Metallimusiikin olemus – 65. Sairasvuoteelta ikonisten soolojen soittajaksi

QUEEN – SHEER HEART ATTACK (1974)

Brian May makasi sairaana Rockfield-studiolla ja kuunteli, kun Freddie Mercury soitti ensi kertaa Killer Queenia. Vatsakivut olivat todella kovat ja Mayta kaihersi pelko, ettei voi jatkaa bändissä. Maylta kuitenkin löydettiin hepatiitti ja pohjukkaissuolihaava, ja hoitojen jälkeen hän tuli nauhoittamaan omia osuuksiaan muiden nauhoitusten päälle.

Progressiivisen ja fantasiamaailmassa pyörineen Queen II –albumin jälkeen Queen oli tekemässä popimpaa albumia. Tällä kertaa talouspuolikin oli kunnossa, joten äänityksiä voitiin tehdä ihan oikeilla studioilla ja oikeina työaikoina. Albumin kappalemateriaali oli enemmän koko bändin tuotosta, vaikka valtaosa biiseistä meni vieläkin Mayn ja Mercuryn nimiin. Tältä albumilta löytyy ensimmäinen basisti John Deaconin kappale ja rumpali Roger Taylor laulaa yhden kappaleen kokonaan. Onneksi ei enempää.

Queenmaisesti albumi oli jälleen varsin monitahoinen ja teatraalinen musiikkityylien suhteen. Sitä oli yleisön mielestä kuitenkin helpompi kuunnella ja se nousi Briteissä listakakkoseksi, Ranskassa kuutoseksi ja mikä tärkeintä, USA:ssa 12:nneksi. Tämä aukaisi tiet siihen maailmanmenestykseen, mistä me Queenin tunnemme.

Vaikka albumi ainakin minusta on hiukan sekava ja oudoista kohtaa teatraalinen, on sillä kuitenkin tyylillisesti metallimaailmalle valtava merkitys. Heti levyn aloittava Brighton Rock tunnetaan yhdestä ikonisimmista kitarasooloista ja nehän metalliin kuuluvat. Niin ikään Mayn säveltämä Now I’m Here on ehtaa glam rockia, jossa voi kuulla esimerkiksi Mötley Crüeta ja monia muita tukkabändejä. Se metallisin pala on joka tapauksessa Stone Cold Crazy, jota voidaan pitää speed metalin ensimmäisenä ilmentymänä, jopa thrash metallina ennen kuin termiä oli edes olemassa. Siitä on metallin saralla melkoista kulmakiveä pystyssä pitävä Metallicakin tehnyt ihan tunnetun coverin. Albumin kappaleita ovat versioineet metallibändeiksi luokiteltaviksi myös Dream Theater ja Def Leppard.

Musikaalisesti erittäin taitava albumi, jonka kappaleet kuitenkin vaihtelevat hiukan liikaa. Koska metallipää edellä mennään, niin tähän laitetaan itseoikeutetusti tuo Stone Cold Crazy ja vieläpä ilmestymisvuoden live-versiona. Onhan tuossa nyt metallia ja munaa vaikka minkä verran!

Toomion TOP200-biisit: 161. Queen – Bohemian Rhapsody

Useasti olen jo maininnut, että oma kosketus Queeniin on tullut Greatest Hits 2 -kasetilta, jota on varmasti kuunneltu paljon. Siinäpä ei tätä biisiä ollutkaan, joten törmäsin tähän vasta aika myöhään. Ehkä noin 1993. Olin toki kappaleen kuullut, mutta ei se sillä tavalla ollut räjähtänyt tajuntaan. Eniten se sitten innosti katsoessamme Queenin muistokonsertista, jossa Elton John ja Axl Rose vetävät kappaleen.

Freddie Mercury alkoi säveltämään osia kappaleeseen jo 1960-luvun puolella. Lopulta se monen osan summana kehkeytyi ihan kokonaiseksi, joskin äkkiseltään sekapäiseksi kappaleeksi. Queenin jäsenten omastakin mielestä osien sekoittaminen oli puolittain kieli poskessa tehtyä. Parhaimmissa kohdissa on yli 180 raitaa päällekkäin ja sen ajan 16- ja 24-raitureilla siinä on tekemistä. Pianot on soitettu sillä samalla, millä Paul McCartney soitteli Hey, Juden.

Minulla se ei biisinä ole niin nostalginen kuin moni muu Queenin kappale, mutta tämä nousee ihan sävellyksellisellä rohkeudella tälle listalle. Hyvä kappale, mutta ei minun listoilla lähelläkään kärkeä.

Laitan videoksi tuon Eltonin ja Axlin vedon, koska Freddietä tulemme vielä tapaamaan tällä listalla. Axl tulee maailman kovimpana rock-kukkona ottamaan Freddien paikan noin kohdassa 3.15. Ja hyvin tuleekin! Kylmät väreet kulkevat aina! Kohta on muutenkin suosikkiosioita tässä kappaleessa.

Metallimusiikin olemus – 61. Mustavalkoista fantasiaa

QUEEN – QUEEN II (1974)

Queenin ensi levy oli tehty hyvin lyhyessä ajassa. Siitä huolimatta niin onnistunut, että bändi sai kiertää keikkaillen pari vuotta. Kiertueen loppupuolella alkoi uuden albumin teko, johon oli huomattavasti enemmän aikaa ja tekniikkaa. ”Halusimme viedä rock-albumin äänityksen uudelle tasolle”, tuumi Brian May. Koko tekniikka oli siis käytössä.

Albumi jakautuu kahteen osaan. Vinyyliaikana ihan virallisesti kahteen puolen. Valkoiseen ja mustaan. Valkoinen on hempeää ja tunnerikasta fiilistelyä, kun taas musta on raskasta, progressiivista fantasiaa. Valkoinen on pääosin Mayn säveltämää ja musta taas Freddie Mercuryn tuotosta.

Albumi ei suurelle yleisölle sisällä minkäänmoisia klassikoita. Seven Seas of Rhye ehkä eniten soitettu. Se olikin tietoinen haku singleksi. Mustan puolen kappaleet ovat siitä huolimatta pääosin hienoja, monitahoisia sävellyksiä. Ehkä liiankin kimurantteja ollakseen hittejä.

Ogre Battle on nimeltään mielettämän korni. Samalla se on lähes raskainta 70-luvun Queeniä. Fairy-Feller’s Master Stroke taas pohjaa samannimiseen tauluun. Ihan täyttä fantasiaa. Albumin ”pääteos”, The March of The Black Queen, on Mercuryn mukaan Queenin hankalimpia kappaleita sävellystyön puolesta. Synkkä, jopa ahdistavan synkkä Queeniksi. Siinä sekoitellaan useampaa tahtilajia ja vielä päällekkäin. Nevermore balladina on tälle täydellinen vastapari. Kaunis ja lyhyt.

Mayn mukaan aikalaiset, Led Zeppelin ja The Who tekivät periaatteessa samanlaista musiikkia, mutta enemmän riffeihin pohjautuen. Queenin tavoite oli olla älykäs ja soundiltaan monikerroksisempi ja säröisempi. Hyvin tämän allekirjoittamaan pystyy. On tässä teemaa myöten heviä ja metallia, vaikka sen arvo on huomattu vasta myöhemmin.

Albumi jakoi mielipiteitä. Jenkeissä ei pidetty, Briteissä pidettiin. Rumpali Roger Taylorin mukaan se johtui bändistä, ei levystä. Eikä varsinkaan albumin nimestä, jota Taylor inhosi. Queen ei ole koko olemassaolonsa aikana juuri tätä albumia soittanut. Mayn mukaan se on vaikea, eikä kappaleet hänen mielestään niin erinomaisia olleet, mutta musiikillisesti hän piti sitä Queenin elinkaaren suurimpana harppauksena eteenpäin.

Gunnareiden Axel Rose ja Smasharien Billy Corgan pitävät albumia yhtenä suosikkinaan. Queenia on ylipäätään pirun hankala ohittaa käsiteltäessä metallia tai raskasta rockia. Tai oikeastaan mitään valtavirrassa viihtynyttä musiikkia.

Tämä pitää kuunnella. Jokaisen. Se vaatii valkoisen puolen kahlaamisen, mutta pohja kenkien alla kovenee, kun päästään mustalle puolelle. Esimerkkikappaleena ”pääteos”.

Metallimusiikin olemus – 57. Metallin kuningatar

QUEEN – QUEEN (1973)

Elettiin vuotta 1964, kun Brian May jäi tyhjän päälle Smile-yhtyeen hajottua. Kitaristi May ja laulaja-basisti Tim Staffell löysivät rumpali Roger Taylorin ja he perustivat uuden Smile-yhtyeen, joka pääsi lämmittelemään jopa Pink Floydia vuonna 1968. Staffell ei kuitenkaan yhtyeessä pysynyt vuotta 1970 enempää. Silloin tilan otti ensimmäisen kerran haltuun Freddie Mercury, joka halusi perustaa bändin. Basistin löytäminen oli hankalaa, mutta sellainen löytyi lopulta yliopiston diskosta. Kun John Deaconkin oli saatu mukaan, syntyi Queen, vaikkei Taylor ja May voineetkaan aluksi sietää Queen-nimeä.  

Queen on yhtyeen ensimmäinen albumi, joka äänitettiin kiireessä ja kohtuullisen monien teknisten ongelmien sävyttämänä. Albumia äänitettiin studion ylijäämäaikoina, ja se tarkoitti hyvin usein aamuyötä. Tuotokselle ei kuitenkaan löytynyt julkaisevaa levy-yhtiötä, vaan bändi joutui julkaisemaan levyn itse. Briteissä levy nousi sijalle 24. Jenkeissä sijoitus oli vaatimaton 83. 

Albumi on sekalainen, jopa epätasainen niin tyylien kuin sävellysten suhteen. Laulu- tai soittotaidosta se ei kiinni jää. Eihän Mercurylla oikein voi epäonnistua. Keep Yourself Alivessa on tavallaan metallivaikutetta ainakin temmossa. Great King Rat taas on proge-kikkailun ja metallin sekoitusta, vaikka sanat ovatkin hiukan kornit. Myös Son and Daughter rouhii raskaammin. Albumi on laadukasta musisointia, vaikka se ei olekaan kovin linjakas. 

Queenin vaikutus metalliin on iso. Ei välttämättä suoraan sävellysten perusteella, vaan enemmän ehkä tiettynä rohkeutena. Mayn ja Mercuryn ottaisivat bändiinsä lähes kaikki tuntemani metalli-ihmiset. Queenia arvostetaan ja vain pienen marginaalin mielestä se on “epämusikaalista paskaa”. Se on vaikuttanut jo pelkästään Wikipedian listauksen mukaan niin moneen metalliartistiin, etten ala niitä luettelemaan.  

Esimerkiksi metallinomaisuudesta laitetaan tuo Great King Rat 

Kuva:

Viikon Aivoradio 26

”Irwin Goodman – Piip piip: Irwinin viimeisen studioalbumin, Ai ai ai kun nuori ois, viimeinen raita. Kitarasoolon soittaa Albert Järvinen, jolle levytys oli myös hänen viimeinen studiokeikkansa.

Ted Ström – Till Marstrand: Ruotsalaisen progen edelläkävijän kappale albumiltaan Ger mig mer. Kyseiseltä levyltä löytyy myös hänen tunnetuin kappaleensa Vintersaga.

Bo Kaspers Orkester – The Spotlight Is On Me: Bo Sundströmin musiikki on kepeää, letkeää ja ilmavaa ja hänhän on melkein naapurikylän poikia – kotoisin Piitimestä (Piteå) 180 km Torniosta.

Kotiteollisuus – Haltin häät: Tiistaina nousimme Saanan laelle Mallaakin ihastelemaan.

Santana – Xibaba: Olin Carlosin kanssa viime viikolla yhtä aikaa Helsingissä. Emme kuitenkaan tavanneet, sillä vaikka hänellä oli keikka Kaisaniemessä, en tällä kertaa sinne ennättänyt. Mutta onhan näitä levyjä.

Mabibaland – Oulu: Ihan vaan nimen perusteella.

Anna Järvinen – Kirjoitan sulle: Tänään menen Aineen taidemuseolle, jossa on Tornion Kalottijazz & bluesfestivaalin avajaiskonsertti esiintyjänä Anna Järvinen.”

-Yyte

Marko Tuovinen – Olet koko maailmain: Marcelon uusi single. Omppu Oinonen soittelee asiaan ja tunnelmaan kuuluvat kesäiskelmäkitarat.

J. Karjalainen – Tule kesäyö: Uusi perusvarma J.

The Beatles – Let It Be: Rupesi eräänä iltana soimaan päässä niin, että piti vielä sängyssäkin kaivaa kuunteluun.

Carole King – It’s Too Late: Käytiin soittamassa Kingin Tapestry-levy keikalla. ”It’s Too Late” on noussut sieltä korviin.

Johnny Rivers – Mountain of Love: Tälle osastolle ei olekaan tullut piipahdettua hetkeen. Musiikkia tunnelmassaan kaukaa.”

-A

The Night Flight Orchestra – Lovers in the Rain: Olen tainnut laittaa tätä ennenkin, mutta kertakaikkiaan Soilworkin Speed on kova jamppa ja arvostan ettei ole rääkymisellään kokonaan pilannut ääntänsä

Leverage – Wheels from Hell: Näin sitä Kimmo Blom siirtyi Voice Of Finlandin kautta erilaisiin proggiksiin ja nyt paluuta tekevän Leveragen vokalistina. Kohtuullisen kova suoritus, vaikka pientä kireyttä äänessä havaittavissa muutamassa kohdassa.

Funeral Mist – In Nomine Domini: Ruotsin bläkkislegenda tekee paluun ja tämän biisin tempo ja riffi vakuutti!

Riot V – Victory: Aluksi hieman tuomitsin levyä ettei lähde, mutta toisella kierroksella lähti kuin hauki rannasta. Orkkis kitaristi Mark Reale meni jo muutama vuosi sitten, mutta onneksi bändi päätti jatkaa uudistetun nimen turvin.

Ripped To Shreds – Talisman to Seal The Hopping Corpse Before It Steals Your Qi: Yhden miehen death metal-jyrä, osoittaa että kun itse tekee kaiken niin lopputulos on päräyttävä josta saa olla ylpeä! Lähti samoin tein tilaukseen.

Anna von Hausswolff – The Mysterious Vanishing of Electra: Jostain death metal keskustelusta bongattu TOP5-listan kärkipaikan haltija, johon piti tutustua. Kyllähän tämä on hypensä ansainnut.

Primal Rite – Antivenom: Myytiin saatesanoilla ”haluatko rässin, HC:n ja svenska dödön samassa paketissa?” Hit play ja tässä sitä nyt on. Erittäin kovaa crossover-meininkiä.”

-Spinebrain

Pain – Eleanor Rigby: Enpä tiedä onko tämä niin erinomainen, mutta päähän se soimaan jäi.

CCR – Pagan Baby: Joskus A:n kanssa mietittiin, että onko John Fogertylla täydellinen rock-ääni? Aika lähellä on.

YUP – Minä olen myyrä: Sekopäistä progea sekopäisillä sanoituksilla.

Juice Leskinen Grand Slam – Jenkka uskonpuhdistamisesta (twist): Koska Juice ei ole kesämusiikkia.

Paradise Lost – It’s Too Late: Paradise Lostin monelle vääränlaista tuotantoa. Surumielistä ja elektronista.

Run-D.M.C. – It’s Tricky: Lapsuuden ensimmäisiä rap-kokemuksia. Toki kitarariffeineen aika crossoveria.

At the Drive-In – Invalid Litter Dept.: The Mars Voltan sisarbändi. Tällainen balladin ja alternative punkin sekoitusbiisi, jonka puhtaat stemmat jäävät mieleen.

Queen – You Take My Breath Away: Queenin rauhallista materiaalia. On melkoinen laulusuoritus.

Eppu Normaali – Näin kulutan aikaa: Onhan tämä hyvä kappale muutenkin, mutta lopun köppäisellä jousisoundilla soitettu kosketinosuus jotenkin kruunaa koko hoidon.

J.Karjalainen & Mustat Lasit – Myrskytuuli: Peruskesärokkia oikein eli niin kuin Jii sen tekee..”

-TooM

https://open.spotify.com/user/auscultocom/playlist/7kUomsFGBC3De8V9mOT2Ve