Kategoriat
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 169. Cairo – Angels and Rage

Cairosta on vaikea löytää tietoa. Se, kuitenkin tiedetään että bändi oli toiminnassa noihin aikoihin, kun netin musiikki piti ladata itselleen ja sitten kopioida se CD-formaattiin kuunnellakseen.  

Conflict and Dreams oli albumi, joka jostain ilmestyi omalle kovalevylle ja varmaan sitä jonkin verran kuuntelinkin. Siltä on kuitenkin jäänyt elämään Angels and Rage -kappale, joka tuo mieleeni ajan, jolloin kaikki proge oli parempaa kuin mikään muu musiikki. Nyt varttuneempana kappaletta kuunnellessa levyn muu musiikki on ajoittan jopa vähän raskassoutuista kuunneltavaa, mutta tämä kipale toimii yhä. 

Angels and Ragea vie eteenpäin Jeff Brockmanin nokillaan olevat rummut, Jamie Brownen liikettä tasapainottavat bassolinjat sekä Mark Robertsonin kosketinkikkailut, jotka tuovat mieleen itsensä Keith Emersonin sekopäisyyden. Ja nyt kun muut on lueteltu, niin voidaan mainita myös kitaristi Fuhrman ja laulaja Douglas, jotka eivät epäonnistu hekään. Jostain syystä tämä laadukas bändi ei vaan suurempaan suosioon noussut.  

Olen tässä jonkin verran musiikkia kuunnelleena analysoinut kuuntelutottumuksiani niin, että pidän nopeista kappaleista, joissa rummut kulkevat hiukan etukenossa. Tämän lisäksi vaaditaan joku selkeä liidi tai riffi, joka jää päähän. Angels and Ragessa nämä löytyvät molemmat, mutta tuotannon tasosta ei voi plussia antaa. On nimittäin hiukan sellainen merikontissa nauhoitetun oloinen äänimaailma.  

Hyvä biisi joka tapauksessa. Sopivan kaoottinen. 

Kategoriat
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 177. Opeth – Deliverance

Opeth määritti musiikillisesti yhtä elämäni vaihetta vahvasti. Jotenkin piti saada omasta pääkopasta selvää. Hetki meni, ennen kuin tajusi, ettei siitä ikinä tule selvää saamaan. Annoin olla.

Deliverance-albumi julkaistiin samana vuonna 2002 kuin Damnation-albumi. Niiden piti olla samassa paketissa, mutta levy-yhtiö halusi rahastaa ja niin albumit julkaistiin muutaman kuukauden välein.

Deliverancessa viehättää sen progeote. Opethin sanoitukset nimittäin ovat sen verran pimeän puolella ja muutenkin liian abstrakteja, etteivät ne ole koskaan olleet itselleni kovin mielenkiintoisia. Tässäkin ollaan hukuttamassa poloista kanssaihmistä. Mikaelhan on ainakin vihjannut olevansa satanisti, mutta epäilen tuota hiukan markkinointikikaksi.

Deliverance-albumillakin tuottajana hääri Steven Wilson. Se kuuluu varsinkin ennen kappaleen lopussa tulevaa pöytäännapsutus-kohtaa. Parikymppisille soittajapojille tämä uppoaa täydellisesti. Oikeastaan on ihan välttämätöntä, että rytmityksen osaa naputtaa pöydän kulmaan tai reisiin iskulleen oikein. Ennen Opethin Ilosaarirockin keikkaa yleisö alkoi spontaanisti taputtaa kyseistä kohtaa. Olen varma, että bändi on säveltäessään tiennyt tämän putoavan lukion nössöhevareille kuin flyygelin keljun kojootin niskaan.

Soundimaailma on hyvä, tunnelma paha. Sen lisäksi kappale sisältää  tarttuvan kohdan. Siinäpä syy listalle oloon.

Kategoriat
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 178. Opeth – The Lotus Eater

Lootuksensyöjä. Noin periaatteessa nimi tulee kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Pohjois-Afrikan rannikkosaarella asuva kansa söi lootuksen kukkia vaipuakseen eräänlaiseen narkoosiin. Eli käytännössä olivat eräänlaisia huumeveikkosia. En kovastikaan usko Opethin ja Mikael Åkerfeldtin hakevan näitä asioita kappaleen sanoituksissa.

The Lotus Eater on muuten vähän nahkean Watershedin paras kappale. Se alkaa hyminällä ja tärähtää käyntiin kuin vanha traktori, ja sitten ei pidättele mikään. Watershedin aikoihin Åkerfeldtin ääni oli kuosissaan. Niin murinana kuin puhtaissakin pätkissä. Harmi kyllä bändistä oli lähtenyt kaksi sen minulle tärkeää osasta: kitaristi Peter Lindgren ja rumpali Martin Lopez. Se valitettavasti kuuluu myös siinä usein peräänkuulutetussa groovessa.

The Lotus Eater ei kuitenkaan tuosta kärsi, vaan on opethmaisen pitkä ja moniosainen, mutta silti varsin sulavalinjainen kappale. Opethin taito on melodisissa vokaaleissa, jotka toimivat riippumatta miten taustalla mäiskitään. Ghost Reveriesillä mukaan tullut kosketinmies Per Wiberg on täysin paikallaan ja toteuttaa metallikiipparin tärkeintä tehtävää – ”Auta, älä häiritte!”.

Minulle tämä ilkeältä kuulostavan musiikin kuuntelu on keino purkaa niitä mielen pimeimpiä puolia sisältä jonnekin muualle. Jokaisella on synkkiäkin ajatuksia ja minulle sen purkuväylä on musta musiikki.

Ihan vielä ei ole tämän kappaleen ”virallinen” hetki. Se on tuolla marras-joulukuun taitteessa, kun räntää vihmoo ja muutenkin on tympeää.

Kategoriat
Toomion TOP200-biisit

Toomion TOP200-biisit: 195. Devin Townsend – Truth

Devinin omintakeisella kitarasoundilla ja sen jälkeen tarkoituksellisesti särähtävillä räjähdyksillä käyntiin lähtevä Truth on Devin Townsendin mielestä hänen paras kappaleensa. Varsinaista tarinankerrontaa siinä on kovin vähän, enemmänkin se on eeppinen teos, joka kritisoi muutamalla lauseella erilaisia maailman totuuksia.

Kun Physicist– ja Terria-albumeiden jälkeen ostin Infinityn, oli sen avaava Truth säväyttävä kokemus. Kappale esittelee tekijänsä vahvimman valttikortin – kerrosten rakentamisen. Niin jumalattoman iso äänivalli vyöryy tätä kuunnellessa kohti, että se on vaikea ottaa vastaan. Monesti vasta useamman kuuntelukerran jälkeen alkaa vaahtopäiden alta erotaa muitakin pinnanmuotoja.

Devin ilmoittautui debyyttisoolonsa jälkeen itse mielenterveyshoitolaan. Elämässä ei ollut ilon merkkejä. Hoitojakson päätyttyä hän oli mielestään valmis tekemään Infinity-albumin, josta olisi tuleva täydellinen. Myöhemmin, raitistuttuaan, hän on sanonut, että levyllä kuuluu LSD:n ja muiden psykedeelien vaikutus.

Devin itse hoitelee albumilla kaiken paitsi pari puhallinta ja rummut. Rumputyö kun on Devinin soundiin parhaiten istuvan Gene Hoglanin aikaansaannosta. Hoglanin soitossa on samanaikaisesti jämäkkyyttä ja rentoutta. Basarit tulevat juuri oikeisiin kohtiin.

Tämä tunnelma nivoutuu 2000-luvun alkuun, Alpinen automankkaan ja bändikavereiden kanssa ajeluun.

Kategoriat
Toomion TOP100

TOOMIO’s TOP100: 3. Devin Townsend – PhysicistTOOMION TOP100: 3. Devin Townsend – Physicist

Producer: Devin Townsend
Released: 26.6.2000
Label: HevyDevy

#80 in Japan. The line-up of musicians featured on this album is identical to that of Strapping Young Lad.

This album is perhaps the biggest turning point in my musical life. A lot of it has also been influenced my playing style. I bought this album only because of its special cover art. Progressive music was my favorite thing then, so I thought this is guitar shredding-album. It wasn’t. Everything had changed.

Album starts with explosive Namaste. Anything like that I had not heard before. Sure I’d heard Slayer and other thrash bands, but this was more. The following tracks are so aggressive that Planet Rain sounds slow.

Rage and energy is very strongly there. Mixing is strange. Devin Townsend himself don’t like this album, just because of its mixing. For me, the mixing is The Thing! I remember the first time I took the CD from its case and pushed it into the player. The aim was to gently cleaning up my room with technical guitarwork… I cleaned my room for about half an hour. Such an energy this album spread.

The second Victim is reasonably robust smashing. How Gene Hoglan will be able to bang the drums as his habitus and with those boots? Mainly very well, but still have to wonder about it. Lyrics telling something else for sure, but for me it’s a perfect music for the preparation of running race. Whistle calls runners to the starting line. The tension almost unbearable before the starting gun is triggered.

On this album, the term ”wall of sound” is very close to materialize.

Material has slightly more positive basic tone. Its splendid horns are just that ”something new” the album brought to my musical thinking. The following Kingdom are one of the highlights of this album. I think Devin himself likes Kingdom, because it’s been re-recorded for Epicloud. This is the original, but much better version. Here is rougher edges on it.

Kingdom has a number of excellent details. For example, the drums in background of its ferocious verse. You should also listen to the verse starting about 1.15. There’s a small, but necessary “click” in there. Glorious! At the same time Devin sings:

”OK, I know, I missed it
The point I mean, I missed it good
And if I could
Good God I would”

On the fifth comes tumultuous Death, where Devin shows how to put a beautiful part into very extremely song. Musical composition has been assisted by drummer Hoglan, to whom the song name has other meanings. Gene played on two albums of legendary Death. The lyrics of the song are morally dubious, but there’s a something very genuine. Next track Devoid is very strange, but that minute and a half has fully entitled place on the album.

Devin’s insane vocal capacity will be shown on The Complex, which during the first stanza are heard all the possible ways to use voice. Also in this chapter drummer man Hoglan is involved, somehow these men co-operate works damn good.

Irish Maiden and Jupiter are little snacks, although they are not bad. Especially Jupiter is an indication of the Devin’s ability to compose catchy melodies. In the middle of a song can imagine that the singer is Björk, and then on a very smooth transition, band goes to a deep and jagged rock. The last official song on the album is Planet Rain. My mother said that it would fit the tempo of cleaning.

The album exudes a measure of stress and numbness. Although Devin himself don’t like this album, it’s a real milestone for me. Progressive music can be without trickery. Many albums that I’d listened before Physicist was very discriminatory. This album gave the opportunity to look for the subtle nuances of this wall of sounds. Prior to this, I listened to all the players individually. From now on, more and more, aiming to perceive the whole. It was liberating. On this album, the term ”wall of sound” is very close to materialize.

This is best to listen especially in the car, driving dangerous speed and risking others.

THE BEST MOMENTS
Kingdom –
This track gives the best picture of the whole album average.
Death – Here’s something. I do not know what, but something.

NOT SO BRILLIANT
This is just brilliant!

https://open.spotify.com/album/1VJu4UCjfFLwCGAIjQK9FaTuottaja: Devin Townsend
Julkaistu: 26.6.2000
Levy-yhtiö: HevyDevy

80. Japanissa. Samat soittajat kuin Strapping Young Ladissa.

Tämä albumi on ehkä suurin taitekohta minun musiikin kuuntelussa. Paljon se on vaikuttanut myös omaan soittotyyliin, vaikkei sitä mitenkään voi kosketinsoitinlevyksi kutsuakaan. Levyn ostin pelkästään erikoisen kansitaiteen takia. Progeilu oli silloin hyvin jees, joten luulin tätäkin kitaratilutteluksi. Sitä se ei ihan ollut. Kaikki oli muuttunut.

Levy mäjähtää käyntiin singermäisellä Namastella. Mitään sellaista en ollut kuullut. Toki Slayerit ja muut kohkaukset olivat tuttuja, mutta tämä oli muuta. Seuraavat kappaleet taotaan sellaista kyytiä sisään, että levyn päättävä Planet Rain kuulostaa hitaalta.

Energiaa ja raivoa on kannen alla niin, että osa pursuaa yli. Miksaus on outo. Devin Townsend itse ei sanojensa mukaan levystä tykkää juuri sen miksauksen takia. Itselleni se oli juuri se lamauttava asia. Muistan kun ensi kertaa otin CD:n kotelostaan ja työnsin soittimeen. Tarkoitus oli leppoisasti siivoilla huonetta teknisen kitarakikkailun lomassa. Siivosin huoneeni noin puolessa tunnissa. Sellainen energia soittimesta levisi.

Sävellykset ovat rautaa, tai tässä tapauksessa jotain sähkösinkittyä terästä. Toisena kuultavan Victimin alku on kohtuullisen jämäkkää tuuttausta. Miten lie Gene Hoglan pystyy paukuttamaan rumpuja sillä habituksella ja maiharit jalassa? Lopputuloksesta päätellen ilmeisen vaivattomasti, mutta ihmetellä sitä silti täytyy. Sanoituspuoli kertoo varmasti jostain muusta, mutta minulle se on täydellistä musiikkia juoksukisaan valmistautumiseen. Lähtöön kutsuvan pillin jälkeinen kahden minuutin jännitys tiivistyy lähes sietämättömäksi ennen kuin starttipistooli laukeaa.

Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.

Material on hiukan positiivisempi perussävyltään. Sen mainiot torvet ovat juuri sitä ”jotain uutta”, mitä albumi musiikilliseen ajatusmaailmaani toi. Seuraavana tuleekin albumin huippukohtia eli Kingdom. Kai Devin itsekin Kingdomista jonkin verran tykkää, koska on sen uudelleen levyttänyt Epicloudille. Tämä alkuperäinen on vaan kovin paljon parempi versio. Tässä on enemmän hiomatonta särmää.

Kingdomissa on monta erinomaista yksityiskohtaa. Esimerkiksi sen raivokkaan säkeistön taustalla toimivat rummut. Kannattaa myös kuunnella 1.15 alkavan säkeistön välissä oleva pieni, mutta helvetin tärkeä isku kupuun. Tuotannollista nerokkuutta. Samalla kun lauletaan mahtipontiseen musiikkiin poikkeavasti, niin toimiihan se:

”OK, I know, I missed it
The point I mean, I missed it good
And if I could
Good God I would”

Viidentenä pauhaava Death osoittaa Devinin taidon laittaa todella äärimmäiseen biisiin hienosti sopiva, mutta silti kaunis kohta. Sävellyksessä on avustanut rumpali Hoglan, jolle biisin nimellä on muitakin merkityksiä. Mies kun on soittanut kahden levyn verran samoin nimetyssä ja kohtuullisen kovassa bändissä. Vaikka kappaleen sanat ovatkin moraalisesti epäilyttävät, on kappaleessa jotain hyvin aitoa. Kappaleen päälle mäiskitään puolentoista minuutin Devoid, jolla hämmentävyydestä huolimatta on täysin oikeutettu paikkansa albumilla.

Devinin mieletön äänenkäyttökapasiteetti tulee lähes parhaiten esiin The Complexissa, jonka ensimmäisen säkeistön aikana kuullaan kaikki mahdolliset tavat käyttää ääntä. Tässäkin kappaleessa rumpalimies Hoglan on mukana, jotenkin herrojen yhteistyö vain toimii pirun komeasti.

Irish Maiden ja Jupiter ovat vähän välipaloja, vaikka eivät huonoja olekaan. Varsinkin Jupiterissa on osoitus Devinin kyvystä säveltää tarttuvia melodioita. Kappaleen keskivaiheilla voi kuvitella laulajaksi Björkin ja siitä sitten hyvin sujuvasti siirrytään menevään ja rosoiseen rokkiin. Levyn viimeinen virallinen kappale Planet Rain viekin jo osittain tulevan Terrian maailmaan. Planet Rainista äiti sanoi, että sen tempo sopisi rivakkaan siivoamiseen.

Levystä huokuu stressi ja mitan täyteen tuleminen. Vaikka tekijä ei itse levystä perustakaan, on se minulle todellinen merkkipaalu. Progea voi olla ilman niplaamista. Moni tuohon asti kuuntelemani taidokkaasti soitettu musiikki oli hyvin erottelevaa. Tämä albumi antoi mahdollisuuden etsiä nyansseja tasaisemmastakin äänivallista. Ennen tätä tuli kuunneltua kaikkia soittimia erikseen. Tästä eteenpäin aina vain enemmän kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkien. Se oli vapauttavaa. Tällä levyllä termi ”äänivalli” on nimittäin hyvin lähellä konkretisoitua.

Kuuntele missä vain, mutta eritoten autossa vaarallista ylinopeutta ajaen ja muuta liikennettä vaarantaen.

PARHAAT HETKET
Kingdom –
Antaa parhaan kuvan koko albumin keskiarvosta.
Death – Tässä on jotain. En tiedä mitä, mutta jotain.

EI LÄHDE
Nimenomaan lähtee.

https://open.spotify.com/album/1VJu4UCjfFLwCGAIjQK9Fa