disraeli Gears)

Sitten päästään kappaleeseen, joka on ennenkin tastingissä soinut. Mutta hyvä voi soida useamminkin. Vaikka Cream oli rock-kentällä varsin vähän aikaa, sai se paljon aikaan. Disraeli Gears ilmestyi vuonna 1967. Sunshine of Your Love sai syntynsä, kun basisti Bruce näki Jimi Hendrixin ensimmäistä kertaa keikalla, meni sen jälkeen kotiin ja tuli seuraavan kerran treeneihin tämän kappaleen riffien kanssa.

Y: Tän mä osaan ulkoa, mutta kuuntelen silti.

P: Tämä oli sitä aikaa, kun Clapton oli vielä voimissaan!

T: On tuo kyllä hiivatin kova tekele noin vanhaksi biisiksi. Siinä on kyllä jo tehdessä pakosti tiennyt, että hittihän tästä tulee.

T: Riffi menee samaan sarjaan Paranoidin ja Smoke On The Waterin kanssa. Ehkä se tunnettuus vie vähän pohjaa pois muulta kappaleelta. Mutta on toki ehta klassikko. White Room ois saanu kovat pinnat.

Y: Creamin Greatest Hits oli yksi ensimmäisistäni LP-levyistäni ja tuli soitettua aika puhki. Bändissä ei tosiaan ollut yhtään statistia, vaan kaikki oman soittimensa mestareita. Se kuuluu tälläkin kappaleella, joka ei kuitenkaan ole yhtyeen
parhaimpia, vaikka melkoinen hitti olikin. White Room olisi saanut liki täydet pojot, mutta tämä ei ihan.

T: White Room ei oo levylistalla, mutta olisi se mullakin ollut korkealla. Tämä on mulla siellä TOP100-joukossa kaikissa biiseissä

P: Junnaava riffi tässä lopussa alkaa jo vähän ärsyttämään. Ehkä tässä olisi voinut enemmän korostaa basson kulkua ja jättää kitaraa vähemmälle.

Y: Kun tätä on kuullut jo 50 vuotta, niin alkaa olla jo tuttu joka mutka…

T: 9,73
P: 7,6
Y: 8,6
TO: 8,3
Tasting-rating: 8,56/10


1./10. Jimi Hendrix Experience – All Along The Watchtower (1968, Electric Ladyland)

Lainaan tässä Atson tekstiä: ”Bob Dylan julkaisi alkuperäisen All Along the Watchtowerin vuonna 1967 tyylilleen uskollisena ”sanat ensin, musiikki sitten”-tyylillä, akustisen kitaran ja yksinkertaisen bändikompin ryydittämänä versiona. Jo seuraavana vuonna Hendrix otti teoksen käsiinsä ja muokkasi siitä oman versionsa. Dylanin komea sanoitus + Hendrixin ja yhtyeensä soitanto: taika on valmis toteutumaan…”

T: Ei tämä kaukana ole maailman parhaasta kitarasoolosta. Minun mittapuulla. Minä kun en Dylanin musiikista oikein saa irti, mutta sanoittajana on mies aika päällikkö. Nämä coveroinnit toimii aika paljon paremmin.

P: Onhan tämä ihan hyvä veisu. Tässäkin kokonaisuus toimii erittäin hyvin ja oivaltavia juttuja. En oikein osaa päättää onko Voodoo Child parempi?

TO: No on kova! Hiukan sähäkämpää kuin Dylanin alkuperäinen.

Y: Ei Mr. Zimmermankaan kultakurkkuja ollut, mutta nobelisti kuitenkin kynäilytaidoiltaan… Tässäkin pojat pelittää hyvin yhteen ja Jimi pysyy ruodussaan yhtyeen jäsenenä. Hieno soolo.

T: 9,82
P: 8,9
Y: 9,4
TO: 9,5
Tasting-rating: 9,41/10

Raadin TOP-lista:
1. Jimi Hendrix Experience – All along the watchtower 9,41
2. Jimi Hendrix Experience – Hey Joe 8,79
3. Cream – Sunshine of yor love 8,56
4. Big Brother & The Holding Company – Piece of My Heart 8,49
5. The Doors – Riders on the Storm 8,48
6. Coven – Wicked Woman 7,80
7. Jimi Hendrix Experience – Fire 7,78
8. The Beatles – While my guitar gently sweeps 7,36
9. Blue Cheer – Summertime Blues 7,33
10. Captain Beyond – Dancing Madly Backwards (on a Sea of Air) 7,31

Kuva: samplephonics.com