Metallimusiikin olemus – 39. Frippin tarkoin varjeltu kaaos

KING CRIMSON – IN THE COURT OF THE CRIMSON KING (1969)

Syksyllä 1967 Gilesin veljekset etsivät kitaristia perustaakseen bändin. Robert Fripp vastasi ja näin syntyi bändi nimeltä Giles, Giles and Fripp. Yhtye tuotti aikalaisarvioiden mukaan ”tylsähköä poppia”. Bändin tuleva kosketinsoittaja haukkui virityksen ”toivottomaksi”. Näinpä Fripp päätti tehdä jotain muuta. Hän kutsui ystävänsä Greg Laken bändiin ja heti kohta alku vuonna King Crimson harjoitteli ensimmäistä kertaa yhdessä.

Jonkin ajan kuluttua bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa, tässäkin esimerkkinä olevan In The Court of the Crimson Kingin. Ohjenuorana oli tehdä valtavirrasta poikkeavaa musiikkia. Bändin sanoittajana ja valomiehenä toiminut Peter Sinfield onkin kertonut bändin vaihtaneen tahtilajin 7/8 tai 5/8, jos sävellykset kuulostivat liian tutuilta tai helpoilta.

Debyyttialbumi olikin läpimurto. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend piti sitä ehdottomana mestariteoksena. Tuon albumin nauhoittanut kokoonpano hajosi kuitenkin hyvin pian sen julkaisun jälkeen ja Robert Fripp jatkoi yksin. Miestä onkin usein kuvailtu yhtenä omapäisimmistä muusikoista, sillä hän on ainut yhtyeen jäsen, joka on ollut jokaisessa King Crimsonin projektissa mukana.

Toisaalta juuri Fripp on se, joka eniten metallin saralla on muusikoita inspiroinut. Kuuluisia metallipuolen ihailijoita tulee mieleen ainakin Steven Wilson (Porcupine Tree), Kirk Hammett (Metallica), Geoff Tate (Queensrüche, Adam Jones (Tool), Paul Masdival (Cynic). Hän on musikaalisten taitojensa lisäksi hyvin tarkka omistamastaan musiikista, eikä sitä tahdo kirveelläkään löytyä mistään streamauspalvelusta.

Metalliin ja progressiiviseen musiikkiin kaiken kaikkiaan on bändillä ollut valtava vaikutus. Tarkoituksellisen vaikeaa ja haastavaa kilkutusta, jonka ei kuulukaan olla kakunpala purtavaksi. Nykyisin progressiivisuus on melkeinpä pääsääntöistä lähes kaikessa uudessa metallissa. Esikuva-asema on silti bändin suurin arvo, sillä noista bändin suuruuden ajoista on jo melko nippu vuosia kulunut. On jäsenistössä sitten ollut Frippin lisäksi kuka tahansa, on hän yleensä muusikkopiireissä erittäin arvostettu. Kokoonpano ei aina ole ollut kovin tavallinen sekään. Nykyiselläänkin bändissä on kolme rumpalia. Tällä hetkellä soittavassa kokoonpanossa on nimittäin sellainen sakki kuin Fripp, Mel Collins, Tony Levin, Pat Mastelotto, Gavin Harrison… Kyllähän noilla nimillä jonnekin pääsee.

Millaista musiikkia albumi sitten sisältää? 21th Century Schizoid Man on nimensä kuuloinen, raastava ja raskas, jopa mielipuolinen progeteos. Se on kuitenkin armottoman kova kappale. Loppu levy on rauhaisampaa vellontaa, jonka kruunaa levyn eeppisesti päättävä The Court of the Crimson King.

Kansitaidetta hyvin kuvastavaksi esimerkkikappaleeksi laitamme tietysti tuon 21th Century Schizoid Manin.

Koko levyä ei netistä löydy.

Kuva: teamrock.com

TOOMIO’s TOP100: 4. Magyar Posse – Random AvengerTOOMION TOP100: 4. Magyar Posse – Random Avenger

Producer: Magyar Posse
Released: 17.5.2006
Label: Verdura Records

#27 in Finland

Saarijärvi. We were going to band rehearsals in January 2014. Traditional band meeting was a bit changing as regular drummer was not coming. The bassist was becoming the drummer and the aim was to make different kinds of music. My brother slapped this album into player and said that ”should we do something like this?”

From that moment, Random Avenger has been one of the best albums I’ve heard. Why? Say it. There is nothing incredibly special. It’s instrumental music. All the sounds and tunes are on the right way synchronized. This album has something artistic too. Album’s cover art is also strange, but accurate. In line with the music.

Whirpool of Terror and Tension opens the album and breaks the “brain radio”. It remains to repeat the first riff at least for one day. Song video has been awarded couple of times. Ten years old album probing also today’s frightening atmosphere. Sudden Death continues threatening atmosphere in the same way, with simple keyboard pattern. Black Procession wakens melancholic feelings.

The entire album moves in the themes of breaking war. So in my imagination. It’s like a soundtrack of modern silent film. It’s even so good, that there’s no need of pictures. Instrumental music could very rarely tell so much.

European Lover passing imperceptibly with waltz rhythm, that great bass lines may go unnoticed. Magyar Posse rely on the simple progressive guitar and synth riffs, which it skillfully colored with violin, voices of woman and very accurate rhythm section. Fine example of that could be Intercontinental Hustle, which becomes very chaotic at the end. One by One offers a moment of truce until Popzag returns the album back up and running.

This is one of the toughest Finnish works.

Guitar sound is the best in the world. It bends anywhere. Breaks and shifts come as the first snow fall. As expected, but unexpectedly. Breaks will take listener there, where they should. Sandra Mahlamäki’s violin is foisted very softly in Magyar Posse’s music.

Playing isn’t over virtuoso. It’s skilled enough. I don’t deny that they would be proficient musicians. The music is progressive, but still smooth. It’s heavy without heavy guitars. It’s beautiful, even it uses harsh sounds and angular melodies. The music is like fatal drama. It would go completely in the background of films. The band could be influenced by movie music. Which band doesn’t?

The songs are similar, but completely different way from each other. This is one of the toughest Finnish works. Undervalued it still is.

Optimal listening place for this album is in the car at the very cold winter.

THE BEST MOMENTS
Whirpool of Terror and Tension –
As its name suggests, this song creates so tight tension, so that it could be cut with a knife.
Sudden Death – A good follow-up.

EI LÄHDE
There’s no breaking point.

Tuottaja: Magyar Posse
Julkaistu: 17.5.2006
Levy-yhtiö: Verdura Records

Suomen listan 27.

Saarijärvi. Olimme menossa bänditreeneihin 2014 vuoden Tammikuussa. Perinteisten Loppiaisen bänditreenin konsepti oli vähän muuttumassa, koska vakirumpalimme ei ollut tulossa. Basisti oli tulossa rumpaliksi ja tarkoituksena oli tehdä erilaista musiikkia. Veljeni löi tämän levyn autossa soittimeen ja sanoi, että ”pitäskö tehdä jotain tällaista?”

Siitä hetkestä lähtien Random Avenger on ollut yksi kaikkien aikojen levyistä. Miksi? Sanopa se. Ei tässä tavallaan ole mitään mielettömän erikoista, jos instrumentaalimusiikki ei jo itsessään sitä ole. Kaikki soundit ja sävelet ovat oikealla lailla synkroonissa. Albumissa on jotain taiteellistakin. Sitä sen on varmasti hiukan tarkoituksellakin haluttu olevan, mutta ei se millään lailla musiikkia pilaa. Kansitaide on sekin outoa, mutta täsmällistä. Linjassa musiikin kanssa. Koulun näyttämöstä ehdottoman iso plussa.

Whirpool of Terror and Tension avaa levyn ja rikkoo aivoradion. Se nimittäin jää toistamaan tuota ensimmäistä riffiä vähintään yhdeksi päiväksi. Kappaleen video on palkittu parissakin yhteydessä, eikä ihan suotta. Kymmenen vuotta vanhaksi levyksi se luotaa pelottavan hyvin tässäkin ajassa vahvana elävää jännitystä. Sudden Death jatkaa uhkaavaa tunnelmaa samaan tapaan päähän jäävällä kosketinkuviolla. Hetkiseksi kotirintaman kaihomielisyyteen vie Black Procession.

Koko albumi liikkuu minun mielikuvituksessani syttyvän sodan teemoissa. Se on kuin nykyaikaisen mykkäelokuvan soundtrack. Se on jopa niin hyvä, ettei tarvitse kuvitusta. Harvoin voi sanattomalla musiikilla kertoa näin paljon.

European Loverin huomaamattoman valssin tahdissa kulkeva dramaattisuus tanssittaa niin vahvasti eteenpäin, että sen melodian taustalla kulkevat bassolinjat meinaavat jäädä huomaamatta. Magyar Posse luottaa simppelin progressiivisiin kitara- ja syntikkariffeihin, joita se taiten värittää viuluin, naisäänin ja kellon tarkkuudella toimivan rytmiryhmän avulla. Tästä mainiona esimerkkinä toimii Intercontinental Hustle, joka lopussa muuttuu hyvinkin kaoottiseksi. One by One tarjoaa hetkiseksi aselepoa, kunnes Popzag palauttaa albumin takaisin vauhtiin. Ei kuitenkaan ihan niin tummasävyisenä.

Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia.

Bändin kitarasoundi on maailman paras. Se taipuu mihin tahansa. Tauot ja siirtymät tulevat kuin ensilumi syksyllä. Odotettuna, mutta odottamatta. Tauot vievät yllättävyydestään huolimatta täysin luonnolliseen jatko-osaan. Sandra Mahlamäen viulu on Magyar Possen musiikkiin ujutettu todella pehmeästi.

Soittokaan ei tavallaan ole ylivirtuoosimaista. Se on riittävän taidokasta. En kiellä, etteivätkö he olisi taitavia soittajia. Tällä kertaa he vain saavat yhteistuloksena aikaan jotain kovin kiehtovaa. Musiikki on progressiivista, mutta silti sulavaa. Siitä on saatu raskasta ilman säriseviä kitaroita. Se on kaunista, vaikka käytössä onkin aika kovia soundeja ja kulmikkaita melodioita. Musiikissa on jonkinlaista kohtalokasta draamaa. Se menisi täysin elokuvien taustalle. Elokuvamusiikista bändi varmaan on vaikutteita hakenutkin. Kukapa ei? Tahtomattaankin.

Kappaleet ovat samankaltaisia, mutta silti täysin erilaisia toistensa kanssa. Levykokonaisuutena tämä on yksi kovimpia suomalaisia teoksia. Maailmalla tätä pidetään erityisen tyylikkäänä tuotoksena. Aliarvostettu se mielestäni silti on.

Levyn optimaalisin kuuntelutila on kovalla pakkasella ja auton kyydissä. Mielellään paljon lunta ja pimeää.

PARHAAT HETKET
Whirpool of Terror and Tension
Nimensä mukaisesti luo ilmoille niin tiiviin jännityksen, jotta sitä voisi leikata veitsellä.
Sudden Death – Hyvä jatko, eikä puristuksen tunne hellitä hetkeksikään.

EI LÄHDE
Ei tästä kovalla kuuntelullakaan löydä murtumakohtaa.

https://www.youtube.com/watch?v=metVCJfFjto

TOOMIO’s TOP100: 10. Porcupine Tree – In AbsentiaTOOMION TOP100: 10. Porcupine Tree – In Absentia

Producer: Steven Wilson
Recorded: 2002
Released: 24.9.2002
Label: Lava

The first Porcupine Tree-album with drummer Gavin Harrison.

This album is legendary. In a later view, this was a real breakthrough of Steven Wilson. The album wasn’t sold so much as would be expected, but in the progressive world it’s generally well known and highly considered.

Based on the cover art, the music could be whatever you could imagine. The music is progressive rock, Brit pop, even grunge, but I think it’s not so much metal on this album. Porcupine Tree has often ”music for musicians”-sign on it, but technicality is quite gentle in comparison to existing djent-bands. The band is talented, but the difficulty factor is not high.

As soon as the first song chorus coming, you’ll know that the production is from the top of the world. Sound, mixing, and all are exactly where thee should be. Sure, 15 years will do the task, but this was “TOP” in 2002. The sound solutions of this album are great from all angles of view. Extremely thoughtful keyboard sounds, hot and cold guitar distortions and accuracy highlighting bass and drum sounds.

The first two songs are like diamonds. Blackest Eyes is one of the best opening songs of any album. The drummer Gavin Harrison and bassist Colin Edwin plays frighteningly accurate. Gavin Harrison talent on drums cannot be denied. It’s it something that can be found in Porcaro and Colaiuta. Extremely good timing. I’ve heard this song several times in variant soundchecks. Singer and band’s frontman Steven Wilson, is quite skilful too, but maybe he’s more composer than live musician.

Entity is a bit chaotic. There’s some pretty redundant song. Let me say once again what has already been said: the albums produced by Wilson after this sounded a bit similar. Quality isn’t low, but the results are too safe.

Trains has it all. Even that necessary annoying point of perfect song. Because of the perfect will never be error-free. Words speaks beautifully about trains, which describes the trip, time, place, solitude, change.

Wilson’s lyrics are partially naïve, but second stanza of Trains, which obviously doesn’t tell about anything else but trains and woman, is magical.

”A 60 ton angel falls to the earth
A pile of old metal, a radiant blur
Scars in the country, the summer and her”

The Creator has a Mastertape is result of the perfect band’s musicianship and strange lyrics:

”The creator had a mastertape
But he left it in a cab”

I don’t know what the lyrics actually means, but I’ve always interpreted the words so that God had a master tape of the world, which he forgot in a taxi. People then found it and was mixed it worse. Hardly so this has been thought of, but this is how it presents to me.

However, Trains and Collapse the Light On Earth compositions are already so good combo when they are on the same albumm that place in TOP100 and TOP10 was already pretty sure before the actual listing.

The nature of Finland is even more beautiful, when Trains spins at the summer evening.

THE BEST MOMENTS
Trains
If thinking about the basic elements of progressive rock, so in this section, they are perhaps the most correct.
Collapse the Light on Earth This is a massive piece of work. It’s not heavy, but still it is overwhelming on.

NOT SO BRILLIANT
Strip the Soul –
Sometimes it works, more often not. Annoying riff.

https://open.spotify.com/album/3Mqfc88llbmxwP6wunfMbWTuottaja: Steven Wilson
Nauhoitettu: 2002
Julkaistu: 24.9.2002
Levy-yhtiö: Lava

Ensimmäinen Porcupine Treen albumi, jossa rumpalina häärii arvostettu Gavin Harrison.

Nyt on levy, joka todellakin on legendaarinen. Taisi olla sen vuoden tapaus monellakin saralla, ainakin progemaailmassa. Myöhemmin tarkasteltuna tämä oli Steven Wilsonin varsinainen läpimurto. Totta puhuen albumi ei ole niin paljon myynyt, kuin sopisi olettaa, mutta progeväelle se on yleensä hyvinkin tuttu.

Kansien perusteella musiikista voisi olettaa vaikka mitä. Musiikki on progressiivista rockia, brittipoppia, jopa grungea, mutta metallia se ei mielestäni tällä levyllä ole. Porcupine Treelle on harmillisesti lyöty ”musiikkia muusikoille”-leima, vaikka sen soitinhiplaus on varsin hellää verrattaessa nykyisiin djent-bändeihin. Tai oikeammin; se on sen lisäksi paljon muutakin. Uskon, että tätä kuuntelee mielellään, vaikkei soittamista harrastaisikaan. Vaikeuskerroin ei ole korkealla.

Heti ensimmäisen biisin kertosäkeeseen tultaessa tietää, että ollaan tuotannossa maailman kärjen tuntumassa. Soundit, miksaus ja kaikki ovat tasan tarkkaan siellä missä pitää. Toki tuo 15 vuotta tekee tehtävänsä, mutta tätä se oli vuonna 2002. Albumilla on kaikista kulmista tarkasteltuna hienoja soundiratkaisuja. Äärimmäisen harkittuja kosketinsoundeja, lämpimiä ja kylmiä kitarasäröjä ja tarkkuutta esiintuovia basso- sekä rumpusoundeja.

Ensimmäiset kaksi kipaletta ovat aikamoista timanttia. Blackest Eyes on yksi parhaita levynavausbiisejä. Rumpali Gavin Harrisonin ja basisti Colin Edwinin yhteispeli on pelottavan hienoa kuunneltavaa. Gavin Harrisonin talenttia rummuissa ei voi kyllä kiistää. Siinä on sitä jotain, mitä löytyy Porcarosta ja Colaiutasta. Äärimmäistä oikea-aikaisuutta. Tuskin miestä turhan takia on valittu useampaan otteeseen Vuoden Rumpaliksi. Tätä aloitusbiisiä olen useampaan otteeseen kuullut soundcheck-biisinä isommillakin areenoilla. Laulajana bändin keulakuva Steven Wilson on tietysti ihan taidokas, mutta ei hän mikään raivokas esiintyjä ole.

Kokonaisuutta häiritsee pieni sekasorto. Mukana on muutama aika tarpeeton kappale. Sanottakoon jälleen se, mikä on aiemminkin tullut sanottua: Wilsonin tuottamat levyt ovat tämän jälkeen kuulostaneet vähän puuduttavankin samanlaisilta. Laadussa ei ole vikaa, mutta jälki on turvallista.

Trainsissä on kaikki kohdallaan. Jopa se kympin kappaleelle välttämätön vähän ärsyttävä kohta. Koska täydellinen ei koskaan ole virheetöntä. Sanat kertovat kauniisti junista, jotka monelle kuvaavat matkaa, aikaa, paikkaa, yksinoloa, muutosta. Rytmiryhmän hoitaessa taustatyön kiitettävästi tekee sen myös Wilsonin hempeä laulu. Sen hiukan häiritsevän läpytyksen jälkeen tullaan takaisin kertosäkeeseen hienolla liu’ulla.

Wilsonin sanoitukset ovat välillä osittain naiiveja, mutta Trainsin toinen säkeistö, joka ei kerro ilmeisesti muusta kuin junista, on maaginen.

”A 60 ton angel falls to the earth
A pile of old metal, a radiant blur
Scars in the country, the summer and her”

Kappaleessa The Creator has a Mastertape on yhdistetty mainiosti bändin soittotaito ja kummalliset lyriikat:

”The creator had a mastertape
But he left it in a cab”

En tiedä mistä tässä todellisuudessa lauletaan, mutta olen aina tulkinnut sanaparren niin, että Jumalalla oli maailman masternauha, jonka hän unohti taksiin. Ihmiset sitten löysivät sen ja miksasivat sen huonommaksi. Tuskin tämä niin on ajateltu, mutta näin se minulle esittäytyy.

Kuitenkin Trains ja Collapse the Light On Earth ovat sävellyksinä jo niin kovia mahtuessaan samalle levylle, että paikka satasessa ja TOP10:ssä oli melko varma jo ennen varsinaista listausta.

Kyllä se on kesäiltana Trainsin soidessa Suomen luonto kaunis.

PARHAAT HETKET
Trains –
Jos miettii progressiivisen rockin peruselementtejä, niin tässä kappaleessa ne ovat ehkä parhaiten kohdillaan.
Collapse the Light on Earth – Tämä on massiivinen teos. Se ei ole raskas, mutta silti se jollain tasolla vyöryy päälle.

EI LÄHDE
Strip the Soul –
Joskus toimii, useimmin ei. Ahdistava riffi.

https://open.spotify.com/album/3Mqfc88llbmxwP6wunfMbW

TOOMION TOP100: 14. Anathema – A Natural DisasterTOOMION TOP100: 14. Anathema – A Natural Disaster

Producers: Anathema & Dan Turner
Recorded: 2003
Released: 3.11.2003
Label: Music for Nations

Comeback album of Jamie Cavanagh.

This album was very wanted after A Fine Day to Exit. The red theme gave wait for dark moments, even more sinister than its predecessor.

However, the album is not quite similar to the assumed. The sound world is more electronic. In the album is used, for example, vocoder and other effects relatively abundant. I almost love Vocoder, so the effects were easy to accept.

”For the counterbalance of cold electricity there is lot warm, glowing Rhodes-sounds.”

For the counterbalance of cold electricity there is lot warm, glowing Rhodes-sounds. That heat is also increased by female vocalists Lee Douglas and Anna Livingstone. The lyrics are in a simpler form than before, Daniel Cavanagh sing more and all presentation is softer.

The album is not immediately easy to accept, even the songs are simple. However, there is more beauty and omens about lighter Anathema. A few heavy piece fits the ranks, and the band make them successful. Once again. Lee’s husband, John, use the drumsticks in the wrong direction. It may make the powerful drum sound.

Music for the cold autumn evenings. The light still maintains the illusion of summer, but the nights tell incoming winter. Consistently beautiful, ethereal and a little cold.

THE BEST MOMENTS
Closer –
Vocoder…
Are You There? – The main lead of this track is something really beautiful.
Pulled Under at 2000 Metres a Second – Rapid and touching song showpiece, which has spite of its simplicity, one of the world’s best drum fills.

NOT SO BRILLIANT
Flying –
Nice guitar lead, but a little bit boring after all.

https://open.spotify.com/album/2u9kFU66dEBxvvw23QPujf
Tuottajat: Anathema & Dan Turner
Nauhoitettu: 2003
Julkaistu: 3.11.2003
Levy-yhtiö: Music for Nations

Jamie Cavanaghin paluulevy.

Kovasti tätä levyä odotettiin A Fine Day to Exitin jälkeen. Punainen kansiteema antoi odottaa synkkiä hetkiä, jopa synkempiä kuin edeltäjänsä.

Levy ei kuitenkaan liikkunut aivan oletetun kaltaisissa vesissä. Äänimaailma on sähköisempi. Levyllä käytetään esimerkiksi vocoderia ja muita efektejä verraten runsaasti. Vocoderia kun jostain syystä lähes rakastan, niin mikäpä levyä on kuunnellessa.

”Sähköisyyden vastapainoksi kappaleissa on lämpimiä, suorastaan hehkuvia Rhodes-soundeja.”

Sähköisyyden vastapainoksi kappaleissa on lämpimiä, suorastaan hehkuvia Rhodes-soundeja. Tuota lämpöä tuo myös naislaulut, joita esittävät Lee Douglas ja Anna Livingstone. Kappaleet ovat sanoituksien puolesta yksinkertaisemmassa muodossa. Daniel Cavanagh laulaa enemmän. Pehmeämpään ilmaisuun luotetaan.

Levy ei ole heti helposti hyväksyttävissä. Siinä on kuitenkin enemmän kauneutta ja enteitä tulevasta, kevyemmästä Anathemasta. Muutama raskas pala mahtuu joukkoon, ja niissä bändi onnistuu. Jälleen kerran. Leen mies, John, soittaa rumpukapulat väärinpäin. Se saattaa vaikuttaa paikoin jyhkeään rumpusoundiin.

Kylmän syysillan musiikkia. Valo vielä pitää yllä illuusiota kesästä, mutta yöt kertovat vääjämättä saapuvasta talvesta. Tasaisen kaunista, eteeristä ja vähän kylmää.

PARHAAT HETKET
Closer –
Vocoder… voi voi…
Are You There? – Tämän kappaleen liidi on jotain todella kaunista.
Pulled Under at 2000 Metres a Second – Nopean ja koskettavan biisin malliesimerkki, jossa on yksinkertaisuudestaan huolimatta yksi maailman parhaista rumpufilleistä.

EI LÄHDE
Flying –
On aina ollut vähän tylsä.

https://open.spotify.com/album/2u9kFU66dEBxvvw23QPujf

TOOMIO’s TOP100: 16. Anathema – We’re Here Because We’re HereTOOMION TOP100: 16. Anathema – We’re Here Because We’re Here

Producers: Vincent and Daniel Cavanagh
Recorded: 2009-2010
Released: 31.5.2010
Label: Kscope

#19 in Finnish chart

SINGLES
– Dreaming Light
– Everything

Not so attractive album if we look only the cover art. However, it was anathema, so the album must have listened to. If only because the previously released single Everything-is one of the toughest tracks ever.

The album doesn’t move in so deep shadows than the previous albums. From black to a lighter color is the way to go. Fortunately, there are bands where it goes like this. The soundscape is clearly happier, even if the songs have remained familiar wistfulness and longing. Maybe we must bow little to the direction of Steven Wilson. He is mixed this album.

”It’s hard to name that phenomenon. Some kind of a sound that invites to nature.”

The songs have small nuances, little raging, but as a rule the music is soft and moody. Anathema has reached a suitable beat for a long car trips. Quieter songs stop the listener to look out the window. It’s hard to name that phenomenon. Some kind of a sound that invites to nature.

Anathema has an ability to use a variety of sounds effects are admirable. Les Smith from Cradle of Filth brings things to the band, what Cavanaugh guitars and drums are not able to do. Lee Douglas appears on this album for the first time as an official member. Rarely female voice brings metal band something good. Cavanaugh brothers’ voice is kind of ripping off, so the melodious female voice brings much more depth to songs. A certain kind of depth is Ville Valo’s voice in the background vocals of Angels Walks Among Us.

The album is another big growing power. It lives and undulates, but no doubt about the fact that it would remain intact. If someone listens to music while running, so this is probably the best album for that.

THE BEST MOMENTS
Summer Night Horizon –
Car-driving music.
Everything – After all, this is awesome. And especially in the final seconds, when the guitar goes down.

NOT SO BRILLIANT
Precense –
Speech art-part is the only weak moment in this album.

https://open.spotify.com/album/2rCzLn7yA03XSOgoRdqQYCTuottaja: Vincent and Daniel Cavanagh
Nauhoitettu: 2009-2010
Julkaistu: 31.5.2010
Levy-yhtiö: Kscope

Suomen listan 19.

SINGLET
– Dreaming Light
– Everything

Kansiensa perusteella ei niin houkutteleva levy. Se oli kuitenkin Anathemaa, joten levy oli kuunneltava. Jo pelkästään siksi, että aiemmin julkaistu Everything-sinkku on yksi kovimmista biiseistä koskaan.

Levyllä ei liikuta niin varjoissa kuin aikaisemmilla levyillä. Mustasta vaaleampaan on tie. Onneksi on bändejä, joissa näinkin päin. Äänimaailma on selkeästi iloisempi, vaikka kappaleissa on säilynyt Anathemalle tuttu haikeus ja kaiho. Voi olla, että pienet kumarrukset joudutaan tekemään Steven Wilsonin suuntaan. Hän nimittäin on albumin miksannut. Siksi se ilmeisesti suomalaiseen melankoliaan vetoaakin.

”Jonkinlainen Maan ääni, joka kutsuu luontoon. Sen Anathema usein saavuttaa. ”

Kappalekatraassa on pieniä nyansseja, vähän kohkaamistakin, mutta pääsääntöisesti musiikki on pehmeää ja maalailevaa. Anathema on tavoittanut ripeämmissä kappaleissaan autolla ajoon sopivan poljennon. Rauhallisemmat kappaleet taas pysäyttävät kuulijan katsahtamaan ulos ikkunasta. Tuolle ominaisuudelle on hankala keksiä nimitystä. Jonkinlainen Maan ääni, joka kutsuu luontoon. Sen Anathema usein saavuttaa.

Anatheman taito käyttää musiikissaan erilaisia efektejä ja soundeja on ihailtavaa. Cradle of Filthissä kannuksensa tai pitäisikö sanoa liperinsä ansainnut Les Smith tuo bändiin sen, mitä Cavanaughit eivät kitaroillaan ja rummuilla pysty tekemään. Erittäin mainion uran bändissä jo tehnyt Lee Douglas esiintyy tällä albumilla ensimmäistä kertaa virallisena jäsenenä. Harvoin naisääni tuo metallibändille jotain hyvää. Cavanaughin veljesten äänessä on sellaista riipimistä, että heleä naisääni tuo ilmaisulle huomattavasti syvyyttä lisää. Tietynlaista syvyyttä tuo myös Ville Valo Angels Walk Among Usin taustalauluissa.

Levy on jälleen yhtä suurta kasvavaa virtaa. Se elää ja aaltoilee, mutta ei epäilystäkään siitä, etteikö se pysyisi kasassa. Jos joku juostessaan musiikkia kuuntelee, niin enpä tämän parempaa albumia siihen osaa suositella.

PARHAAT HETKET
Summer Night Horizon –
Autolla-ajomusiikkia parhaimmillaan.
Everything – Onhan tämä mahtava. Ja eritoten loppusekuntien ainutkertainen ja lyhyt kitarajuoksutus.

EI LÄHDE
Precense –
Puhetaideosuus on albumin ainut notkahdus.

https://open.spotify.com/album/2rCzLn7yA03XSOgoRdqQYC