TOOMION TOP100: 8. Helloween – Better Than Raw

Tuottaja: Tommy Hansen, Helloween
Nauhoitettu: 1997
Julkaistu: 14.4.1998
Levy-yhtiö: Castle Communications

Suomessa 7. Japanissa 9.

SINGLET
– I Can
– Hey Lord!

Lukion laskettelureissu tehtiin ison maailman malliin Lapuan Simpsiölle. Kaverilla oli tämä levy mukana ja sepä jostain syystä laitettiin soimaan koko bussilliselle. Musiikki jäi päähän. Seuraavan kerran sain kosketuksen bändiin armeijassa, kun kurssikaverini lainasi tämän(kin) levyn ajankuluksi varuskuntasairaalassa makaavalle potilaalle. Ja hyvin se aika kuunnellessa kuluikin.

Noitamaiset ja värikkäät kannet saivat heti kerrasta pauloihinsa. Saksalainen, joskus kummallinenkin, huumori näkyy kuvastosta läpi. Äitini jopa pelästyi pikkutuhmista kansista ja levy jäi serkkupojalle lahjaksi antamatta. Ei äiti kuitenkaan sitä meiltä pois ottanut. Knoppina kerrottakoon, että kannet ovat saaneet inspiraation Smurffien Gargamelista.

Levy käynnistyy ajan elokuvamusiikin tapaan tehdyllä sinfoniateoksella. Tälle täydellisenä vastakohtana ilmoille lyödään nopeatempoinen Push, jonka pysäytettyjä pelliniskuja olen monesti ääneenkin ihaillut. Sen jälkeen hypätään hetkeksi varsin perinteisen oloiseen kikkeliheviin. Tosin sillä poikkeuksella, että kaikki ovat järjestään hyvin tehtyjä. Albumin loppuun kuljetaan vuorotellen metallin eri tyylien välillä.

Tuotannollisesti albumi on nimellisesti power metal-bändille keskivertoa paljon parempi. Kitarasooloihin on miksaus onnistunut niin mainiosti, että sävelkään ei jää kuulematta. Roland Grapow ja Michael Weikath olivat soolokitarakaksikkona parhaimmillaan maailman parhaita. Uli Kuschin nostan suoraviivaisena metallirumpalina aika korkealle. Laulaja Andi Deris on mielestäni aina ollut parempi kuin Michael Kiske. Deriksellä on enemmän munaa.

Vaikea sanoa olisiko tämä itselleni niin kova juttu, jos olisin Helloween-kauteni alkanut jo Kisken aikana. On tämä kuitenkin paras levy sen kauden jälkeen. Soitto ja laulu ovat synkassa. Sävellykset rohkeita, mutta toimivia. Kaikki kohdillaan. Ei yhtään huonoa kappaletta.

Tämä kannattaa kuunnella musiikkina tai metallina, ei power metallina.

Revelation on harvoja oikeasti hyviä, mutta samalla pitkiä power metal-kappaleita. Sen bassokuviot varsinkin ovat hauskaa seurattavaa. Hey Lord!:n taustakitaroissa on kuultavissa säveltäjien kokemus. Varsin yksinkertaista ja vähäeleistä, säkeistössä jopa laahaavaa. Tämä kaikki tekee levystä kokonaisuutena valtavan jämäkän paketin. Jopa inhokkityylilajiani edustava voimaballadi Time antaa tässä konseptissa enemmän kuin kymmenen muuta genren tuotosta yhteensä.

Mökillä pimeänä ja kylmänä iltana saunan jälkeen. Makkaraa takassa paistaen ja tummaa olutta juoden. Näin minulle, mutta monelle tämä on luultavimmin automusaa. Ja tämä kannattaa kuunnella musiikkina tai metallina, ei power metallina.

PARHAAT HETKET
Push –
Todella tehokas startti kovalle albumille.
Revelation – Rohkeampi sävellys bändille, jota moni luulee pelkäksi ”korkealta ja kovaa”-tapaukseksi

EI LÄHDE
Hyvää tavaraa koko albumi.

TOOMION TOP100: 29. – Symphony X – V – The New Mythology Suite

Tuottajat: Eric Rachel, Michael Romeo
Nauhoitettu: 2000
Julkaistu: 10.10.2000
Levy-yhtiö: Inside Out

Basisti Michael Lepondin ensimmäinen Symphony X-albumi.

”Onpa ankeat kitarasoundit!” Tämä oli ensimmäinen mielipide tätä levyä ensi kertaa kuullessani. Kaverini sai tämän syntymäpäivälahjaksi ja ajan tavan mukaan kopioin sen kasetille. Tätä kasettia sitten kuunneltiinkin jonkin verran.

En tiedä, olisiko meidän bändiä nykymuodossaan ilman tätä levyä edes olemassa. Vaikka musiikkimme on nykyisin hyvin kaukana tästä, on tämä albumi, joka silloisiin soittajiin vaikutti enemmän kuin moni muu asia. Albumi ei ehkä ihan sukupolvikokemuksen mittoihin yllä, mutta sanotaan sitä bändikokemukseksi. Tyylien hienovarainen yhdisteleminen ja mystiseen sinfoniametalliin kallistuminen oli tämän iskettyä väistämätöntä. Tästä ihastumisesta johtuen innostuimme Tampereelle katsomaan, kun Symphony X pätki Stratovariusta lämppärinä turpaan noin 100-0. Kukaan porukastamme ei tainnut jaksaa Stratolta katsoa kuin pari-kolme biisiä.

Kovin helposti tämä ei levyhyllystä mukaan tartu. Levyn kannet olivat jo vuonna 2000 melko kämäset ja se ei levyltäkään antanut paljoa odottaa. Teemalevyt tuntuivat nuorempana muutenkin teennäisiltä ja pakotetuilta. Tässä levyssä se teemailu kuitenkin toimii. Tarinahan kertoo Atlantiksesta. Tällainen teema on bändille aika helppo valinta. Silloin ei tarvitse miettiä sanoillekaan sen syvempiä merkityksiä. Tulipa mieleen hauska nippelitieto levyn kansiin liittyen: Spock’s Beard teki samannimisen albumin samana vuonna. Se oli myös tekijänsä viides albumi. Kansitaide on siinäkin punahehkuisella aavikolla kuvitettu, eikä levyn mitoissakaan ole kuin 18 sekunnin heitto. Tämän yhteensattuman outoutta lisää vielä se, että molemmat bändit olivat samalla levy-yhtiöllä. Luulisi, että siellä jonkinlaista valvontaa olisi.

”Vaikka biisit sisältävät tyylilajin mukaista niplaamista, ovat sävellykset silti muutakin kuin teknistä suorittamista.”

Harva varmaan kyseenalaistaa bändin soitto- ja laulutaitoa. Jokaista instrumenttia käsittelee yksi genrensä ehdottomista kärkinimistä. Russell Allenin rapea ääni taipuu moneen musiikkityyliin, eikä vähiten bluesiin, jota tämäkin albumi paikka paikoin sisältää. Michael Romeo on säveltäjänä kekseliäs kaveri. Fallenin taustariffit takovat progemetallinörtin päähän uran, jolta on yhden päivän aikana vaikea hypätä pois. Fool’s Paradisen soolo-osiossa on yngwiemäistä iloittelua, tosin progemmassa muodossa. Tiluttelua tukee Michael Pinella koskettimillaan hyvinkin pätevästi. Rytmiryhmän Jason Rullo sekä ensiesiintymisensä bändin riveissä tekevä Michael Lepond jamittelevat mukavasti temposta riippumatta. Communion and the Oracle kulkee sujuvasti rauhallisissa maisemissa, kun taas Death of Balance horjuttaa tasapainoa kummallisilla rytmeillään.

Vaikka biisit sisältävät tyylilajin mukaista niplaamista, ovat sävellykset silti muutakin kuin teknistä suorittamista. Hienoja rytmityksiä selkeiden melodioiden taustalla. Kauniita ja tunnelmaa luovia säveliä ja sävellyksiä. On kyllä sanottava myös se, että kaikki bändin esikuviksi mainitsemat bändit kuuluvat kyllä levyllä. Tuo lista on onneksi varsin laadukas, ettei se pisteitä syö.

Soundit ovat tavallaan siistit sellaisessa camp-hengessä. Tunnelma säilyy niissäkin läpi koko albumin. Miksaus ei kuitenkaan ole enää ihan tätä päivää, joten remasterointia tarvittaisiin.

Levynä tämä on rattiin naputtelun aatelia, eli pitkää matkaa ajaessa. Parasta silloin, kun osaa vaikeimmatkin rytmit rattiin rattiin naputtaa.

PARHAAT HETKET
Evolution (The Grand Design)
Yksi parhaista proge-powermetal-biiseistä.
Death of Balance – Jokaisen uskottavan progerumpalipojun kuuluu osata Death of Balancen rytmitykset.

EI LÄHDE
Koko paketti on kokonaisuutena toimiva.

TOOMION TOP100: 31. Blind Guardian – Nightfall in Middle Earth

Tuottaja: Flemming Rasmussen, Blind Guardian
Nauhoitettu: 1997-1998
Julkaistu: 28.4.1998
Levy-yhtiö: Virgin, Century Media

#7 in Germany, #12 in Japan.

SINGLET
– Mirror Mirror

Sain armeijakaveriltani lainaan tämän ja edellisen Imaginations from the Otherside-levyn saatesanoilla ”hyvää metallia Saksasta.” Alkuun vaati totuttelua, mutta bändistä on kuuntelun myötä tullut yksi genrensä kestosuosikkeja.

Armeija-aikoina en kovin suuri Tolkienin fani ollut, enkä ole sitä vieläkään. Tästä saagasta kuitenkin ammentaa Blind Guardian, joka teki ja edellisellä levyllä melkoisen loikan saksalaisen metallin kärkisijoille. Tämä albumi kertoo tarkalleen ottaen Silmarillionista, jota Tolkien itse piti uransa pääteoksena.

Hansi Kursch satsasi tosissaan lauluun ja jätti basson muiden hommiksi. Muu soittajakaarti niputtaakin koko lailla napakan köyden kuulijan ympärille ja sitten mennään kuin intervallivetoja levyn päätyyn asti. Rakenne on tehty ovelasti seuraamaan näennäisesti Silmarillionin juonta. Välillä vedetään hetki happea ja taas paahdetaan. Jos levyn jaksaa kuunnella välittämättä intermissioista, niin kappaleet tarjoavat kyllä vaivalle vastinetta. Itse aikoinaan nauhoitin vain biisit kasetille. Se oli maaginen kasetti se.

”Melodiaa on, mutta ei kuitenkaan liikaa raskaammankaan komppauksen ystäville. ”

Tyyli on hyvin omintakeinen. Melodiaa on, mutta ei kuitenkaan liikaa raskaammankaan komppauksen ystäville. Veljeni vertasikin bändiä jossain määrin System of A Downiin. Onhan siinä tarkemmin kuunneltuna varmasti paljon samaa. Laulusoundissakin on jotain yhtäläisyyttä. Blind Guardianin sävellystavassa on jotain hyvin tavallisesta poikkeavaa. Kitarat seuraavat laulumelodiaa tai toisin päin. Usein sellainen kuulostaa kamalalta, mutta tällä bändillä se onnistuu.

En ole koskaan kuunnellut kovin paljon tällaista Saksa-metallia, mutta Blind Guardian viehättää joka kuuntelulla ja joka osa-alueella. Tässä levyssä aputuottajana on häärinyt Flemming Rasmussen. Mies, jolla on plakkarissa sellainen nippu kuin Ride the Lightning, Master of Puppets ja …and Justice for All.

Kyllä tämäkin on sitä kovan treenin musiikkia. Myös taustalle juuri tuon Tolkienin tuotoksia lukiessa. Tiettyä magiaa tässä on vieläkin. Aina toimii.

PARHAAT HETKET
Into the Storm – Kunnon aloituspaahto.
Blood Tears – Rakenteessa on neroutta. Siinä on euroviisuja. Siinä on kaikkea.
Time Stands Still (at the Iron Hill) – Harkittua dynamiikkaa sisältävä metallibiisi.

EI LÄHDE
Itse kappaleissa ei ole yhtäkään heikkoa.

TOOMION TOP100: 45. Blind Guardian – Beyond the Red Mirror

Tuottaja: Charlie Bauerfeind
Nauhoitettu: 2014
Julkaistu: 30.1.2015
Levy-yhtiö: Nuclear Blast

Saksan listalla 4. Suomen listalla 14. Lähes kaikissa Manner-Euroopan maissa TOP40:ssä.

SINGLET
– Twilight of the Gods

Jos artistilta, jonka parhaat levyt on tehty 90-luvulla, tulee levy vuonna 2015, on odotukset aika keveät. Vielä kun kyseessä on bändi, joka soittaa musiikkia genressä, jossa ei paljonkaan uutta ole tapahtunut pariin kymmeneen vuoteen, ei odotusarvo juuri nouse. Onneksi joskus yllättyy, ja isosti yllättää sekin, että albumi nousee näinkin korkealle tällä listalla.

Albumilla on hulvattomat soundit. Sen saa huomata heti ensi sekunneista. Blind Guardianin kitarasoundi on tunnistettava, mutta tällä levyllä se saattaa vähän jäädä über-hullun kokonaissoundin varjoon. Tuottajana on pyörinyt Charlie Bauerfeind, joka on Blind Guardianin kelkassa liikkunut jo Nightfall in Middle-Earthilta asti.

Hansi Kürsch on taidokas laulaja, ja herrat Olbrich ja Siepen persoonallisia kitaristeja. Mutta vähintään yhtä päteviä säveltäjinä. Kertosäkeisiin on onnistuttu saamaan aina joku koukku, jota hyräilet huomaamatta pitkäänkin kuuntelun jälkeen. Aikojen alusta sävellyksissä on ollut mahtipontisuutta, mutta nyt sitä on myös soundeissa.

”Aikojen alusta sävellyksissä on ollut mahtipontisuutta, mutta nyt sitä on myös soundeissa.”

Blind Guardianille ominaisesti levy kertoo tarinan. Tämä tarina kertoo kahdesta maailmasta, joiden välillä on vain yksi portti. Tuo portti on kuitenkin sattunut katoamaan. Pikku spoilerina: se on yllättäen se punainen peili. Joo joo, kyllähän power-metal tarvitsee fantasia-lyriikat.

Propheciesissä on mukavasti vanhaa Blindia. Bändin tavaramerkkinä toimii edelleen kitaraliidit rinnan laulumelodian kanssa. Harvalla bändillä se kuulostaa hyvältä, mutta Blind Guardianin kitarasoundi ja Kürschin lauluääni ovat ilmeisesti niin erikoiset, ettei se ainakaan häiritse. Pikemminkin päinvastoin.

Moni metallipuolen bändi menettää iän myötä vaaran ja arvaamattomuuden aspektin. Blind Guardianilta on keskitemmon alentuessa hiukan vaaraa saattanut olemuksesta lähteä, mutta sävellysten monimuotoisuus ja mahtipontisuus kompensoi tämän helposti.

Jos edelleen pystyy kuuntelemaan power metallia ja tahtoisi kuitenkin jotain uutta klassikoiden joukkoon, niin tämä on nyt sitten se levy. Et tule pettymään.

PARHAAT HETKET
Prophecies Vanhan liiton Blind Guardiania.
At the Edge of Time Parasta keskitemmon Blind Guardiania pitkään pitkään aikaan.

EI LÄHDE
Holy Grail Jos levy olisi tällaista, se olisi hyvä, mutta matalan aidan ratkaisu.

Toomion TOP100: 57. Rhapsody – Symphony of the Enchanted Lands

Tuottaja: Sascha Paeth, Miro
Nauhoitettu: 1998
Julkaistu: 5.10.1998
Levy-yhtiö: Limb Music

Vuonna 1998 tämä oli juuri sitä, mikä hevinörteille on aina ollut elokuvamusiikissa ”se juttu”.

Tämä oli toinen niistä levyistä, jotka sain armeijakaveriltani joutuessani varuskuntasairaalaan viikoksi. Siinähän kävi sitten niin, että tuo levy jäi intin jälkeen minulle. Ja on sitä tullut kyllä kuunneltua.

Tällaista musiikkia kun tehdään, on katu-uskottavuus kaukana. Samaan lauseeseen kun sopivat lohikäärmeet, miekat, kuninkaat ja lumotuista maat, ollaan niin kliseissä, että se pitäisi kieltää. Mutta ei kielletä. Tekevät sen niin pirun hyvin.

”Siellä on draamaa ja mahtipontisuutta monenkin Sormusten Herra-elokuvaan.”

Italian poppoo hallitsee elokuvametallin niin hienosti, että näin 17 vuoden jälkeenkin se kuulostaa hyvältä. Siellä on draamaa ja mahtipontisuutta monenkin Sormusten Herra-elokuvaan. Sovitukset ovat kyllä siihen nähden uskomattomia, ettei Italia varsinaisesti mikään metallin kehto ole, tai ainakaan tuohon aikaan ollut.

Fabio Lionen ääni on juhlava, sisäkansissa kiittämistään Chesterfield-tupakeista huolimatta. Alex Staropoli ja Luca Turilli ovat tilutuksen mestareita. Ei kuitenkaan melodian korvikkeena vaan sitä vahvasti tukien. Staropoli muuten osaa oikeasti soittaa monia barokkiajan soittimia.

Tämä on niitä levyjä, joita kuunnellaan jos tykkää fantasiakirjoista. Mutta on tämä jyhkeää muutenkin. Antakaa yksi mahdollisuus, vaikka tematiikka onkin korni.

PARHAAT HETKET
Beyond the Gates of Infinity Intro ja kitarasoolo. Sitä on jonkun kerran kuunneltu.

EI LÄHDE
Heroes of the Lost Valley Aikalailla jopa kammoittavaa.

https://www.youtube.com/watch?v=K0JDay7unxM&list=PL1C5F82E3432C6F9C