TOOMION TOP100: 28. – Pepe Willberg – Pepe & Saimaa

Tuottaja: Matti Mikkola
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 9.5.2014
Levy-yhtiö: Suomen Musiikki

Suomen listan ykkönen, Vuoden Rock-Albumin Emma.

SINGLET
– Lyhyenä Hetkenä
– Tällä Kadulla

Sosiaalisessa mediassa seuraamieni muusikoiden statuksissa alkoi vilahdella seuraavan kaltaisia lauseita: ”Pepeltä on tulossa jotain tosi kovaa nyt pian.” No on varmasti. Mieheltä, jonka keikalla kävi noin viisi ihmistä. Luulin näitä juttuja muusikoiden inside-läpäksi.

Hypetys nousi pikkuhiljaa. Lopulta se oli jo niin hurjaa, että oli pakko itsekin nöyrtyä ja ottaa levy kuuntelun alle. Ensimmäinen kappale alkaa hitaasti. ”Mmm…no joo, ei mitään yllätystä…” Biisin puolivälissä hypätään yhtäkkiä Moog-psykedeliaan, jään autoa pakatessani kuuntelemaan suu auki.

Rumahkot kannet. Niissäkin on tyylitaju lennätetty niin oikeaan osoitteeseen 70-luvulle kuin mahdollista. Vinyylihän tämä pitäisi olla, mutta kun en sellaista soitinta omista.

Matti Mikkola, entinen Tehosekoitin-mies, on tehnyt tuottajana sellaista sävellystyötä, että huhhuh! Mikkola on nimenomaan soundien hallitsija. Äänimaailma on harkittu mielettömän hyvällä maulla. Näin komeaan yhteissointiin ei pysty moni maailmanluokan tuottajakaan. Aivan hyvillä mielin voi miehen nostaa yhdeksi Suomen parhaista tuottajista.

”Nämä Pepen kaltaiset reliikit tarvitsevat 20 vuoden unohduksen palatakseen vielä kerran hipsterikukkulan laelle.”

Pepen bongaaminen laulajaksi on hipsterinhuijaamisen ennakkotapaus. En tiedä onko Pepe haettu siksi, että voi näyttää ihmisille mitä osaa laulajan nimestä huolimatta. Nerokasta se on silti. Nämä Pepen kaltaiset reliikit tarvitsevat 20 vuoden unohduksen palatakseen vielä kerran hipsterikukkulan laelle. Pepen ääni on ajoittan auraavaa. Se ei tule vaivattomasti vapaalla, vaan sellaisella väännöllä. Eipä mies toki kovin nuori enää olekaan. Siitäkään huolimatta ei miehen muusikontaitoja voi kyseenalaistaa.

Soundit ja myös sävellykset ovat todella ikimuistoisia. Sellaisia sointukulkuja, joihin äkkiä keksii vain Rufus Wainwrightin ja Elton Johnin pystyvän. Sanoituksetkin ovat hienoja. Paha sanoa minkä verran Pepe itse on kynäillyt, mutta koskettavaa on. Toisaalta olisi mukava tietää, onko perimmäisenä tarkoituksena ollut tehdä levy, joka tulee nousemaan listoille vai vain musiikkia, jota on kiva tehdä.

Ei tällaisia liikaa ole 2010-luvulla tullut. Eikä varmaan tulekaan. Keskikesän musiikkia. Helle ja aurinko ja kuivuus.

PARHAAT HETKET
Lyhyenä Hetkenä –
Sanat ja lemmenlaivatunnelma, sekä aivan mahtava soinnutus.

EI LÄHDE
Ei ole tässäkään heikkoa hetkeä. Ehkä Aivan sama mutta mä oon onnellinen on vähän liian erilainen muihin nähden.

Oasis – TOP21-biisit: 16 – Rock ’n’ Roll Star

Albumilta Definitely Maybe (1994).

Debyyttilevyn avaus. Näin avataan levytysura, ei jää mitään epäselväksi! “I live my life in the city / but there’s no easy way out / the days moving just too fast for me”. Vastaanpistämätöntä soitantaa ja ennenkaikkea laulamista. Tuolloin rocktähteys oli vielä haave, levyn julkaisun jälkeen enää ei.

Sellainen livebiisi, jota on varmasti ollut hauska soittaa. Toimihan tämä vielä viimeisellä Dig Out Your Soul-rundillakin avausbiisinä. Jos Oasiksen meininki pitäisi tiivistää yhteen biisiin, tämä olisi vahvoilla.

“I live my life for the stars that shine
People say, ”It’s just a waste of time”
When they said, ”I should feed my head”
That to me was just a day in bed
I’ll take my car and drive real far
They’re not concerned about the way we are
In my mind my dreams are real
Now you concerned about the way I feel
Tonight I’m a rock ’n roll star
Tonight I’m a rock ’n roll star”

https://www.youtube.com/watch?v=OhsR6IdtWQE

Oasis – TOP21-biisit: 17 – Slide Away

Albumilta Definitely Maybe (1994).

Ja tästä saadaan debyyttikin listalle rakkauslaulun myötä. Tämä kilpailee Liamin uran parhaasta laulusuorituksesta erään toisen, myöhemmin listalle ilmaantuvan laulun kanssa.

Tässä kokonaisuudessa raskaahko ja terävä yleissoundi toimii. Tässä tunnelmassa on jotain eppunormaalimaista. Noel kirjoittaa harvoin tällaisia rakkauslauluja, mutta tässä osuu maalinsa mahtavasti.

“Slide away – and give it all you’ve got
My today – fell in from the top
I dream of you – and all the things you say
I wonder where you are now?

Hold me down – all the world’s asleep
I need you now – you’ve knocked me off my feet
I dream of you – we talk of growing old
But you said please don’t !

Slide in baby – together we’ll fly
I’ve tried praying – and I know just what you’re saying to me

Now that you’re mine
We’ll find a way
of chasing the sun
Let me be the one that shines with you
In the morning when you don’t know what to do
Two of a kind
We’ll find a way
To do what we’ve done

Let me be the one that shines with you
And we can slide away.”

Slide Away lukeutui harvoin livesetteihin, mutta aina paikan saadessaan herätti faneissa isoja tunteita. “One for the fans”, kuten Gem Archer totesi.

https://www.youtube.com/watch?v=FEJWO10K-uA

Atson Aikakone: Vuosi 2010 & Jenni Vartiainen – Seili

Debyyttilevyn hienon menestyksen jälkeen oli odotettavissa, että omalaatuinen pop-ilmaus jatkuisi ja kehittyisi: ennusmerkit kävivät komeasti toteen.

Jenni Vartiaisen soolouran toinen levy Seili julkaistiin digitaalisesti ja rajoitettuna CD-eränä maaliskuun viimeisenä päivänä 2010, varsinaisen CD-julkaisun seuratessa 14. huhtikuuta. Debyyttilevyn hienon menestyksen jälkeen oli odotettavissa, että omalaatuinen pop-ilmaus jatkuisi ja kehittyisi: ennusmerkit kävivät komeasti toteen.

Levy käynnistyy mystisellä, pianon ohjaamalla instrumentaalibiisillä Koti. Vartiainen itse pianon takana. Koko levylle asetetaan tunnelma, joka on selvästi aistittavissa. Vajaan puolentoista minuutin laulu nivoutuu komeasti seuraavaan,…

…joka kantaa nimeä Seili. Ilmapiiri vaihtuu kuin elokuvan kohtauksessa: nyt tämä tarina käynnistyy toden teolla! Pääosassa Sofia Ryysyläinen. Seili kasvaa ja kasvaa vaivihkaa, ensimmäisessä b-osassa, tarkalleen ottaen ”halki synkän veen vene hiljalleen lipuu saareen syrjäiseen”-kohdassa kirjaan kuuntelupäiväkirjaan ylös että ”tässä on mahtia!”. Popahtavat (komealla tavalla) soundit uivat sisään vastapainona avausbiisin pianolle. Elektronisten rumpujen tullessa mukaan tunnelma tiivistyy ja syntikatkin ottavat vallan. Viimeinen osio on kuin eri biisistä päästen yllättämään. Kuulija kysynee että ”mikä ihmeen Seili?”. No, ”mukana naulat ja lautaa / niistä leposijan saa / sata on Seilissä hautaa / ja satoja vielä kaivetaan”: sellainen paikka se on.

Kolmantena tulee levyn ykkössingle En haluu kuolla tänä yönä. Silloin kun tämä soi radiossa niin tämähän lähinnä masensi, sillä eihän itsarista voi laulaa levyn ensimmäisellä singlellä, jos tahtoo tehdä hyvän levyn. Siinä kävikin vähän kylmästi, sen siitä saa kun syrjäkorvalla vain kuuntelee, sillä eihän tässä lauletakaan…

Tässä on mahtipontinen, syntikoiden johdattama intro, joka saa laulun haiskahtamaan hitiltä ennenkuin solisti itse edes tulee mukaan kuvioon. Sävellys on muutenkin kuin popin käsikirjasta. Tekstikin on osuva, mitä nyt poistumaan-maistumaan riimipari kuulostaa pahasti ontuvalta. Toisaalta heti perään tuleva ”mulla olis yksi toive / yksi pieni pyyntö vaan” on mahtava rivi, varsinkin Vartiaisen tässä laulamana.

C-osassa ja sitä seuraavassa hiljaisessa säkeistössä on pop-musiikin teemaa perinteisimmillään ja hienoimmillaan: ”kaikelle on aikansa, mutta nyt biletetään”. Vaikka tässä biisissä soitantopohjakin on suomalaisen pop-musiikin parhaimmistoa, tuntuu silti että Vartiaisen laulusuoritus onnistuu kannattelemaan koko pakettia.

Neljännen Nettiin-veisun banjoaloitus on hämmentävä, ikäänkuin laulun ”ulkopuolelta”, luoden kontrastin sille, että tekstissä ei periaatteessa ole mitään hauskaa. Annankadun kaksion maininta antaa tekstille selkeää inhimillisyyttä verrattuna edellisiin, jotka voivat sijoittua minne vain.

Kertosäe on tässäkin terästä. ”Tätäkö se tarkoitti?” voisi kysyä aika monestakin hommasta. Toinen säkeistö on vähän ns. ”kädenlämpöinen”. Munapää-ilmaus tulee vähän puun takaa, mutta istuu tekstin tarinaan mainiosti. Tässä laulussa säkeistöt toimivatkin oikeastaan erityisesti pohjana ja eräänlaisena oikeutuksena kertosäkeelle, joka onneksi tosiaan on vallan vahva. Tässäkin on pakollinen hiljainen väliosa vielä ennen loppukertosäkeitä…

Sitten onkin vuorossa Missä muruseni on: allekirjoittaneen mielestä ehkäpä 2000-luvun komein suomalainen slovari. Mystinen ilmapiiri leijuu koko laulun ajan ilmassa: kuka on ”hän”, minne hän on mennyt ja miksi – mihinkään ei tule vastausta.

Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan…” asettaa tunnelman, joka on käsinkosketeltavissa. Ei mitään ylimääräistä, ei ääntäkään. Tähdenlento ja seuraava toive ovat aika klassista tavaraa pop-tekstissä, tietyllä tapaa kulutettuakin kielikuvaa. Tässä kuitenkin paikallaan. Kertosäkeen melodia on hulppean kaunis ja muutama mainio nuottivalinta tekevät siitä jopa omaperäisen. Onko täällä seassa jopa jotain vanhahtavaa suomalaista kansanperinnemelodialinjaakin?

Pikkuhiljaa mukaan uivat myös (roto-?)tomit. Teksti on toisessakin säkeistössä vahva, kuten kertosäkeessä. Jälkimmäisessä choruksessa onkin entistä enemmän poweria, kun rummut tulevat mukaan pianon ja jousien liidatessa pakettia. Kertosäkeiden välissä kuultava pianofilli on loppupuoliskon kulmakivi, kuten Vartiaisen muovaama laulumelodia ”leiki hetki hänen hiuksillaan”-rivin kohdalla. Plussaa myös siitä, että tämä loppuu ilman fade outia. Komea laulu!

Tästä on tarkka mielikuva siitä kuuntelukerrasta, kun ”Missä muruseni on” osoitti mahtinsa. Se tapahtui nimittäin syksyisessä Lieksa-cityssä, olisiko ollut syyskuun loppua 2010. Ajeltiin bänditoveri Antin kanssa ympäri kylää päätyen lopulta pitkästi aamuyön puolella (olisiko ollut aamukahden maita?) Lieksan satamaan. Päätettiin sitten fiilistellä selkeää tähtitaivasta maaten selällään laiturilla, kuunnellen musiikkia Antin kännykästä. Sieltä tuli Missä muruseni on: aika monesti se on ensimmäinen mielikuva, joka tästä biisistä tulee.

Hittiä seuraa putkessa: seuraavana Duran Duran. Ilman varsinaista introa käynnistyvä biisi asettaa jälleen tapahtuma-ajan selkeästi heti alussaan toteamalla ”näin myöhään yöllä… mutta lauantai-aamu…”. Yökerhomäisen hämyinen tunnelma on aistittavissa ja siihen vanha kunnon Duran Duran istuu oikein napakasti, taidetaan olla siis lähimenneisyydessä.

B-osassa on jälleen hittihakuisuutta, mutta toimivaa sellaista. ”Tältäkö se tuntuu / kun löytää oikean / hei tältäkö se tuntuu / ennen kuin me suudellaan / ensimmäisen kerran / mä olen elossa / hei ota minut kiinni / ennen kuin yö katoaa”. Tässä on muuten hyvä kikka, joka silloin tällöin tulee jossain teksteissä vastaan. Mihin tuo ”ensimmäisen kerran” viittaa: ensimmäiseen suudelmaan vai siihen että ensimmäisen kerran kertoja tuntee olevansa elossa?

Kakkossäkeistössä on yksityiskohtia: Simon Le Bon, Rio ja jopa Jenni itse, aika harvinaista. Samainen säkeistö sisältää myös levyn kammottavimman riimin pakoon-pogoo…

Tämän biisin rumpukompista oli lukioaikaan puhetta parin rumpalikaverin kanssa. Ne kommentit ovat jääneet elävästi mieleen: ”siellä on joku tyyppi ohjelmoinut ensin rummut tietokoneella ja sitten joku h**o on käynyt soittamassa ne oikeilla rummuilla nauhalle”.

Tässäkin laulussa kuullaan hiljainen osa ennen viimeisiä kertosäkeitä. Tällä kertaa kyseessä ei ole varsinainen säkeistö, vaan ikäänkuin erillinen väliosa, jota syntikka liidaa. Loppuun vielä kertosäkeistöä, joka on kyllä hittikamaa.

Seuraava raita käynnistyy piano-introlla, jollainen on kuultu aika monesti. Onko tämä Oasiksen Stop Crying Your Heart Out? Ei, vaan Minä ja hän.

Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut”. Silloin kun lauletaan viimeisistä lauluista, niin ollaan vakavien juttujen äärellä. Tunnelmassa on jälleen jotain itämaista ja mystistä, kuten oli ”Murusessakin”: johtunee varmaan tuosta sitarilta kuulostavasta kielisoittimesta. Perkussioraita on tässä erityisen vahvasti sovitettu ja soitettu, shakerin rytmi on yksinkertaisuudessaan kiehtova. Ei sen tarvitse poiketa kuin 16-osa-nuotti, ja eloa tulee kummasti. Muutenkin soittimia kuulostaa olevan mukana aika vähän, tai ainakin harkiten soitetusti.

Minä ja hän / tiedän sen / meillä on sielu / yhteinen”. Perus-pop-kauraa, mutta toimii. Teemana on myös klassinen ajatus siitä, että rakkaus kestää ikuisesti. Tämä oli laulu, joka jäi ensimmäisellä kuuntelukerralla aikoinaan mieleen.

Viimeisen säkeistön jälkeinen kertosäkeeseen lähtö on aiemmista poikkeava, kuten viimeisten kertsien melodiakulku muutenkin, sehän piristää kummasti tätä muutenkin hienoa laulua! Loppukin on ”oikea” eikä fade out, jes!

Kiittämätön onkin sitten aivan eri soundimaailmasta kuin aiemmat. Akustiset kitarat soivat ja atmosphääri on muutenkin intiimi alusta asti, tässä ollaan lähes ”iholla”.

Vahvoja rivejä seuraa toistensa perään. ”Kameroilla muisti / tuijotan mun jalkoja” herättää mielikuvan päähenkilöstä. ”Kun on vielä nuori kaikkee pitää kokeilla / elä, opi, koe, et’ myöhemmin ei kaduta” on jonkinasteinen elämänviisaus. Kertosäe ei ole niin hitin kuuloinen kuin monissa muissa, mutta tekstiltään erittäin vakavasti otettava. Bilemeininkiä ei tavoitellakaan.

Toisessakin säkeistössä on laatutekstiä. ”Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa / enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata”. Vibrafoni/kellopeli kilkahtelee ja jousetkin tulevat mukaan loppupuolella, yleisilme on kuitenkin akustinen. Tekstin viimeisillä riveillä tulee vielä viimeinen käänne tässä tarinassa. Loppu on tässäkin aito eikä feidaus.

Elektroninen rumpukomppi käynnistää levyn viimeisen pop-rallin nimeltään Eikö kukaan voi meitä pelastaa. Tämä kärsii hieman paikastaan albumin biisijärjestyksessä: tuntuu, että edeltävät slovarit syövät alussa komeasti kasvatetun pop-momentumin. Yritystä kuitenkin löytyy: varsinkin ”jos etsit mua / niin täällä oon…”-kohdasta eteenpäin. Itseasiassa kertosäehän on sittenkin samalta tuotantolinjalta kuin alkulevyn ralleissa, tämähän käynnistyy kuitenkin!

Ei tämä kuitenkaan niin vahva ole kuin moni muu pop-kappale tällä levyllä jääden hieman valjuksi, vähän kuin liukuhihnakopioksi. ”Eikö kukaan voi meitä pelastaa” on kyllä hyvin sanottu. Syntikat ajavat taas soitannon keulilla ja rummuissa on mahtipontisuutta.

Levyn päättää Halvalla. Paitsi että kyseessä on viimeinen laulu, on siinä myös samankaltaista tunnelmaa kuin oli Vartiaisen ensimmäisellä Ihmisten edessä-levyllä kolme vuotta aiemmin (eli 2007).

Vartiainen on tässä samaan tapaan iholla kuin Kiittämättömässä. Tietty levollisuus on koko laulun ajan läsnä, kertosäe on kaunis kuin mikä. Intiimiys ja henkilökohtaisuus hehkuvat.

Vain hiuksiasi hiljaa kosketan / en rakkaudesta mitään ymmärrä” – päähenkilö tunnustaa asioita, mutta kaikki on silti hyvin.

C-osa on komea. ”Hei ollaan vain paikoillaan / turha on etsiä kauempaa / kun on hieno maailma jo tarjolla”. Tämä lienee hyvä muistaa itse kenenkin. Tämä osio tehoaa, vaikka kierrättääkin aika monesta yhteydestä tuttua sointukiertoa. Vartiainen paikkaa tämän muutamalla erinomaisella bluesahtavalla nuottivalinnalla laulun melodialinjassaan. Taustasoitannassa esiin nousevat jouset, jotka riipaisevat kuulijan sisintä.


Itse pidän tätä kyllä suomalaisen ja suomenkielisen popin kovimpana levynä ainakin 2000-luvulla. Pitäisi ottaa enemmän haltuun menneitäkin tuolta sektorilta, niin tietäisi löytyykö vastaavia pidemmältäkään ajanjaksolta. Varsinkin Jukka Immosen tuotanto ja hyvällä tavalla ”kasarihtavat” soundit toimivat, nehän ovat muutenkin olleet taas muodissa.

Viimeisimmillä kuuntelukerroilla tämä on kuulostanut vieläkin paremmalta kuin tuoreltaan. Loppupääkin on kovaa tavaraa, vaikka ensimmäisillä kuuntelukerroilla alun tutummat singlehitit hyppäävätkin korville. Pakko myös mainita, että nyt tammikuussa kuunnellessa tätä levyä tuli sellaisia fiboja, että harvoin on suomalaisesta levystä tullut: onpas kovia lauluja toistensa perään!