Keikka-arvio: Bruce Springsteen & the E Street Band, Turku 7.-8.5.2013

Bruce Springsteenin viimeisimmistä Suomen keikoista tuli juuri kuluneeksi neljä vuotta. Kirjoittelin aikoinani toiselle sivustolle keikkaraportit molemmista tuolloin nähdyistä Turun keikoista, mutta koska tuota sivustoa ei enää ole, katosivat tekstitkin bittiavaruuteen. Nyt lienee hyvä hetki laittaa ne jälleen näkösälle. Hienoja keikkoja on mukava muistella. Tässä siis jäsen A:n keikkamielenmaisemaa neljä vuotta sitten.

BRUCE SPRINGSTEEN & THE E STREET BAND – TURKU 7.-8.5.2013

7.5:

Ykköskeikka. Tuli keikkauran ensimmäinen isompi jonotussessio, kun koko tiistaipäivä meni jonottaessa HK Areenan ympäristössä heti, kunhan junalta ja hotellilta sinne selvisi. Homman juoni oli, että hallin läheisyydessä annettiin halukkaille jonotusnumerot (kirjoitettiin tussilla käteen sekä erilliseen nimilistaan ylös) ja näiden numeroiden pohjalta järjestäydyttiin jonoihin keikalle astelemista varten. Tämä pittiporukka sai myös parhaat keikalle, olihan seisomakatsomo jaettu aidalla kahteen osaan. Etumpaan pittiin otettiin kuulemma 650 henkeä, itsellä oli numero 355.

Tällä kertaa itse hallissa ei mennyt kuin puolitoista tuntia ennen keikan alkua, ja se aika meni lähinnä ihmetellessä hallin pienuutta: omalla ylimääräisellä istumapaikkalipullakin, joka oli ylähyllyille sivukatsomossa, olisi nähnyt mainiosti. Mutta huiput olivat paikat kentän tasossakin.

Suunnilleen 20 yli seitsemän alkoi sitten tapahtua. Valot pois, yleisö kannustaa ja porukka astelee lavalle. Bruce itse tietysti viimeisenä ja kysäisee että ”ollaankos valmiita?” Max Weinberg löi käyntiin uutuuslevyn ykkössinglen We Take Care of Our Own, varma keikanavausbiisi joka sai itselle ainakin heti hymyn huulille meininkinsä puolesta. Heti tuntui kuitenkin ettei kaikki ole ihan sataprosenttisesti kohdallaan; liekö johtunut omasta paikasta, mutta laulun miksaus tuntui olleen vähän pielessä, soundi oli ihmeen puuroinen.

Seuraavaksi biisiksi arvottiin lennosta Two Hearts, Riveriltä vuodelta 1980. Tässä sekä kahdessa seuraavassa (No Surrender -> My Lucky Day) oli hienoa yhteispeliä Springsteeniltä ja Steve Van Zandtilta, pisti ihan naurattamaan kun jätkillä oli niin hauskaa! Sitten pari uutta biisiä Wrecking Ballin ja Death to My Hometownin muodossa, ennen kuin siirryttiin ensimmäisen keikan huippuvaiheisiin.

Hungry Heart oli jäänyt viime kesänä Stadionilla väliin, mutta nyt se oli keikan ensimmäinen todella huippuveto. Yleisö lauloi (huom. suomalainen yleisö lauloi!) ensimmäisen säkeistön ja kertsin kokonaan Brucen kehotuksesta, ja sisälsipä biisi myös ensimmäisen livenä todistamani crowd surfingin, kun Springsteen kuljetettiin yleisön käsien päällä takaisin lavalle hänen otettuaan kontaktia täyteen HK Areenaan. Hungry Heartia seurasi toinen mahtava, vanha veto – Spirit In the Night. Novellinomainen biisi, jossa saksofonin varressa heilunut Jake Clemons pääsi valokeilaan. Paljon kontaktia yleisön kanssa sisälsi tämä.

Settilistan numero 9 oli sitten paikallinen erikoisuus. Bruce asteli klassikko-Telecasterinsa ja huuliharpun kanssa mikin ääreen, kiitteli faneiltaan saamasta lahjasta ja sanoi tunnistavansa muutamia kasvoja eturivistä. This Hard Land oli omistettu suomalaisten fanclubille, joka oli jälleen tehnyt hienoa työtä Suomen keikkojen eteen. Todella harvoin vedetty juttu.

Jos oli stadionilla viime vuonna Back In Your Arms upein veto, niin eilisiltana tuon tittelin sai The River. Hallin valot pimennettiin ja huuliharppu-/kitaraintro tunnelmoitiin ilmoille. Todella hieno versiointi, Bruce eli laulun tarinassa mukana todella intiimisti ja lopun falsetto-haahuilu ja huuliharppuoutro kruunasivat päivän parhaan esityksen. Kerrassaan herkkä, upeaa…

Sitten alkoikin osio, jonka biisit vedettiin yleisön toivekylteistä. Melkoisia ylläreitä tulikin: ensimmäisenä ainoastaan Essential-kokoelman kolmoslevyltä löytyvä From Small Things (Big Things One Day Come), rokki jonka Bruce antoi Dave Edmundsille vuonna 1980. Itsekin tuli tätä kuunneltua varsinkin vuonna 2009 oikein enemmänkin, oli ensimmäisiä harvinaisuuslöytöjä meikäläisen Bruce-uralla. Toisena requestina oli Pink Cadillac, jonka levyversio on tuntunut vähän tahmealta mutta livenä, torvisektion hulppealla riffillä höystettynä, toimii! Myös kolmas yleisön toive Brilliant Disguise oli hieno, varsinkin kun kyseessä oli biisin ensiesitys koko kiertueella! Minkäänlaista tahmeutta ei vedossa kuitenkaan ollut.

Brilliant Disguisen jälkeen tuli lennosta tehokas pari Because the Night -> She’s the One. Because the Night sisältä aina mahtavaa soitantaa, Bittanin piano ja Lofgrenin kitara ennenkaikkea pääosissa. Harmi vain, että Nilsillä oli jotain kitaraongelmia ja lopun muuten hulppeassa soolossa oli vähän soundi hukassa. She’s the Onessa yleisö oli yllättävän hyvin mukana!

Pay Me My Money Down oli vähän kaksijakoinen veto. Bruce lupasi ennen spiikissä, että kun biisiä on kulunut 90 sekuntia, niin koko halli olisi ylhäällä penkeistään jammailemassa mukana. Ja niinhän he olivatkin! Mutta kun tuli soolojen ja jammailujen aika, sävellajin vaihtuessa samalla, tuntui kuin koko biisi olisi vähän uinahtanut. Torvisektion pojilla ainakin soolot tuntuivat olevan vähän hakusessa ja Brucekin näytti tyytymättömältä. Mitäs ihmettä, eikö tämä menekään ihan niinkuin elokuvissa, tuli mieleen itselle. Onneksi Pomolla on noita keikkatrikkejä takataskussaan, joilla yleisön saa mukaan. Bändin soittajat catwalkille jonoon, perään sekaan muutama tyyppi yleisöstä ja tanssimaan katsomon seassa kiertävälle rampille. Käyhän se noinkin, yleisö oli ihan pähkinöinä.

Seuravaksi tuli perusvetoja Darlington Countyn ja Shackled and Drawnin muodossa, Waitin’ On a Sunny Dayssä pääsi jälleen pikkupoika laulamaan niinkuin aiemminkin (tosin tänä vuonna tämä osio oli hienompi, kaksinkertainen viimeinen kertsi, tuuletteluja Brucen kanssa ja This Hard Land -foorumipaidan esittelyä kameroille).

Pääsetin loppu oli myös perinteinen. Itse tosin koin jännän välähdyksen kahdesta viimeisestä biisistä. Voisi hyvinkin olla symbolista, että vuoden 1978 Badlandista siirryttiin saumattomasti nykyhetkeen ja Land of Hope and Dreamsiin

Encoren alussa saatiin vielä yksi toivebiisi: Working on a Dream -levyltä löytyvä Queen of the Supermarket. Tätä on parjattu paljon, mutta itse tykkään sen poppisoundista ja tuollaisena akustisena esityksenä se oli mukavan tunteikas. Vaikka Bruce naureskelikin sen olevan ”masterpiece”, niin seuraava biisi sitä todella oli: Thunder Road, yksi parhaista vedoista koko iltana. Hieno stoori ja soitto sopivan tiukkaa. Outron saksofoni oli parasta Jake Clemonsia.

Encoren lopusta jäi peruskeikan vaikutelma, niin hyviä biisejä kuin Born to Run, Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-Out ovatkin. Hienosti rokkasivat kaikki kuitenkin. DITDin aikana lavalle pääsi myös suomalaistyttö, jolle ojennettiin kitara kouraan ja hän pääsikin vetämään biisin lopun yhdessä Brucen ja bändin kanssa. Neiti näytti aika hämmentyneeltä!

Hieno oli siis ensimmäisen illan pläjäys. Kakkosiltaan on kyllä odotuksia ladattu, jos samoista askelmerkeistä jatketaan… Vielä vähän lisää vanhempia juttuja ja jotain The Promiselta/Lucky Townilta, niin avot!

Ensimmäisen keikan videoita löytyy klikkaamalla tästä.

1. We Take Care Of Our Own
2. Two Hearts
3. No Surrender
4. My Lucky Day
5. Wrecking Ball
6. Death To My Hometown
7. Hungry Heart
8. Spirit In The Night
9. This Hard Land
10. The River
11. From Small Things (Big Things One Day Come)(request)
12. Pink Cadillac (request)
13. BRILLIANT DISGUISE (request) (tour premiere)
14. Because The Night
15. She’s The One
16. Pay Me My Money Down (Band and fans doing a conga sort of dance around the back of the pit!)
17. Darlington County
18. Shackled And Drawn
19. Waitin’ On A Sunny Day
20. The Rising
21. Badlands
22. Land of Hope And Dreams

23. Queen Of The Supermarket (acoustic) (request)
24. Thunder Road
25. Born To Run
26. Dancing In The Dark
27. Tenth Avenue Freeze-Out

——————————————————-

8.5.:

Kakkoskeikalle lähtökohdat olivat huomattavan erilaiset kuin edeltävälle päivälle. Keikkapaikalle pääsi suoraan hotellilta ilman 7 tunnin matkustuksia ja bändin maineen tuntien myös keikka tulisi olemaan täysin poikkeava. Tällä kertaa oma jonotusnumero oli 203, joten kohennusta ykköskeikkaan oli huomattavasti.

Itse jonotus sujui jouhevammin kuin edellisenä päivänä ja tulipa siinä sivussa turistua myös briteistä saapuneen tyypin kanssa, joka totesi olevansa ”pilalle hemmoteltu” saatuaan todistaa Brucea vuodesta 1975. Turkuun hän oli tullut keikkapaikan takia, sillä Brittien keikoillaan Springsteen kiertää pääasiassa suuria stadioneita. HK Areenahan oli tämän kiertueen pienin esiintymispaikka yleisömäärässä mitattuna…

Sen pidemmittä puheitta itse keikkaan. Oma paikka tällä kertaa suunnilleen 3. rivissä lavan oikeassa reunassa suoraan Stevie Van Zandtin ja Garry W. Tallentin edessä. Järkkäriltä saadut korvatulpat olivat huippujuttu: ne korvissa soundimaailma parantui huomattavasti. Kaikki kitarat erottuivat ja laulut myös.

Heti show’n avaus oli komea. Olin päivällä käynyt ostamassa ainoan itseltä hyllystä puuttuneen E Street Band -levyn ”Magic”, ja hotellilla sen sisälehtistä lueskellessa mietin että jos siltä levyltä jotain tulisi, niin olisi hienoa… Joten keikan avauskaksikko napsahti aikalailla kohdilleen! Ensin I’ll Work For Your Love (Bruce soolona akustisen ja huuliharpun kanssa) ja perään Long Walk Home: nyt ollaan liikkeellä täysin eri linjalla ykkösiltaan nähden. Nämä biisit eivät nimittäin ole ykköshittejä tai tunnetuimpia juttuja, vaan fanien suosikkeja. Kolmos- ja nelosbiiseillä hypättiin rokkivaihteelle The River -levyn kaksikolla The Ties That Bind -> Out in the Street. ”Ties” on omia suosikkeja tuolta levyltä, avausbiisinä asettaa levyn tunnelman kohdilleen. OITS puolestaan ei ole koskaan oikein iskenyt, mutta nyt yleisö innostui siitä yllättävän paljon, hienoa livemeininkiä!

Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen toivekylttiveto. Atlantic City potki jylhästi, Max rumpujen takana oli elementissään, Van Zandtilla mandoliini. Tässä oli hienoa yhteissoittoa, kun bändi fillaili vuoron perään älyttömän tyylikkäästi. Ja onhan se sanoitukseltaankin hieno: ”Everything dies, baby that’s a fact / but maybe everything that dies someday comes back”.

Seuraavat kolme (Wrecking Ball, Death to My Hometown, Hungry Heart) olivat toisintoa ensimmäiseltä keikalta ja toimivat yhtä hienosti jälleen. Hungry Heartissa yleisö lauloi jopa äänekkäämmin kuin edellisellä kerralla.

Sitten alkoikin todellinen kylttienkeräyssessio. Ja nyt saatinkiin mahtavaa tavaraa. Alkuun kaksi biisiä ensimmäiseltä levyltä (Blinded by the Light -> Does This Bus Stop at 82nd Street?), joissa torvisektio pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Bus Stopissa oli jälleen paljon sooloja ja lopussa perkussiobattle Weinbergin ja Everett Bradleyn välillä, järkyttävän hyvä bilebiisi. Seuraavana vuorossa ollut Ain’t Good Enough for You oli itselle koko reissun parhaita vetoja. Nyt tuli sitä The Promise -kamaa jota edellisen päivän keikan jälkeen toivottiin. Ja kun kyseessä on ollut oma suosikki tuolta levyltä aina sen julkaisusta asti, niin meikäläinen oli aivan myyty tuon esityksen jälkeen. Ja ne torvisektiot, taas…

Mutta viimeinen toiveveto oli se todellinen manna faneille: kaikkien aikojen ensimmäinen liveveto biisistä Wages of Sin. Tämä on julkaistu Tracks-albumilla, joka koostuu sessioista ylijääneistä biiseistä ja b-puolista, vuonna 1998. Alunperin se nauhoitettiin vuonna 1982 Born in the U.S.A. -levylle, ja nyt se soitettiin belgialaiselle fanille, joka oli Brucen mukaan kantanut toivekylttiä ”jokaisella Brucen keikalla”. Ei olisi uskonut, että ennen vetämätön biisi on kyseessä, niin hieno versio siitä saatiin. Tuntui kuin yleisö olisi vaipunut jonkinlaiseen hiljaiseen hurmokseen, aivan hiljaa kuunneltiin tuota haikeankaunista laulua.

Ja samassa tunnelmassa jatkettiin kun vuoroon tuli The River. Upea oli tämäkin kuten edellisenäkin iltana.

Youngstown rykäisi käyntiin raskaamman vaiheen. Mahtava biisi alunperin akustispainotteiselta The Ghost of Tom Joad -albumilta (1995), mutta E Street Band vetää tämän raskaspoljentoisena rokkina, jossa Nils Lofgren pääsee kitaran kanssa revittämään outrossa kunnolla. Yksi keikan parhaista vedoista! Perään kaksi muuta kitarabiisiä Murder Incorporated (tässä oli hyvä draivi ja lopussa Brucen ja Steven kitaralikkien vaihtoa!) ja Johnny 99, jossa nähtiin sooloja vähän joka soittajalta ja osa torvisektion pojista pääsi lavan etuosaan jammailemaan. Open All Nightissa sitten otettiin lähes koko bändi revittelemään boogiewoogieta aivan yleisön eteen. Ei muuten uskoisi, kun kuuntelee biisin levyversiota, jossa ei ole käytännössä muuta kuin sähkökitarariffi…

Pääsetin loppu oli samankaltainen kuin ykkösiltana, ainoana uutena biisinä oli Lonesome Day. Tänään tämän osuuden flow oli kuitenkin jollain tavalla parempi ja saumattomampi. Waitin’ on a Sunny Dayssa lavalle nostettu poika yllätti kaivamalla taskustaan paperille kirjoitetun räpin ja räppäämällä sen Weinbergin kompin päälle. Bruce näytti alkuun todella hämmentyneeltä, mutta kun homman juoni valkeni, niin häntä ja muuta bändiä nauratti aikalailla!

Encoren alkuun saatiin vielä yksi todellinen hienous, Racing in the Street. Pitkä ja kaunis versio, jossa tuntui että lopun pianovetoinen osuus ei lopu koskaan. Roy Bittanilta huikeaa soittoa, yleisö kuunteli hiirenhiljaa…

Keikan loppuun lyötin vielä viimeinen rokkivaihe silmään. Niinkuin viime vuoden Helsingin muisteluissa tuli sanottua, niin tämmöisessä E Street Band on kovin kone mitä löytyy. Eikä siihen nytkään ollut vastaan sanomista. Varsinkin Born in the U.S.A. ja Born to Run ovat semmoisia jyriä, että harvassa on tuollaiset biisit. Dancing in the Dark ja Tenth Avenue Freeze-out olivat samanlaisia varmoja fiiliksennostattajia kuin edellisiltana ja loppuun saatiin vielä yksi hauskanpitobiisi American Landin muodossa.

Toisen keikan videoita löytyy klikkaamalla tästä.

Loppukumarrusten jälkeen Bruce totesi vielä, että ”see you soon!”. Toivottavasti, sillä kyllä tätä ryhmittymää vielä voisi lähteä katsomaan. Keikasta saisi fiiliksen irti, vaikka ei ymmärtäisi musiikista mitään, niin mukaansa imaiseva esiintyjä on kyseessä. Ja kaikille bändeissä soittaville olisi suotavaa käydä katsomassa näiltä tyypeiltä, että miten vedetään maailman paras rock ’n’ roll -show!

Keikat voisi vetää pakettin vielä muutamalla lauseella. Tiistai-illan ykköskeikka oli näin jälkikäteen katsottuna jonkinlainen lämmittely, aivan yhtä kovaan hurmokseen ei päästy kuin kakkosiltana. Molemmilla keikoilla kuitenkin oli omat vahvuutensa ja esityksinähän show’t poikkesivat toisistaan täysin. Molemmat mahtavia rokkielämyksiä!

Metallimusiikin olemus – 19. Huumeiden ja naisseikkailuiden yhteistuloksena syntyi iätön albumiklassikko

The Rolling Stones oli jo aikaisemmilla levyillään saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Briteissähän bändi oli ollut ensimmäisestä julkaisustaan asti kärkinimiä, mutta Sticky Fingers oli lähes jokaisessa maassa listaykkönen. Jotain piti keksiä, joten pojat ottivat ja lähtivät maailmalle nauhoittelemaan tulevaa albumia.

Keith Richards oli vuokrannut asumuksen Nellcôtesta läheltä Nizzaa. Mick Jagger vietti aikaansa uuden morsiamensa kanssa Pariisissa, joten koko poppoo oli sijoittunut Ranskan maalle. Bändin organisatorinen liidaaja ja sovinnaisin jäsen, basisti Bill Wyman, yritti pitää nauhoitukset pyörimässä säännöllisesti. Siitä ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Tämä johtui pääasiassa Richardsin päivittäiseksi muuttuneesta heroiinin käytöstä ja Jaggerin naisseikkailuista.

Kaikesta kaaoksesta huolimatta parin vuoden nauhoitusten tuloksista saatiin kasattua jopa tuplalevy. Tämä lienee lopulta mitä eniten Jimmy Millerin ja Bill Wymanin ansiota. Kaikesta edellä mainitusta johtuen soundit ja äänitysten taso vaihtelevat kappaleesta toiseen. Käytännössä aineiden läsnäolo on osassa biiseissä enemmän havaittavissa kuin toisissa.

Esimerkkialbumi Exile on The Main Street (1972) oli ja on pirunmoinen klassikko sekä maailmanlaajuinen menestys. Musiikkityyli on blues rockia ja garage rockia ja rock n’ rollia. Metalliin kytkeminen on jälleen haastavaa. Rollareiden blues ei ole niin vaarallista kuin tämän listan alussa olevien blues-artistien blues. Rock on kyllä rosoista, mutta ei varsinaisen raskasta. Ehkä tämä eniten kuitenkin viittaa tuohon rock-maailmaan juuri tekotavoiltaan ja jäsenten alituisella säätämisellä. Tällä albumilla metalliviite voisi olla vaikka Shake Your Hips, joka kuulostaa täysin ZZ Topin vuotta myöhemmin julkaistulta La Grangelta. Sattumaksi tuota ei voine sanoa.

Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, Rollarit ovat rockiin vaikuttaneet paljon. Nykymusiikki on sille jotenkin velkaa, halusi tai ei. Albumi ei itselleni iske. Se on liian pitkä, tupla kun on. Muutamia hyviä pistoja, mutta sekava paketti. Jälleen täytyy sanoa, että sen musiikillinen arvo on hyvin paljon kytköksissä omaan aikaansa, jota en ole elänyt.

Biisiesimerkkinä Rip This Joint, josta välittyy levyn musiikillinen tunnelma. Jaggerin liikehdinnästä versus muiden seisoskelusta voi sitten muodostaa käsityksen äänitysten tunnelmasta.

https://www.youtube.com/watch?v=TB-bremDd5k

https://open.spotify.com/album/5T5FSDZHbXIQlwihGwXn3X

Metallimusiikin olemus – 18. Albumiklassikko, jolla jenkkien blues sulautettiin eurooppalaiseen rock-musiikkiin

The Rolling Stonesia on vaikea mieltää metalliksi. Siellä on kyllä raaempiakin hetkiä, mutta genrehän on vahvasti perinteisen rockin ja bluesin välimailla.

Sticky Fingers julkaistiin vuonna 1971. Se liikkuu pääasiassa tuolla yllä kuvatulla genreotsikolla. Albumilla on legendaarinen farkkujen vetoketju-kansi, jonka suunnitteli Andy Warhol. Albumin on tuottanut jo edellisessä jutussa mainittu Jimmy Miller. Taustat ovat siis enemmän kuin kunnossa. The Whon Pete Townshend löytyy taustalaulajien joukosta, Ry Cooder slide-kitarasta sekä Billy Breston uruista.

Rollarit aiheuttivat ihailua ja pahennustakin. Keith Richards ja Mick Jagger olivat ja ovat vaikuttava kaksikko. Kumpikin on elintavoillaan liikkunut vahvasti rajamailla. Habitus ja kommentit ovat aikojen saatossa tehneet heistä yhden tunnistettavimmista keulahahmoista. Sävellyksissä on monipuolisuutta. Jousisovituksia, siirtymiä, koukkuja. Osasta kappaleista löytyy The Allman Brothersia, jopa Santanaa. Sanoituspuolella jopa pahuutta. Onhan Bitch kappaleen nimenä tuolle ajalle ilmeisen raaka.

Levyn anti metallille pitää hakea hiukan kaukaa kiertäen. Osa kappaleista on riffivetoisia ja Richardsin kitarasoundi on rouhea, mutta komea. Kitarapätkät ovat kaiken kaikkiaan yllättävänkin onnistuneita. Esimerkiksi Sway-biisissä on jopa tilutteleva kitarasoolo. Monesti Richardsia pidetään huonona soittajana, mutta en minä tämän levyn perusteella häntä nyt niin onnettomaksi sanoisi. Onko Kirk Hammett omassa genressään juuri sen kummoisempi? Tekee tarvittavan.

Tältä levyltä en metalli-coverointeja löytänyt. The Rolling Stones on kuitenkin tarkistamattakin monen myöhempien aikojen bändille esikuva tai tien näyttäjä, vaikkei bändit sitä myöntäisikään. Albumina tämä on ihan hyvää rockia. Varmasti omana aikanaan aivan toista luokkaa.

Biisiesimerkkinä Wild Horses, joka toimii ehkä power balladina, jos oikein pinnistää ajattelua metallin suuntaan.

https://www.youtube.com/watch?v=Xb3fZmkzy84

https://open.spotify.com/album/3i3imP9g6gCc6VzeeyduXZ

Bob Dylanille kirjallisuuden Nobel-palkinto

Ruotsin akatemia julkisti tänään, että vuoden 2016 kirjallisuuden Nobel-palkinto, arvoltaan noin miljoona euroa, myönnettiin Bob Dylanille. 75 vuotta keväällä täyttänyt laulaja ja lauluntekijä on ollut aiemminkin esillä puhuttaessa ehdokkaista, mutta valintaansa ei pidetty todennäköisenä. Kyseinen Nobelin palkinto on aiemmin aina, siis koko vuodesta 1901 alkavan historiansa ajan, myönnetty kirjailijalle, runoilijalle tai näytelmäkirjailijalle.

On hyvin sopivaa, että juuri Dylan rikkoo tuon rintaman. Mies, joka oli etujoukoissa tuomassa rock-musiikkiin sanoituksia, jotka olivat yhtä aikaa vakavasti otettavia sekä yhteiskunnallisesti kantaa ottavia. Nyt, 50 vuotta ensimmäisten klassikkolevyjensä jälkeen, hän on jälleen nostamassa rock-lyriikkaa kulttuurillisesti seuraavalle portaalle.

Palkinnonsaajan nimen julkistaneen Ruotsin akatemian sihteerin Sara Daniuksen sanoin: ”Dylan kirjoittaa korvan runoutta, joka kuuluu esitettäväksi. Mutta samoin oli muinaisen kreikkalaisen runouden laita.”. Lyhyen elinkaarensa seuraavana askeleena rock-lyriikkaa voidaan siis alkaa entistä vakavammin pitää kulttuurin ja kirjallisuuden osana.

Itselläni Dylanin tuotantoon tutustuminen on vielä kesken. Kaikista julkaistuista kolmestakymmenestäseitsemästä studiolevyistä on tullut kuunneltua vajaa puolet ja Highway 61 Revisited soi tätä tekstiä kirjoittaessakin. Pakko todeta, että kun tämän jälkeen kuulee jostain tämän hetken ”kuuminta” pop-musiikkia, on kontrasti aika vahva.

The times they are a-changin’.

-A-

Toomion TOP100: 68. Coldplay – A Rush of Blood to the Head

Tuottaja: Coldplay, Ken Nelson
Nauhoitettu: 2001-2002
Julkaistu: 26.8.2002
Levy-yhtiö: Parlophone, Capitol Records

Albumia on myyty pelkästään Britanniassa yli 2,6 miljoonaa kappaletta ja maailmanlaajuisesti yli 11 miljoonaa kappaletta. Parhaan alternative-albumin Grammy 2002.

SINGLET
– In My Place
– The Scientist
– Clocks
– God Put a Smile Upon Your Face

Levyn nimestä voisi kuvitella, että musiikkityylinä on jotain teknistä death-metallia. Sitä se ei kuitenkaan ole.

Coldplay oli pitkän aikaa bändi, jota kuuli radiosta, mutta ei oikein tullut tartuttua. Olisiko veljeltä sitten jäänyt autoon joku levy, jonka pakon sanelemana laitoin auton cd-soittimeen. Coldplay on päällepäin tylsä kuin mariskooli mummon kirjahyllyssä. Ulkonäkö ei kuitenkaan ratkaise, vaan ne kettukarkit siellä sisällä. Tuotanto on priimaa.

Erotteleva äänimaailma ja varsinkin selkeät bassolinjat, jotka kelluttavat Chris Martinin vetelää ääntä eteenpäin, ovat ammattimaisesti rakennettuja. Martinin falsetti on aika lailla hallittua tavaraa, joten sen varaan on syytäkin paljon laskea.

Lyyrisesti tämän levyn sanoituksissa on vielä jonkinlaista ajatusta, jos verrataan uudempaan materiaaliin. Esimerkiksi nimibiisin sanat ovat vakuuttavat:

“So I’m gonna buy a gun and start a war
If you can tell me something worth fighting for” 

Jos levy alkaa Politikin kaltaisella helmellä ja heti kohta jatkuu God Put a Smile Upon My Facella, on kaikki hyvin. Nykypäivän iloinen ja turvallinen Coldplay on näihin nähden aivan eri bändi. Toki se ei helpota tuo menestys luomisprosessia. Tällä albumille tyttömusiikki menee varmaan pojillekin sillä varjolla, että kappaleet ovat aika helppoja ottaa haltuun kitaralla.

Hevijermut, ottakaahan puritanistin viittaa harteilta ja laittakaa tämä edes kerran pyörimään keskittyen siihen. Tätä voi kuunnella oikeastaan missä vaan. Hyvin menee työpäivän jälkeen kotimatkalla. Helppoa huoltoa informaatiotulvaiselle päälle.

PARHAAT HETKET
PolitikC-osa ja jouset. Ei muuta sanottavaa.
God Put a Smile on you FaceJos Coldplay tekisi tämän kaltaista musiikkia vieläkin, kuuntelisin sitä edelleen aika tiiviisti. Valitettavasti virta nimeltä Valta, on bändin vienyt mennessään.

EI LÄHDE
Green EyesOn kyllä niin ärsyttävä nuotiorämpytys että väkisin sotkee levyn tunnelmaa jotenkin.

https://open.spotify.com/album/0RHX9XECH8IVI3LNgWDpmQ