Toomion TOP200-biisit: 199. Uriah Heep – July Morning

Lukioiässä kuljin musiikillisesti 70-luvun rockin parissa. Tästä kiitos kuuluu hierojalleni, joka opasti minua tuon ajan musiikkiin. ”Laitetaas Tomille vähän kunnon musiikkia.”

Uriah Heepin Look at Yourself -albumi iski minuun kovasti. Se lienee eräänlainen rohkeus ja ennakkoluulottomuus, joka siinä viehätti. July Morningin sävellys urkujen ehdoilla ja varsinkin David Byronin laulusuoritus on vertaansa vailla. Tarkemmin kun asiaa miettii, niin ehkä Ken Hensleyn urkusoolottelu menee jopa laulusuorituksen edelle.

July Morning on alunperin juuri Byronin ja kosketinsoittaja Hensleyn tuotos, joka on liimailtu kasaan kolmesta eri aihiosta. Varmaankin juuri tästä syystä kappale on bändin progressiivisimpia. Kappaleessa Moog-syntikkaa käy soittamassa tekijämiehenä tunnettu Manfred Mann.

Sanoituksissa ei niin erikoisiin sfääreihin päästä. Oikeastaan juuri tuo ”July Morning” -kohta on ainut konkreettinen kohta lyriikoissa. Aamun tunnelmaa tähän joka tapauksessa on saatu vangittua. Bulgariassahan on tapa matkustaa Mustanmeren rantaan katsomaan heinäkuun ensimmäistä auringonnousua. Yleisö laulaa tällöin juuri tätä kappaletta.

Vaikka kappale kesästä kertookin, omat muistot palaavat talveen 1999, jolloin suoritin lukion läpäistäkseni jonkinasteista vaelluskurssia. Olimme kylmänä pakkasaamuna serkkuni kanssa jossain Keski-Suomessa kiipeämässä umpeen kasvanutta laskettelurinnettä, kun aurinko juuri nousi kuusikon takaa. Tämä kappale olisi kuulunut sen hetken soundtrackiksi.

https://www.youtube.com/watch?v=TH6r0GtuKMA https://open.spotify.com/track/4T7DyaJMJzBrOAjvBeZbuu?si=iZfkkWqPQA-GWKGJHVOhGQ

Metallimusiikin olemus – 40. Emersonin hulluuden ilmentymä

EMERSON, LAKE & PALMER – EMERSON, LAKE & PALMER (1970)

Keith Emerson soitti alunperin koskettimia melko rohkeasti eri tyylejä yhdistelevässä The Nice-yhtyeessä. 15-vuotiaana ensimmäisen Hammondinsa hankkinut Emerson kuitenkin koki liikaa rajoituksia The Nicessakin ja alkoi hahmottelemaan mielessään vielä kokeellisempaa kokoonpanoa.

Hän perusti basisti Greg Laken (King Crimson) ja rumpali Carl Palmerin (Atomic Rooster) kanssa tylsästi nimetyn Emerson, Lake & Palmerin. Palmerin tilalla olisi voitu nähdä myös Mitch Mitchell (The Jimi Hendrix Experience), mutta huhut myös Jimin itsensä liittymisestä bändiin pilasivat myös Mitchin osallistumisen. Bändi alkoi esiintymään hyvin pian perustamisensa jälkeen ja Isle of Wight Festivalin setin jälkeen se nousi nopeasti suureen suosioon. Tosin aikalaisissa oli myös oppositiota. Esimerkiksi BBC:n juontaja piti bändiä ”talentin ja sähkön tuhlauksena.”

Debyyttialbumin tuottajana toimi basisti Lake. Hän hoiti lisäksi laulupuolen. Kappaleet albumilla ovat hyvin ristiin sävellettyjä ja sovitettuja. Ne sisältävät ihan suoria kopioita varsin kuuluisienkin klassisten säveltäjien teoksista. Albumilta löytyy monenlaista kikkailua, mutta rumasti voisi sanoa sen olevan Emersonin ”hulluuden” ilmentymä. Ei ole ihme, että bändit kuten Dream Theater pitävät ELP:a suuressa arvossa. Kuten kaikkien progejättien kanssa tahtoo käydä, on albumimitallinen jumalatonta kokeilua ja kikkailua pidemmän päälle raskas pala nieltäväksi. Niin tahtoo käydä myös Emerson, Lake & Palmerin kanssa.

Metallin kehityksessä se on varmasti ollut erittäin merkittävässä roolissa. Se vei King Crimsonin tahallisen vaikeaselkoisuuden melodisen improvisaation äärirajoille. Sisältö kuulostaa siltä, kuin osista noin kymmenen prosenttia olisi sovittu bändin jäsenten kesken etukäteen ja loppu tulee sitten lennosta. Albumi on Laken lauluja lukuun ottamatta melkoisen raskas, joten pieni metalliviite myös sieltä suunnasta.

Keith Emerson on monelle kosketinsoittajalle kova esikuva, sillä hän oli äärimmäisen maaninen live-esiintyjä. Mies kun soitti koskettimiaan milloin mitenkin päin. Soittimia ei varsinaisesti silitelty vaan soitto oli väkivaltaista ja kaoottista. Silti erinomaisen taitavaa. Tällä kertaa laitellaan myös tuosta live-osastosta videomateriaalia.

https://www.youtube.com/watch?v=KjkD39dCvBI

Jos esimerkkikappaleen haluaa albumia parhaiten kuvaavaksi, niin Knife-edgessä taitaa olla kaikki, mihin bändi tällä lätyllä pystyy.

https://www.youtube.com/watch?v=XwIehM-x6kA

https://open.spotify.com/album/4Q8vDc5lmB9SW9cgMDeQAJ

Kuva: anglonautes.eu

Metallimusiikin olemus – 39. Frippin tarkoin varjeltu kaaos

KING CRIMSON – IN THE COURT OF THE CRIMSON KING (1969)

Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.

Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.

Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.

Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.

Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.

Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.

Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.

https://www.youtube.com/watch?v=iX9Dr3Hyi98

Koko levyä ei netistä löydy.

Kuva: teamrock.com

TOOMION TOP100: 5. Anathema – A Fine Day to Exit

Tuottaja: Nick Griffiths
Nauhoitettu: 2000-2001
Julkaistu: 9.10.2001
Levy-yhtiö: Music For Nations

Suomessa 34. Ainut levy, jolla rumpali John Douglas on toiminut säveltäjänä.

SINGLE
– Pressure

Tähän albumiin asti oli Anathema minulle vain puolihyvä Judgement. Kuunteluun asti bändi pääsi sen jälkeen, kun olin nähnyt Pressuren videon.

Koko albumi liikkuu niinkin iloisten aiheiden kuin hylätyksi tulemisen ja itsemurhan ympärillä. Teemalevy siis. Kannen kuva on taattua 2000-luvun alkua. Jopa suomalaisille kovin tuttu Nokian känny on siitä paikkansa löytänyt. Toisaalta kansitaide kertoo hiukan liikaakin levyn tarinasta.

Kappaleiden äänimaailma on selkeä, mutta tunnelmallinen. Albumi käsittelee itsemurhaa enemmän kyllästymisen kuin epätoivon kannalta. Kappaleet eivät ole läpeensä surullisia. Enemmänkin ne ovat haikeita. Tunneskaalaa ja tuohon oman käden oikeuteen liittyvää pohdintaa käydään läpi eri tunnetilojen kautta. Löytyy luopumista, paniikkia, vihaa ja skitsofreniaa. Sanoituspuolella on jäämiä yhtyeen aikaisemmista goottiajoista.

Kappaleiden melodiat ovat kauniita. Erityisesti bassokuljetukset miellyttävät. Levyn olemus on harmaa, ja se linja pysyy, vaikka tempo vaihteleekin. Sinkkuna ja avausraitana esittäytyy Pressure, jossa piano ja ujeltavat kitarat luovat kuvan pikkuhiljaa hajoavasta päästä. Releasella kuullaan Judgementilta tuttua kitaranäppäilyä, mutta myös Radioheadille kumartavaa kitarointia. Looking Outside Inside on alkuosaltaan taas sitä Anathemaa, jolta bändi eniten nykyään kuulostaa. Kertosäe sen sijaan kuulostaa siltä kuin kitaristit tippuisivat Nirvanan keikalle. Raastava grunge-poljento kuitenkin tukee teemaa täysin.

Leave No Trace palaa tuohon kyllästymiseen ja pienuuden tunteeseen. Kertosäe kertoo tunnelmasta paljon:

“Here and now
We are gone in a heartbeat
A dream in the
Passage your time

Chances are failing
This world isn’t waiting
The moment is passing you by”

Sen verran on itsekin maapallon pintaa tallattu, että vastaan on tullut myös itsetuhoisia ihmisiä. Underworld muodostuu, ainakin minun silmissäni, kertomukseksi siitä, kuinka osa ihmisistä tietää, mitä kärsivän tulisi tehdä. Se ei kärsivälle kuitenkaan ole aina niin helppoa ottaa vastaan. Aivot toimivat virransäästötilassa. Ohjeet jopa suututtavat. Barriers tarjoaa vihanpuuskan jälkeisen rauhan, jopa katumuksen. Mutta vain hetkeksi ennen kuin Panic takoo ilmoille skitsofreenisen paniikin levyn ehkä parhaiten sanoitetussa kappaleessa:

”Whispers coming from the next room
Window cleaner keep on SPYING
I put my hands up to my eyes
But the HOLES in my PALMS let me find
A way to corner me

Twelve tonnes hammer for My breakfast…”

Mahtava on. Albumin nimiraita käynnistyy vähän tahmeasti Panicin maanisen vauhdin jälkeen, mutta päästessään vauhtiin osoittautuu oikein hyväksi kappaleeksi. Sanoituksessa liikutaan kohti suurta päätöstä. Albumin päättävästä Temporary Peacesta voi kukin itse tehdä johtopäätökset siitä, kuinka kertojalle lopulta käy.

Albumilla kullekin kappaleelle on löytynyt juuri oikea paikka. Jossain uusioversiossa kappalejärjestystä on rukattu, mutta Wikipediasta löytyy oikea järjestys. Teknisesti tuotanto on edelleen timanttinen. Vaikka käytössä kuulostaa olevan syntikoiden halpoja preset-soundeja, tuntuu kaikki täysin oikeilta ja relevanteilta valinnoilta. Olen myös aina tykännyt Anatheman tavasta miksata rumpusoundit. Siellä ei paljoa hifistellä. Ne kuulostavat bänditreeneiltä, mikä on pelkästään hyvä asia.

A Fine Day To Exitiltä ei heikkoja hetkiä juuri löydy, ja levyn nimikin on tietynlaiseen goottiteemaan sopiva. Albumi on juuri niitä tapauksia, jotka pitää kuunnella kerralla läpi. Tämä on ehdottomasti syksyisen maanantain levy. Töistä kotiin tavallista myöhemmin, päivällisenä eilistä, mikrossa lämmitettyä nakkikastiketta ja alkavan flunssan oireet.

Ottakaahan laput korville, menkää sohvalle makaamaan, katsokaa sadetta ja kuunnelkaa tämä albumi.

PARHAAT HETKET
Barriers ja Panic –
Kertoo kaiken onnistuneesta kappalesijoittelusta levyllä.

EI LÄHDE
Lähtee ja kovaa.

Tässä kolmen albumin kokoelma, jossa alkuperäinen kappalejärjestys. Albumi on toisena listassa.
https://open.spotify.com/album/6rAcqvF8bsczcbpmCAIfZN

TOOMION TOP100: 9. Opeth – Damnation

Tuottaja: Opeth, Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 22.4.2003
Levy-yhtiö: Koch

Suomen listan 37. Ensimmäinen Opeth-albumi ilman örinää.

SINGLE
– Windowpane

”Nyt on vuoden levy!”, sanoi veljeni vuonna 2003, kun soitti minulle ensi kertaa Damnationia. Olimme melkoisen myytyä poikaa. Ja levy on kestänyt kulutusta pian 14 vuotta.

Levyn tekoprosessi oli yhtyeelle ilmeisen raskas. Deliverancen äänitykset painoiva taustalla, eikä äänityssessiot meinanneet ottaa onnistuakseen. Kaikkien tai ainakin kuuntelijoiden onneksi, bändi jaksoi session läpi.

Viitteitä Opethin kyvystä tehdä kevyempääkin materiaalia oli ollut aina jollain tasolla näkyvissä. Steven Wilsonin tultua tuottajaksi saatiin bändille riittävästi rohkeutta tehdä koko albumi kevyemmällä otteella. Vaikka olenkin hiukan kyllästynyt Wilsonin soundiin, se ei tällä levyllä juurikaan kuulu. Sieltä löytyy ne mellotronit ja todella kuulaat akustiset, mutta soundi on sitä huolimatta hyvin jyhkeä. Mellotron on Opethin musiikissa enemmän kuin paikallaan. Levy on siitäkin syystä jännä teos progressiiviselta death metal-bändiltä, että sen kuuntelee iästä riippumatta helposti läpi.

Levyä ehtii kulua tasan yhdeksän sekuntia ennen kuin käy selväksi, että soitossa on otetta. avausbiisi Windowpanen kitarasoolo tulee aavistuksen outoon kohtaan. Mikael Åkerfeldthän ei sooloissaan kuitenkaan virheitä tee, joten se pikemminkin herättää kuuntelemaan tarkemmin kuin häiritsee. Windowpanen väliosaan lähtö tapahtuu kevyellä rumpufillillä. Sen jälkeen tulee synkooppinen osio, joka on monen progenössön mieliin jäänyt ja varmasti sitä on jonkun kerran kellaribändeissä kopioitukin. Lähes kahdeksan minuutin biisi ei ole pätkääkään liian pitkä.

Opethin Damnation on eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella.

Siirtymä hartaaseen In My Time of Neediin sujuu luontevasti. Jokaiseen kappaleeseen on ujutettu sitä Opethin musiikissa alati vaanivaa pahuutta, kuitenkaan harrasta tunnelmaa sotkematta. Tuottaja Wilsonin säveltämä Death Whispered a Lullabyn istuu levylle komeasti. Sen bassolinjat ja lopun kitaraefektihässäkkä (,joka on kyllä silkkaa Wilsonia) tekevät kappaleesta sopivan utuisen myös Opethin esitettäväksi.

To Rid The Diseasen kertosäe on mellotronin avulla nostettu niin pintaan, että siitä ei voi olla pitämättä. Intron kitarapätkä liikkuu kappaleen mukana luoden epätoivoa, jota kertosäe välillä kuitenkin rikkoo. Lopun Tunteita ja tuoksuja-pianon taustalle nousevat basso- ja rumpuiskut sekä outroksi muuttuva fiilistely ovat eittämättä tasapainoisinta progemusiikkia koko tällä vuosituhannella. Jos jollain levyllä halutaan kuvata alakuloa ja melankoliaa, niin on Damnation sillä listalla hyvin kärjessä.

En osaa kaikille selittää tunnelmaa joka kuunnellessa tulee. Suomea tunteville se on seuraavanlainen: Ajo Tuurista Ähtäriin joulukuun alun loskasäässä. Ei ole vielä pakkasta, muttei lämminkään. Sukat ovat melko varmasti märät. Mummon luona odottaa valju kahvi ja vähän vanhaksi mennyt pulla. Pyyhkijänsulat pitäisi uusia. Vastahan ne kolme vuotta sitten uusittiin.

Kaikkien pitäisi kuunnella tämä levy ajatuksella. Kaikkien.

PARHAAT HETKET
Windowpane –
Tämä kappale sai allekirjoittaneen ottamaan akustisenkin kitaran jotenkin hanskaan.

EI LÄHDE
Huonoja hetkiä ei ole yhtäkään.

https://open.spotify.com/album/4FmI0F5GvvR1M9RURWnJV9