Kategoriat
Toomion TOP100

Toomio’s TOP100: 74. Cynic – Kindly Bent to Free UsToomion TOP100: 74. Cynic – Kindly Bent to Free Us

Producer: Paul Masvidal, Sean Reinert, Sean MaloneNauhoitettu: 2001
Recorded: 2013
Published: 14.2.2014
Label: Season of Mist

SINGLET
Kindly Bent To Free Us

Cynic is like the meat, which must be brewed a really long time, before you can eat it.

Musically it’s like a taste identification-competition of cooking programs. You need many, many samples, before you can say from what the soup consist of. At a quick look, it looks easy prog metal, but in the end it’s like a bouillabaisse soup, which consists of many different ingredients. Even the influences floating in pretty strong metal sauce, there can be found elements of pop, ambient and indie hippie music.

The album isn’t mixed usually in any way. Sean Malone’s fretless bass are very strongly represented. Paul Masvidal’s vocals sound like there’s three voice layers all the time. And, of course there could be. Sean Reinert’s drums are panned in a funny way, like there’s a very strong treble and very low bass frequencies. Fretless bass and guitar take care of that middle sector. Some pro may say that my analysis is very weak, but that’s what it sounds like.

”Supernatural bass trickery makes the album also interesting.”

The melodies are original. They could work up even in the Flow Festival, if stripped down. Sometimes supernatural bass trickery takes too much from the good melodies. This makes the album also interesting. It is a little stranger spice, which requires getting used to.

If you need new dish, which won’t get you bored, then this is for you.

THE BEST MOMENTS
Infinite Shapes Despite the boring and abstract title, this is the most humming song of the album.

NOT SO BRILLIANT
Holy Fallout – The background of the chorus is too confusing even for me.

https://open.spotify.com/album/5R0EiTkY0eE1VW7GQWozdzTuottaja: Paul Masvidal, Sean Reinert, Sean Malone
Nauhoitettu: 2013
Julkaistu: 14.2.2014
Levy-yhtiö: Season of Mist

SINGLET
Kindly Bent To Free Us

Cynic on kuin lihaa, jota pitää hauduttaa todella pitkään, ennen kuin se luovuttaa parhaan puolensa aistittavaksi.

Musiikillisesti se on kuin ruuanlaitto-ohjelmien makujentunnistustehtävä. Sitä pitää maistella monen monta kertaa, ennen kuin voi sanoa, mistä soppa koostuu. Nopealla vilkaisulle se näyttää helpolta progemetallilta, mutta lopulta se on kuin bouillabaisse-keitto, joka muodostuu mielettömän monesta eri raaka-aineesta. Vaikka lilluvatkin aika vahvassa metalliliemessä, löytyy tältäkin levyltä elementtejä popista, ambientista ja indie-hippimusiikista.

Levy ei ole mitenkään tavallisesti miksattu. Sean Malonen nauhattomat bassot ovat hyvin vahvasti esillä. Paul Masvidalin laulu kuulostaa siltä, kuin olisi koko ajan kolmeääninen stemma menossa. Ja voihan se ollakin. Sean Reinertin rummut taas ovat hajautettu jännästi niin, että sieltä tulee diskanttia ja hyvin matalaa bassotaajuutta. Nauhaton basso ja kitara kun hoitaa tuon keskiosaston. Alaa harrastaneiden mielestä tämä oletus on varmaan hyvin heikko, mutta siltä se kuulostaa.

”Bassokikkailu on se vähän omituisempi mauste, joka vaatii totuttelua.

Sävellyksiä on oletetusti mietitty kauan ja siirtymiä on hiottu tuntikaupalla. Melodiat ovat omaperäisiä. Ne voisivat toimia jopa Flow-festareilla riisutumpina versioina. Yliluonnollinen bassokikkailu vie välillä pohjaa hyviltä melodioilta. Se on osittain jopa kikkeliheviosastoa. Tämä tekee levystä myös mielenkiintoisen. Se on se vähän omituisempi mauste, joka vaatii totuttelua.

Jos kaipaa uutta ruokalajia, johon ei heti kyllästy, niin tässä on teille avokadopasta. Itse voitte päättää, missä tilaisuudessa tämä parhaiten maistuisi.

PARHAAT HETKET
Infinite Shapes Tylsähköstä ja abstraktista nimestään huolimatta levyn eniten hyräiltävä kappale.

EI LÄHDE
Holy Fallout – Kertosäe on taustaltaan minunkin korvaan liian sekava.

https://open.spotify.com/album/5R0EiTkY0eE1VW7GQWozdz

Kategoriat
Toomion TOP100

Toomio’s TOP100: 75. Pekka Pohjola – VisitationToomion TOP100: 75. Pekka Pohjola – Visitation

Producers: Pekka Pohjola, Tom Vuori
Recorded: 1979
Published: 1979
Label: Dig it, Love Kustannus

The first album of Pohjola, which have song names in english.

Pekka Pohjola. The man, whose name albums so, that he confused young boy in the library. Therefore, I dared not to borrow those albums. Who knows what horrors they would have contained.

But it doesn’t contain horrors. Visitation first notes indicate that this seems to be played by professionals. Yes, that’s right. There’s Mike Oldfield for example.

The album contains six elaborately composed prog rock songs. The variety of instruments is wide as kebab-pizzeria’s menu. Despite this, the songs haven’t a problem of overbooking. Instruments rarely enter another’s toes, but they walk in perfect harmony side by side. You don’t always have to do amazing tricks to tell that you can.

”The bass of the protagonist beats firmly, still leaving space for the other players.”

Pekka’s albums are always contained fantasy elements, even though he’s s not actually named the songs himself. Also, the song structures are something narrative. There’s any deliberately difficult part, but suitably repetition, so they remain in memory.

The compositions are sufficiently different to avoid the generic even in them own genre. The bass of the protagonist beats firmly, still leaving space for the other players.

The album is a work with old, good sound and comfortably mixing. Listen with the headphones and a cup of coffee.

THE BEST MOMENTS
Vapour TrailsThe bass line will be in your head to the end of the day.

NOT SO BRILLIANT
Everything is brilliant.

https://open.spotify.com/album/13jsiukSg8oNVBKACx3X3fTuottaja: Pekka Pohjola, Tom Vuori
Nauhoitettu: 1979
Julkaistu: 1979
Levy-yhtiö: Dig it, Love Kustannus

Ensimmäinen Pohjolan levyistä, jolla on lähtöjään englanninkieliset kappaleiden nimet.

Pekka Pohjola. Mies, jonka levyjen nimet hämmensivät yläasteikäistä poikaa kirjaston levyvalikoimissa. Sen takia levyjä ei aikanaan uskaltanut lainaamaan mennä. Ties mitä hirveyksiä ne olisivat sisältäneet.

Vaan eipä tämä ainakaan sisällä hirveyksiä. Visitationin ensimmäiset tahdit kertovat, että tässä taitaa olla nyt ammattilaisia asialla. Ja niitähän siellä onkin. Nimittäin itse Oldfieldin Mike soitteleepi Pekan kanssa.

Levy sisältää kuusi taidokkaasti sävellettyä progerock-kappaletta. Soitinkirjo on laaja kuin kebab-pizzerian ruokalista. On monenlaista kilkutinta ja mankelia. Tästä huolimatta kappaleissa ei ole päällekkäinbookkauksen ongelmaa. Harvoin mikään soitin astuu toisen varpaille, vaan sulassa sovussa vieretysten tai perätysten kuljetaan. Aina ei tarvitse kikkailla kertoakseen että osaa.

”Päähenkilön basso lyö tiukasti, mutta ei ole ollenkaan valtiaana muiden soittimien joukossa.”

Fantasiaelementtejä Pekan levyt ovat aina sisältäneet, vaikkei hän ole itse tainnut kappaleiden nimiä keksiäkään. Myös kappalerakenteissa on jotain tarinallista. Mitään tarkoituksellisen vaikeaa ei ole, vaan osissa on sopivasti toistoa, jotta ne pysyvät muistissa.

Sävellykset ovat varmasti riittävän erilaisia, välttääkseen geneerisyyden tunnun edes omassa genressään. Päähenkilön basso lyö tiukasti, mutta ei ole ollenkaan valtiaana muiden soittimien joukossa.

Levyllä on vanhaksi teokseksi hyvät soundit ja miksaus on onnistunut mukavasti. Kuunnelkaa kuulokkeilla kahvikupposen ääressä.

PARHAAT HETKET
Vapour TrailsBassolinja jää päiväksi päähän soimaan

EI LÄHDE
Ei ole huono yksikään.

https://open.spotify.com/album/13jsiukSg8oNVBKACx3X3f

Kategoriat
Toomion TOP100

Toomio’s TOP100: 92. Pink Floyd – The Dark Side of the MoonToomion TOP100: 92. Pink Floyd – The Dark Side of the Moon

Producer: Pink Floyd
Recorded: 1972-1973
Published: 1.3.1973
Label: Harvest

The album could be described as strange, confused, dreamy.

A prism on the cover. I have long known that this album is legendary. I did know it already in the elementary school. I also tried to listen it several times without success. It was too confused, when I’m a teenager. I could not see the forest for the trees. About ten years ago, the album finally hit me.

The sound is still pretty good. By this I mean the basic sounds of the band instruments. Mastering depends on the album version. The album consists of pearls and the nice shiny stones. The first hit comes when Breathe’s organ marching in with Leslie-rotation. Cold shiver runs down your spine.

That was the time when synthesizers have come to music. The EMS-synthesizer has been in heavy use. The band has made strange stuff with it. All have been used in what used to be had.

”David Gilmour sound is not a pretty, but it is the kind of tone that the words have weight.”

David Gilmour sound is not a pretty, but it is the kind of tone that the words have weight. Dick Parry’s saxophones is something really pompous and ethereal. The whole band and their guests do their job to ensure the best outcome, not because of their own skills demonstration.

However, the biggest issue are the album’s many different moods. Space can be reached through the office to gospel concert. Everything is there. Production has been created an interesting atmosphere. The place where the sound comes is probably somewhere in another dimension. It probably is the target.

This is something immensely appropriate. Soft and suitable for the brain frequencies. There is no interference. The music fits everywhere, but not for background music. The album is no longer the world’s best, but in past days it was certainly be near the top.

THE BEST MOMENTS

  • The Great Gig in the Sky Wright or Torry song, I do not know, but fine nonetheless.
  • MoneyThe song had been composed primarily in 7/8 time, but it was changed in 7/4. The form and chord progression are based on the standard twelve-bar blues. still the riff is immortal.

NOT SO BRILLIANT

  • Us and Them Somehow dragging feeling.
  • Brain Damage – After all, this reached a mad mental landscape for at least as you think it to be. There is still little pale in it.

http://open.spotify.com/album/3a0UOgDWw2pTajw85QPMizTuottaja: Pink Floyd
Nauhoitettu: 1972-1973
Julkaistu: 1.3.1973
Levy-yhtiö: Harvest

Albumia voisi kuvailla sanoilla outo, sekava, unenomainen.

Prisma kannessa. Olen kauan tiennyt, että levy on legendaarinen. Ihan ala-asteelta asti jo. Olen myös yrittänyt kuunnella sen useampaan otteeseen tuloksetta. Ja liian sekava se olikin silloin teininä. En pystynyt näkemään metsää puilta. Noin kymmenen vuotta sitten levy lopulta kolahti.

Soundit ovat tähänkin päivään nähden aika hyvät. Tällä tarkoitan perussoundeja bändin instrumenteissa. Masterointi riippuu albumiversiosta. Levy koostuu helmistä ja mukana on lisäksi ihan kivoja kiiltäviä kiviä. Heti Breathen urkujen mukaantulo on niin oppikirjamainen kaikkine Leslie-kiertoineen, että ihan kylmät väreet kulkee pitkin selkäpiitä.

Tuo on ollut aikaa, jolloin syntetisaattorit ovat tulleet musiikkiin mukaan. EMS-syntetisoija on ollut kovassa käytössä ja kummallista tavaraa sillä bändi aikaan on saanutkin. Vaihtoehtoisia syntetisaattoreita on ollut vähän, eikä softasynatkaan ole runsaudenpulaa luoneet. Käytettävistä laitteista on otettu irti se mitä on saatu.

”David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa.”

David Gilmourin ääni ei ole mikään kaunis, mutta siinä on sellainen vire, että sanoilla on painoa. Dick Parryn saksofoneissa on jotain todella mahtipontista ja eteeristä. Koko bändi vierailijoineen hoitaa tonttiaan parhaan yhteistuloksen varmistamiseksi, ei omien taitojen esittelyn takia.

Suurin anti ovat kuitenkin ne lukuisat eri tunnelmat, mitä levy välittää. Avaruudesta päästään toimiston kautta gospel-konserttiin. Kaikkea siellä on. Tuotannolla on saatu luotua ennnen kaikkea mielenkiintoinen atmosfääri. Paikka, josta ääni tulee, on varmaankin jossain toisessa ulottuvuudessa. Sitähän tätä tehdessä on varmaan toivottu.

Tässä levyssä on jotain suunnattoman sopivaa. Pehmeitä ja aivoihin sopivia taajuuksia. Ei häiritse mikään. Liekö nauhoitettu vanhalla taajuusalueella?

Sopii mihin vain, jossa pystyy musiikkia kuuntelemaan. Ei kuitenkaan taustamusiiksi. Albumi ei enää tässä ajassa ole maailman paras, mutta aikanaan oli varmasti ainakin lähellä kärkeä.

PARHAAT HETKET

  • The Great Gig in the Sky Onko tämä nyt sitten Wrightin vai Torryn biisi, sitä en tiedä, mutta hieno kuitenkin.
  • MoneyMoneyn riffi on alun perin ollut 7/8-osaa, mutta vaihdettu soolon takia 7/4-osaiseksi. Blueskaavaahan sointukierto tottelee, mutta melko kuolematon riffi se silti on.

EI LÄHDE

  • Us and Them En ole koskaan tälle syttynyt. Jotenkin laahaavaa fiilis.
  • Brain Damage – Onhan tässä saavutettu hullun mielenmaisema ainakin sellaisena, kuin itse sen luulen olevan. Silti vähän valju on.

http://open.spotify.com/album/3a0UOgDWw2pTajw85QPMiz